Pimeyden ytimestä?

Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa

Profeetta 1914-1918, 533 s. Valtiomies 1919-1921, 634.  Santeri Alkion päiväkirjat, Edita. Helsinki 2012.

Maalaisliiton ideologi ja ”Laihian profeetta” Santeri Alkio näyttää monesta itsenäistymisen alkuaikojen Mustalta Pekalta. Eduskunnassa hän oli kiivaasti ajamassa kaikkia ”ryssiä” pois Suomesta, armeijan hän halusi puhdistettavan ”ryssänupseereista” ja ”ruotsikoista”. Itä-Karjala piti liittää Suomeen.

Alkion aitosuomalainen nationalismi ja ”värisokea venäläisviha” näyttävät, ainakin äkkiä katsoen, kumpuavan aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta.

Kun AKS:n perustajiin ja ideologeihin kuulunut Elmo E. Kaila 1920-luvulla vehkeili armeijan puhdistamiseksi ”ryssänupseereista” eli Venäjällä palvelleista suomalaisista, oli Alkio hänen paras liittolaisensa. Myös Suur-Suomi-aate oli Alkiolle läheinen. Alkion poliittinen hahmo näytti siis itse asiassa sitten Suurlakon päivien siirtyneen keskustasta äärioikealle. ”Kolmannen tien” etsijänä kapitalismin ja sosialismin välissä hän ei tässä suhteessa olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Sukulaisuudesta Saksan natseihin voisi kertoa myös maalaiselämän ihannointi.

Kun tähän lisätään, että Alkio vuonna 1918 vielä kannatti punavankien lähettämistä Saksan kaivoksiin jopa kymmeneksi vuodeksi ja pohdiskeli, että sotilasdiktatuuri saattaisi joksikin aikaa olla Suomelle välttämätön, tulee mieleen ajatus, että nykyinen Suomen keskusta taitaa itse asiassa ihannoida oppi-isänään varsinaista obskuranttia ja demokratian vihollista.

Toisaalta Suomen äärioikeistolle oli aina ominaista uskonnollisuus, mikä erotti sen esimerkiksi saksalaisista aatetovereista. Ehkä Alkionkin piti säädyllisyyden rajoissa vain hänen uskonnollinen traditionalisminsa?

Totean heti, että yllä oleva on irvikuva Alkiosta, mutta kylläkin sellainen, joka saattaa syntyä muuten asioista varsin hyvin perillä olevalle historian harrastajalle. Ei Alkiosta varmaan pystykään tekemään mitään nykynormit täyttävää eurosuomalaista, vaikka hän innokkaasti matkusteli pohjoismaissa uusia kansanvalistuksen ja maanviljelyn vaikutteita hankkimassa. Ei Alkio myöskään ollut suuri ruotsalaisuuden tai venäläisyyden ystävä, vaikka kapinaviikoilla innostuikin opiskelemaan ruotsia ja aina pahoitteli sitä, ettei ollut saanut mahdollisuutta opetella vieraita kieliä. Suomalaiset käytännön miehet hän joka tapauksessa halusi lähettää ulkomaille oppiin. ”Siinä ei saa säästää varoja”!

Joka tapauksessa se kuva, joka Alkiosta julkisten dokumenttien valossa syntyy, on varsin yksipuolinen. Hänen nyt julkaistut päiväkirjansa avaavat aivan uuden perspektiivin.

Kaiken takaa toki yhä paljastuu se suuri moralisti, joka vaati olemaan ”köyhän asialla” ja paheksui oman edun tavoittelua ja itsekkyyttä, kuten hänen oppilaansa ovat aina sanoneetkin.

Moralistina Alkio oli koko modernin kulttuurin kriitikko. Onnen tavoittelu helpon elämän ja ansaitsemattomien voittojen muodossa oli hänelle paholaisen viettelys. Ihmisen todellinen määrä oli löytää onnensa työstä ja kieltäymyksestä. Ihmisen persoonallisuuden kehitys kohti yhä korkeampaa siveellisyyttä oli se asia, jonka vuoksi koko maailmanhistorialla saattoi kuvitella olevan mieltä.

