Vanhan siilin kettumaisuuksia

Homo homini Deus

Mihail Butaševitš-Petraševskin piiri, johon Dostojevski nuoruudessaan kuului ja minkä johdosta hän sai kuolemantuomionsa, tutki ranskalaisia utopistisosialisteja, erityisesti Fourieria. Petraševski yritti jopa perustaa fourierilaisen ihanneyhteiskunnan, falansterin, mutta talonpojat polttivat sen rakennukset.

Ihmisjumaluuden ajatus, joka kiusasi Dostojevskia koko hänen ikänsä, oli alun perin lähtöisin Ludwig Feuerbachilta, joka oli tulkinnut uskonnot ihmisen oman jumaluuden projektioksi. Homo homini Deus, kiteytti Petraševskin piirin radikaali jäsen Nikolai Spešnev 1840-luvulla. Feuerbachin antropoteismi halusi Fourierin tavoin ”rehabilitoida” luonnon ja aistillisuuden. Tämä mahdollistaisi ihmisyyden puhkeamisen kukkaan, sen kaikkien mahdollisuuksien vapauttamisen. Kun ihminen vapautettaisiin niistä keinotekoisista kahleista, jotka häntä kammitsoivat, voisivat ihmiset ensi kertaa historiassa elää normaalia elämää, kuului petraševskilaisten johtopäätös Andrzej Walickin formuloimana.

Petraševskilaisten ajatuksena oli, että ihmisten tuleminen jumaliksi edellytti kaikkien viimeistenkin ennakkoluulojen ja illuusioiden hylkäämistä. Niinpä ajattelun oli perustuttava ankaraan tieteelliseen päättelyyn ja luonnontieteen tuloksiin.

”Ihmisyyden uskonto” ei kuitenkaan ollut kaikille ajan radikaaleille  vielä kyllin lupaava tie vapauteen. Yksilöanarkisti Max Stirner haistoi siinä pyrkimystä alistaa ainutkertainen yksilö universaalin Ihmisen alaisuuteen.  Ollakseen vapaa ihmisen oli Jumalan lisäksi tapettava myös Ihminen. Itse asiassa tämä saattoi radikaalin tulkinnan mukaan todella tapahtua tappamalla joku ihminen. Tehdessään mielivaltaisesti rikoksen ihminen voitti ne moraalilait, jotka abstraktin ihmisyyden nimissä rajoittivat hänen ainutkertaisen yksilöllisen ihmisyytensä oikeuksia.

Tunnetussa esseessään Isaiah Berlin osoittaa, ettei Leo Tolstoi ollut vain yhden aatteen valtaama ajattelija, siili, vaan sen sijaan kettu, joka osasi monta asiaa. Dostojevskin teokset saattavat näyttää saman asian jauhamiselta yhä uudelleen, mutta kyllä hänessäkin on paljon kettumaisuutta. Hänen kritiikkinsä intelligentsijan turhamaisuutta ja pinnallisuutta kohtaan on viiltävää, sanoisinko, kettuilua.

Samoin kuin sittemmin Tolstoi, Dostojevski kuului siihen intellektuellien ryhmään, joka suorastaan vihasi intelligentsijaa, tuota tyhjänpäiväisten saarnamiesten joukkiota, jolla ei ollut todellista sanomaa kerrottavanaan, vain oman tärkeytensä osoittaminen ja ihailun ja itseihailun herättäminen hinnalla millä tahansa. Entisen intelligentin ruoska osuukin kohteeseensa tarkasti ja kipeästi, hän tuntee uhrinsa ja tietää satuttavansa myös entistä itseään.

Niinpä Dostojevskin teokset ovat tulvillaan tyyppejä, jotka ovat heränneet huomaamaan vapautensa ja yrittävät hallita maailmaa älyllään. Feminismin aate elähdyttää monia jaloja sieluja. Muuankin kertoo arvostavansa morsiamensa naisellista suloa, joka on tämän pääomaa ja ajattelee, että tämän pitäisi ehdottomasti realisoida tämä aarteensa myymällä sitä. Löytyy tyyppejä, joiden mielestä maailma todellisuudessa on vain lantakasa ja suurin viisaus on tämän tosiasian tunnustaminen

Kirjailija ymmärtää kirkkaasti älymystön itsestään tekemän parodian ja värittää todellisuutta vain hiukan saadakseen muutkin sen näkemään. Sokrateen manttelinperijä 1800-luvun Venäjällä julistaa: ”Olen hölmö, mutta tiedän sen itse ja siksi lakkaan olemasta hölmö”. Tämä syvällisyyshän on täysin postmodernia.

Maailma on kuitenkin kehittynyt. Feuerbachilainen hartaus tämänpuolisen pyhän edessä on jo kauan sitten jäänyt pois muodista ja toteutuu korkeintaan zen-buddhismin harjoittajien piireissä. Dostojevski saattaisi hämmästyä tavatessaan suomalaiset 2000-luvun ateistit. Ajattelu ei puolentoista vuosisadan mittaan näytä hiukkaakaan edistyneen, mitä ei sinänsä kannata ihmetellä. Kummallisempaa on, että se on typerästi latistunut.

Dostojevskilla oli, myönnän, tiettyä taipumusta siilimäiseen monomaniaan. Keskeinen oli hänellä, kuten aikanaan pyhällä Augustinuksella Jumalan ja ihmisen tunteminen, mikä saattoi olla sama asia. 2000-luvun suomalainen älymystö on yksinkertaisesti unohtanut tällaiset kysymykset eikä näe niissä mitään järkeä tai kiinnostavuutta.

