Kyytiin!

 

Ajetaan me poijat kyytillä!

 

Ajetaan me poijat kyytillä

ja käyrään me kevarissa,

siellä on flikkoja passaamassa

ja pirtua pikarissa!

 

Nykyinen sukupolvi tuskin muistaakaan, että kyyti (skjuts) tarkoitti aikoinaan nimenomaan toisten kyydissä olemista, ajamista kyytilaitoksen rattailla kievarista (gästgifveri) toiseen. Siis vähän niin kuin taksi- ja issikka/vossikkakyyti (izvoztšik, vetäjä, kuljettaja), jonka sai hevospirssistä eli pörssistä, jossa oli useita yrittäjiä valittavana.

Nykyäänhän voidaan esimerkiksi mennä kovaa kyytiä ihan omallakin autolla (automobilis, itsestään liikkuva) tai miksei hevosellakin.

Mutta tuo ajaminen pysäyttää vähän ajattelemaan (muuten:ajetaanko ajatellessakin sitten aivoja liikkeelle kuin konia ikään?). Ajamisessahan on kaksi toimijaa: ajaja (kuski, saks. Kutscher), joka yleensä heiluttaa ruoskaa ja juhta/vetäjä, joka tekee varsinaisen työn.

 Niinpä hevosellaan tavaroita siirtävä ei vedä niitä, vaan vedättää (hevosellaan). Savossa muoto on viättäminen, kuski siis viättää. Vanhan sanonnan mukaan hevonen vetää, mies vedättää, kymppi vedätyttää ja yhtiö vedätätyttää.

Ajaminen on meillä yhä käytössä oleva verbi, vaikka moottori (lat. motor, liikuttaja, ven. dvigatel) onkin kone. Ajaja on joissakin kielissä myös matkaaja, saks. Furhrmann, vir. voorimees. Sanalla saks. fahren, ruots. fara ei näytä olevan varsinaisen ajamisen merkitystä. Nykyään ajaja voi ollakin vain johtaja (saks. Führer), joka ohjaa ilman ruoskaa, mutta ei tietenkään ilman kaasupoljinta, vaikka kaasu normaalisti ei olekaan polttoaineena (ven. toplivo, vir. küte).

Fara/fahren on sana, jota voi käyttää myös vesiliikenteessä, jossa ei koskaan ole vertoeläintä. Silloin kyllä usein puhutaan purjehtimisesta (segla, segeln), vaikka mentäisiinkin moottorilla. Kuskin sijasta on ohjaaja tai laivuri ( kippari, skeppare tai perämies, styrman, ven. šturman), joka pitää perää. Joskus on puhuttu runollisesti myös suurista ruorimiehistä, joita historiassa lienee ollut ainakin yksi (engl. helmsman).

Ajaminen on joka tapauksessa aika kiinnostava sana, sillä sen juuret ovat monissa kielissä samanlaiset, vetoeläimen karkottamisesta lähtevät.

Niinpä venäjässä verbi ajaa on gnat, gonit. Sanaa käytetään myös vaikkapa pontikan keitossa, sehän on nimeltään samogon, eli itse ajettua. Sanasta tulee myös kilpailu, gonka, esimerkiksi kilpavarustelu eli gonka vooruženii. Kilpahevonen taas on vanhaksi suomeksi konkari.

Ajomies on kuitenkin venäjässä jamštšik, mikä viittaa vanhaan tataarinkieliseen kyytiaseman nimeen jam.

Mutta kun venäjäksi matkustetaan junalla, ei sillä ajeta. Juna seuraa (sledujet) tiettyyn paikkaan. Maakravut sanovat, että laivalla mukamas uidaan (plavat), mutta merikarhut nyrpistelevät sanalle: oikeasti laivalla mennään (kuten kävellen) ja verbi on siis idti, hodit. Lentokoneella sentään lennetään (letat).

Matkustamista on tietenkin monenlaista. Toisella kotimaisellahan tie on way (ruots. väg, saks. Weg). Polku on ruotsiksi stig, joka tuo mieleen kiipeämisen tai astumisen (stig framåt!). Polku syntyy polkemalla ja kelpaa vain astumalla kulkemiseen, loogistahan tämä on. Saksan Pfad on jo vähän oudompi. Ainakin kyseessä on väylä, jota joutuu etsimään (vrt. Pfadfinder).

Mistä sitten tuleekaan tuo suomen väylä, jolle on omistettu oma virastonsakin? Kuuluu olevan saamelaista kantaa ja merkitsevän syvää vettä.

