Ihmiskunnan suurimmat

Ihmiskunnan sankarit Neuvostoliitossa

Kun suomalaiset sotilaat tulivat Itä-Karjalaan, he saivat huomata, että kaikkialla oli patsaita, usein halvasta materiaalista tehtyjä, sementistä, kipsistä, paperimassasta.

Patsaat esittivät lähinnä ideologian ja hallinnon alalla toimineita tai toimivia johtajia ja ykkösenä olivat tietenkin Stalin ja Lenin. Mukana oli kuitenkin myös kulttuurin edustajia. Koko Neuvostoliitto oli jo 1920-luvulta lähtien täyttynyt tuollaisilla, usein häthätää kyhätyillä patsailla, joiden sanomaa suomalaiset ihmettelivät. Heistä ne viittasivat epäjumalanpalvelukseen, samanlaiseen, joksi myös ikonien kunnioittaminen tulkittiin.

Käytännössähän ikonit olivat usein takapajuisen kansan taikakaluja, kuten jo Belinski oli tulkinnut. Nyt siis uudet vallanpitäjät olivat panneet kansan pomiloimaan uudenlaisten kuvien edessä ja siirtäneet vanhaan punaiseen nurkkaan omat jumalaisensa ja pyhät kirjoituksensa. Sama taikausko joka tapauksessa jatkui, joskin nyt epäjumalanpalvontana, totesivat hurskaat suomalaiset hengenmiehet. Jotkut nauroivat, toiset pudistelivat päätään. Harvalta riitti ymmärrystä.

He olivat toki oikeassa ja oikeassa oli myös Olavi Paavolainen, joka paheksui tämän uuden kulttuurin halventamista ja pohdiskeli, että takapajuiselle kansalle haluttiin näin siirtää myös länsimaisen kulttuurin perusteet. Asiahan oli niin, että nuo patsaat ja kuvat, joita oli kaikkialla, eivät liittyneet vain suuriin johtajiin kuten Stalin ja Lenin tai pienempiin kuten Kirov, Vorošilov ja Kalinin, vaan myös koko länsimaisen kulttuurin keskeisiin saavutuksiin ja niiden luojiin.

Koko asian sanoma oli selvä. Sosialistinen Neuvostoliitto oli koko länsimaisen sivilisaation oikeutettu perillinen ja vain se oli viemässä eteenpäin sen elinkelpoista osaa, joka toi ihmiskunnalle yhä enemmän vapautta, onnea ja sivistystä eli tietoisuutta itsestään. Kapitalistinen länsi oli muodostunut kehityksen jarruksi ja syrjäpoluksi ja kehittymättömät itä ja etelä kykenivät toistaiseksi vasta vastaanottajan rooliin Moskovan, maailman toivon johdolla. Miten lauloikaan siitä Jevgeni Dolmatovski:

Nadežda mira, serdtse vsej Rossii!

Moskva, stolitsa

moja Moskva!

 Dolmatovskihan sittemmin kävi pelkäämässä Taipaleenjoellakin, Yrjö Jylhän komppanian miesten ampuessa kohti, mutta se on jo toinen juttu. Sitä paitsi hän säilyi hengissä, kuten Jylhäkin.

Länsimaiseen kulttuuriin Moskovan tulkinnan mukaan kuuluivat aivan keskeisiä valistuksen saavutukset, materialismihan uudenaikaisessa muodossaan kehitettiin 1700-luvun Ranskassa. Siellä myös, jo ennen suurta vallankumousta ja sen jälkeen, luotiin nykyaikaisen utopian mallit ja myös yritettiin saattaa niitä voimaan. Robespierre, Marat, Babeuf eivät suotta olleet suuren kunnioituksen kohteina myös Neuvostoliitossa. Samaan sarjaan tietenkin kuului myös esimerkiksi Darwin.

Kulttuurille Neuvostoliitossa osoitettu pyhä kunnioitus ei kuitenkaan rajoittunut vain sen poliittisen järjestelmän edelläkävijöihin. Koko ihmiskunnan kehitys sellaisenaan oli palvonnan ja kunnioituksen arvoinen asia siltä osin, kuin se kullakin aikakaudella oli edistyksellistä eli palveli totuuden yhä syvempää tiedostamista ja vapauden yhä suurempaa toteutumista.