Syynä voi olla se, ettei ihmisen elinympäristö enää tai vielä ole yhtä arvaamattoman ahdistava kuin se oli menneinä vuosisatoina. Kuolema ei kiinnosta meitä muuten kuin jännityskertomuksissa, joissa se onkin lähes ainoa kiinnostava seikka. Elämä on aivan liian täynnä virikkeitä, kulutusta ja ajanvietettä, jotta sitä sellaisenaan viitsisi tai tarvitsisi ruveta ajattelemaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä älymystölle ovat tasa-arvon kysymykset: miten maailma olisi järjestettävä, jotta jokainen elävä olento olisi tasa-arvoinen? Mitä olisi tehtävä, jotta ihmiskunta viimein voisi elää normaalia elämää?

Entä mitä tästä päämäärästä voidaan maksaa? Ivan Karamazovin mielestä maailman onni ei ollut minkään arvoinen, mikäli se oli ostettava viattoman lapsen kyyneleillä. Oliko tämä demonista maksimalismia, jumalkapinaa? Oliko Jumala väärässä ja saattoiko intellektuelli asettua hänen yläpuolelleen tuomitsemaan, mikäli Jumala osoittautuikin poliittisesti epäkorrektiksi?

2000-luvun älymystö näyttää yhä askartelevan näiden kysymysten parissa sikäli kuin uskonnollinen mielenkiinto ei rajoitu suvivirren kieltämiseen kouluissa. Toisaalta kuitenkin on olemassa, kuten meille on kerrottu, uususkontoja, aina lentävästä spagettijumalasta lähtien. Naispuoliset älymystön edustajat, jotka nykyään ovat kehityksen kärjessä, näyttävät olevan erityisen kiinnostuneita niistä. Luonnonuskonnot, äiti Maa, noituus, wicca…

Muodikasta kuuluu nykyään olevan harjoittaa jotakin kulttia tiettynä viikonpäivinä tai muuten sopivina annoksina ja sitten vaihtaa johonkin toiseen. Näin ihminen kunnioittaa itseään ja maailmaansa. ”Pyhä” liittyy nykyään lähinnä pyhäpäiviin, jolloin on tavallista enemmän aikaa kulutukselle… 

Wie herrlich weit wir es gebracht!

Silmämitta

Rusinoita pullasta silmämitalla tai ilman

Kun Suomi liittyi EU:hun, kuultiin alan johtavien poliitikkojen suusta usein opettavainen huudahdus, ettei ollut sopivaa eikä oikein mahdollistakaan poimia rusinoita pullasta.

Suomi sai EU:n jäsenenä toki valtavasti lisäarvoa maana ja taloutena, mutta eihän sitä ilmaiseksi jaettu. Suomen, kuten muidenkin maiden ja ehkäpä erityisesti juuri Suomen tuli myös suostua erilaisiin uhrauksiin, jotka vasta mahdollistivat yhteisen onnen.

Tähän ajatteluun liittyi, ettei Suomen ja Venäjän välisiä asioita hoidettu kahdenvälisesti. EU:lla oli oma linjansa myös Venäjään nähden ja Suomen hyveenä oli pysyä tinkimättömästi sen takana, olipa siitä haittaa tai hyötyä. Viime kädessä kuitenkin vain osana EU:ta Suomella oli tarpeeksi painoarvoa Venäjän kanssa keskusteltaessa.

Näinpä sitten tehtiinkin ja saatiin omaakin agendaa EU-tasolla Venäjän suhteisiin. Sellainen oli Pohjoinen ulottuvuus. Ja lähialuepolitiikkaan sijoitettiin niitä rahoja, jotka olivat aivan hyödyttömästi ja kenties vahingollisestikin olleet ns. kehitysyhteistyön momentilla. Pitäähän sinnekin rahaa syytää, jotta maa säilyttäisi arvostuksensa sellaisten maiden joukossa, jotka itsekin tuota toimintaa joutuvat harjoittamaan.

Mutta isot pojat eivät tässäkään asiassa viitsineet noudattaa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Mitäpä se Saksalle tai Italialle tai kenellekään muullekaan oikeasti merkittävälle toimijalle kuului, mitä EU:n pikkumaat olivat ikuisissa palavereissaan päättäneet Venäjä-politiikasta. Polttoaineiden ostaminen kohtuuhintaan on isolle maalle joka tapauksessa sen verran tärkeä asia, ettei sitä anneta muiden päätettäväksi.

Nyt tilanne alkaa olla jo se, ettei ole mitään EU-linjaa suhteessa Venäjään. Jos pikkumaat haluavat leikkiä, että sellainen on, niin se on heidän ongelmansa. Pakotteet Venäjää vastaan ovat tässä vaiheessa vielä symbolisia ja pahoin pelkään, ettei niitä EU:n taholta oikeasti tulekaan. Kyseessä on uudenlainen keskinäinen riippuvuus, joka takaa maailmassa rauhan, mukaan lukien kaupparauhan.

Kun Kansainliitto vuonna 1935 otti käyttöön Italiaa vastaan suunnatut pakotteet sen johdosta, että se oli hyökännyt Abessiniaan, huomattiin pian, ettei niillä ollut merkitystä. Isoilla mailla ei ollut kiinnostusta asiaan eikä pienten maiden teoilla ollut mekritystä.

Niinpä monet maat, muun muassa Suomi tekivät johtopäätöksensä ja julistivat, etteivät Kansainliiton määräykset enää niitä sitoneet. Eihän se kyennyt niitä suojaamaankaan. Politiikassa siirryttiin sen jälkeen tavallaan normaalitilaan, joka pikkuvaltioiden kannalta oli erittäin vaarallinen. Niitä syötiinkin lähivuosina suuria määriä. Suomi kuitenkin pysyi kartalla ja yritti pohjoismaista puolueettomuutta, mutta sekään ei ollut kovin vahva ratkaisu. Liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa ei sattuneesta syystä kiinnostanut ja myös Saksaan nähden pidettiin etäisyyttä. Niin sanotut länsivallat olivat kaukana ja vain hyvin rajoitetusti kiinnostuneita maastamme.

