Tervetuloa, työvoimapula!

Työvoimapulaa odotellessa

Juuri ennen 1990-luvun lamaa oli Suomessa vähän aikaa työvoimapula. Tämä tarkoitti sitä, että halvalla rahalla paisutetut firmat olisivat halunneet tehdä helppoja voittoja vielä entistäkin enemmän, jos käytettävissä vai olisi ollut lisää työvoimaa. Rakennusalallakin työvoiman ylikysyntä johti palkkaliukumiin. Tätä hirvittävää tilannetta ei Suomessa olekaan usein koettu. Tämän historiallisen kauhunhetken muisto näyttää olevan kansakunnan päättäjien ja erityisesti virkamiehistön muistissa niin traumaattinen, että kaikki mahdollinen tehdään, jotta asia ei toistuisi.

Liikkeellä on ennusteita, joiden mukaan Suomeen tarvitaan lähivuosina satoja tuhansia uusia työntekijöitä torjumaan uhkaavaa työvoimapulaa. Laskelmien perusteita ei liiemmin ole julkisuudessa puitu eikä puhuttu siitä, millaista tämän puuttuvan työvoiman pitäisi tulevaisuudessa olla ja miksi heille kuvitellaan olevan tarjolla työpaikkoja. Nämä luultavasti ovatkin kysymyksiä, joihin ei ole mahdollista vastata. Mikäli sen sijaan lasketaan vain eläkeläisten ja aktiiviväestön suhdelukua ja sosiaalivaltion ylläpidon kustannuksia, pysytään vankasti todellisuudesta irrallaan. Kylmä totuus on, että ellei eläkkeisiin vallitsevilla tariffeilla riitä rahaa, niin niitä on alennettava. Sama koskee muitakin etuuksia, ei vähiten työttömyyskorvauksia. Työ ei synny työvoiman määrää lisäämällä, mitä virkamiehen saattaa olla vaikea ymmärtää.

Ehkäiseviä toimia työvoimapulan torjumiseksi suoritetaan parhaillaan suurtalkoilla. Armeija vähentää tuhansia työpaikkoja, Nokia siirtää tuotannon pois Suomesta ja pikkuinen museovirastokin kantaa kortensa kekoon irtisanomalla ja sulkemalla sitä, mitä sen vallassa on. Näin luodaan tervetullutta työvoimareserviä etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja lienee turha kysyäkään, onko toimenpiteiden kokonaisvaikutusta arvioitu maamme kannalta myönteiseksi. Ellei olisi, ei tällaisia päätöksiä tietenkään olisi tehty.

Viime lamasta yrittävät kaikki siitä kärsineet ottaa oppia, ettei samaa tarvitsisi tehdä uudelleen. Pari vuosikymmentä sitten oli meillä ja muuallakin vallalla lapsenomainen usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen ja kaikkiviisauteen. Keynesiläistä hapatusta kartettiin kuin ruttoa ja ”suljetun sektorin” supistajia pidettiin sankareina, jotka pelastivat valtakunnan kuristusotteellaan. Puhettakaan ei ollut valtion aktiivisuudesta työpaikkojen luojana. Niinpä sitten makseltiin puolelle miljoonalle ihmiselle korvauksia ja vieroitettiin näitä työelämästä. Maa lyötiin monessa suhteessa lättäjalaksi ja kärvisteli aikansa rähmällään lamaannuksen ja konkurssien kourissa, kun tervettä toimintaa jopa tahallaan tapettiin ja pankkeja pelastettiin roskalainoistaan veronmaksajien kustannuksella. Muualla maailmassa tästä on jo osattu tehdä johtopäätöksiä.

Foreign Policy-aikakauslehti on pyytänyt kolmeltatoista eri alojen asiantuntijalta reseptejä uhkaavan katastrofin torjumiseksi ja vastaukset ovat mielenkiintoisia. Yksi ekspertti ehdottaa ”kaikkien työllistämistä”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei nuorisolle jaella toimeentulotukea, vaan pannaan töihin. Töitä siis luodaan valtion toimesta, mikä ei välttämättä käy tukien maksamista kalliimmaksi. Toinen puolestaan ehdottaa minimipalkan reilua korottamista, mikä taas liittyy paikalliseen laittomien siirtolaisten ongelmaan. Inflaation, kohtuullisen, käynnistämistä välittömästi ehdottaa yksi eksperteistä. Sitä tarvitaan eteenpäin menon turvaamiseksi, deflaatio se on varsinaista myrkkyä taloudelle ja kaikkien lamojen äiti. Velkojen anteeksi antamista ehdotetaan myös. Näinhän kolmannen Mooseksen kirjan mukaan tehtiin aina riemuvuosina, jolloin itsensä orjiksi myyneet saivat vapauden. Tämäkään ei ole uusi asia. Velallisia on kautta aikain armahdettu, etenkin kolmannessa maailmassa. Nyt suurin ongelma on ”ensimmäisen maailman” velka, joka on liian suuri.