Kun on väyliä, on matkailuakin, eli turismia. Sanahan tulee ranskan sanasta tour, joka viittaa pyörimiseen (tourner, it. tornare), mennään jonnekin ja tulla pyörähdetään takaisin.

Latinan via-sanasta juontuu kai ranskan matkaa merkitsevä sana voyage, joka on lainattu moneen kieleen, englannista hamaan venäjään. Venäjässä on omakin sana putešestvovat, sanasta put, tie, josta myös tulee kanssakulkija eli sputnik. Tie on toki myös doroga, joka on kumman lähellä adjektiivia dorogoi eli kallis (rakas). Kai ainakin talonpojille sellaisen ylläpitäminen kävi kalliiksi, vaikka olisi fuskatakin yritetty. Joskushan tien nimellä onkin itse asiassa pelkkä polku, tropinka. Suuri valtatie on sitten magistral tai trassa (saks. Strasse). Edellinen tarkoittaa usein rautatietä.

Suurempimuotoista tai vaikeampaa matkailua kuin pelkkää turismia merkitään usein sanan trek johdannaisilla. Sellainenhan oli afrikaanereiden massamuutto aikoinaan Etelä-Afrikassa. Meillä Lapissa päin on sitten jutaamista ja mitä lieneekin.

Latinaksi tie on siis via, jonka johdannaisia näkee kaikkialla. Sieltä tulee myös strada ja polkua tarkoittavat romaaniset sentiero, sendero jne.

Pitäkööt he sanansa kaikkine konnotaatioineen. Liike on tärkeintä eikä siitä kertominen. Meillä kuskit (selvin päin) kyyditsevät janoisia vappulounaalle ja sieltä poiskin ja se on hyvä se. Sähköpotkulaudat voisi muuten hävittääkin ja tuloksena olisi vain terveempi ja vähemmän sairaalloisesta vihreydestä kärsivä sukupolvi. Kieltoja en kuitenkaan hyväksy, joten asia olisi tässäkin tapauksessa hoidettava verotuksella.

Lapsuutta ja nuoruutta

 

Peruukkeja ja flammoja

 

Eino Leinon teokset. Muistelmat, Kulttuurikuvat, Tunnustukset. I 1878-1901. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1965, 591 s.

 

Joskus on ihmetelty sitä, että Suomessa, jossa koulunkäynnillä on ollut valtava, suorastaan ratkaiseva kansallinen merkitys, ei ole varsinaista koululaisromaania samassa mielessä kuin virolaisilla on Oskar Lutsin Kevade (Arno ja kumppanit).

Toisaalta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä rakentuu aika lailla koulun ympärille, olkoonkin, että sieltä aluksi miehissä karataan.

Joka tapauksessa kaikissa vanhemmissa muistelmissa ja romaaneissa koulu on aina läsnä. Ajatelkaamme vaikka Larin Kyöstin, Joel Lehtosen ja itse asiassa kenen tahansa kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta.

Niissä pistää silmään koulun aivan erityinen merkitys tuon ajan maailmassa. Se oli itse asiassa maailma maailmassa, eikä siellä opiskeltu niinkään käytännön taitoja kuin sellaisia, joita tultiin tarvitsemaan nimenomaan siellä koulussa.

Se, että sanottiin opiskeltavan elämää, eikä koulua varten, sisälsi itse asiassa juuri sen ajatuksen, että kyseessä ovat kaksi eri maailmaa ja että koulussa opitun tarpeellisuus tuossa niin kutsutussa elämässä, joka siis oli ehdottomasti sen ulkopuolella, oli kaikkea muuta kuin itsestään selvää.

Yhteiskoulut olivat tuohon aikaan, siis 1800-luvun jälkipuoliskolla, radikalismia, jota yleensä koetettiin perinteitä kunnioittavissa piireissä karttaa. Sitäkin merkittävämpää oli, että jo Uno Cygnaeus halusi perustettavasta kansakoulusta nimenomaan yhteiskoulun. Hänen mielestään tyttöjen opinsaanti oli vielä tärkeämpää kuin poikien, sillä hehän ne lapsia kasvattaisivat.

Luonnollisista syistä erotiikka kukoisti myös poika- ja tyttökouluissa, eikä ole syytä kuvitella, että se olisi ollut missään merkittävässä määrin homoerotiikkaa. Vastakkaisen sukupuolen kaukaisuus vain lisäsi sen kiihottavuutta ja kuten kanarialinnut laulavat, kun niiden urokset ja naaraat pidetään erillään, samoin tapahtuu myös ihmisille.

