Venäjä ja typerä yleinen mielipiteemme

Venäjä ja typerä yleinen mielipiteemme

Suomen ja Venäjän suhteilla menee hyvin. Tänne tulee tänä vuonna yli kaksi miljoonaa venäläistä turistia. Kaikkien ulkomaiden joukossa Suomi on venäläisten suosituin turistikohde. Kauppakumppanina Venäjä on tasavahvojen Saksan ja Ruotsin rinnalla myös meille ykkösluokkaa. Helsingin Sanomien taannoisen gallupin mukaan suomalaiset myös pitävät venäläisistä. Yli puolet ilmoitti pitävänsä venäläisistä ja kolmekymmentäkaksi prosenttia suhtautui heihin neutraalisti. Vain kolme prosenttia suomalaista suhtautui venäläisiin hyvin epäsuopeasti ja lisäksi yksitoista prosenttia jossakin määrin kielteisesti. Tuskinpa vapaassa maassa on lupa edes odottaa kovin paljon parempia tuloksia, vaikka lehti jostakin syystä esitti ne osoituksena rasismin hälyttävästä noususta.

Olemme siis ilmeisesti viimeinkin saavuttaneet itäisen naapurimme kanssa normaalit suhteet. Kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten välillä on luontevaa ja mutkatonta, pohjoisina kansoina, joille talonpoikainen menneisyys on läheinen, löydämme helposti yhteisen pohjan keskinäiselle sympatialle. Niin sanotut uusrikkaat ovat meistä ehkä vähemmän sympaattisia, mutta ei heitä Venäjälläkään kukaan voi sietää. Yhtä kaikki, tulokset todistavat, että melkein kaikki suomalaiset ovat ymmärtäneet, että sota loppui jo. Sama koskee venäläisiä, joista monet eivät kyllä tiedä, että sellaista on meidän välillämme ollutkaan. ”Karjalan kysymys” on jäänyt pienen friikkijoukon harrastukseksi, mutta vapaassa maassahan tällainen toiminta on toki luvallista ja varmaan väistämätöntäkin.

Kuitenkin jokin näissä suhteissa näyttää nyt tökkivän. Presidenttiehdokkaat arvelevat Venäjän olevan Suomelle ainakin jonkinmoinen turvallisuusriski. Puolustuspoliittiset auguurit ovat keksineet huolestua siitä, että Venäjän uudistaessa armeijaansa, sen iskuvoima lähialueille tulee suuremmaksi kuin Suomen. Tulkoon sivumennen mainituksi, että uusimmassa Foreign Policy-aikakauslehdessä amerikkalainen tarkkailija pitää Venäjän sotilaallista voimaa melko surkeana ja arvioi, että erityisesti negatiivinen väestökehitys heikentää sitä entisestään. ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä” näyttää kuitenkin juuri Suomen kannalta olevan niin huolestuttava turvallisuuspoliittinen riski, että maan suurimman sanomalehden mielestä sen torjumiseksi olisi välttämätöntä liittoutua sotilaallisesti.

Se, että Venäjän asevoimat ovat vahvemmat kuin Suomen, ei ole mikään uusi ja kammottava vaaratilanne. Sitähän ne ovat olleet melkeinpä aina, lyhyitä naapurin sekasorron kausia lukuun ottamatta. Jos Venäjä, joka kommunismin romahdettua oli syvässä heikkouden tilassa, nyt saavuttaa normaaliolot myös sotilaallisessa suhteessa, ei asia pitkällä aikajänteellä ole mitenkään uusi eikä järkyttävä. Maidemme välillä ei ole minkäänlaisia vakavia erimielisyyksiä, puhumattakaan sen laatuisista, että minkään täysijärkisen valtiomiehen päähän voisi pälkähtää niiden ratkaiseminen aseellisesti. Mikäli vallan kahvaan kuitenkin pääsisi varsinaisesti hullu henkilö, saattaisi kansainvälinen reaktio hänet varmaan tältä osin pian järkiinsä. Venäjä on siinä määrin riippuvainen muusta sivistyneestä maailmasta, ettei sillä enää olisi Euroopassa varaa sotilaalliseen voimapolitiikkaan, vaikka haluakin olisi. Tällaisesta mahdollisuudesta kuitenkin puhuvat yhä uudelleen paitsi geopoliittiset haihattelijat ja armeijan lobbaajat, myös erinäiset friikit, jotka toistelevat salaliittoteorioita kuin ennen kommunistit ikään. Entisiä ja nykyisiäkin kommunisteja näyttää todella tuohon joukkoon kuuluvan. Tämä on kieltämättä kummallista, sillä he ilmoittavat myös tukevansa nykyistä Venäjää, joka on jo parantunut kommunismista. Sen kokeileminen uudelleen ei todellakaan viehätä niitä, jotka muistavat.

Tämä monelta taholta kaikuva Venäjän aggressiivisuutta koskeva vihjailu ja joskus jopa suora uhkailu ei ole jäänyt vaikutusta vaille. Hiljattain ilmestyneen Näin naapurista. median ja kansalaisten Venäjä-kuvat –teoksen mukaan vuonna 1988 kertoi neljäkymmentäyhdeksän prosenttia suomalaisista pitävänsä Neuvostoliittoa rauhantahtoisena valtiona. Tänä vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan vain kahdeksan prosenttia suomalaisista on itäisestä naapurista tätä mieltä. Suoranaisesti uhkaavana piti Neuvostoliittoa vuonna 1988 vain yksi prosentti suomalaisista, nyt sentään kolme prosenttia. ”Jonkin kriisin aikana” uhka olisi saattanut tulla todelliseksi 43 prosentin mielestä vuonna 1988. Nyt samaa mieltä oli 59 prosenttia.