Konsteja löytyy lisääkin. Yksi on ylellisyystuotteisiin kohdistettu vero, joka lankeaa maksettavaksi vasta tietyllä viiveellä. Se kannustaisi ökyrikkaat tilaamaan huvijahtinsa nyt, eikä vasta laman jälkeen ja painisi liikettä ylellisyystuotantoon, joka aina muutoin tuppaa laman aikana romahtamaan.

Muuan tärkeimmistä ja pakottavimmista toimista lienee USA:nkin kohdalla sotilasmenojen vähentäminen. Pelkkä joukkojen vetäminen Euroopasta säästäisi pitkän pennin rahaa käytettäväksi Amerikassa, jossa sitä amerikkalaisten mielestä enemmän tarvitaan.

Ja onhan näitä hyviä ajatuksia. Yhteistä kaikille näyttää olevan, ettei valtion roolia laman torjunnassa suinkaan aliarvosteta, päinvastoin. Nämä suositukset näyttävät myös olevan ristiriidassa meillä vallitsevan doktriinin kanssa, jonka laadusta tai edes olemassaolosta ei ristiriitaisten signaalien takia tosin voi olla varma.

Joka tapauksessa on selvää, että juustohöylä on laman torjunnassa typerin, virkamiesmäisin ja tuhoisin ratkaisu, jonka katastrofaalisuutta voi verrata vain valikoimattoman maahanmuuton edistämiseen. Uutiset tämän toimintalinjan hedelmistä ovat kerta toisensa jälkeen yhtä lamaannuttavia. Herää pakostakin kysymys, onko maamme kaapannut jokin vihamielinen ryhmittymä, jota muuan kirjoittaja on kutsunut nimellä ”tolvanaatti”.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka varuskuntien lakkauttaminen. Se on epäilemättä eräs tapa vähentää sotilasmenoja, jotka ovat valtion taloudelle melkoinen rasitus. Supistukset tehdään kuitenkin suoranaisesti vähentämällä työllisyyttä. Tämä tapahtuu vieläpä ongelma-alueille, joilla valtion toiminnan pitäisi nimenomaan olla kannustavaa. Kerrannaisvaikutukset huomioiden varuskuntien lakkauttaminen lienee tuhoisimpia täsmäiskuja, joita Suomen maakunnille on mahdollista tehdä. Asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen ei ole mikään syy armeijan henkilökunnan supistamiseen. Päin vasoin, tilannehan antaa aihetta lisätä ammattihenkilökunnan määrää, mikä tulevaisuudessa lieneekin yhä tärkeämpää.

Pääesikunnassa, joka alkaa yhä ilmeisemmin näyttää valtiolta valtiossa, on ilmeisesti kieltäydytty kuuntelemasta poliitikkojen ääntä. Sotilaille on varmaankin tärkeää päästä pätemään huippukalliin erikoiskaluston haltijoina. Kansainvälinen status edellyttää hienoja härveleitä, joista ei tingitä, vaikka isänmaan etu edellyttäisi muuta. Huippukalliin kaluston preferoimista henkilöstön kustannuksella on perusteltu sotilaallisen tehokkuuden lisäämisellä. Jospa nyt kuitenkin sovittaisiin siitä, että akuuttia sodanvaaraa ei ole odotettavissa eikä se missään tapauksessa ole kalustolla ehkäistävissä. Sotilaiden käytös näyttää olevan yhä röyhkeämpää ja epäisänmaallisempaa. Heidät on syytä panna kuriin niin meillä kuin Amerikassakin. Ehkäpä uudessa presidentissä olisi miestä tällaiseen suoritukseen? Miljardi on pikkusumma, kun aseita ostetaan, mutta valtava summa, kun ihmisiä palkataan.