Aika hyvinhän siinä sitten lopulta kävi, vaikka kaikki ainekset katastrofiin olivat olemassa. Hinta kuitenkin oli erittäin kallis. Ratkaisevia tekijöitä maamme itsenäisyyden säilymiselle on monta eikä niiden keskinäistä arvojärjestystä ole helppo osoittaa, mutta yksi niistä kannattaa ilman muuta nostaa esille. Kyseessä on reaalipolitiikka.

Rymnikin kreivi, Italian ruhtinas ym. ym. Aleksandr Suvorov ei koskaan hävinnyt yhtään taistelua ja niitä oli monia. J.K. Paasikivi joutui pelaamaan suurella alivoimalla, mutta pystyi pitämään pintansa. Molemmat erinomaisia suorituksia!

Sattumoisin molemmat suurmiehet käyttivät hyvin mielellään käsitettä ”silmämitta”, Paasikivi kirjoitti sen usein saksaksi Augenmass ja Suvorov venäjäksi glazomer. Kyseessä joka tapauksessa on ajatus, ettei politiikassa (tai sodankäynnissä) ole olemassa valmiita sääntöjä tai periaatteita, joiden pelkkä noudattaminen takaa parhaan lopputuloksen. Tämähän oli preussilaisen sotilaskoulukunnan elättelemä harha, josta se sai maksaa kalliisti Napoleonin sodissa.

Olennaista kaiken tulen, liikkeen ja tohinan keskellä on kyetä arvioimaan vastapuolen tavoitteet ja voimavarat ja niiden suhde omiin käytettävissä oleviin resursseihin. Sen jälkeen tehdään ratkaiseva päätös, joka toteutetaan riittävän tarmokkaasti (Suvorovilla: nopeus ja painostus, быстрота и натиск).

Suvorov onnistui valloittamaan linnoituksia rynnäköllä ja kukistamaan vihollisen kohtaamistaistelussa. Paasikivi kunnostautui rauhanomaisissa manöövereissä. Hän veti nenästä (перехитрил) Stalinia, kuten muistaakseni Ždanov hieman pöllämystyneenä totesi. Paasikiven toteuttama uusi poliittinen linja ei ollut hullumpi suoritus eikä se edes vaatinut lainkaan verta. Paasikivi osasi arvioida oikein Suomen mahdollisuudet ja panosti sen jälkeen riittävästi niiden toteuttamiseen.

Näin syntyi se, mitä nykyään usein luullaan ”suomettumiseksi”. Viimemainitun sanan halventava käyttäminen Suomen ulkopolitiikasta on itse asiassa epähistoriallista huuhaata. Siitä poliittisesta kulttuurista, joka sittemmin alkoi kukoistaa tuon ulkopolitiikan kylkiäisenä, voi tietenkin sanoa paljonkin epäystävällistä. Ei kuitenkaan kannata unohtaa sitä, että se oli lähinnä koomista samaan aikaan kuin poliittiselta painoarvoltaan samantasoisissa maissa tilanne usein oli traaginen.

Nyt meitä pelotellaan ja monia pelottaa. Mitäpä jos joudumme palaamaan suomettuneisuuden kauteen? EU ei meitä suojaa eikä myöskään Nato, kun emme kerran ole sen jäseniä. Mitä jos Venäjä keskittää joukkonsa Suomen rajalle ja pakottaa sen alentaviin myönnytyksiin? Riitojahan meillä ei ole, mutta kauankos niitä keksitään.

Tähän varmaankaan ei ole oikein pätevää vastausta eikä ehkä tarvitse ollakaan, koska tilanne on niin epätodennäköinen.

Ehkä sentään voitaisiin muistaa, ettei tällaista koskaan tapahtunut ns. suomettuneisuuden kaudella eikä sellainen edes ollut lähelläkään. Tuon ajan kahdenvälisten suhteiden historiaa ei voi sellaisenaan toistaa eikä kannatakaan, mutta eivät sen tulokset niin kauheita olleet. Brzezinski ja Kissinger, jotka viime aikoina ovat maininneet myönteisessä mielessä ns. ”suomettumisen” on joidenkin toimesta leimattu mistään mitään ymmärtämättömiksi herjaajiksi ja joku taisi vielä kirjoittaa, että he yrittivät tarjota Suomea vaihtorahaksi Ukrainan kriisissä.

Tiedäpä häntä. Minusta kuitenkin tuntuu, että näillä mainituilla herroilla on jonkin verran ymmärrystä siitä, miten suurpolitiikka on toiminut ja toimii nytkin. Heillä on hallussaan tämä edellä mainittu ”silmämitta”. Ehkä heitä kannattaa kuunnella.

Voi voittajia!

Valloittajan taakka

Tuntemattoman sotilaan lopussa Väinö Linna toteaa, että Suomelle lankesi sodassa voitetun kohtalo, mutta ei kuitenkaan voittajan taakkaa. ”Viimeinen tykistökeskitys, johon suomalaiset eivät enää saaneet vastata tuntui sanovan ”Voi voitetuita”. Mutta, sanoo kirjailija ”heidän ei tarvinnut sentään pelätä sen kaiussa kuuluvaa ääntä: Voi voittajia!”

Voittajan osa on epäkiitollinen, mitä hyökkääjät kautta historian ovat harvoin ymmärtäneet. Kansa, joka kukistetaan, vastaa vihalla. Sen kurissa pitäminen maksaa paljon ja saattaa olla lopultakin toivoton tehtävä kuten venäläiset saivat huomata Puolassa. Alueiden ja ihmisten saattaminen omaan valtapiiriin on erittäin riskialtis ja todennäköisesti huonosti tuottava investointi.

Saksassa ja Japanissa unelmoitiin imperiumista, herruudesta ja riiston tuottamasta vauraudesta. Vauraus tuli, mutta vasta sitten kun nämä maat oli kukistettu ja pommitettu maan tasalle. Jos valloitussuunnitelmat olisivat onnistuneet, olisivat ne saattaneet joutua käyttämään kaiken energiansa oman suojatun ja taantuvan geschlossene Handelsstaatinsa ylläpitämiseen samaan aikaan kun vapaa maailma ympärillä olisi nopein askelin kehittynyt. Näinhän Neuvostoliitolle kävi.

