Juutalaisuuden vaikeus

Juutalaisuuden vaikeus

Suurlähettiläs René Nyberg on julkaissut hyvin kiinnostavan kirjan, joka liittyy hänen omaan sukuunsa:  Viimeinen juna Moskovaan. Siltala 2015, 221 s.

Vasta varttuneemmassa iässä kirjan kirjoittajalle valkeni, että hän oli itse asiassa juutalaisen äidin poikana natsien kategorioissa ”Auschwitz-kelpoinen” Mischling ersten Grades.

Tämä siitä huolimatta, ettei perheellä ollut mitään siteitä juutalaiseen uskontoon ja että siltä taholta oli äidistä sanouduttu kategorisesti irti ja jopa luettu symbolinen kuolinrukous.

Tämä tapahtui ennen toista maailmansotaa, jolloin Suomen juutalainen yhteisö ei vielä ollut aidosti suomalainen, kuten kirjoittaja arvioi, vaikka suomi olikin otettu jopa juutalaisen koulun kieleksi.

Kuten tunnettua, Suomen juutalaiset olivat ainoa itäjuutalaisten ryhmä, joka jäi natsien järjestämän holokaustin ulkopuolelle. Jäihän maamme muutenkin niin sanotun tappotantereen ulkopuolelle ja kansakunta siis ilmeisesti säästyi siltä dekapitaatiolta, jota sille oli suunniteltu. Hinta oli kova, mutta se maksettiin ja kunnia säilytettiin.

Nybergin tarina koskee sekä hänen perhettään että sukulaisiaan ja nimenomaan tuota juutalaisuuden dimensiota, jonka edustajat ovat meillä olleet hyvin harvinaisia aina viime vuosiin saakka.

Vielä pari vuosikymmentä sitten saattoivat suomalaiset hämmästyttää maailmaa kertomalla, että heillä oli sinfoniaorkesteri, jossa ei ollut yhtään juutalaista soittajaa. Sellaisia ei taida nykypäivän maailmassa juuri olla, ainakaan länsimaissa tai Venäjällä.

Oma juutalaispopulaatiomme on tietenkin peräisin Venäjältä. Siitähän tuli maailman ylivoimaisesti suurin juutalaiskeskus Puolan kolmannen jaon jälkeen, 1795. Vaikka juutalaiset oli määrätty asuinalueelleen, tšerta osedlosti, saattoivat sotilaana palvelleet valita muun asuinpaikan ja lopultahan koko asuinalueen raja hävisi. Neuvostoliitossa juutalaisuus oli jo sangen hallitseva elementti.

Suomen juutalaisilta puuttuivat kauan normaalit kansalaisoikeudet, mistä jopa Venäjän taantumukselliset suuriruhtinaskuntaa aikoinaan nälvivät, osoittihan se muka sen julistaman liberalismin tekopyhyyttä.

”Taistelu ihmisoikeuksista” toki sitten voitettiin, kuten Santeri Jakobsonin, Maxin isän kirjassa kerrotaan. Tarina lieneekin jo useimmille tuttu ja ainakin kirjallisuutta siitä on tarjolla.

Joka tapauksessa myös Suomen juutalaisten piirissä ilmeni voimakasta erottautumista kantaväestöstä. Uskonnollisille juutalaisille tämä oli vähintään yhtä pakollinen asenne kuin juutalaisten pitäminen vääräuskoisina, joskaan ei pakanoina- ja sehän oli pahempaakin- oli uskoville kristityille.

Mikäli juutalaiset olivat Jumalan valittu kansa, mistä koko heidän uskontonsa keskittyi kertomaan, oli suvun jatkaminen muiden kansojen edustajan kanssa synneistä suurin. Natsit, omasta puolestaan käyttivät tällaisista tapauksista nimitystä Rassenschänder. Heillähän juutalaisuus oli luetteloitu ”roduksi”, niin absurdia kuin se olikin.

Toisaalta tietenkin juutalaisen uskonnon edellyttämät puhtaat äitilinjat todella ylläpitävät geneettistä jatkuvuutta, mikä aivan ilmeisesti heijastuu juutalaisten yllättävän suuressa lahjakkuudessa esimerkiksi musiikin ja matematiikan alalla. Lukemattomat mittaukset ja muut indikaattorit, kuten Nobel-palkinnot puhuvat oma kieltään.