Museoiden sulkeminen, kirjojen poistaminen kirjastoista, koulujen yhdistäminen jättiläislaitoksiksi… Elämän laadun ja kulttuurin vastaisille hyökkäyksille ei ole loppua näkyvissä. Miten on mahdollista, että meillä 1950-luvulla, suuressa köyhyydessämme oli varaa monenlaiseen ylellisyyteen aina kyläkouluja myöten? Vastaus on tietenkin palkkatasossa. Reaalipalkkojen alentaminen on lähitulevaisuudessa merkittävintä isänmaallista toimintaa, mitä voidaan tehdä. Me, kuten monet muutkin, olemme eläneet velaksi ja uskoneet keinottelun vääriä profeetoita. Nyt on aika palata työhön ja uurastukseen, mikä on mahdollista vain alemmilla palkoilla ja eläkkeillä  ja valtion suurella panostuksella. Tämä ymmärretään jo Amerikassa, ehkä pian täälläkin?

Uuteen maailmanjärjestykseen

Uuteen maailmanjärjestykseen

Zbigniew Brzezinski, politologian veteraani ja entinen presidentti Carterin neuvonantaja, on yhä täydessä iskussa. Uudessa kirjassaan hän pohdiskelee, mitä maailmassa muuttuu, kun Yhdysvallat lakkaa olemasta politiikan ylivoimainen vaikuttaja, joka saattoi mielensä mukaan mennä mihin tahansa panemaan kunnioitettavan mahtinsa peliin.

Foreign Policy-lehdessä julkaistun selostuksen mukaan muutos tuskin on kovin nopea, sellaista tuskin ainakaan moni toivoo edes Kiinassa. Liian monet asiat maailmassa voivat mennä huonosti, mikäli paikalliset mahdit pääsevät toteuttamaan pyyteitään mitään pelkäämättä. Lähi-itä on tietenkin kaikkien kansainvälisten kauhuskenaarioiden perikuva. Osapuolet ovat siellä arvaamattomia, fanaattisia ja kovin raskaasti aseistautuneita. Koreoiden suhteissa voi tapahtua äkillinen purkaus, Taiwan saattaa joutua Kiinan uhriksi vailla neuvotteluvaraa ja muutkin jäätyneet konfliktit saattavat aktivoitua. Afganistan ja Pakistan ovat ladattuja pommeja.

Venäjän suunnalla Georgian asema voi kurjistua entisestään ja sama koskee Ukrainaa. Epäilemättä myös Baltian maiden ja entisen Itä-Euroopan asema heikkenee, ainakin potentiaalisesti. Suomen kohdalla tuskin tapahtuu mitään erityistä, meillähän ei Venäjän kanssa ole ulkopoliittisia ongelmia tai sitoumuksia ongelmamaihin nähden, saati sellaisia, joita voisi kuvitella asein ratkottavan.

Venäjä joka tapauksessa jatkaa asevoimiensa modernisoimista, sikäli kuin rahaa juuri siihen halutaan lähivuosina priorisoida. Kukaan ei pysty sanomaan, millainen Venäjän, enempää kuin muidenkaan maiden taloudellinen tila tulee lähivuosina olemaan.

Venäjä haluaisi olla sotilaallinen suurvalta, koska se ei sitä juuri muilla aloilla pysty olemaan. Energiasuurvallasta on mahdollista puhua, mutta silloin sellaisiksi on luettava myös Nigeria ja Saudi-Arabia. Siihen joukkoon kuuluminen ei vielä houkuttele. Sotilaallinen mahti Venäjällä perustuu ikävä kyllä ennen muuta ydinaseisiin, koska sen tavanomainen armeija kärsii yhä pahemmasta näivetystaudista väestön supistumisen takia. Venäläisten kalustokaan ei ole määrällisesti eikä laadullisesti verrattavissa amerikkalaiseen, vaikka välimatkaa yritetään kuroa myös huipputekniikan alueella. Merkittävän avomerilaivaston puuttuessa Venäjän sotilaallinen läsnäolo on mahdollista vain sen lähialueilla, mutta etenkin etelässä riittääkin tekemistä jo pelkkien saavutettujen asemien pitämisessä

Myös itä on tunnetusti Venäjän kannalta arkaluontoista aluetta. Japanin kanssa ei rauhansopimusta ole solmittu, mutta Venäjä pitää itsepäisesti kiinni saaliistaan. Öljyrikkaat ja harvaanasutut alueet kiinnostavat myös Kiinaa, jonka rinnalla Venäjä on sekä demografisesti että taloudellisesti kääpiö, eikä tämä erotus ole muuttumassa Venäjän eduksi. Paljon puhuttu Venäjän mahdollinen kääntyminen ”itään”, Kiinaan ja Japaniin Euroopan asemesta, tuskin on sille realistinen vaihtoehto. Maailmantalouden keskittyessä yhä enemmän Tyynen meren rannikolle, paikallisten mahtien katseet kyllä kääntynevät Venäjään, mutta se saattaa pikemminkin olla pakotettu tekemään, mitä isot vaativat kuin kyetä olemaan se mahti, joka tuolla alueella sanelee ehtojaan. Joskus on väläytetty ajatusta, että Venäjä voisi Yhdysvaltojen jälkeen olla Euroopan luonnollinen sotilaallinen tukijalka. Se ei ole liian mahtava tai Euroopasta riippumaton sanellakseen ehtoja, mutta ei myöskään voimiltaan liian mitätön. Tällaisen yhteistyön aikaansaamiseksi pitäisi kuitenkin saada aikaan muutos Venäjän poliittisessa järjestelmässä, joka tätä nykyä on liian ennustamaton ja korruptoitunut eikä ole osoittanut halua mukautua modernin sivistyneen kanssakäymisen normeihin.

