sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Vuolas pohjolan virta

Koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten
Pekka Visuri, Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo 2017, 372 s.
Pekka Visuri on parhaita toisen maailmansodan asiantuntijoitamme ja on hienoa, että hän on toimittanut lukijoiden ulottuville Suomen päämajan saksalaisena yhteysupseerina toimineen Waldemar Erfurthin päiväkirjan kohtalokkaalta vuodelta 1941.
Näinä päivinä, kun kiinnostus viime sotiimme näyttää räjähtäneen aivan hallitsemattomaksi ja vakavien tutkimusten joukkoon on alkanut yhä enemmän tulla myös löysiä spekulaatioita ja suoranaista humpuukia, tarvitaan juuri tällaisia kirjoja, jotka ainakin jostakin näkökulmasta vastaavat lahjomattoman koruttomasti kysymykseen ”wie es eigentlich gewesen?”
Kirjan pääosa nimittäin koostuu Erfurthin päiväkirjasta, joka ilman jälkiviisautta kertoo sen, miten tämä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla ollut ja saksalaisten tavoitteet tuntenut kenraali aikanaan asiat koki, mitä tiesi ja mitä odotti.
Yksiselitteiset faktat ovat toki historiassa vain tarttumakohtia, tiettyä raaka-ainetta, joiden varaan on rakennettava, kun halutaan rekonstruoida kuva koko menneisyydestä laajemmalti. Eihän sitä itseään enää ole, vain jäänteitä, jotka ovat sattuneet käsiimme jäämään.
Miten ja miksi Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan liittolainen vai ei? Mikä osuus Leningradilla oli Suomen suunnitelmissa?
Näitä asioita on vatvottu yhä uudelleen ja kuten tavallista on, käy helposti niin, että sinänsä osuva ja perusteltu ja henkevä kiteytys saa löysässä keskustelussa palvella olkiukkona, jonka kaataminen tuottaa tekijälleen ainakin omasta mielestään suurta kunniaa.
On myös aivan tavallista, että sellaisen pohjalta edetään reippaasti syvälle tuntemattomaan ja tehdään toinen toistaan hullumpia johtopäätöksiä ja usein loikataan vielä parin lisäolettamuksen päähän sinne, mitä ei koskaan ollut.
Muistan, että venäläinen kirjailija Viktor Astafjev joskus perestroikan aikaan sanoi, että lukiessaan sotahistoriaa hänestä tuntuu, että se kertoo aivan jostakin muusta sodasta kuin siitä, missä hän itse oli ollut.
Siksi tarvitaan yhä uudelleen dokumentteja, jotka palauttavat lukijan lähtöruutuun. Erfurthin kirja ei toki kerro rivisotilaan kokemuksista mitään, mutta siitähän vähemmän harrastetaankin spekulointia. Ylijohdon sen sijaan kuvitellaan tehneen milloin mitäkin ja pyrkineen milloin mihinkin.
Sanottakoon heti, ettei päiväkirja ainakaan minun käsityksiäni tapahtumien kulusta muuta millään tavalla, mutta kyllä sen sijaan tarjoaa hyvinkin kiinnostavia näkökulmia siihen, miten asiat koettiin ja millaista tulevaisuutta odotettiin.
”Ajopuuteoria” on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen teoreettiseen viitekehykseen, jota ei koskaan kirjoiteta auki. Käytännössä se palvelee jonkinlaisena sylkykuppina, johon viitaten voidaan syyttää ja suorastaan sättiä joitakin tutkijoita, joiden johtopäätöksiä vastustetaan.
Se tuo mieleen Stalinin NKP:n keskuskomitean plenumissa 3.3.1937 esittämät teesit ”kuudesta mädästä teoriasta”, jotka eivät olleet oikeasti mitään teorioita, olivatpahan vain normaalin, rauhallisen mielenlaadun ilmentymiä tilanteessa, jossa korkein taho halusi häikäilemätöntä radikalismia.
No, toki tässä liikutaan eri tasolla. Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu. Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se voidaan sanoa.
Sivumennen sanoen Visuri muuten hyvin ansiokkaassa pitkässä analyysissään viittaa tähän tapahtumaan kertomalla, että ”saksalaiset vihjailivat suomalaisille” Hitlerin torjuneen Molotovin vaatimuksen. Tästähän saattaisi tulla käsitys, että koko juttu oli keksintöä, mitä se ei suinkaan ollut.
Suomen vapausasteet olivat siis ennen operaatio Barbarossaa kovin vähissä ja turvautuminen siihen ainoaan tukeen, joka oli saatavissa ei aikanaan ollut useimmille -vaikka kyllä monille- mikään ongelma, vaikka Saksa oli maassamme erityisesti talvisodan jälkeen ja ennen sitäkin erittäin huonoissa kirjoissa.
Tätähän monet eivät millään ymmärrä ja tämän perusasian vääristyminen tekee historiankuvasta helposti harhaisen.