Joka tapauksessa, juutalaisen naisen avioituminen suomalaisen miehen kanssa oli äidin puoleisille sukulaisille niin raskas asia, että poliisi arveli kyseessä olevan hengenvaaratilanteen ja kehotti hankkimaan aseen, mikä tehtiinkin.

Kyseessä oli siis samantyyppinen, esimodernia kunniaväkivaltaa ennustava tilanne, jollaisia nykyään näemme  lähinnä muslimisiirtolaisten taholla.

Pahemmalta onneksi vältyttiin ja välit muuhun, laajaan sukuun saatiin normalisoitua. Nämä Latviassa ja sittemmin Venäjällä ja eri puolilla maailmaa asuneet ihmiset joutuivat kuitenkin kokemaan kovia ja dramaattisia vaiheita, pakolaisjuniin ahtautumisesta aina omaisuuden uudelleen tunnustamiseen neuvostokauden jälkeen.

Kirjoittaja ei ole luottanut pelkästään muistiinsa ja haastatteluihinsa, vaan käyttää myös lähdekirjallisuutta ja jopa viitteitä, mikä sanottakoon kunniaksi erityisesti kustantajalle. Tällainenhan on nykyään kovin harvinaista.

Nybergin suosimiin esityksiin kuuluu Aleksandr Solženitsynin kaksiosainen Kaksisataa vuotta yhdessä, Двести лет вместе (1795-1995). Kirja, jota erinäiset oikeinajattelijat ovat jaksaneet haukkua siinä kuin sen kirjoittajaakin, ansaitsee myös minusta kaiken arvostuksen.

Epäilemättä kirjoittaja siinä usein tulee pohtineeksi kansojen, myös juutalaisten, mahdollista syyllisyyttä keskinäisiin ristiriitoihinsa. Tämä on ymmärrettävä, joskin vaikea näkökohta ja myös Nyberg pohtii kirjassaan sen ulottuvuuksia.

Onko esimerkiksi mahdollista hyvittää holokaustin tapaista hirmutekoa? Entä onko saksalaisilla asiasta kollektiivinen syyllisyys -Kollektivschuld? Tai pitäisikö puhua kollektiivisesta vastuusta-Kollektivverantwortung?

Israel ei ole hyväksynyt saksalaisten rahoja lopullisen kuittauksena Ausgleich, vaan korvauksena Kompensation, mikä taitaa olla suomeksi huono ilmaus. Juutalaiset eivät myöskään hyväksy saksalaista käsitettä Wiedergutmachung –hyvitys.

Asian luonteen huomioon ottaen käsitteistä kiistely on ymmärrettävää, samoin kuin saksalaisten herkkänahkaisuus kaikessa, mikä koskee juutalaisuutta.

Juutalaisuudesta onkin tullut nykyään useimmissa länsimaissa jo tabu, josta ei enää voi edes käydä tavallista, tervejärkistä keskustelua. Etenkin Amerikassa ryntäävät lukemattomat mielensäpahoittajat heti rahastamaan havaitsemillaan tai kuvittelemillaan kollektiivisilla solvauksilla. ja herjauksilla

Juutalaisuus on kuitenkin muuan aikakautemme merkittävimpiä ilmiöitä, jonka vaikutusta ei kannata yrittää arvioida vain tuota uskontoa tunnustavien pääluvulla. Sen ymmärtämiseksi kannattaa lukea tasapainoisia ja asiantuntevia kirjoja. Nybergin kirja on yksi tällainen.

Miehen tie

Miehen tie

Teppo Paulasto, Vastapaavi. Kiuas 2016, 245 s.

Nobelistimme Frans Eemil Sillanpään parasta ja tyypillisintä tuotantoa ei taidettu juuri koulussa luettaa. Seksin ja viinan huurut tuntevan mestarin maailma oli koululaiselle sopimaton tunnettavaksi.

Kotoa meiltä toki löytyivät niin Miehen tie kuin Ihmiset suviyössä. Ahrolan Paavon ja Vormaston Alman tarinassa tuntui kuin olisi nähnyt, miten intohimoisesti puski Suomen polttavassa suvessa kasvuaan se kostea maa, jonka kirjailija oli maininnut halukkaasti ottaneen siementä.