Vuonna 1988 perestroika ja aseriisunta olivat hyvässä vauhdissa, mutta itäinen naapuri oli yhä selvästi totalitaarinen diktatuuri. Nyt se on resursseiltaan puolta pienempi demokraattinen maa, jossa ainakin kansalaisvapauksia verrattain hyvin kunnioitetaan. Vaikka itse järjestelmän ”demokraattisuudesta” ei annettaisikaan paljon pisteitä, on muutos aiempaan verrattuna laadullinen. Miten siis selitämme itäisen naapurin imagon muuttumisen? Suhteemme venäläisiin on nyt hyvä ja muuttunut suorastaan tuttavalliseksi, mitään poliittisia kiistakysymyksiä ei ole, yhteiskuntajärjestelmäämme kohdistuvasta uhasta puhumatta, omat puolustusvoimamme ovat hyvää kansainvälistä tasoa ja kaikkien kehittyneiden maiden, myös Venäjän keskinäinen riippuvuus on verrattomasti suurempi kuin neljännesvuosisata sitten. Miten on mahdollista, että Venäjää siitä huolimatta pidetään paljon uhkaavampana kuin Neuvostoliittoa aikanaan?

No, ehkä ainakin olimme joskus hyväuskoisia hölmöjä ja Neuvostoliiton propagandan otti vakavasti paljon useampi kuin nykyisin kehdataan tunnustaakaan. Luultavasti tuon hyväuskoisen naapurikuvan takana oli kuitenkin myös kansallinen kokemus. Paasikiveläinen ajatus siitä, ettei naapurilla ollut meihin nähden muuta kuin omat turvallisuusintressinsä, oli toki vain rohkea hypoteesi. Sen varassa oli kuitenkin pärjätty muutama vuosikymmen ja vieläpä ilman kilpavarustelua. Vierasta sotaväkeä ei maahamme koskaan edes yrittänyt tulla, vaikka pystykorvilla varustettu kansanarmeijamme oli pelottava vain puolustustahtonsa suhteen. Se todennäköisesti painoikin vaa’assa, vaikka tuskin ratkaisevasti.

Tuolloin taisimme ottaa vakavasti myös sen Snellmanin ajatuksen, ettei Suomi voi mitään väkivalloin vaan että sivistys on sen ainoa mahdollisuus. Nykyisin näyttää moni kuvittelevan, että elimme pelkkien illuusioiden varassa ja että koko tuonaikainen ulkopolitiikkamme oli niin perinjuurin väärää, että siitä vastuussa olleet pitäisi panna viimeinkin tilille tekosistaan. Viimeistään nyt olisi aika aloittaa uudenlainen ulkopolitiikka, joka asettaisi meidät vihdoin tasa-arvoisiksi muiden länsieurooppalaisten Venäjää pelkäävien sivistyskansojen joukkoon. Me kuulumme niihin harvoihin maihin, jotka eivät saa NATO:lta monia tärkeitä tiedustelupalveluita, ilmatukea ynnä muuta. Nyt kun meillä ei enää ole Kekkosta takuumiehenä, on ainoa toivomme sotilaallisessa pelotteessa, mihin rahamme eivät enää riitä. Muuten saattaa jostakin syystä tapahtua jotakin hirveää.

Kaikki kenraalit ovat kautta aikojen yrittäneet tehdä itsensä tärkeiksi ja vaatineet enemmän rahaa kuin kukaan on suostunut antamaan. Tämä on lainomaisuus, jonka ei pitäisi ketään huolestuttaa sen enempää kuin muukaan julkisen sektorin loputon resurssien jano. Mielipidetutkimukset taitavatkin loppujen lopuksi osoittaa, että kansan enemmistö suhtautuu varusteluhehkutukseen aika leppoisasti. Huolimatta paniikin lietsonnasta tai ehkä jopa siitä’ johtuen NATO:n kannatus on itse asiassa romahtanut. Joulukuussa 2011 tehdyn gallupin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista vastustaa NATO:on liittymistä ja vain kuudesosa kannattaa sitä. Maamme suurin sanomalehti onkin joutunut taas masentuneena kysymään pääkirjoituksessaan ”Mikä NATO:ssa oikein arveluttaa?” Lehden mielestä kysymys on suomalaisten onnettomasta taipumuksesta ”käpertyä sisäänpäin”, vaikka ainoa oikea politiikka olisi kaikinpuolinen avautuminen, kuten toimittajat tietävät.

Mitä siis tehdä, kun meillä on maassa demokratia ja kansan mielipide on väärä? Pelottelua, puolitotuuksia ja suoranaista valehtelua on jo kokeiltu laihoin tuloksin. Elämme pirullista aikaa. Ehkäpä voitaisiin masinoida ulkomainen mielipide saattamaan kansamme järkiinsä? Näin vaikeaa on lehdistöllämme ollut kai viimeksi 1970-luvun taistolaisaikana, kun tyhmä kansa ei millään suostunut omaksumaan toimittajien sille syöttämää totuudenmukaista tietoa.

Arvojen maailmankartta ja edistyksen voittokulku

Arvojen maailmankartta, uskonnot ja edistyksen voittokulku

World Values Survey on instituutio, joka on jo muutaman vuosikymmenen ajan suorittanut ihmiselämään liittyvien arvojen mittausta yli 80 eri yhteiskunnassa. On todettu, että kymmenet erilaiset arvoväittämät ihmiselämän eri aloilta ryhmittyvät suhteellisen koherenteiksi arvojärjestelmiksi, joissa kaksi ulottuvuutta riittää selittämään 70 prosenttia hajonnasta. Ulottuvuudet liikkuvat toisaalta asteikolla eloonjäämisarvot vs. itsetoteutus, jota lyhyyden vuoksi nimitän hedonismiksi ja toisaalta asteikolla traditionaalisuus vs. rationaalinen sekulaarisuus. Tätä voi nimittää lyhyesti rationaalisuudeksi.