Euraasian unioni, jota Venäjä puuhaa, ei vielä muodostaisi suurvaltaa. 165 miljoonan ihmisen valtioliitto lisää jo johtavan valtion painoarvoa, mutta vasta sitten kun Ukraina, Etelä-Kaukasia ja pari Keski-Aasian maata kuuluisivat siihen, olisi uusi jättiläinen syntynyt. Parinsadan miljoonan ihmisen väestöpohja ei kuitenkaan välttämättä olisi etu, vaan saattaisi päinvastoin muodostaa kohtalokkaan ristiriitojen siemenen. Esimerkiksi Etelä-Kaukasian pitäminen tämän uuden Neuvostoliiton yhteydessä ei luultavasti olisi mahdollista ilman jatkuvaa väkivaltaa. Sama koskee tietenkin Baltian maita.

Venäjä voi yrittää imperiuminsa palauttamista myös taloudellisin painostuskeinoin. Joillakin alueilla, kuten Ukrainassa, ne ilmeisesti purevat. Baltiassa sen sijaan eivät. Suomen suunnalla puutulleja, saniteettimääräyksiä ja muita konsteja on ajoittain yritetty käyttää, mutta ilmeisen tehottomasti Puutulliasiassa Venäjälläkin jouduttiin tajuamaan, että oli ammuttu omaan jalkaan. Suomen suunnalla ehkä ainoana Venäjän naapurimaista on sentään kyetty kehittämään keskinäisiä suhteita ilman suuria poliittisia intohimoja ja jännitteitä ja ansio tästä ei kuulu ensi sijassa Moskovalle.

Toki meilläkin on tehty virheitä. Yksipuolisten maanostojen salliminen on Suomen puolelta poliittista typeryyttä ja sama koskee kaksoiskansalaisuuden sallimista. Kummassakaan tapauksessa ei ilmiö ole vielä kasvanut kyllin suureksi muodostaakseen merkittävää uhka Suomen intresseille. Myös Moskovan erikoispalveluiden agentit Suomessa ovat saaneet aikaan lähinnä säälittäviä tuloksia, vaikka tueksi on välillä lennätetty rajan takaa erinäisiä mediahahmoja. Valtakunnan turvallisuuden kannalta on joka tapauksessa tulevaisuudessa välttämätöntä, että sen intressejä valvotaan myös maanostojen ja kaksoiskansalaisuuden myöntämisen kohdalla.

Maailma ilman Yhdysvaltojen läsnäoloa ei välttämättä ole entistä parempi, saati rauhallisempi paikka. Paasikivi arveli aikoinaan, että Venäjällä oli Suomeen nähden vain geopoliittisia intressejä. Suomen pitäminen Venäjän yhteydessä ei niiden kannalta ollut välttämätöntä. Tämä oli hyvä arvaus ainakin sikäli, että se aikoinaan toimi pohjana menestykselliselle politiikalle, jota ei pidä sekoittaa suomettumiseen, joka oli rappeutunutta poliittista kulttuuria. Tuskin on syytä kuvitella, ettei Paasikiven perusidea toimisi yhä. Vai kuinka ja miksi?

Uuteen maailmaan

Uuteen maailmaan

Globalisaation siunaukset ovat kiistattomat.

Jo lyhyellä aikavälillä sadat miljoonat ihmiset ovat nousseet köyhyydestä ja kehitys vain kiihtyy. Rikas pohjoinen, joka on tämän prosessin varsinainen primus motor, on hyötynyt asiasta valtavasti. Uskomattoman halvalla uurastavat aasialaiset ovat ottaneet tehdäkseen useimmat paskaduunit, joita valkoinen mies vielä hiljattain joutui pienellä, mutta sentään paljon korkeammalla palkalla tekemään. Pohjoisesta saapuva turisti elää Thaimaassa, Vietnamissa ai vaikkapa Kiinassa kuin kroisos. Paikalliset asukkaat palvelevat häntä puoli-ilmaiseksi ja rahat riittävät kaikkeen mahdolliseen hemmotteluun, mitä jalojen pohjolan asukkaiden hyväksi vain voidaan keksiä.