Toki intohimot myös  joskus repesivät väkivallan partaalle ja ylikin. Alkoholi, kesäyö ja sukupuolten läheisyys loivat kuin ukkospilviä, joiden oli pakko purkautua tavalla tai toisella.

Enpä minä enää noita puolen vuosisadan takaisia lukuhetkiäni enää kovin tarkoin muista. Mutta sen muistan, että Ahrolan Paavo ansaitsi paikkansa jossakin siellä samassa galleriassa, jonne jo aiemmin olivat päässeet lukemattomat muut sankarit, Robinson Crusoesta ja Tarzanista Zane Greyn revolverisankareihin ja Jack Londonin Merisusiin.

Mutta kaikki ne kuuluvat jo toiseen maailmaan. Millainen olisi Miehen tie nykypäivien Hämeessä, kun sankari on jo irronnut maasta ja mannusta, mutta ei vielä sen naisellisen prinsiipin taikapiiristä, josta jo J.W. Goethe ja niin monet ennen häntä ja hänen jälkeensä ovat puhuneet?

Vastauksiakin olemme jo toki saaneet, ei vähiten Hannu Salaman kynästä. Salaman henkilöthän elävät navanalaisessa maailmassa, joka sijaitsee poliittisen dimension vasemmalla laidalla. Politiikka on kuitenkin niissä lopultakin toissijaista. Kaikki palautuu viimein samaan alkulähteeseen, jonka nimeä ei ole tähän tarpeen erikseen kirjoittaa.

Kuitenkin myös Salama kuuluu nyt jo kaukaiseen menneisyyteen, siihen, josta vielä ovat jäljellä viimeiset aikalaistodistajat, mutta jonka todellisuuden perusteetkin jo ovat romahtaneet ja hyvää vauhtia seilaamassa menneisyyden palaamattomaan virtaan.

Kolmannen vuosituhannen biologinen ihminen ei enää muistuta sitä hahmoa, jota nobelisti-mestarimme kuvasi sata vuotta sitten. Hän ei myöskään enää elä siinä henkisessä Pispalassa, jossa maalta muuttaneiden torpparien ja mäkitupalaisten henki yhä hallitsi.

Millainen voisi olla nykyajan sankari ja millainen hänen maailmansa? Kysymykset liittyvät tietenkin läheisesti toisiinsa.

Historiallisesti uusi hahmo taitaa olla Paulaston romaanin toinen päähenkilö Syrjänen. Hän on keski-ikäinen, yhä viriili mies, jolla ei enää ole mitään reaalisia mahdollisuuksia saada naista. Hän oli nimittäin syrjäytynyt, tarkemmin sanoen sosiaalisesti täysi nolla.

Toinen keskushahmo on yksityisetsivä Karvonen, joka juoksentelee sinne, minne viisari osoittaa ja hoitelee monipuolista ja vaarallista simultaanipeliä toinen toistaan halukkaampien naaraiden kanssa.

Tasan eivät käy onnen lahjat ja siinä kaikkein tärkeimmässä asiassa ne ovat jakautuneet Syrjäsen ja Karvosen kohdalla aivan mahdollisimman epätasaisesti.

Ei riitä, että Syrjänen elää ikuisessa puutteessa, jonne epäreilu systeemi ja vielä epäreilumpi entinen akka ovat hänet työntäneet. Päälle päätteeksi kiusaan lisätään vielä loukkaukset, kun erilaiset huuhaafeministit ja maahanmuuttointoilijat kasaavat älyttömyyksiään syyllistääkseen miestä suunnilleen siitä, että hän vielä kehtaa elää ja hengittää.

False flag-iskut, joihin antisankari antautuu, eivät tunnu erityisen uskottavilta eivätkä oikein tule motivoiduiksi tekijän katkeruudella. Hän saattaa olla vainoharhainen, mutta ihanko oikeasti se voisi ilmetä tuollaisina tekoina? Ehkäpä nuo raakuudet nyt vain kuuluvat aikakautemme kirjallisuuden perustavaraan ja on sinne jotenkin sijoitettava?

Eipä sikäli, tarina on jännittävä ja usein myös vangitseva. Kuvauksissa sieltä olennaisen ääreltä on aitoa elämän makua ja tuoksua ja usein myös huumoria, joka joskus purkautuu riemastuttavaksi farssiksi.