Kun yhteiskunnat sijoitetaan koordinaatistoon, jonka pystysuora (y) akseli kuvaa rationaalisuuden suhteellista määrää ja vaakasuora (x) akseli hedonismin edistyneisyyttä, voidaan todeta, että kartta yllättäen muodostaa eräänlaisen uskontokuntien tilkkutäkin. Nimenomaan uskontokunta näyttää määräävän yhteiskunnan aseman tällä kartalla. Lähellä toisiaan arvojen asteikolla sijaitsevat toisaalta Pohjois-Euroopan protestanttiset maat (oikeassa yläkulmassa). Ne ovat siis edenneet kauimmas molempien ulottuvuuksien suhteen. Maksimaalisen kaukana näistä eli lähimpänä vasenta alakulmaa sijaitsevat taas islamilaiset maat. Tämä lienee sinänsä melko yllätyksetön tulos. ”Arvojen maailmankartan” kiinnostavuus ei kuitenkaan lopu tähän. Koordinaatiston oikeassa laidassa, mutta pohjoismaiden alapuolella sijaitsee anglosaksinen perhe. Maantieteellisesti Englanti, Yhdysvallat ja Australia ovat kaukana toisistaan, mutta arvojen suhteen ne kuuluvat yhteen. Hedonismin voidaan siis todeta olevan niissä varsin kehittynyttä, vaikka rationaalisuus jääkin jälkeen pohjoismaista ja esimerkiksi konfutselaisesta maailmasta. Jälkimmäiseen kuuluvat Japani ja Kiina ovat rationaalisuuden suhteen huipulla, mutta hedonismin suhteen ”jälkeenjääneitä”. Näin on siis asia, mikäli luulemme, että ihmiskunnan kohtalona on siirtyä aikanaan koordinaatiston vasemmasta alakulmasta sen oikeaan yläkulmaan. Jos näin on, loistaa koko maailman johtotähtenä Ruotsi, joka pohjantähden lailla viittoo tietä koko maailmalle. Hedonismin suhteen se on maailman ykkönen ja rationaalisuudeltaankin vain aivan hiukan Japania jäljessä, ainakin ”uusimman aallon” eli 2005-2008 mittauksissa. Vielä uudempi päivitys on pian tulossa, ja sitä voimme vain jännityksellä odottaa.

On suorastaan hätkähdyttävää, miten suuressa määrin tämän sosiologisen mittauksen tulos vastaa Samuel Huntingtonin näkemyksiä maailman jakaantumisesta eri kulttuureihin uskonnollisten rajalinjojen pohjalta. WVS:n maailmankartalla sijoittuvat niin katolinen Eurooppa kuin ortodoksinen maailmakin omiksi alueikseen, niitä edustavat yhteiskunnat ovat keskenään lähellä toisiaan.  Katolinen Latinalainen Amerikka tosin eroaa katolisesta Euroopasta ja sijaitsee sen alapuolella eli suunnilleen yhtä kaukana hedonismiakselilla, mutta alempana rationaalisuuden suhteen. Yhdysvaltojen sijainti on erikoislaatuinen. Hedonismiakselilla se on edennyt kehityksessä kauas, mutta rationaalisuudessa jäänyt Turkin ja Sambian tasolle. Mitä Suomeen tulee, emme ole kovin pohjoismaalaisia, mikäli Ruotsi asetetaan normiksi ja normihan se haluaa olla koko maailmalle. Rationaalisuuden suhteen olemme Kiinan ja Valkovenäjän sinänsä ”hyvällä” tasolla, sekä rationaalisuuden että hedonismin suhteen olemme hyvin lähellä Ranskaa ja Belgiaa, siis nykypäivän eurooppalaisia katolisia. Ilmankos kirkossa nykyään on huomaavinaan yhä enemmän katolisia piirteitä, ristinmerkistä lähtien.

Yhtä kaikki, on kiinnostavaa, että huntingtonilainen kulttuurinäkemys saa vahvistusta myös empiirisistä mittauksista, sehän on ollut poliittisesti epäkorrekti vastustaessaan jenkkien sekaantumista vieraiden kulttuurien arvomaailmaan niiden ydinalueilla, sitä on myös käytetty multikulturalismin vasta-argumenttina. WVS:n tuloksia analysoineet tutkijat väittävät kuitenkin, että Huntington haukkui väärää puuta sikäli, että hän korosti kulttuurien välisten perustavien erojen löytyvän suhtautumisessa politiikkaan ja nimenomaan demokraattiseen järjestelmään. Tämä ei kuulemma olekaan suuri erottava tekijä, toisin kuin poliittisten järjestelmien tarkkailija voisi luulla. Demokratian poliittiset arvot voidaan maailmassa hyväksyä hyvin laajasti, mutta perhearvojen laita on toisin. Seksuaalisuus, suku, sukupuolten suhteet, tabut, suhde lapsiin ovat asioita, jotka jakavat maailmaa tehokkaammin kuin mitkään muut arvot. Ehkäpä Huntingtonin varoitusta pitäisi hieman muokata ja varoittaa ketään tyrkyttämästä toiselle kulttuuripiirille omia seksuaali- ja perhe-elämän arvojaan?

