Alastomuus ja kulttuurit

Alastomuus

Kun roomalaiset kuljeskelivat kadulla tai vaikkapa makailivat kotodivaanilla pelkässä tunikassa eli siis ilman toogaansa, heidän sanottiin olevan alastomia, nudus.

Alastomuus siis oli yhtä kuin vajaa vaatetus. Usein saamme vielä 1800-luvultakin lukea, miten sotajoukko oli nälkäinen ja alaston. Se ei välttämättä tarkoittanut sitä, että ”paljas perse vaan vilkkuu housunrisoista”, kuten Tuntemattoman sotilaan rienaajat asian esittivät, vaan sitä, ettei joukoilla ollut kylliksi lämmintä vaatetta.

Sama seikka lienee otettava huomioon silloin, kun saa lukea siitä, miten kenraali ja sittemmin generalissimus Suvorovilla oli tapana aamuisin juoksennella alasti telttansa ympäri. Vaatetuksen puute, samoin kuin ruoan puute, jättävät ihmisen luonnon tuhoavien voimien armoille tai ainakin pahoin rajoittavat hänen toimintakykyään.

Toki alastomuus sanan nykyisessä mielessä oli tavallista tietyissä antiikin seremonioissa. Lupercalia-juhlassa nuoret miehet juoksivat alastomina pitkin kaupunkia ja sivaltelivat tapaamiaan naispuolisia kansalaisia nahkahihnoilla, minkä ajateltiin edistävän hedelmällisyyttä. Tosin heillä näyttää olleen päällään jonkinlainen talja, ehkäpä lannevaate, jollainen on Jostakin syystä katsottu tarpeelliseksi myös esimerkiksi Tarzanille, vaikka hänen joukkoonsa kuuluvat isot apinat eivät sellaista käyttäneet.

Myös Olympian kisoissa miehet tai siis lähinnä nuorukaiset kilpailivat alastomina ihan nykyisenkin mittapuun mukaan. Taiteessa alastomuus oli myös runsaasti esillä. Alastomuuden voi siis sanoa antiikin aikana kuuluneen yleensä kulttiin, kulttiesineitähän antiikin jumalten ja jumalattarien patsaatkin olivat.

Varsinainen alastomuuden kultti naturismin aatteellisessa merkityksessä lienee peräisin 1900-luvun Saksasta. Saksalaisethan ovat olleet innokkaita erilaisten hieman kummallisten aatteiden kannattajia jo kauan ja naturismi sopii hyvin tähän kokonaisuuteen.

Niinpä myös Hitler saattoi hyödyntää valmista aatetta marssittaessaan työpalvelunsa joukkoja yläruumis paljaana lapio olalla. Tämähän koettiin aikoinaan nimenomaan alastomuutena.

Kun Stalin vastasi –luulen, että hän nimenomaan vastasi, mutta en ole asiasta aivan varma- tähän haasteeseen, hän mobilisoi valtavan määrän uimapukuisia, eli siis perinteisen käsityksen mukaan alastomia tyttöjä, jotka esittivät kukin persoonassaan uuden ja uljaan neuvostoihmisen fyysistä täydellisyyttä. Saattoi olla hyväkin veto, luulisin.

Alastomuus tietenkin vyöryi esiin uimarannoilla vasta sitten, kun kansan syvät rivit alkoivat joukoittain oleilla noilla rannoilla, ainakin lomapäivinä, jotka aluksi olivat harvat. Uimapuku, joka aluksi oli koko vartalon peittävä niin miehillä kuin naisilla, kutistui miehillä maailmansotien välisenä aikana pelkiksi housuiksi ja naisillakin nähtiin kaksiosaisia versioita jo ennen sotia eli tuota myyttistä Bikini-atollin ydinpommin räjäytystä.

Itse asiassa paljaan ihon määrällä ei tietenkään ole mitään tekemistä asun seksikkyyden kanssa. Kotelohame, cotillon saattaa olla paljonkin seksikkäämpi ja tavallaan jopa paljastavampi kuin yläosaton uimapuku, joka väärän henkilön yllä vain korostaa puutteita.

Muuan ilmiö joka tapauksessa on havaittavissa. Naisten pubesalueen karvoitus alkoi, ymmärtääkseni 1980-luvulla, vähetä vähenemistään ja hävisi sitten tykkänään. Mihin tämä lopullisen riisuutumisen tarve perustui, voidaan vain arvailla, muoti siitä joka tapauksessa tuli.