Kun Saksan tuki oli saatu, ei aktiivinen osallistuminen sotavalmisteluihin sen rinnalla ollut mikään ongelma. Voi päinvastoin sanoa, että jääminen passiiviseksi odottajaksi -sikäli kuin se olisi ollut mahdollista-  olisi jo täyttänyt rikoksen tunnusmerkit.
Na vojne kak na vojne sanotaan venäjäksi. Kun sodassa ollaan, niin ollaan sitten. Ajatus siitä, että Suomi olisi voinut olla puolueeton sijaitessaan tässä maantieteellisessä asemassaan, ei kuulu vakavasti otettavien mahdollisuuksien piiriin.
Kuitenkin, kun sota syttyi, se tuli yllätyksenä kaikkein korkeimmillekin tahoille. Olihan Suomeakin kehotettu esittämään vaatimuksensa Neuvostoliitolle niissä neuvotteluissa, joita Saksa muka oli käymässä.
Vielä 12.6. Erfurth kirjoitti, että on vielä aivan epävarmaa, syttyykö sota. Kun hyökkäyksestä ilmoitettiin Heinrichsille 21.6. eli edellisenä päivänä, ”hän oli selvästi yllättynyt. Näköjään hän ei ollut tosissaan uskonut Barbarossa-suunnitelman toteutukseen”.
Mutta jo 16.6. Erfurth oli todennut, ettei suomalaisille jää ”muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin”. Saman olisi toki voinut sanoa jo paljon aikaisemmin.
Kyyti oli kuitenkin kovaa. Siitä saattoi todella käyttää sitä vertausta, että kun tiikerillä ratsastaa, ei kyydistä ole kesken kaiken pois lähtemistä.
Saksalaisten kaavailut Suomessa olivat täysin epärealistisia. Heidän joukkonsa joutuivat riippuvaisiksi suomalaisten avusta, mikä ärsytti Mannerheimia ja Siilasvuota. Sitä paitsi korskealla hyökkääjällä ei ollut tarjota edes ilmavoimien tukea aseveljelleen, joka puolestaan ylitti kaikki odotukset.
Suomalaiset eivät olleet mitään saksalaisten renkejä, vaikka kyllä joutuivat ottamaan huomioon heidän suurstrategisia toiveitaan sodan alkuvaiheessa eli suuntaamaan hyökkäyksen Syvärille. Tuo strategia osoittautui pian kuitenkin epäonnistuneeksi, eikä asia jäänyt Mannerheimilta huomaamatta jo syksyllä 1941.
Miksei Suomi hyökännyt Leningradiin? Vaikka kesällä 1941 meiltä löytyi jopa ajatuksen kannattajia ja se ehkä olisi voinut aluksi saavuttaa menestystä, ovat syyt siihen niin ilmeiset, että niitä ei tarvitse edes luetella. Mannerheim piti päänsä ja oli sen verran arvokas liittolainen, ettei saksalaisilla ollut häntä varaa suututtaa.
Kyllähän saksalaiset vaativat aktiivista sodankäyntiä Leningradia vastaan, mutta kun he itse eivät puolestaan kyenneet siinä oikeastaan mihinkään, oli aika paha mennä vaatimaan apua Suomelta, jonka suoritus oli kyllä ylivertainen, mutta myös tappiot vaarallisen suuria.
Ja mikäpä olikaan se noiden kahden sotaakäyvän maan suhde? Visuri puhuu koalitiosta, mikä on mielestäni hyvin osuva termi. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat myös oman koalitionsa osia ja pyrkivät kaikin tavoin edesauttamaan toistensa sotilaallista menestystä.
Amerikkalaisia ei kuitenkaan yleensä ole edes yritetty saattaa vastuunalaisiksi Gulagista ja muusta Neuvostoliiton terrorista ja eipä tainnut rivi G.I. asiasta edes paljon tietää. Yhtä vähän oli suomalaisella sotilaalla tekemistä saksalaisten tihutöiden kanssa.
Ymmärrän, että sellainen henkilö, joka pyrkii todella syvällisesti mieleltään lännettymään, ei voi enää käsittää, että Suomella olisi oma, suomalainen historiansa. Se on hänen ongelmansa, mutta olisi kovin huolestuttavaa, mikäli laajemmankin kansanosan näkemykset irtaantuisivat todellisuudesta.
Ettei niin kävisi, kannattaa julkaista ja lukea yhä uudelleen tämän kirjan tapaisia dokumentteja. Takavuosina arvelin, että nimenomaan Venäjällä on aivan erityinen tilaus dokumenttien julkaisemiselle, kun siellä historioitsijat olivat neuvostoaikana niin totaalisesti menettäneet uskottavuutensa.
Meillä heitä toki vielä yleensä uskotaan, ainakin niitä, jotka ovat sen väärttejä. Kuitenkin myös meillä alkaa media yhä laajemmin ja yksinomaisemmin tarjota kansalaisille jonkinlaista eurohistoriaa, jossa suomalaiselle näkökulmalle ja meidän todellisuudellemme ei ymmärrystä riitä kuin korkeintaan alaviitteessä.
Osaksi kysymys näyttää olevan siitä ilmiöstä, jota Richard Pipes on nimittänyt historian primitiivistymiseksi. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset ”matalan katseen” tutkimukset pyrkivät korvaamaan perinteisen tapahtumahistorian.
Ettei niin tapahtuisi, tarvitaan myös ja ennen muuta tuota perinteistä historiaa. Kiitos Pekka Visurille ja Docendolle tästä erinomaisesta kontribuutiosta menneisyytemme ymmärtämiselle.