Valitettavasti tämä taitaa olla turhaa työtä. Demokratian esitaistelijat tässä maailmassa, Yhdysvaltojen ulkoministeri Clinton etunenässä, näyttävät luulevan, että tämä poliittinen järjestelmä implikoi ilman muuta myös monia yhteiskunnallisia arvoja, naisten tasa-arvon, homojen oikeudet, lasten tasa-arvoisuuden vanhempien rinnalla ja niin edelleen, siis juuri ne asiat, jotka edistyneimpinä tunnemme Ruotsista ja joita meillä ei vielä näköjään ole samassa määrin sisäistetty. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, millaisia tuloksia voidaan saavuttaa, kun kulttuurin kartalla kaukana toisistaan sijaitsevat yhteiskunnat ryhtyvät pakottamaan toisia noudattamaan omia arvojaan. Suuttumus ja vastarinta ovat ainakin varmoja tuloksia.

Väistämätön kulttuurien konflikti syntyy myös silloin, kun ihminen muuttaa kulttuurisen kartan ääripäästä toiseen. Tämänhän terve järki sanookin. Läntisessä naapurimaassamme tämä ilmiö on saavuttanut jo melko suuret mittasuhteet. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Ruotsin johtoasema ja sen edistyvä kehitys tällä arvojen maailmankartalla vielä montakin vuosikymmentä ja miten kauas on ylipäätään mahdollista edetä ennen kuin absoluuttinen nollapiste saavutetaan (tässä tapauksessa sitä kyllä merkitään kasvavalla luvulla). Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on jo Ruotsissa tuottanut huomattavan määrän kulttuurista pahoinvointia, mistä hätkähdyttävät rikostilastot ja lehtiuutiset yhä uudelleen todistavat. Mikäli poikkeavien kulttuurienklaavien kasvu jatkuu ja kantaväestön osuus kutistuu, tulee Ruotsi ilmeisestikin siirtymään takaisin kohti lähtöruutua, ehkäpä suoraan alaspäin kohti Yhdysvaltoja. Jos ja kun näin tapahtuu, voimme ehkä ajatella saaneemme todistaa yhden maailmankauden suuren kehitystrendin kulminoitumista.

No, tämä on vielä spekulaatiota. Valitettavan todellista sen sijaan on se inhimillinen kärsimys, jota piittaamattomuus kulttuurierojen merkityksestä tuo tullessaan kaikille osapuolille. Varmuuden vuoksi totean, että olen aina suuresti pitänyt Ruotsista ja arvostanut sen moninaisia saavutuksia. Siksi myös säälin sitä, minkä oletan heitä harmittavan.

Mutta miten kauas ihmiskunta voi kehittyä rationaalisuuden ja hedonismin tiellä ennen kuin raja tulee vastaan? Onko olemassa vain yksi suunta? Luultavasti ei ole. Muuan merkittävä poikkeus Ruotsin tieltä on ainakin USA. Rationaalisuuden akselilla se ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana edistynyt, vaan taantunut, vaikka onkin saavuttanut hienoista edistystä hedonismin alalla. Ilkeämielinen tarkkailija voisi sanoa, että on siis syntynyt merkillinen synkretistinen obskurantismin ja hedonismin sekoitus, jonka rajat määrää poliittinen korrektius ja jossa ollaan painumassa yhä syvemmälle irrationaalisuuden syövereihin.

Tässä vaiheessa kriittinen lukija saattaa jo närkästyneenä todeta, että luen tilastoja kuin Helsingin Sanomien toimittaja. WVS sisältää valtavan määrän tietoa monilta inhimillisen elämän eri aloilta. Jo pelkkä koko tuon tietomassan tislaaminen yhdeksi pisteeksi kahden muuttujan koordinaatistossa hävittää suurimman osan sen sisältämästä informaatiosta. Toiseksi myös muuttujien nimittäminen yksioikoisesti rationaalisuudeksi ja hedonismiksi tekee väkivaltaa ihmiselämän koko kirjolle.

Näinhän se on. Analyytikot löytävät tietomassoista ilahduttavaa kehitystä kohti suvaitsevaisuutta, luottamusta ja solidaarisuutta ja paljon muuta miellyttävää. Myös inhimillinen onnellisuus kasvaa, kun päästään vapaaksi taikauskon ja tiukkojen sääntöjen kahleista ja edetään itsetoteutuksen tiellä. Tämän osoittaa kehitys monissa maissa. Vaurauden lisääntyminen ei tunnetusti takaa onnellisuutta, mutta liittyessään vapautumiseen se saattaa nostaa sen kokemista nopeasti ja paljon.

Onnellisuustutkimusta onkin tehty osana WVS-tutkimusta ja osittain tietenkin myös sen ulkopuolella. Onnellisuuden voi todeta yleensä kasvaneen niissä yhteiskunnissa, jotka, kuten useimmat, ovat edenneet tuolla edellä mainitulla Ruotsin tiellä. Joissakin maissa, kuten Etelä-Koreassa kehityskäyrä osoittaa suorastaan jyrkästi ylöspäin. Myös Suomi on onnellisuusasteikolla maailman kärkikaartia ja edistyminenkin on tällä alalla ollut tasaista. Ruotsi ja Tanska ovat kuitenkin meitä pykälän verran ylempänä. Siis jälleen kerran! Ehkä meidän on sittenkin seurattava johtajaa?

Mutta onnellisuuden tiet ovat tutkimattomat tai ainakin vaikeasti tulkittavat. Norja, jossa yhteiskunnallinen kehitys ja samaan aikaan etenkin taloudellinen hyvinvointi ovat sodan jälkeen suorastaan mullistuneet, on onnellisuus pysynyt samalla, suhteellisen matalalla tasolla koko ajan. Nyt Norja on jo jäänyt meistä jälkeen. Mitä heidän siis olisi tehtävä vai eikö mitään?