Työn ja velvollisuuden profeettana Alkio muistuttaa Chelsean profeettaa, Thomas Carlylea. Heitä yhdistää myös ajatus totuudellisuuden ehdottomasta arvosta ja kirkon harhautumisesta kristillisyyden todellisesta ytimestä.

Carlylea oli jossain määrin käännetty myös suomeksi ja Alkio on hyvinkin saattanut häntä lukea. Tunnetusti Alkion suuri ”siveellinen” ihanne oli kuitenkin Leo Tolstoi. Ei hän tähänkään profeettaan kritiikittömästí suhtautunut, mutta kaikkia näitä kolmea yhdisti uskonnollisuus ja ruumiillisen työn lähes mystinen kunnioitus.

Maailmansota oli asia, joka järkytti koko länsimaisen sivistyksen perusteita. Suomessa sitä täydensi vielä punakapina ja sen reaktiona syntynyt verilöyly. Alkion päiväkirjasta käy hyvin ilmi, miten syvä kriisi oli myös hänelle henkilökohtaisesti. Ihmiskunnan kehitys kohti yhä korkeampaa sivistyksen tasoa tuntui vielä äsken olleen suorastaan luonnontieteellinen ja siis horjumattoman absoluuttinen totuus.

Koko historian mielekkyys näytti nyt kyseenalaiselta, kun länsimainen kulttuuri muuttui irvikuvakseen. Alkio seurasi inhoten, miten papit siunasivat aseet ja sosialistit kävivät toistensa kimppuun kaikkia nykytekniikan tuottamia aseita käyttäen. Hirvittävää moraalista alennustilaa merkitsi se, kun sosiaalidemokraatit seurasivat tahdottomasti kadun huligaaneja ja venäläisiä anarkisteja ja nousivat kansan vaaleissa ilmoittamaa enemmistön tahtoa vastaan.

Alkio ei ollut varsinainen pasifisti, vaan ymmärsi mainiosti, että kivääri oli tuon ajan oloissa myös ”siveellisyyden” välttämätön tuki ja turva. Sellaisen hän hankki itselleenkin. Ehkä tässä voi muistaa, että myös Tolstoi, entinen sotilas, joutui aikoinaan kiusaukseen arvostella venäläisiä joukkoja huonosta sodankäynnistä eikä siitä, etteivät nämä hänen opetustensa mukaisesti heittäneet kivääreitään menemään. Aikakauden ankarat realiteetit toivat vammaa sieluun.

Alkio vaati joka tapauksessa, ettei punaisille saanut kostaa. Mitä sitten oli tehtävä? Anarkismi ei Alkion mietteen mukaan ollut muuta kuin ”ihmiskunnan nykyisen kehityksen synnin summa”. Kapitalismi oli luonut sotarosvot, gulassit, ”ilkiänvoiton pyytäjät”, kirkko siunannut. Armeijaa kuitenkin tarvittiin ”pitämään kurissa meitä itseämme”.

Koska armeijalla nyt oli niinkin ylevä tehtävä, oli sen oltava moraalisesti puhdas. Alkio halusi karkottaa Suomen uudesta armeijasta vanhan ”ruotsalais-ryssäläisen” herrashengen, korruption, juopottelun ja muun siveettömyyden ja tehdä siitä nuorison kasvatuslaitoksen, eräänlaisen nuorisoseurojen jatkoluokan.