Niinpä myös kaikkien aikojen suuret kirjailijat olivat osa kuolematonta kulttuuriperintöä ja ansaitsivat kaiken kunnioituksen: Dante, Cervantes, Shakespeare, Goethe… Sanomattakin on selvää, että venäläisen kulttuurin edistykselliset merkkihenkilöt kultakin aikakaudelta ansaitsivat patsaaansa: Lomonosov, Puškin, Herzen, Tšernyševski…

Maailmankulttuuri oli pyhää ja kunnioitettavaa, koska se oli koko ihmiskunnan omaisuutta ja Neuvostoliitossa se oli erityisen tärkeää, koska sen oma kulttuuri jatkoi nimenomaan ihmiskunnan lainomaista kehittymistä nyt sen kärkijoukkona. Tämän aseman osoittaminen ja alleviivaaminen oli aivan olennaista. Neuvostoliitossa ei siis ollut kyse mistään voluntarismista ja oikusta, saati erityisestä venäläisestä hairahduksesta pois ihmiskunnan kehityksen valtatieltä. Asia oli täsmälleen päinvastoin.

Samalla tavalla ja jos mahdollista vieläkin paksummin alleviivattiin sitä suksessiota, joka vallitsi poliittisten ajattelijoiden välillä: ensin olivat Marx ja Engels, heidän jälkeensä tuli Lenin ja sitten seurasi Stalin, joka oli ”tämän päivän Lenin”. Puuttuvia renkaita ei ollut, heikosta lenkistä puhumatta. Myöhemmin kiinalaiset lisäsivät galleriaan vielä puhemies Maon, mutta tämä aiheutti vakavan skisman, jota voi verrata vain siihen keskiajan suureen skismaan, jolloin maailmassa oli yhtä aikaa kaksi paavia, jopa kolmekin.

Miksi tämä apostolinen suksessio alkoi juuri Marxista ja Engelsistä?  On tietenkin selvää, ettei tämä pari ollut itse keksinyt alusta alkaen koko hyvää sanomaansa, vaan perusti ajattelunsa edeltäjien saavutuksille. Hegel oli luonnollisestikin aivan keskeinen edeltäjä ja hänen ohellaan englantilaisen taloustieteen kehittäjät Adam Smith ja John Locke sekä ranskalaiset utopistisosialistit Fourierista Saint-Simoniin. Toki linjaa voitiin johtaa taaksepäin lähes loputtomastikin, mutta ennen pitkää vastaan tulivat ainakin Voltaire ja Rousseau: ihmishengen vapauden julistaja ja hänen luonnollisen ja välttämättömän sosiaalisen epävapautensa profeetta.

Kannattaa muuten panna merkille, että juuri nämä kaksi olivat olleet edelläkävijöitä myös palvonnan kohteina. Koskaan sitten Rooman keisarikunnan päivien ei kuolevaista ihmistä ollut palvottu samassa määrin kuin valistuksen aika palvoi perustajaisiään. Itse asiassa myös Roomassa palvonnan kohteena oli pikemmin valta ja mahti kuin ajatuksen voima, joka sitten valistuksena oli nostanut nuo uuden ajan airuet jumalten ja pyhien tilalle ja yläpuolelle.

Itse asiassa tunnettuun kasvogalleriaan, joka alkoi Marxista ja päättyi Staliniin, olisi voitu lisätä paljonkin aivan ilmeisiä edeltäjiä, mutta ongelmana oli, että kyseessä olivat vielä potentiaalisesti hengissä olevat tai valekuolleet ajattelijat, joita olisi voitu käyttää Neuvostoliiton ideologian horjuttamiseen. Se oli kuitenkin ortodoksinen ideologia eikä sietänyt kerettiläisyyttä.

Käsitteen tietyssä mielessä Lenin ja Stalin olivat ihmiskunnan sankareita intellektuellin ominaisuudessa eli aikansa pappeina tai ylipappeina, jotka tulkitsivat sanaa. Varsinaisina intellektuelleina heitä ei kuitenkaan oikeastaan voi pitää, mikäli sana ymmärretään klassiseen tapaan hengen vapautena. Pohdiskeliko Lenin koskaan vakavasti, mitä puutteita ja ongelmia Marxin ja Engelsin kirjoituksissa oli? Itse asiassa hän otti ne ehdottomana totuutena ja keskittyi vain todistelemaan, että 1800-luvun puolivälissä kirjoitetut totuudet muka olivat heikentymättömänä voimassa aina ja ikuisesti ja että jokainen, joka muuta väitti oli pelkkä väärentäjä, pikkuporvari ja typerys.