13 kommenttia:

  1. Minulla oli jossain vaiheessa ulkomailla tapana selailla kirjakaupoissa Toisen Mailmansodan historiaa käsitteleviä kirjoja ja katsoa, mitä niissä kerrottiin Suomesta. Yleensä kerrottiin hyvin vähän ja jopa ihan virheellisesti. Mannerheiminkin nimessä saattoi olla von ja Fanni Luukkosen kuvassa nimenä "Lotta Svärd".
    Tyypillistä oli toteamus, että Talvisodan lopussa Suomi joutui taipumaan, mutta tarkempi kuvaus "taipumisesta" jäi puuttumaan. Otokseni oli satunnaista ja englanninkielistä, mutta kertonee jotakin.
    Winston Churchill kuvaa kirjassaan Maailmansodan jälkisato myös Suomen tapahtumia 1918. Siitä on kai julkaistu suomeksi vain 1. painos, jonka Suomen kuvauksen puutteet ovat ilmeisiä ja Churchill lupasikin Mannerheimin kertoman mukaan korjata niitä seuraavaan painokseen. En tiedä, onko sitä ja korjauksia ilmestynyt edes englanniksi.

    Kun nyt meidän nuorempi tutkija- ja harrastajakuntamme lukee näitä ulkomaisia kirjoja, niiden puutteet eivät ehkä tule lainkaan esille, vaan niiden kuvausta pidetään kattavana ja oikeana. Kielitaidon supistuminenkin ohjaa englanninkieliseen kirjallisuuteen tai muunkielisten englanninnoksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se maailma muuttuu, kyllä Matti Nykänen ja Kimi Räikkönen tiedetään, onneksi niin päin. Lapsenuskoiset oppineet vain uskovat Suomen sotahistoorian antaneen maailmalle enten hyvää suhteessa kokoon.

      Poista
    2. Ja historiasta mitään ymmärtämättömät fiilistelijät katkovat menneisyyttä aina mieleisikseen pätkiksi ja kuvittelevat, että joskus maailmassa kansainvälisessä politiikassa toimi valintamyymälä, josta sai halvalla heinoja rooleja.