Bolsevikkivaltaa ei Alkio, kuten ei moni muukaan pitänyt pysyvänä ja tuskin edes todellisena. Tälle oli runsaasti perusteita, sillä Leninin kintereille kertynyt kansankomissaarien neuvostoksi itseään kutsuva joukko ei osoittanut kykyä valtakunnan hallitsemiseen tai edes sen koossa pitämiseen. Alkio ei ollut ainoa, joka uskoi, että lähitulevaisuudessa saattaisi Venäjän asema suuresti muuttua, Pietari menettäisi asemansa pääkaupunkina ja muuttuisi ehkä kansainvälisesti hallituksi kauppakaupungiksi. Saksalaisillakin oli tällaisia ajatuksia ja ”ihmeellistä oli”, että Alkio oli saanut tämän idean jo Suurlakon aikoihin.

Sosiaalidemokraatteihin Alkio oli ennen kapinaa suhtautunut asiallisesti ja ilmeisellä arvostuksellakin. Kapina oli hänestä ”venäläisen mädännyksen kuonaa” ja sen jälkeen oli koko sosialidemokratia hänen mielestään julistettava kansalliseksi ja yleisinhimilliseksi rikokseksi. Sen takana oli materialismi ja viime kädessä pahe: laiskuus ja ahneus. Samat paheet tietenkin kukoistivat myös porvaristossa.

Terve maalaiskansa saattoi muodostaa näille vastavoiman ja sen kansallisen kovan ytimen, jolle Suomen tulevaisuus voitiin rakentaa. Todellinen luokkaero oli itsekkäiden ja epäitsekkäiden ihmisten välillä ja edellisiä kyllä löytyi talonpojistakin.

Ihmiskunnan kasvatus korkeammalle siveelliselle tasolle oli joka tapauksessa yhä kannattamisen arvoinen päämäärä ja Suomella saattoi tässä olla osansa annettavana koko maailmalle, kunhan sen aito kansallinen olemus pääsisi toteutumaan. Kansanvalistus ja aito usko to sulautuisivat toisiinsa ja loisivat elämisen arvoisen yhteiskunnan.

Alkio vastusti periaatteessa kuolemantuomiota ja rankaisuperiaatetta yleensä, vaikka saattoi toisinaan päiväkirjassaan kannattaa hyvinkin kovia toimia kapinoineita syntisiä vastaan. Ystävällisiä ajatuksia hänellä ei liiennyt myöskään ruotsikkojen kaappauspuuhille. Nämä näyttivät tässä mielessä olleen lähellä bolsevikkeja. Kuninkuus oli profeetalle punainen vaate, perinnöllisen ”paremmuuden” symboli, joka ikuistaisi säätyvallan.

Millaista oli Alkion russofobia? Kirjallisuudessa on sanottu, että se oli ”värisokeaa”. Kaikki ”ryssät” niin oikealla kuin vasemmalla olivat vihattavaa ainesta, jotka oli karkotettava Suomea saastuttamasta.

Tämä näyttää sinänsä pitävän paikkansa kapinan jälkeen. Vielä vuonna 1917 puhutaan päiväkirjoissa venäläisistä täysin asialliseen ja kunnioittavaan sävyyn. Sen jälkeen kun Venäjän valtio romahti, ansaitsi se itse kunnioituksen lakkaamisen.

Voidaanko Alkion russofobiaa nimittää ”vihaksi”? Näyttää ilmeiseltä, että hän samaisti venäläisyyden erinäisiin paheisiin ja synteihin, mikä tuli todistetuksi niin vanhan Venäjän korkean virkavallan kuin rikollisen bolsevikkivallankin toimesta.

 Puhe ”rasistisesta venäläisvihasta” näyttää sentään Alkion kohdalla katteettomalta. Sikäli kuin hänen päiväkirjastaan voi päätellä, ei kukaan ainakaan periaatteessa hänen mielestään ansainnut arvostusta tai paheksuntaa minkään synnynnäisen ominaisuutensa, saati kansalaisuutensa, vaan hyveensä tai sen puutteen perusteella. Ajan hengessä varmaankin kyllä ajateltiin, että joillakin kansoilla hyvettäkin oli enemmän ja toisilla vähemmän. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka rasismiin ja sen pseudoluonnontieteelliseen barbariaan, jonka pohjalle tuhoamisleirit aikoinaan syntyivät. Alkion tolstoilaisuus sai maailmansodassa ja kapinassa kovan iskun, mutta kyllä sen perusteet siellä yhä säilyivät.