Miehen tie johtaa tässä kirjassa toisaalta ylös kuvaannollisesta roskiksesta, jonne aikakauden oikeinajatteleva eliitti on hänet sijoittanut ja toisaalta se nousee sankaritarinaksi, jonka toinen päähenkilö saa puolestaan ansaitsemansa anteeksiannon kovin hallitsevan miehuutensa matkaan saattamien syntien johdosta.

Murhamies, aikakaudellemme tunnusomaisesti, nousee vääjäämättä sankariksi lukemattomien naisten silmissä ja alkaa saada vankilaan ihailijapostia, vaikka hän miehenä yhä edelleen on sama mitättömyys kuin aina ennenkin. Joka tapauksessa uusi elämä odottaa häntä vapautuksen kerran koittaessa.

Tarinan taustalla kerrotaan niistä ulostemyrskyistä ja vähä-älyisistä mielenosoituksista, joita omia asenteitaan palvovat oikeinajattelijat järjestävät ja jotka näyttävät osaltaan antavan kimmokkeen murhamiehen rikoksille.

On kuitenkin ilmeistä, ettei murhaaja tee niin sanottua vihatekoa siirtolaisia vastaan tuntemansa vastenmielisyyden takia. Itse asiassa hänellä ei edes ole mitään heitä vastaan noin yksityisesti.

Vihan kohteena näyttävät lähinnä olevan ne itsekylläiset journalisti Hounalan kaltaiset saarnaajat, joiden evankeliumi loukkaa syrjäytynyttä Syrjästä. Niinhän lienee tarkoitettukin.

Vihapuheiden ja muun pöhinän täyttämä netti on joka tapauksessa vain tarinan taustaa. Maahanmuuttorintamalla tai vihervasemmistolaisessa herätysliikkeessä ei tekojen takia tapahdu yhtään mitään, ainakaan merkittävää tai dramaattista muutosta.

Historia jatkaa yhä kulkuaan ja sitä seuraavat  sitten tarinan kulminoitumisen jälkeen sivusta sekä niin sanottu elinkautisvanki että nautiskeleva yksityisetsivä. Kumpikaan ei syystä tai toisesta enää käytä alkoholia, mutta molemmat ovat mitä kiinnostuneimpia elämän ns. perusasioista.

Sitä paitsi jälkimmäinen ymmärtää hyvän piipputupakan ja laatupiippujen päälle. Raittiusmiehenä häneltä ehkä on jäänyt huomaamatta se, miten paljon vanheneva piipputupakka paranee pienestä annoksesta rommia tai konjakkia.

Mutta tämä vain vihjeenä. Vastapaavi on ilman muuta kauden parhaita kirjallisia suorituksia. Onko se aikamme Miehen tie, jääköön todellisten alan miesten, kuten Panu Rajalan pohdittavaksi. Mielestäni se joka tapauksessa juuri tuon juurevan perustason kerrontansa ansiosta kelpaa nostettavaksi esiin tämän aikakauden tasapaksun sivistyneistöproosan joukosta omaan, arvostettavaan luokkaansa.

Pelätäkö Venäjää?

Pitäisikö meidän Venäjää pelätä?

Dmitri Trenin, Should We Fear Russia? Polity, Cambridge, 2016, 125 s.

Dmitri Trenin on tietoinen siitä, että hänen pikku kirjansa otsikon ”we” on hieman problemaattinen. Hän asuu itse muutaman kilometrin päässä Kremlistä ja hänen työpaikkansa, Carnegie Center on Tverskajalla pistoolinkantaman päässä samasta paikasta.

Sitä paitsi Trenin on Venäjän armeijan eversti evp ja ymmärtääkseni myös Venäjän kansalainen. Ettei nyt vain olisi trolli koko mies?  Kai hän nyt joka tapauksessa on rintaman toisella puolella kuin me länsimaalaiset? Tokko meidän samoja asioita pelkääminen?

Mutta pantakoon nyt ainakin jonkin verran jäitä hattuun. Carnegie Centerin Moskovan toimipiste on kansainvälisessä arvioinnissa hyvin korkealle noteerattu think tank ja sen johtaja Trenin kuuluu poliittisten auguurien tähtikaartiin.