Mutta muodit yleensä muuttuvat ja tässäkin tapauksessa karvat alkoivat siis välttämättömyyden pakosta palata ja lienevät nyt jo pikemmin sääntö kuin poikkeus. Valitettavasti asiasta ei taida olla edustavaan otokseen perustuvaa tutkimusta, vaikka internet on kyllä täynnä kuvamateriaalia. Se edustanee lähinnä pornoa. Muodeille yleensäkin on vaikea keksiä selitystä ja se pätee tässäkin.

Mutta tämä on vain detalji, jonka merkitystä ei välttämättä tarvitse liioitella. Nykyaikainen ihonmyötäinen makkarankuorimuoti etenkin alaraajojen pukemisessa mahdollistaa maksimaalisen seksuaalisen tehon ja voidaan havaita, että nuoret naiset käyttävät sitä innolla hyväkseen heti, kun ilmat sallivat. Se on ehdottomasti tehokkaampaa kuin alastomuus ja varmasti myös terveellisempää, tulehdustauteja ajatellen.

Tämä on toki ymmärrettävää ja voidaan todeta, että nykyajan naisten pukeutumistyyli muistuttaa jossakin määrin 1400-luvun ja yleensäkin renessanssin miesten pukeutumista. Kalukukkaro ymmärrettävistä syistä puuttuu naisilta, mutta uskon, että se pian tulee käyttöön miehillä. Miksi ei tulisi? Mutta miksi naisista on tavallaan tullut tämän aikakauden miehiä?

Muodit ovat kautta aikojen vaihtuneet, mutta ehkä nyt elämme ensimmäistä kertaa sellaista aikakautta, jolloin naisten esiintyminen alastomina sanan vanhassa mielessä, on normi eikä poikkeus. Voisimmeko löytää siitä merkittävää kulttuurista sanomaa?

Asian voi tietenkin yhdistää naisemansipaatioon, joka pohjoisella pallonpuoliskolla on nykyään aivan toisissa lukemissa kuin naista arvostavissa eteläisissä kulttuureissa, joissa on suuri syntyvyys. Siitähän tärkein selittäjä varmaan löytyykin.

Seksi ei oikeastaan enää liity lisääntymiseen, vaan on vallannut siitä riippumattoman valta-aseman. Itse asiassa, kuten jokainen lapsiperheen vanhempi tietää, lisääntyminen on seksin vihollinen. Suuri lapsilauma kielii siitä, että seksiä on perheessä ollut hyvin rajoitetusti.

Kuitenkin se alaston sukukypsän naisen vartalo, jota sen kantajat niin suurella antaumuksella esittävät, viestii ennen muuta hedelmällisyydestä.

Niin pian kuin hedelmällisyysikä on ohitettu, alkaa luonto sabotoida naisen hedelmällisyydestä kertovia piirteitä. Armottomimmin asiain tila näkyy alastomuudessa. Asialla on selvä mielekkyytensä, sillä olisi mieletöntä ja ihmissuvun kannalta tuhoisaa, mikäli urokset kerääntyisivät piirittämään mahoa naarasta.

Seksi sen sijaan, lisääntymisestä irrotettuna on periaatteessa mieletöntä. Koska se joka tapauksessa käytännössä kiinnostaa sekä ihmissuvun alaikäisiä että yli-ikäisiä yksilöitä, eikä periaatteessa maksa mitään, on sen avulla mahdollista kehittää liiketoimintaa, jossa voittomarginaalit voivat paisua uskomattoman suuriksi. Ennen muuta asia koskee ns. show-bisnestä.

Leo Tolstoi aikoinaan Hadži Murat-kertomuksessaan kuvaili kulttuurišokkia, jonka vuoristosta tuotu tšetšeeni koki pietarilaisessa seurapiirijuhlassa puolialastomien naisten keskellä.  Samassa asemassa ovat tänään ne muslimit, jotka saapuvat tänne islamistisista maista.

Meillä on syystäkin kauhisteltu sitä, että tulokkaat automaattisesti tulkitsevat alastomuuden kutsuksi paritteluun. Eihän se sitä varsinaisesti ole. Pyrkimyshän on maksimaaliseen kiihottamiseen, minkä jälkeen naaraalle odotetaan jäävän oikeus valinnan tekemiseen, kuten asian laita on niin monien muiden eläinlajien kohdalla.

Jaa, etteikö ihminen ole eläin lainkaan? Hm. Muslimit näyttävät olevan sitä mieltä, mutta kuuluuko tämä näkemys 21. vuosisadalle? Pitäisikö siitä tehdä jotakin johtopäätöksiä ja jos, niin mitä?