Alkiota voi pitää naiiviuden ja provinsiaalisuuden esimerkkinä. Hänen ajattelustaan näyttää myös usein puuttuvan suhteellisuudentaju. Yhteiskunnallisen kehityksen suunta ja sen todelliset vaikuttavat voimat näyttävät olleen hänen ymmärryksensä yläpuolella.

Mutta aivan samoin ne olivat bolsevikkien ja Tolstoin ymmärryksen yläpuolella. Suomalaiset sosialidemokraatit, jotka seurasivat sadan vuoden takaisiin houreisiin uskovaa Leniniä tekivät todella rikoksen ryhtyessään kapinaan. Tolstoi puolestaan meni tolkuttomuuksiin kieltäessään valtion ja kirkon arvon.

Näihin molempiin verrattuna Alkio oli sittenkin realistinen käytännön mies, kaikessa idealismissaan. Hän ei mennyt Jean Boldtin tai Arvid Järnefeltin tapaan saarnaamaan Nikolainkirkon portaille. Hän ei myöskään ihannoinut saksalaisuutta enempää kuin ruotsalaisuutta tai venäläisyyttä, päinvastoin. Hänen käsityksensä moraalista kaiken inhimillisen mittana ei estänyt häntä kannattamasta realistista –jos joskus epärealististakin- politiikkaa. Se maailmankatsomus oli aikansa lapsi siinä missä muutkin. Ehkä maailma olisi ollut parempi paikka, jos useammat poliitikot olisivat olleet Alkion kaltaisia.

Pari reseptiä

Reseptejä

Pääkaupungin salaatti (Salat stolitšnyi)

Neljälle

Ainekset:

Neljä keitettyä perunaa

Valkosipulisuolakurkku

Sipuli tai purjo

Neljä keitettyä kananmunaa

200 gr. Keittokinkkua palana

Kivettömiä oliiveja

Tölkki smetanaa

Peruna, kurkku ja sipulit leikataan suunnilleen ranskalaisten perunoiden kokoisiksi paloiksi tai kuutioiksi ja niistä rakennetaan neljä kekoa.

Peitetään smetanalla ja ympäröidään kananmunanlohkoilla. Koristellaan oliivinpuolikkailla. Päälle voi rouhia mustapippuria. Smetanan sijasta voi käyttää majoneesia.

Hartso-keitto (sup-hartšo)

Ainekset

400 g luista keittolihaa

2 sipulia

½  kahvikupillista pitkää riisiä

½ kupillista pähkinärouhetta

Korianteria (tuoretta tai kuivattua)

2-3 tomaattia tai tomaattisosetta

Kasviöljyä

2-3 valkosipulin kynttä

Pippuria

Suolaa

2-3 laakerinlehteä

lihaliemikuutio

3-4 l. vettä

Lihaa keitetään ensin n. 1 ½ -2 tuntia, minkä jälkeen paloitellaan ja lisätään muut ainekset,

Keitetään vielä ½ tuntia ja lisätään riisi ja valkosipuli. Korianterin maku on aika hallitseva ja sitä kannattaa lisätä välillä maistellen. Saa kyllä maistua reilusti! Riisiä pitää käyttää varoen, ettei keitosta tule kakkua.

Silli turkin alla (Seljodka pod šuboi)

Tämä on oikeastaan salaatti:

Paloitellaan maustamaton silli laakeaan astiaan

Sen päälle pannaan kerroksittain raastettua keitettyä perunaa, hakattua sipulia ja raastettua keitettyä porkkanaa ja keitetyn punajuuren palasia.

Peitetään koko komeus smetanalla tai majoneesilla, jota voi myös halutessa panna kaikkien kerrosten väliin…

Päällimmäiseksi voi panna koristeeksi hakattua munankeltuaista tai keitetyn kananmunan lohkoja

Kalaseljanka (Soljanka rybnaja)

400-500 g. tuoretta kalaa (lohta tms.)

