Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Toissapäivänä Washingtonin lentokentällä pyydettiin näyttämään paperit. Kun kysyin syytä, hymyili tyttö herttaisesti ja sanoi, että kaikkien ikä tarkastetaan. Minäkin olisin periaatteessa voinut olla alle 21-vuotias ja jos minulle olisi siitä huolimatta myyty olutta, olisi ravintola voinut menettää anniskeluoikeutensa.

Suomalaisena en ollut ymmärtänyt, miten tärkeää on, että jokaista ihmistä kohdellaan samalla tavalla. Jos minua olisi ilman muuta pidetty yli 21-vuotiaana, olisi voitu syyllistyä syrjintään nimeltä ageism. Muita vastaaviahan ovat  racism, male chauvinism ja mitä niitä lieneekään. Yhdysvallat on koko maailmassa kehityksen eturintamassa, kun syrjiviä käytäntöjä tiedostetaan ja lopetetaan. Asiaan kuuluu, että ne myös aikanaan sanktioidaan ja rikkojat voidaan amerikkalaisen oikeusjärjestelmän avulla panna maksamaan korvauksia, jotka meistä tuntuvat järjettömiltä ja suhteettomilta.

Otsikossa puhtaan tyhmyydestä. Amerikkalainen varmaan sanoisi asian kauniimmin. Käänsin sen mielessäni  muotoon The importance of pretending innocence. Näin voitaneen sekä välttää loukkaava tyhmyys-sana että säilyttää ajatus höynäytettävyydestä ja naiiviudesta. Ehkäpä tuo pretend-sanakin on liian leimaava ja voitaisiin korvata vaikkapa sanalla display tai demonstrate.

Mutta mitkään sanat eivät pysty kätkemään sitä, että todellisuutta yritetään joillekin ryhmille osoitettavan huomaavaisuuden nimissä olla muka huomaamatta. Ehkä tarkoituksena on kehittää ennakkoluulottomuuden kulttuuria, jossa jokaiseen lähtökohtaisesti suhtaudutaan samalla tavalla?

Tämä on erinomainen päämäärä. Itse pidän ennakkoluuloisuutta luonteenpiirteenä, joka kuuluu samaan sarjaan saituuden ja tyhmänylpeyden kanssa. Yleensä se näyttää todistavan älyllisestä jäykkyydestä ja henkisestä kapea-alaisuudesta. Sille on tyypillistä kangistuminen annettuun kaavaan, jota eivät mitkään uudet tiedot tai edes omat havainnot kykene rikkomaan. Ennakkoluuloisuutta voi pitää paheena, joka hyvin huonosti soveltuu nykyaikaiseen pluralistiseen yhteiskuntaan.

Mutta mitä on virallinen ennakkoluulottomuus, jota valtio käytännössä vaatii kansalaisiltaan rangaistuksella uhaten? Valtiolla tuskin on luonteenpiirteitä, joten kyse lienee pikemminkin ideologiasta, joka vaatii toteuttamista kaikilla elämänalueilla eli siis totalitaarisesta ideologiasta, joka ei hyväksy vasta-argumentteja eikä tunnusta poikkeuksia.

Smithsonian Institutionin museot antoivat käytännön esimerkkejä siitä, missä sallitun ajattelun rajat kulkevat. Amerikan historian museossa oli esillä karamellipapereita ja muita tuotemainoksia, joissa oli kuvattu African American –epiteetillä varustettuja henkilöitä väärällä tavalla. Kyseessä eivät olleet mitkään irvikuvat, vaan kuvat, joissa kyseiset henkilöt esitettiin taloustyön tekijöinä, palvelijoina ja muissa vastaavissa toimissa, joissa he käsitykseni mukaan ovatkin runsaasti toimineet ja havaintojeni mukaan yhä toimivat. Joka tapauksessa tuollainen esittäminen kaiketi antoi todellisuudesta toisenlaisen kuvan, kuin olisi pitänyt.  Hiukan ymmälläni koetin miettiä, miten asia olisi aikoinaan voitu korjata. Mahdollisesti stereotypiat olisi pitänyt rikkoa esittämällä kyseisen ryhmän edustajia vähintäänkin yhtä usein niin sanotusti hienommissa yhteyksissä kuin pelkän rehellisen työn tekijöinä. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta luulen, että kyseessä oli yksinkertaisesti halu kieltää näkemästä tosiasioita ja luoda sen sijaan illuusioita maailmasta, jossa kaikki ovat samanvärisiä, saman ikäisiä (nuoria) ja samaa sukupuolta (naisia ja melkein kuin naisia).