Suomessa Neuvostoliitto ei enää jatkosodan jälkeen ryhtynyt valloituspolitiikkaan. ”Äärimmäisen itsepäiset” suomalaiset, kuten Molotov heitä luonnehti, olivat melko vakuuttavasti osoittaneet, mitä väkeä he olivat.

Neuvostoliiton päätös oli Suomen kohdalla varmasti yhtä viisas kuin se oli valloitettujen alueiden suhteen typerä, mutta mitä muuta maa saattoi tehdä, jos se kärsi niin valtavia ihmismenetyksiä? Kostollakin on oikeutuksensa ja logiikkansa ja näissä yhteyksissä on yhä arvossaan muutoin haalistunut kunnian käsite.

Entä, jos Suomi olisikin voittanut sodassa? Olisiko sitä pitänyt sen johdosta surkutella?

Tähän voi yrittää vastata katsomalla, mitä tapahtui, kun Suomi oli vielä voittaja, hetken aikaa.

Suomen nuori älymystö oli jo heti Venäjän vuonna 1917 romahdettua kiirehtinyt auttamaan veljeskansoiksi miellettyjä itäkarjalaisia. Syystä tai toisesta apua ei aina haluttu ottaa vastaan. Joskus itäkarjalaisten heimoveljien suhtautuminen vaikutti lähes yhtä nuivalta kuin suomalaisten asenne Kuusiseen ja hänen Suur-Suomeensa sitten pari vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta toki karjalaisten joukossa oli Suomeen myönteisesti suhtautuvia, niitäkin, jotka olivat valmiita siihen liittymään. Lisäksi oli bolševikkien vallankaappauksen jälkeen yhä enemmän niitä, jotka suhtautuivat vihamielisesti sikäläiseen tyranniaan ja olivat kärsineet sen terrorista. Mutta vuosien 1918-22 retkikunnat eivät menestyneet ja tekivätpä vielä hieman pahojaankin niille, joita piti auttaa.

Suomalaisista joukoista tuli Itä-Karjalan miehittäjiä kohtalon oikusta. Kun Stalin vastoin kaikkea todennäköisyyttä jätti aloittamansa talvisodan kesken ja kun Hitler vielä vuoden 1940 lopulla kielsi Neuvostoliittoa laajentamasta Karjalais-Suomalaista SNT:tä luonnollisille rajoilleen eli merelle, tuli Suomesta yllättäen osa ekspansiivisen Saksan johtamaa itään hyökkäävää rintamaa.

Määräävänä tekijänä tämän uuden asetelman syntymisessä oli nimenomaan sattuman leikki, jonka ennustaminen etukäteen olisi ollut mahdotonta ja jonka johtaminen Suomen aiemmasta historiasta olisi ajanhukkaa. Suomi ei ollut suurvalta, vaan moukka suurten sakkilaudalla ja sen mahdolliset roolit määräytyivät niiden pelitilanteista käsin

Valloittajat ja miehittäjät ovat yleensä suurvaltoja. Sellainen rooli avautuu pienelle maalle yleensä vain vielä heikompiin naapureihin nähden. Agendalla on usein ollut etninen puhdistus, joka ei vieläkään ole tainnut menettää viehätystään tämän maailman nationalistien silmissä.  Se, että Suomi pääsi miehittämään suurvallan aluetta, kuuluu historian paradokseihin ja on yksi niistä tekijöistä, jotka myötävaikuttavat siihen, että meiltä niin usein unohtuu suhteellisuuden taju omaa rooliamme ja merkitystämme arvioitaessa.

Suurvallat puolestaan ovat aivan normaalisti olleet korskeita miehittäjiä, joiden harrastuksiin on kuulunut alistetun maan ja kansan kunnian ja kulttuurin häpäiseminen. Hitlerin ei tarvinnut itse keksiä miehitysvandalismia, sille oli pitkät perinteet jo ennen muinaisia roomalaisia. Jopa valistuksen lipunkantaja Napoleon sortui järjettömään hävitykseen ja häpäisyyn, joka jälkimaailman silmissä vaikuttaa lähinnä säälittävältä, mikä sitten tarkoitus lieneekään ollut.

Joka tapauksessa myös suomalaiset saivat kyseenalaisen kunnian astua eräänlaiseen suurvallan rooliin tullessaan Itä-Karjalan miehittäjiksi. Mahdollisen kunnian ohella tähän rooliin sisältyy aina myös vastuu. Tuhannet ihmiset joutuvat miehityksessä aina miehittäjän armoille, joskus jopa näistä täysin riippuvaisiksi pelkän hengissä pysymisenkin kannalta.

Karjalassa kävi juuri niin. Yli kahdeksankymmentä tuhatta naapurimaan kansalaista, lähinnä naisia ja lapsia, joutui miehittäjän armoille ilman oikeastaan mitään toimeentuloa tai varastoja. Nehän perääntyjä oli parhaansa mukaan hävittänyt. Kun 3,8 miljoonan asukkaan Suomi sai niskoilleen vielä 60000 sotavankia ja pian sitten vielä saman verran inkeriläisiä, olikin elätettävien määrä talvisodan perinnön raunioittamassa maassa kasvanut erittäin merkittäväksi. Siinä nyt oli vastuuta kannettavaksi.

Me tiedämme, miten vankien kanssa kävi. Sekä heidän että leireille keskitetyn venäläisväestön keskuudessa heikko ravinto ja nälkiintyneisiin iskeneet taudit koituivat aivan liian monen kohtaloksi. Oli kovin harvinaista, että joku olisi tahallaan tapettu, mutta nälkätalven 1941-1942 kuolleisuus nousi katastrofaalisen korkealle. Vangeilla se oli jopa liki 30 prosenttia.