200-300 g. savukalaa

2 sipulia

2-3 tomaattia tai tomaattisosetta

Kasviöljyä

2 ½ -3 l. vettä

Sitruunaviipaleita

Tilliä

Oliiveja

Suolaa pippuria

Kalalientä

Smetanaa

Ainekset sekoitetaan ja keitetään kunnes kypsää. Oliivit, tilli ja sitruunaviipaleet lisätään lopuksi. Smetanaa voi ja pitääkin panna lautasille maun mukaan.

Lihaseljanka (Soljanka mjasnaja)

3-4 l. vettä

500-700 g. keittolihaa

200-300 g. savulihaa (potkaa, kinkkua tms.)

150-250 g. meetvurstia

2-3 sipulia

1-3 raastettua porkkanaa

2-3 tomaattia tai tomaattisosetta

Suolakurkkuja 3-4 kpl

Oliiveja

Sitruunaviipaleita

Suolaa, pippuria

3-4 laakerinlehteä

Lihalientä, jos tarpeen

Lihaa keitetään 1 ½- 2 tuntia ja paloitellaan

Muut ainekset leikellään pieniksi ja paistetaan pannulla 5 min. ja keitetään sitten vielä 15 min. -1/2 t.

Tarjoillessa lisätään sitruunaviipaleet ja oliivit ja smetanaa maun mukaan. Koristellaan persiljalla

Miesten lautanen (Mužskaja tarelka)

Lautaselle pannaan marinoituja kasviksia: valkosipulin kynsiä, suolakurkun viipaleita, vähäsuolattuja kurkkuja ja tomaatteja ja mahdollisesti marinoituja sieniä. Lautasen toiselle laidalle asetellaan silavaa eri muodoissaan: valkosipulilla maustettuna, paprikalla maustettuna, savustettuna jne. Tuore sipuli sopii myös, samoin valkosipulin palaset. Lautasen viereen asetetaan lasi vodkaa ( 50 mm. tai enemmän), joka ei ole taskulämmintä, mutta ei pakastinkylmääkään. Toiselle puolelle lautasta (vasemmalle) viipale tummaa leipää.

Tämän jälkeen lausutaan jokin sydämellinen toivotus kaikille läsnäolijoille, juodaan vodka, henkäistään ja otetaan lautasen antimia. Leipää mutustellaan sitten sen jälkeen.

Reseptiä voi vapaasti muunnella.

Budem zdorovy! Будем здоровы!

Tasa-arvo ja korvat

Tyttöjen kissankorvat. Pari mietettä Tasa-arvon päivänä, kevätauringon lämmittäessä

Ensin kissojen ja koirien hännät ja korvat tulivat lasten hattuihin, nyt nuorten. Kauniille sukukypsälle neidolle ne sopivat erinomaisesti. Söpöliinien silittäminen on kaikilla mielessä.

Eläimet inhimillistyvät, ihmiset eläimellistyvät. Sen näkee myös nimistä. Vieläkö löytyy kissaa tai koiraa, jolla ei ole ihmisen nimeä?

No mitäs, eläimillä usein (eräät koirarodut ainakin) on myös kristillisiä hyveitä jopa yltäkyllin: usko, toivo rakkaus. Katsoessa Englannin springerspanielin jaloja kasvoja voi tuntua vaikealta uskoa, että joku ihminen saattaisi edes nousta yhtä korkealle tasolle.

Ongelma ehkä on, että aikamme unohtaa antiikin klassiset hyveet. Viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus ovat koirille tuntemattomia. Roomalaiset virtus, pietas, constantia, gravitas, pudicitia ovat asioita, joissa koira on aivan viaton. Ehkei tässä mitään ongelmaa ole.