Smithsonian Institutionin luonnonhistorian museo antoi lisää eväitä kulttuuriseen reppuuni. Rotu-näyttely osoitti, että olemme kaikki samaa rotua ja että koko asia on vain sosiaalinen konstruktio. Erään esimerkkiperheen jäsenistä jotkut luokitellaan Brasiliassa eri rotuihin kuuluviksi, vaikka he USA:ssa ovat samaa ryhmää. Sitä paitsi meidän kaikkien juuret juontuvat Afrikasta. Kaikkien ihmisten geeniperimä on melkein täsmälleen samanlainen ja mitä ihonväriin tulee, se on muuttuva suure ja ne, jotka nykyään näyttävät tummaihoisilta, vaalenevat pohjoisessa aikanaan. Tämän olin kuullut ennenkin ja kun en ole perussuomalaisten kannattaja, nyökyttelin hyväksyvästi. Toisaalta tunsin, miten mieleeni yritti hiipiä ajatus siitä, että kaikkien koirienkin geeniperimä on melkein täsmälleen samanlainen ja että niiden turkit luultavasti muodostuisivat samannäköisiksi, jos vanhaan tapaan sallittaisiin niiden vapaa juoksentelu pitkin raitteja. Muistan hyvin, millainen tilanne oli 1950-luvulla: koiria oli vain kahta sorttia, pystykorvia ja luppakorvia sekä niiden erilaisia välimuotoja. Monirotuisten koirien joukossa oli usein tavattoman lahjakkaita ja kaikin puolin rakastettavia yksilöitä, jollaisia on turha etsiä useimpien nykyisten rotujen piiristä. Nykytilanteessa arvostan Englannin springerspanielia enemmän kuin esimerkiksi schäferiä. Molemmilla on ennustettavasti tietynlaiset taipumukset ja ymmärrän hyvin, jos jollakin on toisenlainen maku.

Mutta koko tämä rinnastus saattaa olla sekä asiaton että rienaava. Koirat ovat kehittyneet toista linjaa kuin esi-isämme apinat, joita meidän kuuluu pitää veljinämme, voidaan sanoa. Silloin kuitenkin syyllistytään syrjivään asenteeseen nimeltä specism, löytyy joskus kirjoitettuna muotoon speciesism. Mielilausahduksiini kuuluu, että ihmisiähän koiratkin ovat. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää niin, että ihmiset ovat koiria. Jolla on korvat, hän kuulkoon.

Amerikkalaisten ennakkoluulot ovat nyt ankaran painostuksen alaisina ja hyvä niin. Tarkoituksenahan on edesauttaa ihmiskunnan onnellisuutta. Toisaalta on hankalaa, että samaan pakettiin menee helposti myös ennakkotieto, jonka tuottaminen on yhteiskuntatieteiden velvollisuutena. Jos tekeydymme tyhmiksi, voimme saada moraalisen palkinnon, mutta menetämme älyllisen, mikä voi myös olla vaarallista.

Käytännössä myös ennakkoluulot ovat kovin sitkeitä. Etiopialaissyntyinen taksimies, joka vei minua Capitol Hillille, kyseli Suomesta kaikenlaista ja kiinnostui myös siitä, onko meillä afrikkalaisia. Kerroin näin olevan, jolloin hän kiinnostui siitä, mistä ne ovat tulleet. Kun mainitsin somalit, hän huudahti: otatteko te niitä vastaan? Totesin, että emme erottele siirtolaisia, ne, jotka tulvat, yleensä myös jäävät. Kuullessaan somaleja olevan noin kymmenen tuhatta kuski vihelsi hämmästyneenä ja kysyi, tekevätkö ne töitä? Selitin, että töitähän meillä on kovin vaikea saada, mutta muistan palkannauttijoita somaleista olevan yli kolmekymmentä, mutta alle viisikymmentä prosenttia. ”Ja loput sitten vain istuvat vai?” ihmetteli kuljettajani. Asian perinpohjainen selittäminen olisi kaikesta päätellen vaatinut paljon aikaa ja ponnisteluja. Kun olimme juuri saapumassa Capitolille, missä tie nousi kirjaimellisesti pystyyn, päätin huokaisten luopua enemmistä keskusteluista ja nousin pois kyydistä.