USA:ssa onnellisuus taas suorastaan laski tasaisesti sodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka. Tämä on merkille pantavaa kun muistellaan 1950-luvun Amerikan itsevarmaa nousukiitoa ja amerikkalaisen unelman toteutumista. Sen jälkeen tilanne on tasaisesti hiukan kohentunut. Kokonaisuutena ottaen onnellisuus on USA:ssa kuudenkymmenen vuoden aikana pysynyt samalla tasolla, mikäli trendivaihtelu myös pitkällä aikavälillä hävitetään. Tulosta voi pitää kiinnostavana sikäli, että tässä läntisen sivilisaation johtomaassa on kyseisenä aikana sentään tapahtunut yhtä ja toista. Erikoinen ilmiö on, että Vietnamin sodan ensi puolisko sattui yhteen onnellisuustason merkittävän hetkellisen kohoamisen kanssa, kun taas sen jälkimmäisellä puoliskolla se romahti. Ehkäpä voimme tulkita tämän uusvasemmistolaisuuden saavutukseksi?

No, riittäköön tilastollinen puoskarointi tällä erää. WVS:n kiinnostavien tutkimustulosten pinnallinen analyysi osoittaa ainakin sen, ettei nykymaailman kulttuurisia kehitystrendejä kannata luulla ymmärtävänsä liian helposti. Mieleen tulee vanhan venäläisen neropatin Kozma Prutkovin kiteytys: ”On opiskeltava koko elämänsä, jotta saisi oikeuden sanoa, ettei ymmärrä mitään”.

Oliko Shakespearella rotan häntä? Eli pelastaako Ruotsi maailman?

Oliko Shakespearella rotan häntä? Eli pelastaako Ruotsi maailman?

Venäjän asemaa moraalisena jättiläisenä ja maailman mahdollisena pelastajana on sikäläisten patrioottien taholta jo niin pitkään toitotettu, että asialta alkaa mennä uskottavuus, kun kaikessa ylivertainen neuvostovaltakin sitten romahti eikä voi toimia nuorisomme moraalisena majakkana.

Venäjän tilalle on jo vuosikymmeniä pinnistellyt ja sen nyttemmin ohittanut Ruotsi, joka on tuominnut milloin Vietnamin sotaa ja milloin Neuvostoliiton sukellusveneprovokaatioita. Sotavuosina sikäläinen lehdistö aluksi tuki innokkaasti suomalaisten sodankäyntiä, mutta tilanteen muututtua vaaralliseksi vaati Suomea solmimaan oitis ja viivyttelemättä erillisrauhan.

Sotavuosina Ruotsin malmi ja kuulalaakerit olivat Saksan sotaponnistuksille niin tärkeitä, että liittoutuneet olivat valmiita niiden viennin katkaisemiseksi lähettämään maahan siirtoarmeijan Suomen auttamisen verukkeella. Saksalaisten sotateollisuus olisi jumiutunut muutamassa viikossa.

Mutta Ruotsi piti tiukasti yllä puolueettomuusvalvontaansa eikä Suomi pyytänyt liittoutuneiden apua. Ruotsin johto piti jostakin syystä suorastaan fanaattisesti silmämääränään oman maansa eikä esimerkiksi maailman juutalaisten etua ja niinpä kansankoti selvisi maailmansodista ei ainoastaan vähin vaurioin, vaan jopa muhkean tilipussin kera. Suoritusta voi pitää sinänsä hyvänä, mutta ei juuri moraalisena urotekona. Niinpä Ruotsissa havahduttiin sellaisten suorittamiseen vasta sodan jälkeen. Metodina on moraaalinen kauhistelu. Ruotsalainen toimittaja Arnstad on hiljattain löytänyt Suomen sotavuosien historiasta aivan tavattomasti kauhistelun aihetta. Hänen naiiviutensa on suomalaisia vain naurattanut, mikä saattaa olla merkki siitä, että uusi kulttuurinen kuilu on kasvamassa maidemme välille, tänne vanhaan vapaaseen Pohjolaan.

Viime vuosina on holokaustin kauhistelusta kehitetty Ruotsissa kansallinen rituaali, johon myös kaikkien koululaisten on osallistuttava. Niistä, joiden mielestä joukkomurhat ovat ilman muuta iljettäviä, on ollut vaikea käsittää, miksi asiaa on niin tavattomasti korostettava ja alleviivattava. Ei sen paheksuminen mitään erityistä harjoitusta tai argumentointia kaipaa ainakaan normaalin terveen ihmisen kohdalla. Tuntuukin siltä, että asialla on lausumaton, salattu ja ehkä tiedostamatonkin taustansa. Se kytkeytyy nykyhetken tarpeisiin ja sen puitteissa on luotu historiallinen myytti, Hitler-kortti, jota voidaan käyttää ei-toivottavien mielipiteiden vaientamiseen tässä ja nyt. Holokaustista on kehitetty jonkinlainen suuri saatana, joka vaanii rauhallista kansankotia tänäänkin joka päivä ja hellittämättä. Sen pyrkimyksenä on luoda psykologisia edellytyksiä uudelle massamurhalle esittämättä Ruotsiin saapuneita uusia maahanmuuttajia epäedullisessa valossa. Näinhän Hitlerkin esitti juutalaiset. Kuten penni on miljoonan alku, niin on epäsuopea ajatuskin kansanmurhan alku. Kansankodissa tämä näytään tiedostettavan. Vastaus suvaitsemattomuuden muodostamaan vaaraan on nollatoleranssi.