      Poista
  2. Visurille kyllä suuret kiitokset laadukkaasta työstä!Visurihan on ollut roskea kirjoittaja. Muistan hyvin vuosia sitten hänen kritiikkinsä Heikki Nikusen artikkeliin Kosovon pommituksista Sotilasaikakauslehdessä (Nikusellehean on tyypillistä lähteistön 99,999 %:nen amerikkalaisuus). Visuri musersi Nikusen teesit.

    Visurin heikkoutena pitöisin liiallista uskoa etenkin Rooseveltin "hyvyyteen". Jo muutama vuosi sodan jälkeen englantilainen Russell Grenfell havaitsi, että ns. Atlantin julistuksen periaatteet ja etenkin Rooseveltin sotapolitiikka olivat oleellisesti ristiriidassa toistensa kanssa.

    VastaaPoista
  3. Nykynuorten on ehkä vaikea kuvitella, kuinka hankalaa liikenne ja viestintäkin oli 1940–41. Ruotsi oli puolueeton, Venäjä miehittänyt Baltian maat, Saksa miehittänyt Pohjanmeren maat, Saksa ja Venäjä jakaneet Puolan. Britannia, johon Suomen olisi ollut järkevintä turvautua, oli kahden meren takana.

    Yhteistyökumppaniksi valikoitui Saksa. Ja on pässinselvää, että sotilasjohto oli päättänyt hyökkäykseen osallistumisesta viimeistään marraskuussa 1940; ja että hallitus ei tiennyt asiasta mitään.

    Miten olisi pärjätty vanhaa rajaa ylittämättä, on tietysti mahdotonta sanoa. Muuten huonosti keskenään toimeen tulleet Tanner ja Wuori tunsivat Britannian ilmapiirin ja ymmärsivät, että vanhan rajan ylittäminen katkaisee suhteet britteihinkin. Näin kävi. Peräpohjola oli kuitenkin jo saksalainen maakunta, joten minkäs teit.

    Viime hetkessä keväällä 1945 Suomi "totesi" olevansa sodassa Saksan kanssa, kun Mannerheim ja Paasikivi lopulta ymmärsivät, että Yhdistyneille kansakunnille on syntymässä organisaatio ja nopeat syövät hitaat. Suomi osoittautui hitaaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. OLen jossain aikaisemmassa kommentissa todennut, että asia muuttuisi päivänselväksi kun olisi pohjois-Euroopan kartta, jossa olisi mustalla merkitty Saksan hallitsemat maat ja punaisella Neuvostoliiton vastaavat. Siitä näkisi Suomen olleen saarrettu.

      Poista
  4. Kyllä perusdokumentteihin kannattaa aina palata. Niiden valossa ymmärtää, että Suomen valinnat 1941-44 olivat lähes aina ainoat järkevät ja Talvisodan jälkeen poliittisesti mahdolliset.

    Historian kirjoituksessa on aina vain se ongelma, että siinä on kolme aikatasoa: tarkasteltavana oleva aika, kirjoitusaika ja lukemisaika. Kun kaksi viimeksi mainittua erkaantuvat kylliksi, tulee muutoksia. Toisin sanoen: historian kirjoitus on aina kirjoitushetkensä lapsi, joka heijastaa kirjoitushetken paradigmoja, kysymyksenasetteluja ja poliittisia valtavirtauksia.

    VastaaPoista
  5. Pekka Visuri ja Sampo Ahto ovat eniten arvostamiani sotahistorian tutkijoita suomessa. Heidän panos sotahistorian tutkimuksessa on erityisen merkittävä.