Keskustelu jätti hieman ristiriitaisen olon ja ajattelin kaikkia niitä näkemiäni somaleita, jotka reippaasti työskentelevät mitä erilaisimmissa tehtävissä. Heidän leimaamisensa koko ryhmän yleisen käytöksen perusteella olisi mitä typerintä ja sopimattominta. Mutta mitäpä voidaan sanoa siitä, että selviä asioita kieltäydytään näkemästä eikä hyväksytä edes sitä selviötä, että eri ihmisryhmien välillä on merkittäviä keskimääräisiä eroja? Se, että yksilöiden väliset erot aina saattavat olla suurempia kuin ryhmien väliset erot, on myös selviö, jonka tunnustaminen eri ole erityinen älyllinen eikä moraalinen uroteko. Onko kansa keskimäärin todella niin tyhmää, että sitä on pakkokeinoin yritettävä estää näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se on? Eikö eliitti voisi pitää tällaista ajattelua omana eksklusiivisena huvinaan, jolla se voisi erottautua perusamerikkalaisuudesta?

Tulevaisuus näyttää, mitä tällaisen ideologian pohjalle on mahdollista rakentaa. Suuri myyttinen kansa saattaa kuitenkin aina joskus havahtua katsomaan ympärilleen ja hihkaista: Hey man, let’s face it! Amerikkalaisessa kulttuurissa tämä taitaa jo haista aika vallankumoukselliselta.

Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Ennakkoluuloista ennakkotietoon

Ennakkoluuloista ennakkotietoon

Helsingin Sanomien rasismia koskeva gallup osoitti ilahduttavasti, että suomalaiset ovat asenteiltaan hyvin avoimia eri rotuja ja kulttuureja edustavien ihmisryhmien yhteiselolle. He eivät pelkää ihmisiä, jotka ovat toisen näköisiä kuin valtaväestö. Vain viisi prosenttia kansasta oli ”täysin samaa mieltä” väitteestä, jonka mukaan olisi parempi, että eri kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset elävät toisistaan erillään eivätkä sekoitu keskenään. Kahdeksan prosenttia oli tästä osittain samaa mieltä ja jyrkästi erimielisten ryhmä oli niinkin suuri kuin 62%. Tämä ei ainakaan osoita ksenofobiaa, pikemminkin kenties hyväuskoisuutta, mutta asian absoluuttinen arvottaminen lienee mahdotonta. En myöskään ole kuullut, että olisi jonkinlaista konsensusta siitä, miten monien olisi oltava tästä asiasta mitäkin mieltä. Suomalaiset eivät myöskään pidä ulkonäöltään ja kulttuuriltaan poikkeavia ihmisiä ennustamattomina ja pelottavina. Vain kolme prosenttia oli tästä täysin samaa mieltä, 68% täysin eri mieltä.

Mutta onko näillä tuloksilla jotakin tekemistä ennakkoluuloisuuden kanssa? Asia riippuu siitä, miten ennakkoluuloisuus määritellään. Jos se tarkoittaa vääriä ja mihinkään perustumattomia käsityksiä vallitsevista asenteista, osoitti tutkimus, että niitäkin kyllä on ja vieläpä huomattavan paljon. Peräti kuusikymmentäkuusi prosenttia vastaajista nimittäin arveli, että maassamme ilmenisi ”paljon” tai ”melko paljon” rasismia. Itse asiassa sen määrä osoittautui sitten hyvin vähäiseksi, kun samoilta henkilöiltä kysyttiin, tunnistavatko he ”rasistisia piirteitä” itsessään. Ilmeisesti kyseessä siis oli toisiin suomalaisiin projisioitu ennakkoluulo, jonka funktiona lienee ollut pönkittää ajatusta omasta moraalisesta paremmuudesta ja jonka muut kysymykset osoittivat perättömäksi. Rasistisista käyttäytymismalleista, toimenpidesuosituksista tai edes asenteista tähän kysymykseen annetut vastaukset eivät tietenkään voi sanoa yhtään mitään.