Joissakin kulttuureissa koiraa vihataan ja halveksitaan aivan erityisesti. Johtuuko se siitä, että se on niin inhimillinen? Näyttää kuin sillä olisi mahdollisuudet parempaankin?

Mutta palatkaamme tyttöihin. Nietzsche kertoi aikoinaan, että Dudu ja Zuleika olivat ”syviä ajattelematta mitään”. Tässä ei liene ristiriitaa. Näinhän miehistä luonnostaan tuntuu, kun he katselevat vaikka pussy-Tolokonnikovan enkelinkasvoja. Ajattelu voisi vain turmella sen, mikä on täydellistä.

Nuoresta miehestä on mahdotonta kuvitella, että kaunotar voisi olla typerä. Sellainen yksinkertaisesti kuuluu johonkin muuhun genreen. Uskaltakaapas edes väittää tällaista testosteronipilvessä olevalle nuorukaiselle. Silloin voitte päästä vaikkapa kaksintaisteluun. Tai voisitte, jos olisi eri vuosisata. Tässä on paljon pelissä eikä tämä ole tasa-arvoista, mutta minkäs sille mahtaa.

Postmoderni uumoilukirjoitus ymmärtää näitä asioita paremmin kuin varsinainen ajattelu. Se panee paljon painoa ruumiillisuudelle eikä tämä mikään ihme olekaan. Se on tärkeää ja meillä on varaa ajatella, että mikään ei ole tärkeämpää. Kaiken takana oli désir, huomasi ranskalainen filosofi. Constantia, jne. tulivat myöhemmin ja niistä kannattaa vapautua. Miksi ei kannattaisi?

Me elämme koneiden ja maapallon ahkerien köyhien pönkittämässä yltäkylläisyydessä. Meillä on varaa unohtaa se kiusallinen työ, vaiva, kieltäymys ja tieto, jota sivilisaatio tarkoittaa. Museoon voimme piruuttamme panna vaikkapa propsipinon ja kehottaa kansaa haistelemaan sitä. Se muuten haisee paremmalle kuin taide keskimäärin.

Voimmeko tulevaisuudessa pyrkiä oikeasti kasvattamaan kaikille hännän ja kissankorvat? Itse ihailen eniten sileäkarvaisia luppakorvia, koiratyyliä.

Klassiset hyveet voimme jo ehkä lopullisesti jättää niille alkeellisille yhteiskunnille, joissa ihmisellä ei ole enää eikä vielä varaa olla koirana koirien joukossa? Hänen elämänsä on lyhyt, työläs ja traaginen. Sed in Arcadia nos…

SPB vedomosti

SPB vedomosti

Panel 18.2.2013

Панел газеты Санкт-Петербургские Ведомости имело место в 18.2.2013 и был опубликован в газете в 13.3.2013

Заметка для читателя.

 

По-моему, не следовало бы забыть, что Зимняя война, такой как она была, была неожиданной для всех сторон. Никто не смог ожидать ни такого хода войны ни такого результата. А чтоже именно тогда ожидалистороны? К чему они добились?Почему, в конце концов, все прошло именно так? Вот вопросы, которых задают слишком редко!

Опубликованный в 13.3.2013 газетой "Санкт-Петербургсние ведомости" панел представлен газетой неплохо. Хочу подчеркивать, что доволен работой журналистов и вообще ничем не жалуюсь. Однако, пользуя случаем я здесь пошире, чем было возможно в панеле, постараюсь ответить на вопросы заданные газетой. Понятно,что в рамках одной дискуссии нельзя было подробно обсудить такую широкую тему.

.

Было ли действительно столь необходимо отодвинуть границу от Ленинграда, или это был лишь повод для присоединения Финляндии к СССР и создания Карело-финской ССР?

-Как мы ex post facto знаем: это совсем не было необходимо. Наоборот, это серьезно повредил политическое и военное положение Ленинграда.

-Приобретение военной базы в Ханко ничем не вмешало вторжение немецких войск к Ленинграду.