Suomettumistutkimuksen oikea tulokulma

Päivän mietelause (pidennetty)

Yksinkertaiset sielut pitävät ns. ”suomettumista” Moskovan aikaansaannoksena. Ikään kuin Suomi olisi voittanut sodan ja ollut vapaa toimimaan länsivaltojen sillanpääasemana, kuten olisi pitänyt, mutta sitten katala ja kaikkivoipa Kreml tuli ja solutti maan johdon ja pelotteli ja viekoitteli sen liehakoimaan itseään.

Lähtökohta on hyvin naiivi ja täydellisen väärä. Niin sanottu suomettuminen on suomalaisen valtiotaidon lähes uskomaton saavutus, joka esti maatamme joutumasta satelliitin asemaan ja luotsasi sen vapaille vesille, kunnes tyhmänsutkeat oppipojat möivät sen EU:lle pilkkahintaan ja nyt ihmettelevät mitä oikein tapahtui.

Ei kaikki hienosti mennyt. Pelkästään Kekkonen oli suorastaan pirullisen hyvin Machiavellinsa omaksunut mefisto, joka ei kavahtanut mitään konnuutta. Hänen lisäkseen sameissa vesissä alkoi kalastella kokonainen opportunistien lauma ja tyhmimmät julistivat liturgiaa ihan ilmaiseksi ja vakaumuksella. Tyylipisteissä saatoimme joskus menettää sen, mitä reaalisessa politiikassa voitimme.

Mutta saavutus, urotyö se oli ja hyvin imponoiva sellainen. Juuri tämä on se asia, joka kaipaa selitystä, koska on vaikea käsittää. Lapselliset höpinät massamittaisesta lustraation tarpeesta voidaan palauttaa kyvyttömyyteen ymmärtää historiamme perusasioita.

Ihmisten Eurooppa?

Ihmisten Eurooppa

Kun Euroopan unionia rakennettiin, näyttää yhtenä perusideana olleen, että kyseessä on ihmisten liitto, eikä maiden. Tämä on äärimmäisen tärkeä näkökohta ja kuvastanee laajemminkin kulttuurimme tilaa.

Yksilöiden ensisijaisuus tarkoittaa heidän yhteisöjensä toissijaisuutta eikä tämä koske vain valtioita, vaan myös niitä kulttuureita ja yhteiskuntia, joita suojelemaan ja toteuttamaan nuo valtiot on kerran luotu.

Kuten tunnettua, totalitarismin teoria pitää tärkeänä sitä, että sen laatuisen järjestelmän vallitessa yhteiskunta on atomisoitunut. Ihmiset ovat erillisiä yksilöitä ilman mahdollisuutta tukeutua toisiinsa ja tämä jättää heidät totaalisesti valtion armoille.

Neuvostoliiton kaltainen totalitaarinen maa huolehti tarkoin siitä, että kaikenlaatuiset vapaaehtoiset seurat ja yhteenliittymät hävitettiin.  Se tapahtui viimeistään vuosina 1936-38. Niiden tilalle tulivat valtion elimet, Komsomol, ammattiliitot ja pari muuta vastaavaa käytännössä virallista elintä. Puoluekaan ei tietenkään ollut mikään puolue (osa, pars), vaan totalitaarinen valtakoneisto, joka ei luovuttanut hitustakaan vallastaan kenellekään.

Niinpä yksilöiden ainoaksi mahdollisuudeksi jäi totella systeemiä, joka merkitsi heille kaikkea. Juuri sitä oli mielisteltävä ja palvottava, tarpeen vaatiessa petkutettavakin, mikäli saattoi siinä kuvitella onnistuvansa. Uhmaaminen joka tapauksessa oli pois suljettua, asioihin saattoi ehkä vaikuttaakin, mutta vain ulvomalla sutena toisten joukossa ja osallistumalla moneen sellaiseen asiaan, mihin ei oikeastaan olisi halunnut.

Oliko totalitaarinen valtio helvetti? Ei varmastikaan. Sehän oli ihmisten luomus ihmistä varten, kuten tavan takaa vakuutettiin. Se oli rationaalinen ja humanistinen perusidealtaan. Ongelma oli siinä, että se oli jäykkä ja dogmaattinen ja oletti itseään palvottavan sen sijaan että olisi hyväksynyt kritiikkiä ja korostanut erehtyväisyyttään ja riippuvuuttaan niistä ihmisten mielipiteistä ja pyrkimyksistä, joiden sentään oletettiin olevan sen takana. Eihän se periaatteessa itsetarkoitus ollut. Ongelma oli, että se oli käytännössä juuri sitä.