Ennakkoluuloksi paljastui tulosten valossa myös toisessa tutkimuksessa suoritettu kysely vähemmistöjen edustajilta. 34% oli täysin tai osittain samaa mieltä siitä, että ”suomalaiset ovat rasisteja”. Lyhyestä selostuksesta ei käy ilmi, oliko kysymys asetettu tuolla tavalla, kokonaisen kansan kaikkia edustajia koskevaksi yleiseksi väitteeksi, mikä tuntuisi hiukan kummalliselta, vai oliko kyse normaalista kollektiivia koskevasta ennakkoluulosta. Ainakaan sille ei HS:n gallupista löytynyt katetta.

Tasavallan presidentin mielestä tutkimus osoitti, että ihmisillä on ulkomaalaisiin nähden ”oikeita ongelmia, mutta vääriä vastauksia”. Delfoin oraakkeli olisi kai voinut sanoa asian selvemmin. Arvojohtajan tehtävänä lienee vaalia oikeiksi koettuja arvoja, mutta asian yhteyttä kyseisen tutkimuksen tuloksiin on vaikea käsittää.

On jokseenkin uskomatonta, että kyseisen gallupin tulosten tulkittiin Helsingin Sanomissa tarkoittavan sitä, että rasismi olisi Suomessa hyvin yleistä ja suorastaan suuri ongelma. Asiasta olisi viimeinkin kehitettävä jonkinlainen vertaileva mittari, joka perustuisi eri maissa tehtyihin tutkimuksiin. Poliitikkojen kritiikitön reagointi lehdistön johdatteleviin tulkintoihin aiheuttaa vain myötähäpeää ja Helsingin Sanomien ja tarkoitushakuinen revittely tuskin saa aikaan muuta kuin ansaittua paheksuntaa.

Mutta kriittisen kansalaisen on syytä kysyä sitäkin, mitä vikaa ennakkoluuloissa oikein on? Voidaanko ne edes periaatteessa korvata ennakkotiedoilla vai onko aina väistämättä tyydyttävä vain jonkinlaisiin ennakkoluuloihin, myönteisiin tai kielteisiin?

1960-luvun sosiologit arvostivat suuresti rationaalista käyttäytymistä. Asenteellinen jäykkyys, informaation torjunta ja ennakkoluuloisuus olivat heidän mielestään sitä irrationaalista painolastia, joka haittasi pluralistisen yhteiskunnan toimintaa ja itse kunkin onnellista elämää.

Ennakkoluulolla tarkoitettiin tuolloin vääriä tai mihinkään perustumattomia tiedollisia oletuksia. Ihmisryhmiä saatettiin torjua jo ennakolta, vaikka heistä ei tiedetty yhtään mitään. Tutkijat herkuttelivat jopa kysymällä mielipiteitä aivan keksityistä ryhmistä ja huomasivat, että tietyt vastaajat suhtautuivat myös niihin, kuten muihinkin kielteisesti. Ennakkoluuloisuus oli ilmeisesti persoonallisuuteen liittyvä mekanismi, jolla ei ollut kohteidensa kanssa paljoakaan tekemistä.

Ennakkoluuloisuuden vahingollisin ja ehkäpä myös typerin ilmenemismuoto oli ja on aina ollut ihmisyksilöiden arvottaminen heidän viiteryhmänsä perusteella. Niinpä esimerkiksi joskus maailmassa saatettiin lähteä siitä, että joku henkilö oli varmaankin keskivertoa vilkkaampi, älykkäämpi, luotettavampi tai sympaattisempi, koska hänen viiteryhmällään yleisesti arvioitiin olevan tällaisia ominaisuuksia. Vastaavasti joidenkin toisten viiteryhmien kohdalla ennakoitiin yksilön olevan tietyissä suhteissa muita vajavaisempi. Tämän johdosta jotkut ryhmänsä edustajiksi leimatut yksilöt joutuivat erityisesti ponnistelemaan osoittaakseen, etteivät ole oletetun kaavan mukaisia. Jotkut toiset taas saivat ansiotonta arvonnousua. Kokonaisuutena ottaen kyseiset viiteryhmät saattoivat toki olla enemmän tai vähemmän ennakkoluulojen mukaisia, eihän niistä koskaan voi samanlaisia tulla.

On sanomattakin selvää, että yksilöiden arvostuksen sitominen heidän viiteryhmäänsä on sekä epäreilua että sivistymätöntä. Jokainen vastaa vain itsestään ja ansaitsee arvostuksensa itse tai on sitä ansaitsematta. Tämä on vanha liberaalin yhteiskunnan periaate, josta ei aiemmin ollut tapana tinkiä muualla kuin tolvanoiden piirissä ja totalitaarisissa maissa.