Sikäli kaikki on hyvin. Ikävänä piirteenä kehityksessä voi nähdä sen, ettei suurella osalla pohjoisen asukkaita enää ole töitä. Työn on siirretty niille, jotka tekevät ne halvemmalla. Kehittyneiden maiden tuotanto on postindustriaalista. Siellä ei juuri synny konkreettisia hyödykkeitä, vaan palveluita, suunnittelun, johtamisen ja viihdyttämisen alueilla. Etelä vaihtaa niitä hyvällä kurssilla tuottamiinsa aineellisiin hyödykkeisiin. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia.

Mutta niin kuin sanassa sanottaneen, hyvät päivät ovat lyhyet ja rangaistus on kohtaava amalekilaisia ikään ja sukupuoleen katsomatta. Miksi joku kuvitteli, että etelä on ja tulee aina olemaan riippuvainen pohjoisen palveluista? Ovatko pohjoisen asukkaat pysyvästi ja perinnöllisesti heitä lahjakkaampia tässä suhteessa? Vilkaisu kansainvälisiin tilastoihin näyttäisi osoittavan, että suhde on päinvastainen. Voimme odottaa, että kuten muut tuotannon alat, niin myös korkealuokkaisten palveluiden tuotanto siirtyy pian sinne, missä se parhaiten kannattaa. Mitä jää pohjoiselle pallonpuoliskolle?

Lyhyesti sanoen sinne tuskin jää paljon mitään. Tuskin ainakaan on rationaalista resurssien käyttöä suosia kilpailukyvytöntä tuotantoa tälläkään alalla. Tämä aiheuttaa tiettyjä seurauksia, jotka tulevat mullistamaan maailman jo läheisessä tulevaisuudessa. Vanhojen teollisuusmaiden työväenluokka, joka kerran teki paskaduuneja alihintaan, ei enää ole työllistettävissä millekään alalle. Tarkemmin sanoen, sen työllistettävissä oleva osa vähenee dramaattisesti. Loput suistuvat proletariaattiin, jolla ei ole haluja eikä kykyjä yrittämiseen tai työntekoon maailmassa, jossa näille markkinoille on tilaa vain harvoilla. Rikokset, huumeet ja muu tajunnantäyttö ovat jalkapallon ohella se, mitä näille slummien asukkaille on jäänyt. Etnisesti väestö on monenkirjavaa ja etelästä saapuneiden maahanmuuttajien, erityisesti väriltään tummien osuus on suhteettoman suuri.

Jo nyt voidaan Amerikassa havaita, että yhä suurempi osa väestöä putoaa keskiluokasta työväenluokkaan. Tässä tapauksessa asian tekee erityisen ikäväksi se, ettei tällä nykyisellä työväenluokalla ole riittävästi työtä tarjolla. Korvauksella elävä luokka on tosiasiassa työstä vieraantuneiden kerrostuma, jolle ei ole juuri mitään tarjolla elämän tekemiseksi mielekkääksi ja itsetunnon ja sosiaalisen kunnioituksen hankkimiseksi. Korvikkeina, kuten todettiin, toimivat tietenkin huumeet ja rikollisuus. Urheilu ja roskaviihde, prostituutio ja huliganismi viihtyvät tässä maailmassa rinta rinnan. Se on maailma, jossa vallitsevat rikollisten hierarkiat ja omat barbaariset lait. Ympäröivään yhteiskuntaa tämä enklaavi suhtautuu vihalla ja halveksunnalla. Jonkinlaisen perverssin logiikan mukaisesti tähän kerrokseen kuuluvat maahanmuuttajat näyttävät usein kuvittelevan olevansa jonkinlaisen sortojärjestelmän kohteena ja jopa peräti käyvänsä sotaa tuota järjestelmää vastaan. Mikäli tuo joukko olisi jäänyt kotimaahansa, se olisi ennen pitkää saattanut sieltä löytää huonosti palkattuja töitä pohjoisen hyvinvoinnin palvelemiseksi. Nyt noita töitä ei pohjoisessa ole tarjolla ja sitä mukaa myös tuon ryhmän haaveet ylenpalttisesta hyvinvoinnista rikkaan pohjoisen kansalaisten luonnollisena oikeutena ovat tuomittuja jäämään täyttymättömiksi.