Otetaan nyt kuitenkin huomioon, ettei kansalaisyhteiskuntaa Euroopan unionissa ole ainakaan vielä kielletty, vaikka unioniin kielteisesti suhtautuvia mielipiteitä ja hallituksia onkin demonisoitu ja niiden kiristämistä suunnitellaan. Toisaalta unioni ei vielä ole sitä, mitä se oikeastaan on pyrkinyt olemaan. Se on yhä keskentekoinen ja saattaa sellaiseksi jäädäkin.

Meillä on yhä pitkä matka siihen, että ne kansalliset enemmistöt jotka esimerkiksi Suomen kaltaisissa maissa vastustavat unionin pakolaispolitiikkaa, hukkuisivat monisatamiljoonaisen EU:n yleistahtoon, jonka julistettaisiin ilmenevän jossakin muualla kuin sen jäsenmaiden piirissä tehdyissä ratkaisuissa tai niissä ilmaistuissa mielipiteissä. Nuo mielipiteet voidaan nytkin ignoroida ja mitätöidä toimimalla kansojen pään yli.

Edes EU:n vastustamista ei ole kielletty, joten totalitarismiin on yhä pitkä matka ja se saattaa jäädäkin yhdeksi historian toteutumattomista haihatuksista. Mutta jo pelkkä perusidea, jonka mukaan EU:n tulisi olla ihmisten unioni, on vertahyytävä.

Hokema siitä, että olemme kaikki ihmisiä tai vain ihmisiä saattaa kuulostaa jopa kauniilta ja niin lienee myös tarkoitettu. Olemme siis kaikki tavallaan veljiä yleisessä ihmisyydessä, hyvin toistemme kaltaisia ja itse asiassa vain saman afrikkalaisen kantavanhemman (vaiko peräti kahden?) erilaisia ilmentymiä. Vain majan harha panee meidät erottamaan itsemme toisista ja yleensä konstruoi koko toisuuden.

Tämä buddhalais-edistyksellinen, vihreältä haiskahtava näkemys on tietenkin tavallaan aivan oikeassa ja samalla se kaikessa simppeliydessään menee asian juurille paljastaessaan sen näkemisalueen kapeuden, joka asiaan liittyy.

Yleensä ihmisen silmänpohjassa on täplä, macula, johon ulkoisen maailman kuva heijastuu ja tulee sitä kautta tajuttavaksi. Täplä on itse asiassa varsin pieni, eikä ihminen pysty kerrallaan näkemään selvästi kuin pienen osan ympäröivästä maailmasta. Suuri osa jää jopa kokonaan näkemättä.

Tämä unionille epäselvä ja osittain jopa kokokaan näkemättä jäävä alue käsittää koko tavallisen ihmisen luonnollisen ympäristön. Kukaan ei synny ennen muuta EU-kansalaiseksi tai edes alamaiseksi eikä koe politiikkaa luonnollisena, primäärisenä ympäristönään.

Jokaisella yksilöllä on perheensä, sukunsa, kielensä, uskontonsa, historiansa, maakuntansa, valtionsa ja niin edelleen. Ilman niitä hän olisi vain atomi äärettömässä avaruudessa, ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta, tarkoitusta tai mielekkyyttä. EU ei sellaisia anna.

Tällainen kaikesta irrallinen olento ei sittenkään taida nykyään olla mahdottomuus tai edes harvinaisuus. Aivan erityisesti täällä Euroopassa se tuntuu olevan yhä yleisempi. Uskonnon ja myös nationalismin menetettyä merkityksensä jäljelle jää vielä perhe, mutta yhä useammalta se nykyään puuttuu. On yhä tavallisempaa sanoa nykysosialidemokraattiseen tapaan, ettei se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, lainkaan kiinnosta. Ikuinen sinkkuus ja mahous ovat poliittisia valintoja. Historiaa ei ole.

Yhdessä tulevaisuuden ja menneisyyden kanssa voidaan tavallaan heittää pois eli julistaa mitättömäksi myös nykyisyys, koska sillä, millaista tulevaisuutta halutaan valmistella, ei ole merkitystä, Merkitystä on vain sillä, mihin yksilö pyrkii siinä hetkessä, jonka elää. Tunnuslause tälle elämäntavalle on peräti saatu muinaisesta Roomasta: Carpe diem! Siinä taitaakin olla useimpien nykynuorten koko latinan oppimäärä.