Matti Kurjensaari kysyi Aleksandr Kerenskiltä 1960-luvulla, mitä mieltä tämä oli Leninistä. ”Hullu fanaatikko” vastasi tämä ja oli tietenkin oikeassa. Leninin ansiot historiassa, jos sanaa voidaan käyttää, liittyvät siihen, että hän romahdutti Venäjän imperiumin, mikä mahdollisti suuren geopoliittisen katastrofin, jossa muun muassa Suomi ja Puola itsenäistyivät. Lisäksi hän raivasi tien Stalinille.

Toki Leninillä oli myös taktista kykyä ja loppujen lopuksi myös ratkaisevissa kohdissa realiteettien tajua, joka auttoi pitämään hänen väkivaltakoneistonsa vallassa. Vasta Stalin kuitenkin loi joustavan ja käyttökelpoisen ideologian, joka palveli hyvin totalitaarista komentoa ja karisti yltään koko sen utopistisen painolastin, jota sokeasti auktoriteetteihin uskonut Lenin oli raahannut perässään. Tosin kyllä vielä Stalinista luopunut Hruštšov oli sitten tarpeeksi tyhmä yrittääkseen tosissaan kommunistisen yhteiskunnan rakentamista, joten hänen kuvansa voitaisiin oikeutetusti liittää ketjuun Marx, Engels, Lenin, Stalin.

Siihen ei kuitenkaan Venäjälläkään tunnettu enää Brežnevistä lähtien tarvetta, vaan ”palattiin” sen sijaan niin sanottuun leninismiin, joka käytännössä ei tarkoittanut mitään muuta kuin Stalinin luoman yhteiskuntajärjestelmän kritiikitöntä ja omahyväistä ylistämistä, mikä ennen pitkää pakotti putoamaan kehityksen rattailta, kuten kaikki myöhemmin ymmärsivät.

Myöhemmin onkin kaikkia aikakausia tietysti paljon helpompaa ymmärtää kuin esimerkiksi etukäteen tai jopa itse kullakin aikakaudella. Perspektiivihän on historioitsijallakin yksipuolinen ja naiivilta tarkkailijalta se puuttuu tykkänään tai on niin sanottu keinoperspektiivi, joka syntyy olemassa olevaa todellisuutta legitimoimalla.

Vallitsevaa todellisuutta tarkastellessamme tunnemme yleensä vaistomaista tarvetta kunnioittaa niitä, jotka ovat saaneet suuria aikaan. Hitler ja Stalin kilpailivat Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937 vastakkain sijoitetuilla paviljogeillaan. Molemmat esittelivät suunnittelemaansa maailman suurinta rakennusta, jonka piti ennen pitkää koristaa maailman uutta henkistä ja aineellista pääkaupunkia, Moskovaa tai Berliiniä, muutaman vuoden kuluttua.

Neuvostoliiton suunnitteleman, puolen kilometrin korkuisen Neuvostojen palatsin huipulla piti seisoman sata metriä korkean Leninin patsaan, jonka käsi viittoisi kohti valoisaa tulevaisuutta. Urbaanihuhun mukaan sen peukalossa olisi työhuone, jossa Stalin tekisi ainakin suurimpia päätöksiään. Koska Neuvostoliitossa tulevaisuus suunniteltiin, oli uuden palatsin kuva jo vuonna 1938 hyväksytyissä historian oppikirjoissa. Neuvostoliiton propagandan huolimaton lukija pääsi siihen käsitykseen, että palatsi oli jo käytössä.

Itse asiassa palatsi oli yhtä virtuaalinen kuin muutkin stalinilaisen sosialismin saavutukset sotarautaa lukuun ottamatta. Jälkimmäistä kyllä sitten riittikin. Olihan systeemin plussapuolella kyllä oikeatakin edistystä. Lukutaito ja maailmankulttuurin saavutusten välittäminen kansanjoukoille olivat itse asiassa yhtä hämmästyttävä suoritus kuin miljoonien ihmisten tappaminen ilman, että merkittävää vastarintaa olisi esiintynyt.