Eino Lönnbohm -Leino oli aina herkkä naisellisuuden viehätyksille ja sai siitä runsaasti innoitusta lauluilleen, vaikka vastarakkauden saaminen ei niinkään onnistunut, eihän hän mikään alfauros ollut. Kanssakäyminen kauniimman sukupuolen kanssa olikin tuohon aikaan säätyläispiireissä hyvin säädyllistä, mutta kaiketi sitäkin kiihottavampaa.

Kouluflammalleen itse kukin sepitti enemmän tai vähemmän onnistuneita säkeitä, paitsi Väinö Tanner, joka muistelmissaan väitti, ettei koskaan yrittänyt saada kahta riviä loppusointuun. Uskokoon ken tahtoo.

Mutta itse koulussa hallitsivat ihan muut asiat kuin sukupuolten välinen kontaktin etsintä ja flirttailu. Siellä pitivät valtaa peruukit, kauhistuttavat opettajat, joilla oli valta sitoa tai päästää ja määrätä näin nuorten koko tulevasta elämästä.

Tuohon aikaan ei ajateltu, että lähes kaikille voitaisiin opettaa lähes mitä tahansa. Päinvastoin. Koko oppikoulun kurssin ajateltiin vain noin neljänneksen ikäkuokasta kykenevän omaksumaan. Arviot vaihtelivat ajan mittaan, mutta vielä toisen maailmansodan jälkeen näkemykset olivat yleensä tämän suuntaisia.

Tämä oli itseään toteuttava ennuste ja sen toteutuminen varmistettiin suhteellisella arvostelulla: vain joku harva saattoi saada aineesta kiitettävän, kun taas muutama jätettiin armotta luokalle. Ellei näin tapahtunut, oli arvosteluasteikko viritetty väärin.

Niinpä kouluissa oli veteraaneja, jotka kävivät jokaisen luokan kaksi kertaa ja toisaalta taas noita niin  sanottuja kouluneroja, jotka oppivat asiat kuin tyhjää vaan.

Leino oli tyypillinen koulunero, jolla kuitenkin oli Akilleen kantapäänsä: matematiikasta hän ei ymmärtänyt mitään ja pääsi vain ulkoluvun ja armon ansiosta siirtymään luokalta toiselle.

Sen sijaan muita aineita, kuten esimerkiksi latinaa, nuori mies omaksui kuin tyhjää vaan ja sama koski muitakin kieliä. Venäjäkin oli ohjelmassa, eikä vielä ollut aika boikotoida sitä. Niinpä Leino pystyi omaksumaan ulkomaiden kulttuuria monilla kielillä.

Toki ruotsi, jonka ylivaltaa vastaan taisteltiin, oli yhä hyvin merkittävä välittävä kieli, sillä sitä puhuttiin lähes joka kodissa, jossa vähänkin sivistyneitä haluttiin olla ja sillä kielellä oli keskeinen maailmankirjallisuus saatavissa. Sitä paitsi pohjoismaiden kirjallisuus kohosi juurin tuohon aikaan maailman huipulle ja mikäpä oli tanskaa ja norjaakin lukiessa, jos kerran ruotsia osasi. Saksakin oli silloin helppoa.

Mutta nuo peruukit olivat aika kammottava joukko kummituksia, jotka joskus ottivat onnettoman oppilaan silmätikukseen ja yrittivät tehdä hänestä miestä nolaamalla ja haukkumalla. Karsseriinkin saattoi joutua hyvin vähästä, eikä karttakeppi aina pamahtanut vain pöytään. Joskus oppilas voi valita, ottiko korvapuustin vain jälki-istuntoa. Kylmässä opin saunassa kuumotti paikkoja useinkin.

Toisaalta oppilaat pystyivät myös tekemään opettajan elämän helvetiksi. Mikäli luokkaan ei syntynyt kunnon kontaktia, saattoi se alkaa tyrannisoida opettajaa ja kaiken kukkuraksi kieltäytyä oppimasta yhtään mitään. Jokaisella luokalla oli sitä paitsi lurjuksia, jotka yrittivät päteä piinaamalla kaikkia muita.

Opettajia taas saatettiin kurmottaa yhteistoimin, etenkin jos luultiin heidän olevan ainakin periaatteessa vihamielisiä. Näinhän alkeelliset laumaeläimet yleensäkin tekevät.

Toisaalta oli myös opettajia, joiden vaistottiin ajattelevan oppilaiden parasta ja heistä jäi hyvät muistot, vaikka epäkunnioittavia nimityksiä ja kaikenlaista pilkkaa esitettiin. Sellainenhan oli urheilua, joka vaati uskallusta.