Ajatus ihmisestä erilleen leikattuna yksilönä, ilman siteitä muuhun kuin hetken nautinnon takaaviin toisiin yksilöihin, on aika lohduton. Puhtaimmillaan sen tapaamme sellaisessa yksilöanarkismissa, jonka esimerkiksi Max Stirner 1800-luvulla kehitti.

Epäilemättä anarkismia, kuten muitakin ideologioita voi loputtomasti muunnella. Tolstoi oli suuri moralisti ja askeetti ainakin periaatteessa, mutta myös hänelle täysin vastakkaista piittaamattomuutta ja oman itsen moraalista ”suvereenisuutta” voi anarkismilla perustella.

Pessimistinen anarkisti päätyy helposti perustelemaan oman hirttäytymisensä velvollisuuden ja optimistinen taas sen, ettei hänellä ole vastuuta mistään. Muistelen meillä joskus olleen peräti filosofian professorin, jonka keskeisiä väittämiä oli, että kun hän oli lapseton, hän oli tehnyt suuren moraalisen uroteon, joka vapautti hänet vastuusta tulevien sukupolvien edessä. Hän ei, nähkääs, ollut vastuussa luonnonvarojen kulutuksesta muuten kuin omalta vaatimattomalta osaltaan.

Epäilemättä anarkismin ideologia on lähtökohtaisesti infantiili ja palvelee parhaiten moraalittomia yksilöitä, jotka pyrkivät pakenemaan kaikenlaista vastuuta, kuten lapselle sopii. Vakava oire yhteiskunnan tilasta saattaa kuitenkin olla, mikäli anarkismi eri ilmenemismuodoissaan leviää merkittäväksi ideologiseksi liikkeeksi.

Silloin aletaan ympärillä nähdä vain yksilöitä, vain ihmisiä eikä enää eri kansakuntien, heimojen, uskontojen, kielten ja niin edelleen, edustajia ja kantajia. Silloin tulee periaatteessa yhdentekeväksi keitä ovat ne ihmiset jotka oman valtion piirissä, lähellä tai kaukana elävät eli halujaan tyydyttävät.

 Silloin ei tulevaisuudella ole mitään väliä, ainoa, millä on merkitystä, on vain ikuinen nykyhetki, tämä dies, jossa elämistä ja siihen rajoittumista Horatiuksen kuvitellaan suositelleen ihmisille.

Tämä on luonnollinen ja odotettavissa oleva asiain tila, mikäli lähdemme siitä, että kulttuurimme on lopullisesti rappeutunut eivätkä sen puolesta tehdyt uhraukset ja ponnistukset kiinnosta enää normaalikansalaista. Ehkäpä jotakin tällaista näki edessään myös Jean Monnet (jos oikein muistan), se henkilö, jonka mielestä Euroopan unionin piti olla ihmisten eikä valtioiden välinen yhteenliittymä.

Mahtavana taustaoletuksena lienee, että olemme kehittyneet kyllin pitkälle jättääksemme historialliset instituutiot jälkeemme tarpeettomana romuna. Tämän oletetaan myös olevan se ainoa tie, jota kaikkien muidenkin yhteiskuntien on kehittyessään seurattava. Eurooppalaiset arvot ja tässä kohden siis arvottomuus ovat kehityksen huippu ja yleinen lainomaisuus, jonka esimerkkinä toimiminen on uljas roolimme. Kaikki seuratkoot meitä!

Ongelmana on, etteivät ne seuraa, ainakaan vielä. Siksi ne eivät myöskään tule tähän sukuansa muistamattomien valtakuntaan yksilöinä, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on sen arvoihin integroituminen.

Kyllä ne tuovat koko pakaasinsa mukanaan ja jäävät eurooppalaisten arvojen ulkopuolelle maailman tappiin saakka, mikäli sellainen sallitaan. Sen kieltäminen taas veisi EU:n kaikkien totalitaaristen valtioiden dilemman eteen. Neuvostoliiton historia tarjoaa esimerkkejä siitä, mitä voitaisiin tehdä ja myös siitä, etteivät nuo epämiellyttävät ja barbaariset toimenpiteet välttämättä kauankaan tehoa.

Jos EU lähtee totalitarismin tielle, mistä on jo merkkejä, se tuskin voi edetä sillä kauas. Viisaampaa onkin palata ajatukseen isänmaiden Euroopasta ja hyväksyä se ajatus, että kansoilla on oikeus päättää omista asioistaan ainakin elinkysymyksissä.