Samaan talliin kuuluu myös, sivumennen sanoen journalisti Andrei Kolesnikov, erittäin terävä Kremlin ruotija, joka jatkuvasti julkaisee kriittisiä analyysejä New Timesissä ja Vedomostissa. Se, joka luuli, ettei Venäjällä saa kirjoittaa muuta kuin Kremlin mieluista tekstiä, lukekoon näitä kolumneja ja miettiköön vielä uudestaan.

Mutta takaisin Treninin analyysiin. Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta on vähän itse kullakin omia arvioitaan ja harvalla se nojaa kunnolliseen tuntemukseen. Kremlissä, kuten muuallakin, päättävät ihmiset ja uskottavat analyysit ja ennusteet voivat perustua vain tämän seikan huomioimiseen.

Trenin toteaa, että Venäjän ja lännen suhteissa on syntynyt ”uusi normaali”. Venäjä ei enää pyri takaisin Eurooppaan tai edes länteen, mistä se on aiemmin torjuttu. Sillä ei myöskään ole resursseja eikä tarpeeksi tahtoakaan luoda euraasialaista imperiumia.

Venäläis-kiinalainen allianssikin on epätodennäköinen, sillä Venäjä ei tässä kuviossa olisi täysiarvoinen kumppani. Kiina pyrkii uuteen kaksinapaiseen maailmaan, jossa se on toinen napa, kun taas Venäjä haluaa moninapaista asetelmaa, jossa se on suvereeni omalla alueellaan.

Siitä huolimatta on olemassa Venäjän ja Kiinan entente ja tämän uuden asetelman merkitys on oleellisen suuri. Kiinan puuhaama valtava OBOR (One Belt, One Road) hanke tulee kutistamaan Euraasiaa ja tuomaan Kiinan yhä lähemmäs Eurooppaa.

Vanha idea Euroopasta, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin, on haudattu, mutta Euraasian unionin ja Euroopan unionin yhteistyö voisi olla hedelmällinen asia.

On kuitenkin olemassa vaara, että Venäjä, joka on ollut lännen itäinen osa, muuttuisikin idän läntiseksi päädyksi, varoittelee kirjoittaja.

Kyllähän tästä tuntee esimakua saavansa katsellessaan ympärilleen Pietarissa. Kiinan läsnäolo siellä on käsin kosketeltavaa.  Ensi kesän miljoona kiinalaista turistia taitavat vielä tihentää tunnelmaa.

Joka tapauksessa, turvallisuusrakenteet olisi pantava uusiksi, eikä sellainen enää onnistu ottamatta mukaan Kiinaa.

 Toki venäläinen suuri yleisö ja vähintäänkin sen intelligentsija tuntee itsensä hyvin eurooppalaiseksi ja henkinen muuri Kiinan suuntaan on monin verroin korkeampi kuin Eurooppaan tai Amerikkaan huolimatta siitä, että Venäjä ja Kiina ja muut Shanghain sopimusjärjestön maat ymmärtävät mainiosti toisiaan kansainvälispoliittisissa kysymyksissä.

Liittoutumat ovat liittoutumia ja kulttuuria on kulttuuria. Tähän viime mainittuun kysymykseen Trenin ei poraudu lainkaan. On aika imponoivaa havaita, miten suosittuja Kiina ja kiinalaiset ovat nykyään Venäjällä mielipidetutkimusten valossa. Vielä hiljattain saattoi havaita, että niitä selvästi pelättiin. Luulenpa kuitenkin, että tässä on kyseessä vain konjunktuuri.

Trenin ei usko pakotteiden tehoavan, vaikka ne kyllä haittaavat Venäjän ja Euroopan taloutta. Tämän on moni muukin havainnut.

Vanhan hokeman mukaan se, mikä ei tapa, vahvistaa. Jos ja kun Venäjä selviää nykyisestä seikkailustaan entistä vahvempana, on se lännelle entistä kovempi pala. Ellei se selviä, vaan hajoaa, on piru merrassa.

Tätä jälkimmäistä mahdollisuutta itse kunkin on syytä pelätä, asuipa sitten Kremlin vieressä tai sieltä tuhansien kilometrien päässä.