    Suomessa on edelleenkin jonkinmoinen tabu se, että länsivallat USA ja Englanti antoi Suomen, Baltian maat ja Puolan Neuvostoliiton etupiiriin 1939. Jokainen ymmärtää näin jälkikäteen mikä oli Churchillin antama itsenäisyystakuu Baltian maille tai Ranskan ja Englannin Puolalle antaman turvatakuun ja suvereniteetin takaamisen arvo. Puola ja Baltian maat luottivat USA:n ja Englantiin Suomi ei. Jälkeenpäin arvioiden Suomen ratkaisu taistella omasta itsenäisyydestä oli oikea, vaikka sodan jälkeen Suomi joutui huomioimaan Neuvostoliiton vaikuttamisen ja tarpeet Suomen poliittisiin asioihin. Itsenäisyys kuitenkin säilyi, vaikka aika-ajoin värittyneenä, mutta kuitenkin. Suomen nykyinen asema EUvostoliitossa ei taida olla sen itsenäisempi, kuin YYA-aikana ja suhteessa Neuvostoliittoon.

    Mitä vielä tulee näihin uuden uljaan ajan "historian tutkijoihin" ja heidän poliittisesti motivoituneisiin aivoituksiin, Suomen suhteesta Saksaan ja suomalaisista SS-sotilaista, voi vain todeta sen minkä totesi amerikkalainen lehtimies Walter Lippman: "Voitto jostain maasta on täydellinen vasta silloin, kun voittajan sotapropaganda löytyy voitettujen historiankirjoista ja seuraava sukupolvi uskoo siihen." Tätä asiantilaa koskevaa totuutta voi päivittää sen verran, että kun voitettujen seuraavat sukupolvet uskovat voittajan sotapropagandaan ja se löytyy voitettujen kansojen historiankirjoista "totuutena".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "länsivallat USA ja Englanti antoi Suomen, Baltian maat ja Puolan Neuvostoliiton etupiiriin 1939."

      Sanoisin hiukan lempeämmin: ei halunnut tai pystynyt estämään etupiiriin joutumista. Eniten minua on säälittänyt Puola: muodollisesti toisen maailmansodan syy, joka sodan lopussa annettiin "jakojäännöksenä" Neuvostoliitolle, vaikka sen sotilaat olivat vuodattaneet verta länsiliittoutuneiden joukossa.

      Mikä on opetus: jokainen valtio pitää huolta vain ja ainoastaan omista edustaan. Se on pikkuvaltioiden syytä muistaa.

      Poista
    2. Puolan kohtalon saattoi sinetöidä Pilsudskin kuolema. Ehkä hän olisi kyennyt manöveroimaan Puolaa paremmin.

      Poista
    3. En usko: Saksan ja Neuvostoliiton välillä sijainneen Puolan väistämätön kohtalo oli joutua ensin sotatantereeksi ja sitten alistetuksi heti kun sota syttyi. Sen syttymistä ei Pilsudski eikä kukaan puolainen olisi voinut estää. Se ratkaisu tehtiin suuremmissa pöydissä.

      Aina kun puhutaan Suomen hankalasta geopoliittisesta asemasta koitan siirtää ajatukset Puolaan ja totean, että hyvähän meillä on täällä kaukaisessa niemenkärjessä elää. (Esim: 1944).

      Poista
  6. Siinä, että Puola toimi kuten toimi oli taustalla Ranskan, Englannin ja USA:n poliittinen tuki ja sen tarkoitus oli tietenkin se, että Saksan ja Puolan välinen sota antoi länsivalloille mahdollisuuden julistaa sota Saksalle, mutta ei tietenkään Neuvostoliitolle.

    Churchill kävi 1939 taivuttelemassa balttianmaita suostumaan neuvostoliiton vaatimuksiin, luvaten, että suvereniteetin menetykset kyllä sitten palautettaisiin, kun kriisi on ohi. Churchill moitti Suomea kovin sanoin siitä, kuinka suomalaiset olivat typeriä, kun eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin.

    Roosevelt taasen puhui balttian kansojen itsenäisyyden puolesta, mutta se liittyi USA:n presidentin vaaleihin ja siihen, että hän tarvitsi balttialaistaustaisten amerikkalaisten äänet. Noin muutoin hän oli sitä mieltä, että Baltia on Neuvostoliiton asia, eikö USA puutu siihen.

    Saksan hävittyä sotansa, kysyivät puolalaiset Englannilta oman maansa itsenäisyyden takaamiseen liittyvää takausta, johon englantilaiset vastasivat, etteivät he halua aloittaa uutta sotaa puolalaisten takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se menee ja tuo on jokaisen pienen maan syytä ymmärtää.

      Poista

Kirjoita nimellä.