Helsingin yliopistossa kävi hiljattain esitelmöimässä Ruotsissa vaikuttava, mutta Suomesta muuttanut Ann-Cathrine Jungar, joka kertoi, että Suomi on ajautumassa erilleen muusta Pohjolasta. Joku Teuvo  Hakkaraisen kaltainen henkikö olisi Ruotsissa saanut aivan toisenlaisen kohtelun kuin Suomessa.

Kuten tunnetaan, Hakkarainen lausui julkisesti tietyn n-sanan, mistä seurasi Suomen syyskauden merkittävin poliittinen sensaatio. Tämän johdosta kansanedustaja erotettiin eduskuntaryhmästään määräajaksi, lehdistö tuomitsi Hakkaraisen barbaarisuuden yksimielisesti ja valtava paheksumisen myrsky näytti pyyhkäisevän yli Suomen. Tätä taustaa vasten voi vain ihmeissään kuvitella, mitä Ruotsissa olisi vastaavassa tilanteessa voinut tapahtua. Mahdollisesti siellä olisi asia viety oikeuteen ja kansanedustaja istuisi nyt tyrmässä miettimässä tekosiaan tai kahleilla kytkettynä Kaknäsin torniin ihmisten pilkattavana ja piinattavana.

Hiljattain julkaisi ruotsalainen lehti pilakuvan, jossa Suomen eduskuntataloon hiippailee muumia muistuttavan hahmon rinnalla naamioitunut olio, jolla on Timo Soinin kasvonpiirteet ja muumihännän sijasta rotanhäntä. Koska vihjettä voi pitää melko voimakkaana ja tavallisia kunnon kansalaisia loukkaavana, tarkoittanee sanoma sitä, että Suomen eduskunnassa itse asiassa onkin tyyppejä, jotka moraalisessa suhteessa eivät ole ihmisiä lainkaan, vaan edustavat rikollista ideologiaa, jonka päämääränä mahdollisesti on holokausti tai jokin muu pirullinen rikos.

Koska Suomi on siis ilmeisessä vaarassa pudota yhteispohjoismaisesta kelkasta, kuten meille on osoitettu, meillä onkin otettu järeät aseet käyttöön. Kansanedustaja James Hirvisaari kuvaili jokunen aika sitten blogissaan, että muslimien maahanmuutosta seuraa erilaisten ongelmien kasvu, mitä sinänsä lienee mahdotonta osoittaa vääräksi. Yleinen syyttäjä näki asiassa kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Käräjäoikeuden vapauttava tuomio muuttui hovioikeudessa langettavaksi. Koska Hirvisaari ei kehottanut minkäänlaisiin toimiin ketään vastaan ja kertoi vastustavansa väkivaltaa, on maallikon logiikalla vaikea ymmärtää hovioikeuden ratkaisua. Se saattanee liittyä pyrkinykseen hakea pohjoismaista hovikelpoisuutta. Piirtäköötpä sitten meille rotan häntää!

Yhtä kaikki, kyse on erittäin arveluttavasta laintulkinnasta, jossa tosiasiaväittämien esittäminen tulkitaan laissa rangaistavaksi ”kiihotukseksi”. Aikanaan meillä kiellettiin julkaisemasta tekstiä, joka saattoi vaikeuttaa maamme suhteita ulkovaltoihin. Sitä ei tarvinnut soveltaa juuri koskaan, koska sen pelotusvaikutus riitti. Mihin pelottelua tarvitaan nyt? On todennäköistä, että kiellot ja rangaistukset eivät ratkaise mitään. Olennaista on saada ihmiset sensuroimaan itseään. Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään nytkin. Tuloksena on vääristynyt kuva maailmasta, mutta se saattaa samalla tuottaa moraalisen palkinnon sille, joka sitä kaipaa. Ruotsi valtiona on jo ylentänyt itsensä niin korkealle, että muiden on ehkä mahdotonta sitä ainakaan ohittaa, mutta jos teemme parhaamme, voi meistä tulla tälläkin alalla kakkosluokan suurvalta Ruotsin peesaajaksi.

Ruotsalaistyyppinen väärinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa Suomessakin. Hiljattain ilmestyi Kirkko ja kaupunki-lehdessä pilakuva, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja toivotti naamion takaa hyvää joulua vain omalle viiteryhmälleen eli lihaa syöville heteroseksuaaleille. Muille taas saman puolueen porukka toivotti ”paskaa joulua” ja puhui ampumisesta ja karkottamisesta. Asian huumoripuolta ymmärtämättömän huomio kiintyy hurjaan kielenkäyttöön ja ilmeiseen holokaustiassosiaatioon. Käytetyt toivotukset ovat tietenkin kyseisen humoristin omaa keksintöä ja mikäli niissä on jonkinlaisia yhtymäkohtia todellisuuteen, ne lienee löydettävissä vain käyttämällä ajatusketjua, jonka mukaan kaikki epäsuopeus sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan liittyy pahantahtoisuuteen ja jopa murhanhimoisuuteen. Perin erikoista logiikkaa, mutta toleranssin olemattomuus ansaitsee varmaankin kiitoksen.

Mutta kaiken takana näyttää olevan usko poliittisen korrektiuden suureen vapahtavaan sanomaan ja absoluuttiseen totuusarvoon, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee ja väistyy kuin aikoinaan pappispimitys kommunistipuolueen päälinjan edessä. On yhä huvittavampaa lukea historiantutkimuksen uusista voitoista, joissa nuoret uurastajat onnistuvat todistamaan, että ihmisten poliittisen korrektiuden kanssa oli menneinä aikoina vähän niin ja näin tai vieläkin pahemmin.