Leino oli jonkinlainen pikku-Eero, jonka terävä äly ja omahyväiset ilmeet herättivät joissakin opettajissa epäluuloja. Kun asiaan liittyi vielä paremmin tietävän itsepäisyys, olivat pahemmat seuraukset hyvinkin mahdollisia.

Loppujen lopuksi varhaisvanha koululainen sentään pääsi yliopistoon, jossa hän suoritti nopeasti latinan pro-exercition eikä sitten muuta suorittanutkaan. Tie vei journalismin pariin, kuten tuohon aikaan niin monien opintona keskeyttäneiden. Viinan villityskin näyttää olleen tuossa maailmassa kovin yleinen vitsaus.

Suotta ei Paasikivi aikoinaan tuhahdellut: kyllä se tiedetään, mitä väkeä ne lehtimiehet ovat. Kylä heidät tunnetaan!

Leinosta tuli silläkin alalla tuottelias, lahjakas ja särmikäskin toimija. Tässäkin kirjassa, joka sivumennen sanoen on poikkeuksellisen sekava kokonaisuus, on melkoisesti ajan lyhyitä lehtijuttuja mukana. Muistelmina kirja ei toimikaan hyvin, mutta onhan niitä elämäkertoja tarjolla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino ).

Markkinarako?

 

Venäläinen kirjakauppa

 

Aina, kun käyn ulkomailla, pistäydyn myös kirjakaupassa, ellen sitten peräti oleile siellä pitempäänkin. Monet tuttavistani tekevät samoin ja nykyiset kirjakaupat onkin kehitetty todellisiksi keitaiksi, joissa nahkanojatuolit houkuttelevat viipyilemään ja herkullinen kahvin tuoksu kiihottaa sieraimia.

Lontoon ja New Yorkin suuret kirjakaupat ovat monelle pakollisia käyntikohteita eivätkä Moskovan ja Pietarin parhaat niistä paljon jää jälkeen. Tukholma, jonne Paasikivikin aikoinaan matkusti ”kirjoja ostelemaan” ei ihan yllä samalle tasolle, mutta aina joitakin hyviä valikoimia sieltäkin löytyy.

Helsingissä oli aikoinaan kaksi hyvää kirjakauppaa, Akateeminen ja Suomalainen. Niitä on sittemmin virtaviivaistettu rahantekokoneiksi jättämällä kaikki turhat rönsyt eli kiinnostavat osastot kokonaan pois tai kuihduttamalla ne.

Suomalaisessakin oli aikoinaan aika hyvä ulkomaisten lehtien osasto, joka jo kauan sitten on lopetettu. Akateemisessa myytiin muutaman vuoden ajan kiinnostavia lehtiä myös venäjäksi ja ranskaksi, mutta sekin on loppunut jo aikoja sitten. Toki sieltä vielä saa esimerkiksi New York Review of Booksin, mutta ei enää esimerkiksi Foreign Policyä.  Ranskaksi ja venäjäksi ei ole mitään.

Venäläinen osasto oli neuvostokaudella Akateemisen kiinnostavin, sillä sinne oli koottu saatavilla olevat, Neuvostoliitossa kielletyt kirjat. Jokainen venäläinen tutkijavieras halusi ehdottomasti ainakin selata näitä kirjoja, ellei sitten peräti uskaltautunut ostamaan. Sitäkin tapahtui. Jotkut tyytyivät siihen, että lainasivat kirjoja muutamaksi illaksi.

 Tärkeintä oli päästä selville siitä, mitä venäläisiltä oikein tahdotaan pimittää. Syy kotimaiseen sensuuriin oli ilmeinen: jotakin salattavaa tuolla itseään ylistävällä puolueella oli ja jokainen intellektuelli halusi tietysti tietää, mitä oli kysymys.

Kun rautaesirippu murtui, hävisi myös Akateemisen venäläinen osasto. Sitä korvaamaan ilmestyi parikin kirjakauppaa, toinen oli Onegin Books ja toinen Translatio Rustica (!), joka myöhemmin muutti nimensä Ruslaniaksi.

Onegin on nyt jo syöty pois markkinoilta ja koronan vaikutuksesta (?) Ruslania on muuttunut kokonaan nettikaupaksi. Tilanne on siis nyt se, ettei koko Suomessa oli yhtään varsinaista kirjakauppaa, joka palvelisi noin sadan tuhannen ihmisen venäjäntaitoista populaatiota.