Mutta ajat ovat tainneet muuttua. Amerikkalainen yhteiskunta näyttää olleen uranuurtajana kehitettäessä aivan uudenlaista kanssakäymisen normistoa, joka nimenomaan edellyttää, että jokaista yksilöä on kohdeltava viiteryhmänsä jäsenenä. Viiteryhmän on taas a priori katsottava nauttivan immuniteettia kaikenlaista negatiivista kritiikkiä kohtaan. Yleisenä järkevänä lähtökohtana näyttää olleen, että ennakkoluuloja ei saa kohdistaa yksilöihin, mitä jo yleinen sivistyneisyys ja säädyllisen käytöksen normit perinteisesti edellyttävät. Mutta kun tämän lisäksi vielä on ruvettu vaatimaan, ettei ihmisillä saa olla myöskään viiteryhmiä koskevia ennakkoasenteita, ollaan jo aivan eri alueella. Käytännössä edellytetään, että kaikki tieteellinenkin tieto viiteryhmien ominaisuuksista on ennakkoluuloa, mikäli siinä ilmenee jotakin epäedullista. Tämä tarkoittaa käytännössä rationaalisen ajattelun ja empiirisen havainnoinnin kieltämistä, esimerkiksi tilastojen salaamista.

On selvää, että eri yhteiskunnalliset ryhmät käyttäytyvät eri tavoin. niiden arvot, normit ja yleiset taipumukset poikkeavat toisistaan. Se, joka ei tätä tunnusta, sulkee yksinkertaisesti itsensä tärkeän faktatiedon ulkopuolelle. Tämä saattaa edesauttaa käpertymistä omaan ihannemaailmaan, mutta järkevän käyttäytymisen ja rationaalisen yhteiskuntapolitiikan kannalta asenne on tuhoisa.

Mutta ei ole syytä antautua obskurantismille. Viiteryhmistä nimittäin voimme saada myönteisten tai kielteisten ennakkoluulojen sijasta myös objektiivista ennakkotietoa ja sen hankkiminen onkin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen velvollisuus. Yksinkertaisesti typeriä ovat ne, jotka leimaavat yksilöitä viiteryhmän perusteella, olipa leima myönteinen tai kielteinen, mutta sama koskee myös ryhmiä koskevan tiedon kieltämistä. Tarvitsemme tilastotietoja ja niiden kriittistä tulkintaa. Mielikuvagallupit, joiden tulosten yli sitten vielä tarvittaessa kävellään häikäilemättä, ovat pelkkää pilkantekoa vakavasta asiasta.

Se suuri rasismigallup

Se suuri rasismigallup

Modernin länsimaisen yhteiskunnan peruspilareihin kuuluu käsitys siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. On korostettava, ettei tämä ajatus suinkaan ole kaikkialla maailmassa hyväksytty saati ylivoimaisen enemmistön kannattama. Helsingin Sanomien marraskuussa julkistaman gallupin mukaan suomalaisista kuitenkin oli tätä mieltä lähes jokainen. Vain kaksi prosenttia oli asiasta täysin eri mieltä ja toiset kaksi prosenttia osittain eri mieltä. Valtava enemmistö oli myös sitä mieltä, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava tasavertaisesti riippumatta heidän taustastaan. Kokonaan eri mieltä asiasta oli kaksi prosenttia ja osittain eri mieltä seitsemän prosenttia. Tutkimus ei näytä selvittäneen, missä määrin nuo erimieliset kannattivat niin sanottua positiivista syrjintää ja missä määrin jotakin muuta epätasa-arvoisuutta. Joka tapauksessa heidän lukumääränsä oli niin pieni, että sen edelleen pienentäminen lienee äärimmäisen vaikea poliittisen vapauden vallitessa. Sadan prosentin yksimielisyydet eivät ole koskaan olleet mahdollisia muualla kuin totalitaarisissa maissa ja sielläkin saattaa numeroiden takana piillä toisenlainen totuus.