Treninin mielestä on yhtä kevytmielistä jankuttaa, ettei Venäjää tarvitse pelätä kuin että sitä pitää pelätä. Asian ydin on siinä, että Venäjä on potentiaalinen vaara, jota on käsiteltävä varovasti. Ylimielinen käskyttäminen ei Venäjän kohdalla toimi, vaikka sen resurssit ovatkin enimmäkseen vähäiset sotilaspuolta lukuun ottamatta.

Riskejä olisi pyrittävä vähentämään ja tähän kuuluu muun muassa pidättäytyminen voimien kasaamisesta Venäjän rajoille, mikä muutenkin oli ilmeinen virhe. Venäjä vaatii tiettyä kunnioitusta itseään kohtaan suurvaltana, niin harmillista kuin tämä saattaakin olla.

Hyvät uutiset ovat, että olemme sentään kaukana kylmästä sodasta, johon kuuluivat ideologinen missionäärisyys ja rautaesirippu.

Minulle uutta oli, että Venäjän hallitus nykyään itse julkaisee länsimaista, sitä vastaan kohdistettua kritiikkiä varustaen sen käännöksillä ja kommenteilla. Osoite on inosmi, alaotsikkona ”kaikki, mikä on kääntämisen arvoista”.

Tosiasia on, ettei venäläisten suuren enemmistön uskollisuutta Putinille voida selittää informaatiotilan kaappaamisella hallituksen käsiin sen enempää kuin lännen russofobinen mielialakaan on vain sankaritoimittajien aikaansaannosta. Eri kansoilla nyt vain on erilainen näkökulma asioihin, jokaisella se on jotenkin yksipuolinen.

Kaiken kaikkiaan alan konkarin näkemys asioista ja niiden suhteellisesta tärkeydestä on kiinnostava, vaikka kirjassa ei suuria sensaatioita olisikaan.

Itselleni toki tulee tämän johdosta taas kerran mieleen, että päättömän EU:n niin sanottu ulkopolitiikka Venäjään nähden olisi syytä muuttaa ennen kuin on myöhäistä. Ehkäpä Merkel jo piankin voisi tehdä tilaa kyvykkäille alanmiehille, joita Saksassa on aina ollut.

Eleginen kertomus siasta ja joulusta

Koskutjärven sika

Ukko astui ulos sikalasta ja huokaisi syvään. Taas se sitten olisi jouluaatto ennen pitkää käsillä ja sika olisi tuotava sisään.

Kaikki alkoi siitä, kun aikoinaan piti tehdä jouluteurastus ja luoti meni ohi. Sitten tupsluikkari putosi pahnoihin ja sekaantui jonnekin sianpaskaan.

Se saattaa olla joutunut jo jonnekin pellolle, mutta ainakin sen on korroosio syönyt kelvottomaksi. Mutta eihän se nyt maailman napa ole, ei sillä.

Seikkahan oli sellainen, että ohilaukauksen jälkeen sika oli alkanut puhua ja ukon sydän oli heltynyt. Sen sijaan, että olisi pantu sika lihoiksi, se tuotiin joulupöytään elävänä maata retkottamaan ja virnuilemaan. Siinä se söi korillisen jouluomenoita ja muita herkkuja ja alkoi sitten lasten kanssa vilistää ympäri nurkkia.

Kyllähän sitä nyt yhden jouluntienoon kesti, mutta nytpä oli possu kasvanut valtavaksi karjuksi, jonka munatkin olivat potkupalon kokoiset. Tai ainakin nyt pesäpalloa isommat.

Niistäpä ei sen kummemmin väliä paitsi, ettei ollut käyttöä karjulle. Ei se porsinut eikä pannut emakoita tiineeksi, kunhan röhki ja vinkui ja röhnötti pahnassaan paskojensa keskellä.

Sitä paitsi sian asenteissa oli tapahtunut ikävä muutos. Ennen, sinä ihmeellisenä jouluna, se oli muistuttanut viisivuotiasta lasta, jollainen se kai älykkyydeltään olikin.

Sitä paitsi possu oli ollut herttainen kuin pieni päivänsäde. Vaaleanpunaisine korvineen ja söpöine kärsineen se sulatti kivikovankin sydämen ja oli mukavaa huomata, miten se nautti korvan takaa rapsuttamisesta. Eiväthän sen omat sorkat ulottuneet tuohon herkästi kutiavaan paikkaan, mikä varmaankin tuotti pysyvää ahdistusta.