-Без вынужденной ей Зимней войны Финляндия осталась бы нейтральной когда Германия нападала. Именно такая обстановка дала бы глубину для защиты Ленинграда. Вместе с тем, немцы не могли бы вырвать сообщения Ленинграда с севера. А сейчас финские войска могли вторгаться к реке Свирь и таким образом серьезно осложнять ситуацию Ленинграда.

-Оставаться вне войны у Финляндии после Зимней войны не было реальных возможностей. Вариант нейтральности в союзе со Швецией был исключен самим СССР. А как раз Финляндия была на стороне Германии, она так или иначе представляла собой часть окружного кольца вокруг города.

-Но, мы можем спросить, считало ли советское военное руководство необходимым приобретение такой военной базы с намерением закрывать доступ к Финскому заливу?

-Стратегическое положение Балтийского флота на Балтике действительно было весьма трудное без островов Финского Залива (Гогланд, Тютерс, Сейскар). Ганге, вместе с базой в Эстонии,  идеально добавило бы эти ресурсы.

-Вместе с тем, можем учитывать тот факт, что существовали совместные планы финнов и эстонцев. Они смогли бы, при необходимости, закрывать Финский залив. С помощью подводных лодок, мин и тяжелой артиллерией, это было бы довольно реально.

-Большой интерес советского военного руководства к этим территориям понятно от военной точки зрения. Другое дело, что это было –территория другой, независимой страны.

-Можно предлагать, что недоверие Финляндии к СССР был очень весомым фактором, который повлиял на то, что нельзя было спокойно отношиться к территориальным притязаниям СССР. Эстония соглашалась к требованиям и скоро потеряла свою независимость. Бояться такой судьбы у Финляндии тоже были все основания.

-Образование Карело-Финской ССР было только вынужденной мерой советского правительства в трудной и не предвиденной ситуации, когда военные успехи Красной армии оказались недостаточными для выхода из опасной ситуации (интервенция Англии и Франции). К-ФССР была только субститутом для «Финской демократической республики» во главе с Куусиненом, которая должна была самоликвидироваться, когда правительство СССР очередной раз признал правительство Финляндии.

В итоге можно сказать: Для изменения границы для улучшения безопасности Ленинграда несомненно можно было найти весомые военно-стратегические, геополитические поводы.

Вместе с тем, у коммунистического руководства СССР без сомнения тоже было намерение расширять круг своего политического влияния тем самым. Как сказал Сталин в семинаре РККА после Зимней войны: война против Финляндии надо было начинать именно в тот удобный момент, когда великие державы были заняты в борьбе против друг друга.

Пока не окончательно доказано, что Сталин хотел присоединить Финляндию к СССР. «Финляндия Куусинена» могла бы оставаться и номинально независимой, хотя бы временно. Но, тогда в Финляндии практически никто этого бе верил. Для этого был хороший повод.

Действительно, уже осеню 1940 г. Молотов в Берлине спросил у Гитлера Финляндию. Присоединение Финляндии к Карело-Финской ССР была тогда очередной задачей СССР.

Насколько были готовы враждующие стороны к войне?

В техническом отношений готовность Финляндии было плохое. В Финляндии издавна известно понятие «модель Каяндер». Это намек на то, что благодаря несостоявшим усилиям премьер-министра Каяндера у многих финских солдат не было униформа или приличного оружия, только кокард на гражданской шапке и ветхая винтовка модели Мосин-Нагант -91, или подобнее.

На самом деле, оружия было мало. Артиллерии –только легкое- было около 400 штук, противовоздушных и противотанковых пушек ничтожное количество, несколько десяток. Современных танков не было. Очень серьезная проблема была нехватка снарядов. Авиация была совсем маленькая. Истребителей первой линии было около 100 и даже те не были самые современные. Флот и береговая артиллерия были в довольно удовлетворительном состоянии. Зато можно упоминать хорошее современное оружие, пистолет-пулемет, которого у войск было около 4000. Мало было и легких мортиров.