 Nämä ihmiset olivat miehittäjän vastuulla, mutta konkreettista vastuun kantajaa ei myöhemmin löydetty millään. Syitä tapahtuneeseen löytyy toki etsivälle vaikka kuinka: perunapula, määrätyn ruokavalion löytämisen mahdottomuus ja korvaavien annosten heikko taso. Tauditkin vaivasivat ja viime kädessä juuri ne myös tappoivat. Mutta eivät tässä selitykset päästä pälkähästä, kyllä vangit olisi pitänyt saada pysymään hengissä tavalla tai toisella.

Ei ole ihme, että myöhemmissä jälkipuinneissa suomalaisten rooli Itä-Karjalassa on nähty nimenomaan vanginvartijoina ja etnisen puhdistuksen valmistelijoina. Toteutettiinhan valloitetulla alueella jopa eräänlainen jako vuohiin ja lampaisiin, se asetti pois siirrettäviksi määrätyt venäläiset karjalaisia ja muita ”heimokansoja” huonompaan asemaan.

No, epäilemättä paikallisista venäläisistä suuri enemmistö oli saapunut sinne viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, joten neuvostojen maan kansallisuuspolitiikassa voitiin ounastella olleen samanlaisia päämääriä kuin sittemmin Baltiassa: pikkukansojen muodostama keskipakoinen vaara voitaisiin eliminoida muuttamalla alueen kansallisuussuhteita. Entinen kansallinen enemmistö olikin jo kahdessa vuosikymmenessä muuttunut pieneksi vähemmistöksi.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin ei sinänsä ollut perusteetonta. Sen oleskelu hajallaan laajalla maaseudulla olisi pian synnyttänyt hallitsemattoman partisaaniongelman. Jopa USA eristi japanilaiset kansalaisensa leireille, vaikka partisaaniuhka lienee Amerikassa ollut kovin vähäinen.

Amerikkalaisten politiikka oli tietenkin kaikkea muuta kuin esimerkiksi kelpaavaa. Omien kansalaisten erotteleminen vuohiin ja lampaisiin etnisen taustan mukaan lienee myös rikkonut kaikkia sivistyneen maailman lakeja ja periaatteita vastaan. Tässä suhteessa suomalaisten politiikka, joka kohdistui vallatulla alueella oleskeleviin ei-kansalaisiin oli paljon vankemmalla pohjalla.

Mutta miksi leireihin keskitettiin vain venäläisväestö? Eikö tässäkin ollut määräävänä nimenomaan etninen alkuperä, joten kysymys oli syrjivästä ja jopa sortavasta politiikasta?

Asia oli täsmälleen näin. Sen taustana on helppo nähdä oletus siitä, että karjalaisiin nähden kyse oli vapautuksesta eikä valloituksesta, kun taas venäläiset olivat vihollismaan kansalaisia, joiden isänmaallinen velvollisuus oli vastustaa valloittajaa eli tässä tapauksessa siis suomalaisia. Varmemmaksi vakuudeksi Stalin oli tätä asiaa radiopuheessaan heinäkuussa 1941 vakavasti teroittanut.

Venäläisiä siis pidettiin suomalaisten taholla prima facie isänmaansa patriootteina, joita ei voinut velvoittaakaan uskollisuuteen vihollista kohtaan. He eivät myöskään saaneet maata, sillä he olivat odottamassa siirtoa, joka tapahtuisi sodan jälkeen. Karjalaisten kanssa oli toisin. Heidäthän oli vapautettu.

On kummallista, että tämä perusasia suomalaisten vapautusmissiosta ja sen seurauksista usein nykyään unohtuu, kun Itä-Karjalan miehityksestä puhutaan. Se ei suinkaan unohtunut Neuvostoliiton turvallisuuspalveluilta, jotka olivat aina ja kaikkialla loputtoman kiinnostuneita valtion vastaisesta toiminnasta ja sopimattomista asenteista. Karjalaiset, suomalaisista puhumattakaan, olivat tietenkin jo ryhmänä epäilyttäviä.

Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyssä vuodelta 1941 puhuttiin Karjalan ”noususta” ja sen ”omista pataljoonista”, jotka jo marssivat suomalaisten riveissä. ”Nousu” oli kuitenkin pelkkä floppi ja heimopataljoonien suosio jäi vähäpätöiseksi. Neuvostoliiton kannalta miehitysvallan kannattajat kuitenkin olivat maanpettureita. Sikäli kuin asia koski petturuuden sotilaallista ilmenemismuotoa, oli sotalaki lakonisen yksioikoinen. Siitä sai Suomessakin kuolemantuomion, mutta yllättävää kyllä, näin tapahtui heimosotureille Neuvostoliitossa vain melko harvoin.

Joka tapauksessa Itä-Karjalan siviiliväestö ei odottanut Puna-armeijan vapauttajia yleisen riemun tunnelmissa. Suomeen evakuoitiin vajaa kolmetuhatta paikallista asukasta, joista nelisensataa oli suomalaisia ja inkeriläisiä. Enempää ei kyytiin mahtunutkaan.

Puna-armeijan saapumisesta riemuitsivat ilmeisen vilpittömästi venäläiset, joiden kokemukset miehityksestä olivat yleensä hyvin ikäviä, vaikka tilanne olikin ensimmäisen nälkätalven jälkeen oleellisesti parantunut. Karjalaiset sen sijaan saivat havaita, että heitä vanhan vallan palattua paheksuttiin ja pyrittiin jopa eri tavoin rankaisemaan siitä, että he olivat jääneet miehittäjän valtaan ja ilmeisesti viettäneet siellä hyvää elämää.

Tästä todistivat myös turvallisuuselinten tiedot. Pelkästään Aunuksesta saatiin useita kymmeniä tietoja, joiden mukaan elämää miehityksessä oli kehuttu. Työ oli ollut kohtuullista, palkka normaali ja ostettavaa yllättävän paljon. Säästöillä jotkut olivatkin hankkineet esimerkiksi uutta vaatetusta. Oma lehmä oli turvannut hyvän ravinnon ja niin edelleen. Parempaa se oli ollut kuin kolhooseissa.