Sian ystävänä ihminen saattoi tuottaa iloa lähimmälle eläimelleen ja nauttia samalla täysin rinnoin omasta hyvyydestään. Ajatellapa vain niitä publikaaneja, jotka alvariinsa syödä mässyttivät lihaa ja aivan erityisesti sianlihaa!

Mutta tuo karju ei ollut enää oma entinen ihastuttava itsensä. Se oli kehittynyt, kuten sanottu ja sen luonne oli muuttunut. Nykyään sen saattoi huomata tuijottelevan ihmisiä syrjäkarein pienillä siansilmillään, joissa näytti olevan ilkeä pilkahdus samalla kun ne ilmensivät ylenkatsetta, joka myös kaikui mahtavassa röhkinässä, jolla karju vaati ruokaa.

Se nimittäin vaati eikä pyytänyt. Jos ei tarjoilu miellyttänyt, se pani toimeen hirmuisen mekkalan ja laukkasi kaikessa satojen kilojen mahtavuudessaan ympäri pahnaa, niin että paska roiskui.

Puuroista oli porsas pitänyt, mutta sika kääntyi niistä inhoten pois. Tuntui siltä, että sen arvoa oli loukattu. Olivatko puurot, nuo ihmisten jouluherkut, sille vähäarvoisia? Vai olivatko ne vain porsaiden ja emakoiden ruokaa?

Eikö kohtelu ollut karjun arvoista? Näinhän se asia kai oli ymmärrettävä, mutta mihin tuon karjun arvo oikein perustui?

Ukko mietti, miten sen saisi realisoitua ja muisti, että Pietari Suuri ja hänen juopotteleva synodinsa

(Всешутейший, Всепьянейший и Сумасброднейший Собор) oli aikoinaan ajellut pitkin Pietarin katuja sikojen

ja pukkien vetämissä vaunuissa.

Onnistuisiko sama täällä. Tarvittaisiinko vielä pukki? Miksiköhän?

Ukko mietti sitä mahdollisuutta, että ajaa karauttaisi Wiljamiin jouluostoksille sian vetämässä reessä ja se tuntui aluksi komealta.

Mutta sitten hän ymmärsi, ettei kykenisi valjastamaan karjua, joka oli valtava jötkäle ja panisi varmasti hanttiin. Itse hän sitä joutuisi reessä vetämään, jos nyt reellä kulkemista ajateltiin. Olisi pitänyt porsaasta pitäen opettaa Ja salavaakin olisi pitänyt.

Menepäs nyt mokomaa salvamaan! Siinä olisi tarvittu puolijoukkueen verran miehiä ja mitähän olisi saatu tulokseksi? Tuskinpa muuta kuin yksi kiittämätön sika, joka ei kyennyt ymmärtämään, että ainoa asia, jonka takia sen hengissä pitäminen oli mielekästä, oli sen ihmiselle tuottama hyöty.

Olisiko salvaminen kuitenkin parantanut lihan makua? Näinhän vanha kansa tiesi ja kuten ukko ymmärsi, ei sen viisauksia kannattanut mennä noin vain tyrmäämään. Mutta kun ei, niin ei…

Joulu oli kuitenkin taas ovella. Ukko tiesi, että karju piti oikeutenaan tulla taas pirttiin ja riehua siellä kaikessa massiivisessa ylimielisyydessään. Ja se oli niin paskainen, että koko pirtti tulisi haisemaan koko kevään tai ainakin pääsiäiseen asti. Ja kukapa menisi sitä pesemään? Lättähattumaisessa ylimielisyydessään se olisi estänyt tällaisen arvonsa loukkaamisen.

Mitä ihmettä nyt tekisi? Ukko ymmärsi järjellään, ettei sialla ollut muuta kuin lihan arvo ja hän oli köyhä. Tiinuun pantuna siasta saisi joka tapauksessa lihaa ja läskiä ainakin vuodeksi ja lisäksi verimakkaroita, maksalaatikkoa ja vaikka mitä herkkuja.

Kovin olivat ukon pataruuat olleet köyhiä kuluneena siattomana vuonna. Kyllä paistettu lantttu herkkua oli, mutta kun sitä kuukaudesta toiseen syö, alkaa ymmärtää niitä saksalaisia, jotka inhoten puhuivat lanttutalvesta (Kohlrübenwinter) silloin maailmansodan aikaan.