Isänpäivän aattona oli joka tapauksessa huojentavaa lukea tutkimusta, jonka sanoma oli niin yksiselitteisen selkeä: suomalaiset kannattavat miltei täysin yksimielisesti kaikkien ihmisten samanarvoisuuden periaatetta ja edellyttävät, että näitä kohdellaan tasavertaisesti taustasta riippumatta. Tämä on suuri kulttuurinen pääoma, josta voimme olla ylpeitä. Mielihyväni ja tietty kansallinen ylpeyteni kasvoi entisestään, kun katsoin graafeja, jotka kuvasivat suomalaisten suhtautumista eräisiin kansallisuuksiin, joihin nähden asenteet olivat kielteisimmät. Kuten olin arvellutkin, suhtautuminen venäläisiin ei suinkaan ollut erityisen kielteistä, päinvastoin kuin eräät aiemmat kyselyt olivat kuulemma osoittaneet. Itse asiassa venäläisiin suhtautui ”erittäin myönteisesti” seitsemäntoista prosenttia kansasta ja ”melko myönteisesti” kolmekymmentäneljä prosenttia. Kaikkiaan siis erittäin tai melko myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet. Erittäin kielteisesti sen sijaan suhtautui kolme prosenttia ja melko kielteisesti yksitoista prosenttia. Kolmekymmentäkaksi prosenttia ei tuntenut tarvetta suhtautua enempää myönteisesti kuin kielteisestikään, mitä voinee pitää modernissa yhteiskunnassa normaalina asenteena. Tulos osoitti siis yksiselitteisesti, että enemmistön suhtautuminen venäläisiin on myönteistä ja että kielteisesti suhtautuvat muodostavat pienen vähemmistön. Sangen samanlainen oli tilanne muidenkin suurinta kielteisyyttä nauttivien ryhmien kohdalla. Sieluni silmillä näin jo, miten suomalaisten rasismista ja muukalaisvihasta puhuneet joutuivat julkisesti tunnustamaan haukkuneensa väärää puuta ja ehkä jopa pyytämään anteeksi niitä epäluuloja, joita oli surutta heitelty erilaisten poliittisesti epäkorrektien tahojen niskaan.

Olin todella hämmästynyt huomatessani, että toimittajan tulkinta gallupista oli täysin päinvastainen. Hänen tulkinnassaan ei perustavaa laatua olevilla arvoväittämillä ollut mitään sijaa. Sen sijaan keskityttiin niihin mielikuviin, jotka ihmisillä oli omasta tai muiden ”rasistisuudesta”. Kysyttäessä ilmoitti peräti kaksi prosenttia tunnistavansa itsessään paljon rasistisia piirteitä ja kaksitoista prosenttia ”melko paljon”. Viisikymmentäseitsemän prosenttia ei nähnyt niitä ”juurikaan” ja kaksikymmentäseitsemän prosenttia ei ”käytännössä lainkaan”. Kysymyksen sanamuoto näyttää siis joka tapauksessa kaikkein antirasistisimmankin vaihtoehdon kohdalla varanneen tilaa jonkinlaisille, kenties alitajuisille salarasismin oireille. Joka tapauksessa siis jotkut vastaajat myönsivät asenteidensa olevan hiukan erilaisia kuin heidän lähes yksimielisesti kannattamansa yhdenvertaisuuden periaatteet olisivat edellyttäneet. Kukapa meistä olisi täydellinen, jos rehellisenä pysyy. Muissa ihmisissä (”maassamme”) sen sijaan arveltiin rasismia olevan paljon (6%) tai melko paljon (60%). Kuten tutkija Magdalena Jaakkola totesi, tämä voidaan kenties tulkita siten, että ollaan pahoillaan yleiseksi oletetusta ilmiöstä, jota pidetään surullisena. Tuo oletushan siis mitä ilmeisimmin on virheellinen.

Joka tapauksessa alkeellisinkin logiikka kieltää tekemästä päätelmiä suomalaisten rasistisuudesta sen perusteella, miten yleiseksi ilmiö kuvitellaan ja sivuuttaen samalla kokonaan varsinaiiset arvostuksia koskevat vastaukset. Helsingin Sanomien toimittaja oli asiasta toista mieltä, ja teki tästä koko tutkimuksen päätuloksen.