Uusimmassa New York Review’ssä on arvostelu muutamasta uusimmasta Shakespeare-kirjasta. Shakespearen yksityiselämä on aina kiinnostanut tukijoita, mutta aiemmin tyydyttiin siihen, ettei siitä voi saada tietoa. Shakespearen voi todeta ”melkein varmasti olleen homoseksuelli, biseksuelli tai heteroseksuaali” kuten muuan tutkija kiteytti. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Tutkijoita kiinnostaa yhä entiseen tapaan Shakespearen yksityiselämä ja hänen persoonansa, mutta. uutta on, että jokainen katsoo oikeudekseen esittää niistä arvionsa, olivatpa perusteet miten heiveröiset tahansa. Ehkä tärkeitä koko asiassa on arvioitsijan oma poliittinen korrektius, joka auttaa asettamaan hänet poloisen kirjailijan yläpuolelle. Niinpä nyt onkin ilmestynyt opuksia, joissa kirjailija on paljastettu misogyyniksi, vahvojen miesten ihailijaksi ja monessa muussakin suhteessa ennakkoluuloiseksi, jopa rasistiksi ja antisemiitiksi.

No, mitäpä sanoakaan. Jos 1600-luvun ihmisellä oli vanhanaikaisia asenteita, sellainen oli vielä hiljattain tapana ymmärtää ja kenties jopa antaa anteeksi. Taidamme olla siirtymässä entistä hurjempaan aikaan, jolloin kaiken kattaa nollatoleranssi. Anteeksiantoa ihmisen heikkouksille ei ole, ei tässä elämässä eikä tulevassa, Poliittisen korrektiuden tulipatsas näyttää tietä kaikille aikakausille ja sen valossa tuomitaan eläviä ja kuolleita. Ja näin kai sitten tapahtunee ajasta aikaan ja myös tulevaisuuteen nöhden, kun kerran tiedämme, että nykyinen viisautemme pätee myös menneisiin aikoihin nähden Onko Tuhatvuotinen valtakunta sitten alkanut? Elämää jo hiukan nähneenä uskallan kuitenkin vielä kainosti arvella, että totuus saattaa olla monimutkaisempi kuin edes Ruotsin yleinen mielipide ymmärtää ja että pöyhkeys tulee saamaan vielä ansaitun loppunsa lahjomattoman totuuden hiljaisen työskentelyn tuloksena.

Tanssiaisista tansseihin

Tanssiaisista tansseihin

Tanssiaiset kuuluivat ranskalaisperäisen hovikulttuurin tuottamiin uutuuksiin. Porvarilliseen maailmaan ne tunkeutuivat täydellä voimalla 1800-luvulla ja jatkoivat voittokulkuaan vielä 20. vuosisadalla. Niihin osallistuminen oli mahdollista vain pienelle joukolle ihmisiä. Sulava käytös ja komea univormu eivät yksin riittäneet, vaikka niidenkin hankkiminen oli käytännössä mahdollista yleensä vain parin sukupolven sosiaalisen nousun kautta ja edellytti myös poikkeuksellisia aineellisia resursseja. Kielitaidon ja ”oikean” aksentin lisäksi oli erityisesti naisten, mutta myös miesten hallittava ”todellisen viehättämisen taito” ja tunnettava koko instituutioon liittyvä sopivaisuussäännöstö, siellä kun aina liikuttiin vaarallisella raja-alueella ja oli yhtä törkeää olla liian galantti kuin liian välinpitämätön.

Naisten viehätysvoima merkitsi noissa oloissa valtavaa, ja potentiaalisesti rahallistakin pääomaa, mikä tietenkin ymmärrettiin eikä ollut kummallista, että uuden tanssiaisten valtiattaren ilmaantuminen voitiin rinnastaa merkittävimpiin luonnonilmiöihin tai kansainvälisen politiikan tapahtumiin. Sijoittaminen nuorten naisten pukemiseen oli hyvin järkevää liiketoimintaa.

Tanssiaispuvut kehittyivät jo varhain mahdollisimman vaikuttaviksi ja lienee luonnon laki, että naiselliset sulot tuotiin niissä mahdollisimman edullisesti esille. Alastomuutta täydensi luontoa parantava niukka valikoitujen ruumiinosien peittäminen.

Euroopan ulkopuolelta tuleville tanssiaiset olivat sokki. Leo Tolstoi kuvaa, miten kaukasialainen ruhtinas tunsi olonsa ahdistuneeksi puolialastomien naisten keskellä, naisten, jotka tosiasiassa hallitsivat häpeämättömällä seksuaalisuudellaan ympärillään pyörivää sirkusta, jossa järjen sanan kuuleminen teennäisen ja tyhjän lirkuttelun sijasta oli tuskin edes kuviteltavissa. Se olisi ollut tässä tilanteessa täysin sopimatonta. Mutta ehkäpä Tolstoin jalo villi oli vain hänen oman yliminänsä luoma aivokummitus.

Toki alemmatkin kansanluokat omaksuivat ryhmätanssien ja sittemmin kahden tanssittavien salonkitanssien perusideat. Tanssiaisten rahvaanomainen muoto olivat tanssit, joissa pariutumiseen pyrittiin melko suorasukaisesti. Tansseihin kuten tanssiaisiinkin liittyi päihteiden käyttö ja sellaiset konfliktit, jotka tanssiaisissa saattoivat johtaa kaksintaisteluihin, ratkaistiin tansseissa nurkan takana nyrkeillä tai puukolla.