С точки зрения военного обучения, ситуация была неплохая. Шюцкоры тренировали большое количество молодых людей в мирное время. Были маневры. Тоже артиллерия, хотя маленькая, стреляла метка и эффективно, благодаря учебе и новым методам.

Для группировки войск было достаточно время, так как это начинали уже после того, как было получено приглашение к переговорам в Москве.

С точки зрения психологической готовности, советская пропаганда очень эффективно помогало финнам. Утверждения этой пропаганды о том, что Финляндия угрожала Ленинграда, что наши министры провоцировали, что стреляли через границу и наконец –что возникла революция в Финляндии, были настолько невероятные, что они работали против СССР.

Затем, после начала боев, утверждения в том, что жилые районы Финляндии не бомбили, очень возмущали народ. Рабочие, даже коммунисты, были готовы воевать, хотя шансы в неравном бою были ничтожными.

Как развивались боевые действия в 1939 и 1940 гг., после чего именно Красная армия сумела переломить ситуацию?

Всамом начале, наступление Красной армии развивалось успешно по всей фронте. Наступление было массовое и можно говорить о 14-х главных направлениях.

Начались и операции ВВС и флота. Первые повредили многих финских городов и убили мирных граждан, но не оказывали заметного влияния на боеспособность финской армии. Флотские операции не увенчались успехом. Морское сообщение со Швецией сохранилось и десантных операции не было. Скоро море и было заморожено.

Наступление Красной армии все-таки было остановлено на всех 14-х направлениях. На Карельском перешейке они остались стоять перед т.н. «Маннергеймовской линией», на севере советских войск окружили, пару дивизии было уничтожено.

Красная армия могла совершить перелом только после перегруппировки и массивного артобстрела «Линии Маннергеийма». У защитника на практике не было артиллерии и огнем тяжелых орудии бункера были уничтожены.

После разрыва нападение Красной армии все же оказалось затруднительным. Финская сторона тогда уже серьезно страдала от истощенности и нехватки снарядов.

В последнем бою о Выборге все же противник не взял города. Флаг от башни Выборгского замка сняли сами финны.

Вообще, последний бой о Выборге был безмышленным, так как мирный договор уже был подписан и согласно этому Выборг должен был оставаться России.

Каковы последствия войны для Финляндии и СССР (военный, этнический, экономические аспекты)?

Для Финляндия потеря исторического региона можно сравнивать с тем, если Россия лишала бы Петербург с областью. Отношительно, потеря Финляндии было все-таки больше. Более 10 % от территории и населения, промышленности и земледелия было потеряно. Это было катастрофа экономически, но и тем, что страна уже не справилась без продовольствия извне. Кормить надо было огромное количество граждан, у которых не было ни дома ни занятия.

Этнически никаких изменения в составе населения Финляндии не произошли. Практически все финны покинули завоеванную СССР территорию. Не более 2000 человек остались там и из них не все добровольно.

Как повлияла Зимняя война на дальнейшие взаимоотношения двух народов? Обижены ли финны на русских до сих пор?

Как можно ожидать повлияла очень сильно. То, что народ осталься единым и не перестал воевать и в т.н. «Войне продолжения» в 1941-44 гг., можно обьяснять только опытом Зимней войны. Слова Молотова в речи, которую он читал по поводу мирного договора о том, что Финляндия была виновата в войне и что мирный договор все-таки создал хорошую почву для добрососедских отношений, понимались только как издевательство.

В Финляндии, как и в каждой стране, есть разные мнения. Подавляющее большинство, я считаю, понимают, что русские, русский народ, никак не виноват в том, что когда-то сделало сталинское правительство.

Не думаю, что есть много таких нормальных людей, которые все еще обижены за потеря  Карелии и в войне вообще. У очень редких уже есть какие-нибудь воспоминания от этой территории.

Нет такой политической партии, которая бы требовала возврат Карелии, нет «карельского вопроса». Война уже так далеко, что было бы сумащедство постараться восстановить status quo ante bellum.