Eräs neuvostosivilisaation merkittävä ja erikoislaatuinen saavutus oli joka tapauksessa tuo valtava määrä ihmisten patsaita, joiden äärellä kansan sopi harjoittaa hartautta, kun se tunsi tarvetta kiittää hyvinvoinnistaan. Ne symbolisoivat pelkällä olemassaolollaan sitä, että yhteiskunta oli voittanut pappispimityksen ja uskonnon kehitysvaiheen. Nyt se saattoi osoittaa kunnioitustaan todellisille sankareille, jotka olivat ihmisiä. Miten laulettiinkaan eräässä suositussa laulussa:

Если светит зорька ясная,
Значит, будет день хорош.
В куртке старой и промасленной
Ты, рабочий, идешь.
И в такое утро раннее
Шаг твой громкий будит всех.
Нет на свете выше звания,
Чем рабочий человек.

Ken oli luonut sillat ja lentokoneet? Kuka ompeli housut ja paidat? Kuka kasvatti viljat ja juurikkaat, tai ainakin kylvi ja korjasi? –Ei mikään jumala, vaan työläinen (ja talonpoika)! Tekokuutkin lensivät ja yhä parempaa oli tulossa, jokien suunnatkin pian kääntäisi tämä Ihminen isolla alkukirjaimella, kuten Maksim Gorki asian ilmaisisi:

Мчатся спутники под звездами,
Смело высятся мосты, -
Это все не богом создано,
Это сделал только ты.
Ты построил эти здания,
Ты направил русла рек.
Нет на свете выше звания,
Чем рабочий человек.

Itse asiassa siis tavallinen työläinen oli hän, jolle kaikki kunniakin kuului ja näin asia myös ymmärrettiin neuvostoliitossa aina 1930-luvun puoliväliin saakka. Tavallinen työläinen oli kuitenkin hieman vaikea käsite. Kuulisivatko sen piiriin myös kaiken maailman laiskurit, hylkytyön tekijät, juopottelijat ja työpaikan vaihtelijat? Eivät tietenkään. Sitä paitsi koko se ihanuus, jota sosialismi edusti, oli kuitenkin viime kädessä muutamien nerojen valtavan henkisen suorituksen tulosta, kuten Neuvostoliitossa alettiin sitten Stalinin kaudella ymmärtää.

Niinpä koko ihmiskunta sai vuosikymmenien ajan nauttia kavalkadeista, joissa keski-ikää vanhemmat miehet esiintyivät viisaan ja lempeän näköisinä, joskus leuka pystyssä kohti tulevaisuutta katsoen ja sinne viittoen, joskus hymyten, joskus tuimina, mutta aina säteillen kypsää viisautta, jollainen on mahdollista vain keski-iän ohittaneille ja henkisen kapasiteettinsa äärirajoilleen kehittäneille miehille. Oikeastaan tämä oli aika jalo ja kunnioitettava aikakausi, kuten sitä tarkemmin ajattelee.

Naisia noiden puolijumalien joukossa toki myös oli, mutta ainakin toistaiseksi heidän määränsä oli pakostakin hyvin rajoitettu, kuten jokaisen asioita tuntevan oli pakko tunnustaa. Mitä merkitystä tässä sitä paitsi olisi voinut olla sukupuolella? Olisi ollut yhtä rienaavaa kysyä, onko Jumala mies, kun hänestä käytetään Isän nimitystä ja mitä tämä käytännössä merkitsee.

Yhtä kaikki, erään aikakauden idolien todellinen synnyinmaa oli Venäjä. Sieltä intellektuellisankarien palvontamenot levisivät kaikkialle, aina hamaan Koreaan ja Kuubaan saakka, saaden usein paikallista väriä, joskus irvokastakin. Joka tapauksessa ”jalostava henkilönpalvonta”, jollaisesta myös Hitler puhui, oli valistuksen peruja ja vaihtoehto uskonnolliselle palvonnalle.

Nyttemmin sen on lähes kaikkialla syrjäyttänyt pariutumisikäisten nuorisohahmojen palvonta. Näiden uusien idolien ympärille on rakennettu kultteja ja lavastuksia, joista Stalin ja Hitler eivät olisi osanneet uneksiakaan. Mutta myös he olivat aikansa lapsia ja käsittivät väärin ja vajavaisesti tämän maailman, kuten kaikki vaimosta syntyneet ihmiset. Niinpä se, mikä oli tarkoitettu tuhatvuotiseksi, lässähti muutamaan vuosikymmeneen ja jätti jäljelle savuavia raunioita.