Mitä tulee miehittäjiin, lähes yksimielinen näkemys oli, että sotilaat olivat käyttäytyneet korrektisti, naisia ei loukattu, ihmisiä ei pahoinpidelty, oltiin jopa ystävällisiä. Viisaasti kyllä, suuri osa väestöä oli pitänyt välimatkaa miehittäjiin, mutta ei myöskään näitä mitenkään vastustanut, mikä olisikin ollut kovin paljon pyydetty.

Niinpä puna-armeijan johdon –kenraaliluutnantti Štykov-  piirissä haluttiin rangaista Karjalais-suomalaisen SNT:n karjalaista väestöä siirtämällä koko porukka itään, ilmeisesti Kazakstaniin. Näinhän tehtiin jo sodan kestäessä monille vihollisen kanssa liian hyvin viihtyneille kansoille, joista nykyisin parhaiten muistetaan tšetšeenit, Volgan saksalaiset ja Krimin tataarit. Stalinilla ei henkilökohtaisesti ollut mitään tämänlaatuista barbariaa vastaan noin periaatteessa.

Karjalaisia ei kuitenkaan siirretty. Paikallisen puoluejohtajan Gennadi Kuprijanovin mukaan tämä oli hänen ansionsa. Karjalaisten puolesta puhuvia argumentteja oli muun muassa ”menestyksellinen” partisaanitoiminta, jonka tuloksia kyseiset herrat itse villisti paisuttelivat. Muutakin löytyi, Neuvostoliiton sankareita oli ja muita mallikelpoisia suorituksia.

Kuprijanov ei keksinyt juttua omasta päästään. On ilmeistä, että uhka koko kansan karkotuksesta oli olemassa. Karjalaisten tapauksessa joukko olisi jopa ollut aivan sopivan kokoinenkin moista deportaatiota varten. Miksi Stalin päätti toisin?

Kuprijanovin ansioita ja argumentteja ei kannattane vähätellä. Itse hän nostaa ne keskeisiksi. Lisäksi voidaan kuitenkin vielä muistaa yksi tekijä: Itä-Karjalan kohdalla kyseessä ei ollut autonominen alue tai piirikunta, eipä edes autonominen tasavalta. Kyse oli yhdestä Neuvostoliiton kuudestatoista liitontasavallasta ja sen kantakansallisuudesta.

Karjalais-suomalainen SNT ei ollut enempää eikä vähempää kuin karjalais-suomalainen valtio, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon. Se oli perustettu, kun joulukuun 1939 Suur-Suomi eli Kuusisen niin sanotusti johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta jouduttiin hylkäämään, että saataisiin nopeasti rauha Suomen kanssa ennen brittien ja ranskalaisten ilmaantumista paikalle.

Marraskuussa 1940 Stalin selvitytti, mitä mahdollisuuksia olisi liittää tuohon tasavaltaan loputkin Suomesta. Kun uusi liitontasavalta perustettiin, sinne oli saatu entisten lisäksi vain noin 200 suomalaista lähes neljän miljoonaa jäädessä ulkopuolelle. Mahdollisuuksia enempään ei sitten kuitenkaan ollut. Hitler kielsi tämän hyvin selkeästi.

Jatkosodan aikana K-S SNT:n rooli jäi varsin vaisuksi. Sen ”hallituksesta” ei tullut Suomen varjohallitusta, joka olisi odotellut pääsyä Helsinkiin. USA ja Englanti eivät olisi kannattaneet tällaista vapautuskonseptia. Kaikkein vähiten sitä kannattivat suomalaiset, joiden mielipiteellä oli sittenkin väliä, kuten oli yleisesti alettu ymmärtää.

Jonninjoutava Karjalais-suomalainen tasavalta olisi ilmeisesti kuulunut likvidoida, eihän se asiallisesti kuulunut muiden viidentoista joukkoon millään mittarilla. Niin tehtiinkin vuonna 1956. Mutta miksi tämä tapahtui vasta silloin, eikä esimerkiksi vuonna 1944?

Meillä ei taida olla tähän ihan varmaa vastausta. Sota-aika ei yleensä ole paras mahdollinen hetki tehdä hallinnollisia reformeja, mutta ei se myöskään ole paras aika kärrätä miljoonia ihmisiä tuhansien kilometrien päähän ilman järjellistä syytä. Silti tätäkin tehtiin.

Ehkä kuitenkin, kun ajatellaan karjalaisten kohtaloa, kannattaa muistaa myös Karjalais-suomalaisen SNT:n olemassaolo. Tämä tasavalta oli mitä ilmeisin Stalinin luomus, tehty ex tempore ja ad hoc. Rauhan solmimista varten. Sen lopettaminen kunniattomasta syystä olisi kuitenkin taas ollut yksi ideologinen epäonnistuminen suomalaisten kanssa. Nämä jurpelot[1] olivat jo kerran onnistuneet tekemään Stalinin kansallisuuspolitiikan naurunalaiseksi. Ehkäpä kannatti olla liikaa pöyhimättä tätä asiaa.

Jotakin sentään tehtiin. Viipuri ja Karjalan kannas liitettiin sodan päättyessä Leningradin alueeseen, siis Venäjään. Lisäksi miltei kaikki alueen paikannimet muutettiin. Tämä, jos mikä oli merkki siitä, ettei tätä aluetta koskaan liitettäisi muuhun Suomeen, eihän se enää ollut Suomea, siis tuota Karjalais-suomalaista valtiota. Nyt kyseessä oli vanha venäläinen kaupunki.

Mutta miten ne suomalaiset valloittajat oikein käyttäytyivät Karjalassa? Suomalaisten muistelmia on käytettävissä melko paljon, mutta suomeksi ei löydy paljoakaan materiaalia siitä, miten paikalliset kantakansallisuudet miehityksen kokivat.