Miksi näin tehtiin, käy selville toisesta pääotsikosta. Pahe keskittyy perussuomalaisiin, joista 58 prosenttia pitää islamia uhkana. Tuota puoluetta äänestäneistä myös 36% ajattelee, että ”on tunnustettava se tosiasia, että jotkut kansat ovat älykkäämpiä kuin muut”. Lienee pakko tehdä se johtopäätös, että tällaiset vastaukset heijastavat lehden ja toimittajan mielestä nimenomaan rasismia. Tämä on kuitenkin asiaton johtopäätös, non sequitur, sanoisi latinisti. Kansojen väliset älykkyyserot on todettu tutkimuksissa yksiselitteisesti. Vain se, missä määrin tulokset selittyvät geneettisesti ja missä määrin muista tekijöistä, on epäselvää. Rasismin kanssa käsitykset varmaan korreloivat, mutta tulosten torjuminen suoralta kädeltä mahdottomina on ennen muuta osoitus informaation torjunnasta. Se taas on eräs tyhmyyden ilmenemismuoto, mitä toki saattavat siivittää hyvät tarkoitukset. Myöskään käsitykset islamista uhkana eivät liity rasismiin, vaan ihmisten odotuksiin, jotka taas perustuvat viime kädessä kokemukseen, useimmiten tuskin henkilökohtaiseen, mutta se ei ole tässä olennaista.

Kun tämä tutkimus, jonka tulokset noteerattiin uskomattoman tarkoitushakuisesti, sai palvella argumenttina suomalaisten rasistisuudesta, on pakko kysyä, millaiset tulokset olisivat toimittajan ja tulkitsijoiden mielestä ansainneet arvosanan ”hyvä” tai ”erinomainen”. Miten yksimielisesti vastaajien pitäisi kehua omaa ja kansansa hyveellisyyttä, että vältyttäisiin leimaamasta koko kansaa ”rasistiseksi”? Eikö pluralistisessa yhteiskunnassa ole väistämättä mielipide-eroavuuksia ja jopa harhaisiakin käsityksiä muiden mielipiteistä? Eikö riitä, jos valtava enemmistö tunnustaa modernin moniarvoisen yhteiskunnan keskeiset pelisäännöt ja arvot? Miten voidaan vaatia ihmisiä suhtautumaan myönteisesti sellaisiin liikkeisiin, kuin islam, jonka piirissä saarnataan rasistista vihaa ja terrori-iskujen oikeutusta? Mikäli tästä syntyy huono maine, ei asiaa kannata ihmetellä. Maine täytyy aina ansaita. Vapaassa yhteiskunnassa sitä ei voida ylhäältä käsin määrätä.

Pirssistä pörssiin

Pirssistä pörssiin on pitkä matka

Suomessa sanat ”pirssi” ja ”pörssi” ovat saaneet erillisen merkityksen ja on oletettavissa, että se liittyy siihen reittiin, jota pitkin ne ovat suomeen kulkeutuneet. Toinen on tullut lännen kautta ja toinen idän.

Latinan sana bursa tarkoitti kukkaroa, kankaasta tai nahasta tehtyä pussia, jossa sopi pitää vaikkapa rahoja. Keskiajalla myös erityinen kalukukkaro kuului miesten vaatetukseen. Alkuperäisessä muodossaan sanan tuntevat vanhat koululaissukupolvet, jotka tankkasivat päähänsä, että lutukan tieteellinen nimi on capsella bursa pastoris, siis paimenen kukkaro. Italiassa sana tuli tarkoittamaan pörssiä eli paikkaa, johon arvokas tavara myös koottiin ja jota voitiin siellä huutokaupata. Ranskaksi instituution nimeksi tuli bourse ja saksaksi ja ruotsiksi luontevasti Börs. Ennen pitkää näiden pörssien varastokollien parissa puuhaileva ihmisnero huomasi, että huutokaupata voitaisiin myös vielä saapumattomia eriä, joiden tuloon liittyi aina riski, mutta rahan heti saamalla siitä voisi laskea itselleen korkohyödyn. Lastin taas upotessa laivan mukana saattoivat siihen sijoittaneet menettää kaiken, mutta jos kaikki kävisi onnellisesti, saattoi heillä olla jälleenmyyjinä etulyöntiasema ja voitot sen mukaiset.