Tämähän ei olisi tragedia, vaan pelkkä häpeä, mikäli ihmiset voisivat vanhaan tapaan matkustaa kolmessa tunnissa Pietarin kirjahyllyjen ääreen tai vieläkin nopeammin Moskovaan. Mutta kun eivät enää voi.

Niin sanottu Akateeminen kirjkauppamme osoitti periaatteellisen kantansa lopettamalla hiljattain kaikkien venäläisten tuotteiden myynnin. Ei niitä paljon ollutkaan, lähinnä Argumenty i fakty ja Moskovski komsomolets. Nyt joka tapauksessa kauppa on niin sanoakseni kemiallisesti puhdas venäläisyydestä.

Tallinnassa on parikin isompaa kirjakauppaa, toinen on Rahva raamat Viru-keskuksessa ja toinen on Solaris-keskuksen kirjakauppa. Molemmissa oi vielä pari vuotta sitten aika suuri venäläinen osasto, jonka historiaosastoa kannatti aina käydä selaamassa. Kaupat ovat muutenkin mukavia ja Rahva raamat peräti valittiin hiljattain maailman parhaaksi kirjakaupaksi. Sillä lailla!

Mutta ankea totuus on, että kaupan venäläinen osasto on nykyään aivan surkea. Pari hyllymetriä historiaa tuskin riittää tyydyttämään vaatimattomiakaan älyllisiä tarpeita. Arvaan kyllä, että tämä on tietoista politiikkaa: mitäs hyökkäsivät sinne Ukrainaan.

Mutta kun hyvän kirjallisuuden vaihtoehtoina ovat huono kirjallisuus ja tyhmyys. Ei kannata kuvitella, että kaikki venäjäksi kirjoitettu olisi roskaa ja propagandaa. Venäjäksi on nimittäin saatavilla aivan mahtava määrä sekä maailmankulttuurin klassikoita että ajankohtaisia, myös läntisiä kirjoja.

Venäjään ja Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta on olemassa venäjäksi valtavasti, suomeksi sitä onkin saatavilla aivan vähäinen määrä. Myös aikamme tärkeimpien ajattelijoiden teokset on yleensä käännetty nopeasti venäjäksi.

Itse ostin juuri Rahva raamatusta Samuel Huntigtonin kirjan Who we are? (Кто мы? Вызовы американской национальной идентичности), jossa tekijä pohdiskelee hyvin kiinnostavasti amerikkalaisuuden kehityksen dynamiikkaa.

Olen ennenkin ostanut amerikkalaisia klassikoita venäjäksi, kun ei niitä ole alkukielellä ollut saatavana, esimerkiksi Paul Hollanderin teoksen Antiamerikkalaisuus,(Анти-американизм) jossa tekijä pohdiskelee syitä siihen, että amerikkalaiset ovat, suureksi ihmeekseen, saaneet usein kielteistä palautetta toimistaan maailmalta.

Nyt sitten näyttävät venäjänkielisen kirjallisuuden hanat olevan kiinni. Kysyä pitää, kenen tästä kuvitellaan hyötyvän ja kenen kärsivän. On luonnotonta, ellei sadoille tuhansille ihmisille ole kunnollista kirjakauppaa, jossa myydään heidän äidinkielellään olevia kirjoja.

Netti on mainio asia, mutta eihän se korvaa kauppaa, jossa voi tutustua nimenomaan uusiin ja yllättäviin kirjoihin ja hankkia niitä itselleen luettaviksi.

Venäjäksi on tietenkin olemassa myös valtava määrä roskaa, muun muassa salaliittoteorioita, lunatic fringen maailmanlopunideologiaa ja suoranaista typeryyttä, mutta eihän sellaistakaan maailmasta kannata sensuurin avulla yrittää kitkeä, sen oma mielettömyys tuomitsee se kyllä ajan mittaan.

Tärkeää olisi, ettei varsin suuren kansanryhmän intellektuaalista maailmaa ehdoin tahdoin kutistettaisi olemattomiin. Tietenkin sen on opittava sen maan kieltä, missä se asuu, mutta kun meillä suomeksikin on tavattoman vähän asiantuntevaa, Venäjää käsittelevää kirjallisuutta.

Informaatioyhteyksien katkaisu Venäjään näyttää olevan samaa akkamaista kantaa kuin se naispuolisten koulukiusaajien kulttuurista juontuva ”eristäminen”, jota esimerkiksi EU:n piirissä on harjoitettu. Järjellähän näissä asioissa pitäisi pelata eikä tunteella, olkoon se tunne sitten miten voimakas/ihana tahansa.