Venäjäksi materiaalia on paljonkin ja siitä pitänee joku päivä kirjoittaa.

---

[1] Jurpelo (sav.) tarkoittaa äärimmäisen ja myös demonstratiivisen itsepäistä henkilöä, jolla on usein ikävä ilme kasvoillaan.

Menneen maailman hahmoja

Karmannyi intelligent. Dostojevskin Karmazinov ja muut Riivaajien intellektuellit

Kun Dostojevski kirjoitti Riivaajat, hän tunsi aiheensa. Ne intelligentsijan edustajat, jotka olivat laatineet Vallankumouksellisen katekismuksen, murhanneet toverinsa ankaran suunnitelmallisesti ja jotka levittelivät omista yhteyksistään ja taustavoimistaan fantastisia mystifikaatioita, olivat hänelle tuttuja hahmoja. Dostojevski oli itsekin ollut riivaajien villitsemä. Kirjan nimi tulee siitä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus ajoi pahat henget sikoihin.

Edvard Radzinski on huomannut, että Dostojevskin seinänaapureina hänen Kuznetšnyi pereulokin asunnossaan asui tsaarinmurhaajia, narodovoltseja.

Radzinskin spekulaatioita siitä, että kirjailija olisi tuntenut vallankumoukselliset naapurina ja juuri tämän johdosta aikonut korjata suhtautumistaan heihin, ei tarvitse ottaa vakavasti. Joka tapauksessa kirjailijan omat kokemukset Petraševskin piiristä jo tekivät hänestä tämän alan asiantuntijan. Dostojevskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että älymystö kannatti kritiikittömästi terroristeja, mikä kauhistutti häntä.

Toki Dostojevskin henkilögallerialle, etenkin Riivaajissa, on myös löydetty vastineensa todellisuudessa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kohteet olisi kuvattu tarkoin ja todellisuudelle uskollisina. Kyseessä olivat ideaalityypit. Nerokkaan kirjailijan kynästä lähteneinä ne muodostuivat jo sinänsä todellisiksi. Syyttä ei Nikolai Berdjajev Venäjän historiaa pohtiessaan etsinyt avainta sen hahmojen ymmärtämiseen juuri Dostojevskin teoksista.

Riivaajissa ovat keskushahmoina demoniset vallankumoukselliset. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš Verhovenski, joka muistuttaa Mihail Petraševskia tai Sergei Netšajevia. Toinen samanlainen on Nikolai Stavrogin, joka myös kuuluu kyynisten nuorten vallankumouksellisten aateliin. Tätä ryhmää kiehtoo rikos, joka todistaa sen oman ylivertaisuuden.

Vähemmän lahjakkaita älyllisesti olivat Šigaljovilaiset ja itse Šigaljov, jonka lahjakkuutena oli viha kaikkea itseään korkeampaa kohtaan ja kyky hävittävään toimintaan. ”Hän on Fourier, mutta hurjempi kuin Fourier”, lausui hyväksyvästi Pjotr Verhovenski, jonka mielestä tuollainen tyyppi oli tarpeen pitämään kansa aisoissa. Johtamiseen sitä ei tarvittaisi, se tehtävä oli varattu Verhovenskeille.

Lahjakkuutensa puolesta keskinkertainen oli myös Arina Virginskaja, joka omaksui ”kaikkein uusimmat vakaumukset”. Hän oli koulutuksen saanut kätilö eli povituha, nihilisti ja feministi, jonka luotaantyöntävyys oli poliittisesti motivoitua. Siis täysin moderni tyyppi ja tuohon aikaan uusi maailmassa laatuaan.

Kiinnostavia ovat kuitenkin myös Riivaajien vähemmän keskeiset ja vähemmän radikaalit tyypit. Stepan Trofimovitš Verhovenski oli Pjotrin isä. Venäläisittäin olisi luontevaa sanoa, että tämä liberaali oli tuon demonisen radikaalin synnyttäjä, roditel. Hän oli 40-luvun liberaali, jonka mielestä kauneus oli pelastava maailman. Tälle sanomalle nauroivat pilkallisesti niin hänen poikansa kuin tämän aatetoverit.

Stepan Trofimovitš oli hyväntahtoinen, mutta hänen heikkotahtoisuutensa teki hänestä hirviön, joka ei pystynyt olemaan vanhempi ja kasvattaja. Hän oli sentimentaalinen lallus, jonka murheita lapset pakotettiin kantamaan. Eipä ihme että ”lasten” sukupolvi ei voinut kunnioittaa tuollaisia isiä.

Stepan Trofimovitš puhui mielellään ranskaa eikä oikein tuntenut venäläistä rahvasta, jonka puolesta hän kuitenkin kärsi tai ainakin pelkäsi vielä joutuvansa kärsimään, sillä hän oli kyhännyt jonkun salaperäisen vapaamielisen artikkelin ja pelkäsi voivansa koska tahansa joutua sen johdosta kuka ties vaikka Siperiaan karkotetuksi tai peräti ruoskittavaksi... Itse asiassa mikään ”vaarallinen” taho ei liene huomannut koko artikkelia tai mikäli oli huomannut, ei kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota.

”…liberaali –idealisti.

Ruumiillistuneena syytöksenä

isänmaasi eessä seisoit sa.”

Näin siteeraa kirjailija aikakauden runoilijaa ja asettaa tämän ylevän kielikuvan rinnalle kertomuksen siitä, miten tuo liberaali loputtoman laiskottelun ja mukavuuden lomassa tuhertaa paperille joitakin mitättömyyksiä, joita kukaan ei tule lukemaan. Siitä, että näin on käyvä, hän syyttää isänmaansa sortojärjestelmää: ”Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjänmaa! –ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa –tietenkin hertan.” Jerelaš –sekasotku oli muuan korttipeli ja itse asiassa se saattoi olla Stepan Trofimovitšin merkittävin toimiala.