Mieli teki jotakin parempaa. Mitä sika itse muka oli ansainnut ja millä tavalla? Eihän se muuta tehnyt kuin maata rötkötti ja haisi. Lihoiksi vaan! Suum cuique, muisteli ukko Viipurin latinakoulussa oppimaansa lausetta, joka kuulosti pätevältä tässäkin tilanteessa.

Mutta olihan se nyt aika hirviö. Sitä voisi kalauttaa kirveellä, mutta osuman pitäisi olla aivan tarkka ja iskun niin luja, että ukko jo alkoi epäillä omia voimiaan. Nuorempana sen nyt olisi nitistänyt vaikka nyrkillä, hän lohdutti itseään, mutta nyt…

Pistoolista ei enää ollut jäljellä muuta kuin muisto. Talossa ei sitä paitsi ollut muita pyssyjä, aprikoitsi ukko. Mutta sitten hänellä välähti.

Siellähän se on uunin päällä vanha vaarin aikuinen suustaladattava haulikko. Eihän sellaisella normaalisti mitään ukkomehtoa isompaa kannattanut yrittääkään, mutta kukapas kieltäisi tekemästä vanhan ajan täyteislatinkia. Silloin tussari toimisi kuin musketti ja kaataisi vaikka hevosen.

Niinpä ukon nähtiin jouluaaton lähestyessä viheltelevän itsekseen ja puuhaavan jotakin uunin kielellä uudenvuodentinojen parissa. Jossakin vaiheessa hän puhdisti paksun pölykerroksen tussarin päältä ja latasi sen mustalla ruudilla, jota oli löytynyt aitasta vielä pötkökaupalla.

Koeponnistukset osoittivat, että kaikki toimi. Enää oli jäljellä vain asian periaatteellinen puoli.

Toisin, kuin edellisen joulun alla, ukkoa ei yhtään itkettänyt ajatus, että olisi luovuttava pikku saparoniekasta. Eihän sellaista enää edes ollut. Sen sijaan oli jäljellä vain orwellilainen isäntähahmo, joka osasi vain määräillä palvelemaan itseään.

Kuitenkin ajatus tuntui häijyltä. Murha mikä murha. Ukon oli pakko köpötellä keskuskirjastoon lainaamaan teoksia vihapuheen ja filosofian osastosta. Niitä lukien hän vietti unettomia öitä, kuin aikoinaan Raskolnikov, jota hän kyllä piti omituisena.

Ja niin se vain kävi, ettei Koskutjärven joulupöytään taaskaan saatu sikaherkkuja. Ukko sen kuin luki ja luki ja välillä huokaili ja hieman valittikin.

Filosofia oikeutti ilman muuta panemaan sian lihoiksi ja nauttimaan. Toisaalta osastossa Animal Rights&Wrongs hehkutettiin olemattomuuden autuutta. Kun jätettäisiin elukat siittämättä, niin ei niiden tarvitsisi tulla syödyiksikään. Sepä olikin syvällistä!

Eihän siitä siis mitään tullut. Kun jouluaatto koitti, nousi ukko istuimeltaan ja löi tussarin tukin lattiaan. Silloin se paukahti ja omatekoinen Brennecke-luoti teki reiän välikattoon ja vielä vesikattoonkin.

Sen sijaan, että olisi kironnut, ukko siunaili tapahtunutta ja piti sitä merkkinä korkeammalta taholta.

Sika sai siis jäädä henkiin, vaikka sitä ei enää otettukaan tupaan. Sitä tultaisiin ruokkimaan siihen saakka, kunnes sen säädetty elinaika olisi kallistunut iltaansa ja se kerran huokaisisi henkensä höyryävään sikolätin ilmaan tai sitten kesäiseen helteeseen, jota vanha sydän ei enää kestäisi.

Ukko tiesi, ettei ollut oikein viisas, mutta eihän sille mitään mahtanut. Käsillä oli mysteeri, jota alan kirjallisuudessa tultaisiin joskus nimittämään Koskutjärven dilemmaksi.

Tie siihen aukeaa niille, jotka ymmärtävät joulun kaikille tarjoaman viestin: hulluahan tämä on (absurdum), mutta niin se vain on…

Sen kunniaksi kaikille oikein hyvää joulua ja joulumieltä!