Esivalta kiinnostui syystäkin järjestyshäiriöitä tuottavasta alempien kansanluokkien instituutiosta ja esimerkiksi Suomessa alettiin tanssien järjestäjiltä periä huviveroa, minkä saattoi kiertää tekemästä tilaisuudesta sivistävän eli järjestämällä ensin ohjelmaa, jonka päätteeksi sai puolitoista tuntia tanssia ilman lisäkustannuksia.

Tanssien ja tanssiaisten ero säilyi sitkeästi kautta 1900-luvun, vaikka ajan sosiaalinen vallankumous hävittikin luokkaeroja hyvin tehokkaasti. Käytännössä tapahtui usein niin, että sosiaalisesti nousevat alaluokkien jäsenet omaksuivat parhaansa mukaan yläluokkien tapoja ja pyrkivät erottautumaan entisestä taustastaan.

Varsinainen kulttuurin nivelloituminen ja ”laajan kulttuurikäsityksen” läpilyönti lienee sijoitettava 1960-lukuun. Sen jälkeen tanssiaisista tuli harvinaisuus ja tanssejakin lakattiin verottamasta. Kylmä sosiologinen mielikuvitus ei nähnyt enää olennaista eroa kiljua lappavan tanssiyleisön ja samppanjaa särpivän tanssiaisväen kesken.

Toki tanssiaisissa, sikäli kuin niitä yhä pidettiin, yhä kartettiin kaikkein rahvaanomaisimpia muotoja. Tanssiaiset alkoivat menettää pariutumismarkkinoihin liittynyttä luonnettaan ja muuttuivat enemmän rituaalisiksi, tiettyjen kerhojen erottautumistilaisuuksiksi. Niinpä myös musiikki oli sen mukaisesti rauhallisempaa ja arvokkaampaa kuin tansseissa, joissa oli myös yritetty etsiä vulgaariudelle rajoja, siinä kuitenkaan onnistumatta, kehityksen kulkiessa päinvastaiseen suuntaan. Hyväntekeväisyystanssiaiset tarjosivat myös egalitaarisille amerikkalaisille hyvän tekosyyn sijoittaa tolkuttomia ominaisuuksia yhden illan pukuihin ja esitellä rikkaita perijättäriä sopiville ylkäehdokkaille. Tämä instituutio on saattanut jo hiipua, mutta kaikenkarvaiset Oscar-gaalat muistuttavat siitä yhä.

Kehitys on myös tuottanut kiinnostavia sekamuotoja. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän kutsut ovat muodoltaan tanssiaiset, joissa pukeudutaan pariutumisrituaalin teemoja noudatteleviin asuihin. Se, että naisista runsaasti yli puolet on jo ohittanut hedelmällisyysiän ja myös aikoinaan pariutunut, ikään kuin unohdetaan kokonaan. Rahvaan tansseista muistuttavat täällä paritanssit, jotka ovat yksinomaisesti vallitsevina. Tanssimusiikkina soitetaan ja lauletaan pariutumismusiikkia. Sanat ovat usein naiivin sentimentaalisia ja sävel ja rytmi simppeleitä, suoraan tansseista lainattuja.

Euroopan ulkopuolelta saapuvasta tarkkailijasta täytyy näyttää hullunkuriselta ja tolkuttomalta, että tanssin pyörteissä kirmaa in corpore tasavallan korkea-arvoisin eliitti yhdessä kultaisen nuorison kanssa. Eläkkeellä olevat valtionpäämiehet, ministerit ja muu korkein johto ovat runsaasti edustettuina.

Symbolisesti tämän varttuneen joukon pyöriminen nuorekkaan seksuaaliteeman ympärillä on tietenkin paljonpuhuvaa. Mikään ei voisi selkeämmin luonnehtia nykyistä länsimaista kulttuuria ja erityisesti sen suomalaista varianttia. Mitä muutakaan siellä voitaisiin tehdä? Kansakunnan eliitti ei tässä julkisessa tilaisuudessa esiinny arvokkaasti edustaen omia vakavia valtiollisia tehtäviään, vaan karnevalistisesti pariutumisleikin osallistujina, vaareina ja muoreina, jotka ovat väärään aikaan ja hullunkurisesti liittyneet mukaan palvomaan kulttuurimme keskeistä arvoa, joka ei ole lisääntyminen vaan seksuaalisuus siitä koituvan huvin vuoksi.

Valtakunnan makutuomarit antavat kullekin eliitin jäsenelle julkisia pisteitä heidän kantamiensa tanssiaishöyhenten mukaan, mikä tietenkin on ainoa asia, johon heillä voi kuvitella olevan jonkinlaista pätevyyttä. Tosin olisi kiinnostavaa kuulla myös vaihtoehtoista selostusta, jossa arvioitaisiin kunkin kutsutun todellista pätevyyttä hänen edustamaansa rankiin nähden ja muistutettaisiin mieleen hänen uransa nousu- ja laskukausia ja nykyistä tilaa. Mutta se menisi jo yli tämän leikin raamien. Pitää sitä saada juhliakin.

Täytyy varmuuden vuoksi sanoa, ettei itse asiassa eli valtakunnan eliitin tansseissa mitään vikaa ole ja on täysin ymmärrettävää, että seksi kiinnostaa myös vanhuksia. Pitäisikö siellä sitten mieluummin rukoilla ja lausua Runebergia? Joka tapauksessa on merkille pantavaa, että tasavallan merkkipäivän tanssit nostavat keskipisteeseen pariutumisiän muotovaliot eikä niitä hengen jättiläisiä, joita maan johdossa aiemmin ajateltiin olevan. Tämä on aikakaudelle tyypillistä ja tuntuu meistä väistämättömältä. Kuvien kumartelu ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin, mutta kaunista naista on pakko ihailla. Juuri tällaiset tanssit olemme varmaan ansainneetkin.