Epäilemättä Stepan Trofimovitš oli huono luonne, joskaan ei paha ja hän oli turhamainen, vaikka narsistinakin melko keskinkertainen. Machiavellisti tai sadisti hän ei ollut lainkaan. Intelligentsijan joukossa ei tällainen tyyppi ole pahimmasta päästä.

Koominen narsisti sen sijaan oli Karmazinov, jonka hahmon arvellaan heijastavan Ivan Turgenjevia. Myös Karmazinov kuului ”isien” sukupolveen ja oli liberaali. Hän oli oleskellut paljon ulkomailla ja aikoi taaskin jättää Venäjän. Lähtiäisiksi hän oli valmistautunut lukemaan tätä varten kirjoittamansa runon Merci, mistä tosin ensin kursaillen kieltäytyi. Tätä varten järjestettiin kirjallinen matinea. Sen emäntä kertoi aikovansa kiinnittää salin seinään marmoritaulun, jossa kerrottaisiin, mitä suuri eurooppalainen ja venäläinen kirjailija oli täällä aikoinaan tehnyt.

Karmazinovin nimi muistuttaa venäjän sanasta karman –tasku. Mahdollisesti tässä on viittaus ”kesytettyyn” eli venäläisittän ”taskussa pidettävään” (karmannyi) intelligenttiin.

Dostojevskin kertojanääni sanoo, että Karmazinov oli epäilemättä nero, ”mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herrojen nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuin poikanulikat?”

Karmazinovilla oli saliin astuessaan ”viiden kamariherran ryhti yllään”, kuten Ida Pekarin käännös kertoo. Hänellä oli ”hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä”.

Teeskentelevä oli myös Karmazinovin puhe, jonka aluksi hän selitti, että runossa oli niin sydämestä laulautuvia säkeitä, ettei niitä voinut mitenkään esittää yleisölle ja että hän aluksi olikin kieltäytynyt. Koska hän kuitenkin oli vannonut, ettei koskaan enää kirjoittaisi mitään, niin hän nyt kuitenkin pitäisi tämän viimeisen esityksensä.

Tämän jälkeen seurasi kaksi painoarkillista ”mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, joka vielä esitettiin niin ylhäisen alentuvasti, että se suorastaan loukkasi yleisöä”.

Aiheesta ei oikein saanut selvää, se oli jonkunlaista tilintekoa, Dostojevskin kertoja toteaa, ”mutta mitä ja mistä –kukapa sen ymmärsi”. Dostojevski kuvasi myrkyllisesti iäkkään ja pullean esitelmöitsijän itsekeskeistä tarinaa ensi suudelmastaan ja syvämietteisyydestä, joka kiteytyi rakastetun ”riemuisaan” huudahdukseen: ”Rikosta ei ole olemassa!!!” Tähän runoilija vastasi, ettei silloin ollut vanhurskauttakaan jolloin molemmat alkoivat ääneen itkeä ja erosivat ainiaaksi.

Esitelmöitsijän jaaritus jatkui. Sen mukaan Venäjä oli tehnyt henkisen vararikon, paitsi kirjailija itse, joka oli sen yläpuolella, siellä olivat ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, byronilaista maailmantuskaa ja niin edelleen. Tarpeeksi kestettyään yleisö alkoi äännellä ja joku jopa sanoi kovalla äänellä ”Herra Jumala millaista roskaa!”

Karmazinov arveli tämän johdosta retorisen pilkallisesti, että yleisö oli varmaankin häneen jo perin kyllästynyt. Se pitikin paikkansa. Vastoin odotuksia suurin osa yleisöä alkoi karkean venäläiseen tapaan rahvaanomaisesti kommentoida esitelmää, mikä hämmästytti ja loukkasi eurooppalaistunutta kirjailijaa.

Koska eräät suurmieheen ihastuneet naiset joka tapauksessa vaativat kirjailijaa jatkamaan, tämä luki vielä loppurivit, joissa torjui lukijan pyynnöt vielä kerran kirjoittaa jotakin. Sitä suurmies ei enää aikonut tehdä, vaikka lukija sitä polvillaan pyytäisi. Esitys loppui kiitokseen: ”Merci, merci, merci!”. Hullunkurisempaa päätöstä suurmiehen uralle ei olisi voinut keksiä. Karmazinov ei enää ollut pelkästään naurettava.

Dostojevski halveksii Karmazinovin kyynisyyttä. Ivan Verhovenskin hän antaa sanoa, että maaorjakin kunnioitti itseään enemmän kuin tämä, joka ”oli kieltänyt Jumalansa”. Vallankumous, jota hän oli valmistellut nimittäin pelotti häntä ja hän valmistautui sitä pakenemaan ja ehkä myös ilmiantamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli itse siitä moraalisessa vastuussa. Karmazinov oli intelligentti sen roolin takia, jonka se hänelle tarjosi ja jota hänen narsisminsa kaipasi. Moraalisena tyyppinä hän oli vielä vanhempaa Verhovenskiäkin kurjempi.

1840-luvun liberaalit, jotka Venäjän historiassa tunnetaan ”isien” sukupolven nimellä, ovat Riivaajissa kuitenkin lähinnä koomisia. ”Poikien”, Verhovenskin ja Stavroginin hahmot ovat myös traagisia, mutta näitä seuraileva intelligentsijan lauma pelkästään vastenmielinen. Riivaajat ovat menneet sikoihin. ”Nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yhtäkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa erimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi…”

Joka tapauksessa, kaiken takana on syvä intellektuaalinen murros. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Ellei Jumalaa ole, onko kaikki luvallista? Entä voisiko ihminen itse luoda Jumalan, olla Jumala? Miksi sitten ei?

Kuten voi odottaakin, nämä kysymykset ovat alati Dostojevskin intelligenttien mielessä, niin Riivaajissa kuin muissakin teoksissa. Ne olivat eurooppalaisen älymystön piirissä olleet ajankohtaisia jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja vaivaisivat nykyään myös suomalaista älymystöä, mikäli sen henkinen liikkumavara ulottuisi niin syvälle.