Järjestelmä loi pohjan sekä toimiville pääomamarkkinoille että huijaukselle. Jälkimmäisiä on pörssien historiassa ilmennyt yhä uudelleen, vaikka ammattinimike pörssihuijari kuulostaakin nykyään vanhahtavalta. Ala on siitä mukava, että yhden toimijan voitot ainakin Amerikassa lasketaan nykyään miljardeissa vuosittain ja tappioiden uhatessa voidaan apuun useimmiten huutaa valtiota ja veronmaksajia. Näin hyvää bisnestä ei ole millään tuotannollisella alalla. Niinpä ei ole ihme, että yritteliäät henkilöt ovat kehittäneet yhä monimutkaisempia futuureja, vipuja ja vippasrahastoja, jotka heilahtelevat hurjasti kvartaaleittain, mutta tuottavat valppaalle pelurille valtavia summia. Firma voi olla hyvä ja terve, tuottaa kohtuullista voittoa sijoittajalle ja leivän tuhansille rehellisille työntekijöille, mutta sijoittajan kannalta se voi olla pelkkä tapettavaksi määrätty painolasti, jos sen avulla ei saa rahaa poikimaan kaksinumeroisin luvuin.

Lienee totta, että sanaan ”pörssi” liittyy suomen kielessä epämääräinen huijauksen ja ansaitsemattoman toisten työllä tuotetun omaisuuden kaappaamisen tuottama ikävä sivumerkitys. Shareholder’s value edustaa kuitenkin vielä toistaiseksi aikamme suurinta viisautta, jonka mukaan mitataan firmojen ja maiden onnistuminen. Mitäpä siitä, jos Nokia tuottaa hyvää tavaraa ja tarjoaa elannon tuhansille, jos päivystävä huijari voi laskea, että sen osakkeet tarjoavat vähemmän odotuksia supervoitoista kuin jonkun toisen firman. Ja olipa se toki Nokiallakin suuri kuplansa takavuosina.

Mutta mitä tarkoittaakaan meille pirssi? vanhemman sukupolven mieleen se tuo henkilöauton. Viisikymmenluvulla autoja oli kahta laatua: kuorma-autoja ja pirssiautoja. Tarkkaan ottaen viimemainituilla tarkoitettiin takseja, mutta kun paljon muitakaan henkilöautoja ei katukuvassa näkynyt, niin nimitys siirtyi luontevasti koko autotyyppiin.

Mutta alun perin puhuttiin ajuripirssistä ja sitten myös autopirssistä ja se tarkoitti paikkaa, jossa nuo vuokra-ajurit päivystivät. Vastaavasti voitiin puhua halkopirssistä, jossa tavaraa oli koottuna tarvitsijoille. Pietarissa, sattumoisin lähellä Vasilinsaaren kärjessä sijaitsevaa pörssiä (birža) sijaitsi myös Tutškovin sillan vieressä ollut halkopirssi, jonne savolaiset tervahöyryt purkivat lastinsa. Sieltä paikalliset liikemiehet kävivät niitä ostelemassa. Koska pörssi yleensäkin oli venäjässä muuntunut muotoon birža, puhuttiin myös työnvälitystoimistoa nimellä työpörssi, birža truda. Kaikki neuvostoaikaan eläneet muistavat, miten ylpeästi tuossa maassa aina kerrottiin, että viimeinen työnvälitystoimisto oli suljettu vuonna 1930. Sanallahan oli perin paha ja kapitalistinen kaiku. Se oli riiston tunnuskuva.

Suomen kielessä sana pirssi näyttää sen sijaan jääneen aivan tahrattomaksi. Kun hevonen veti, ajomies vedätti, kymppi vedätytti ja yhtiö vedätätytti halkoja tai tukkeja pirssipaikalle, oli se aina kovaa mutta rehellistä työtä. Salakavalasti yhtiö kyllä siirrätytti tämän työn hedelmät osakkeidensa arvoon ja shareholder’s value vaikutti kuin vaikuttikin siihen, miten paljon mies ja hevonen tienasivat tässä pirssitoiminnassa. Sen arvostus hienommissa piireissä ei tietenkään koskaan noussut sen pörssitoiminnan veroiseksi, joka monen välikäden ja yhä kasvavien tulojen ja voittojen jälkeen joka tapauksessa perustui alatason raakaan ja rehelliseen työhön. Tuo oikea työ tarjosi usein tekijöilleen vain välttämättömän rukiin ja kauran, pula-aikoina ei sitäkään. Mutta ehkäpä siihen sentään liittyi se ylpeä tunne, että kaikki se, mitä syötiin, oli ainakin rehellisesti ansaittua.