Idolien marssi

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty. Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”? Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita. ”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta. Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien. Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä. Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät. Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko… Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin. Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme? Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä. Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin? Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja. Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta. Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina. Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää. Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.

Tarvitsemme ikuisen nuoruuden

Tarvitsemme ikuisen nuoruuden

Kreikan monipuolisesta tarustosta muistanemme sen henkilöhahmon, joka pyysi Zeukselta ikuista elämää ja sai sen.

Epähuomiossa häneltä unohtui pyytää samalla ikuista nuoruutta ja kuten arvata saattaa, seuraukset olivat mitä olivat. Mahtava jumalallinen lahja tuotti kuin tuottikin lopulta vain tyytymättömyyttä.

Nyt ovat eräät oivat tutkijamme jälleen iskeneet yhden maamme ja kansamme perusongelman kimppuun. Meitä on ensinnäkin liian vähän ja toisekseen me olemme liian vanhoja, siis noin keskimäärin.

Onneksi parannuskeino eli nuorennuslääke on löytynyt: tuokaamme tänne lisää siirtolaisia, jotka ovat nuoria. Näin keskimääräinen vanhuutemme kääntyykin nuoruudeksi tai ainakin siihen suuntaan.

Koska Zeus ei kuitenkaan tee edes maahanmuuttajista ikuisesti nuoria, on tilannetta ennen pitkää tietenkin korjattava hankkimalla lisää maahanmuuttajia. Kun väkimääräkin on tässä välillä sitten jo ehtinyt kasvaa, niitä pitää olla polvesta polveen yhä enemmän. Näin tilanne paranee tai ellei parane, niin pysyy edes yhtä hyvänä tai siis huonona. Samalla tietenkin etninen monimuotoisuus lisääntyy, mikä on arvo sinänsä, kuten jokainen ymmärtää., joten eivät ponnistukset hukkaan mene jälkiä jättämättä.

Miksi tilanne sitten ehdottomasti vaatii ikuisen nuoruuden saavuttamista? Syy on ikuisen kasvun tarve, joka nykyisen viisauden mukaan on sekä mahdollinen että toivottava asia ja vaatii tapahtuakseen ennen muuta lisää ja taas lisää työvoimaa, huolimatta siitä, että entisellekään ei ole töitä eikä niitä ole edes näköpiirissä, automaatiosta ja globaalista kilpailutilanteesta johtuen.

Raportin laatijat ovat kyllä huomanneet, että meillä on huomattava työvoimareservi, josta merkittävän osan muodostavat maahanmuuttajat, nimenomaan afrikkalaisperäiset.

Siitä huolimatta heitä halutaan lisää eikä puhuta mitään esimerkiksi siitä, mitä heidän työllistämisensä on maksanut ja mitä muita ongelmia rahallisten ohella on odotettavissa heidän määränsä lisääntymisestä, ainakin muiden maiden kokemuksen perusteella.

Muuan tutkija joka tapauksessa uskoo, että nyt työttömien maahanmuuttajien joukosta löytyy työllisiä, kunhan talous piristyy.

Niinpä lääkkeet maamme ongelmiin edustavat niin sanottua reilua meininkiä: maahanmuutto on tuplattava! Ja jotta pysyisimme poliittisesti korrekteina, emme voi näitä muuttajia mitenkään valikoida, vaan otamme tietenkin eniten niitä, jotka eivät tähän mennessä ole työllistyneet meillä eikä muualla Euroopassa, koska heitä on eniten tulossa. SFW, kuten älymystö nykyään asian ilmaisee.

Tällä politiikalla turvaamme maamme väestön terveen ikärakenteen ja kulutuksen herkeämättömän kasvun, kunhan vain joku muistaa tuottaakin. Mutta toki suurempi väkiluku aina myös merkitsee suurempaa tuotantoa.  Ja tästäpä juuri puhe olikin eikä siitä, että tuloja olisi lisättävä jokaiselle tallaajalle per capita. Suurempi tuotanto on arvo sinänsä ja siitä ja vain siitä pystyvät aikamme sankarit ulosmittaamaan yhä suurempia tuloja, joiden pitää nykyisen mittapuun mukaan olla jo kymmeniä tai satoja miljoonia vuodessa. Amerikassa kerhoon pääsee vasta miljardilla.

Eiköhän siis oteta järki käteen ja houkutella tähänkin karuun maahan ainakin 34000 maahanmuuttajaa vuodessa. Kielitaitovaatimuksia höllentämällä asia voisi onnistua, tutkijat pohtivat. Takavuosina puhuttiin lähes parin miljoonan maahanmuuttajan tavoitteesta, joka lienee yhä voimassa. Silloinko onnemme sitten on täydellinen?

Pelkään pahoin, että kaikki maahanmuuttajat vanhenevat aikanaan ja että myös heidän ikärakenteensa alkaa melko nopeasti muistuttaa maamme keskimääräisiä arvoja. Siksi luulen, että tuo kahden miljoonan tavoite on ennen pitkää korvattava neljän miljoonan tavoitteella. Ja niin edespäin.

Venäjällä on joku höyrypää keksinyt, että Venäjän väkilukutavoitteeksi on otettava miljardi. Tuskin se varsinaisesti epärealistinen tavoite on. Mitä kieltä ja kulttuuria tuo tulevaisuuden venäläinen miljardi sitten edustaa, on aivan toinen asia. Sama koskee Suomea. Tulevaisuuden kymmenen tai kahdenkymmenen miljoonan asukkaan Suomi on varmasti mahdollinen.  Kilpailukykymme muuttajien houkuttelussa on jo erinomainen rahallisilla eduilla mitaten. Vain tiedotusta olisi parannettava.

Vastaako tuo tulevaisuuden Suomi sitten sitä, mitä me nykyään onnelalta odotamme, onkin jo toinen juttu. Mutta silloin sitä sen ajan omaa onnelaansa rakentavatkin aivan toiset ihmiset. Kun edessämme väikkyvä tavoite on kaiken kaikkiaan näinkin hämärä, voi varmaankin kysyä, onko tuo ikuisen nuoruuden ajatus itse asiassa utopia, jota ei kannata edes tavoitella tai jota on syytä tavoitella toisin keinoin. Mutta tällaisista asioista, eli siis tahdon asioista demokratioissa päättävät äänestäjät eikä tutkijat, vaaliuurnilla eikä tutkijankammioissa. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Hypotheses non fingo.

Taas tuli särki!

Ja taas tuli särki! Vai oliko se vain kiiski?

Moni varmaan muistaa Lauri Pohjanpään runon siitä, miten poika sai ongella kiisken, mutta kun saalis tuntui kovin vähäpätöiseltä, niin hän ”uljaasti huutaa huikkasi: hei vaan, ja taas tuli särki!” Kuulijoitakin oli pojalle siunaantunut ja niiden suussa tuo sinänsä kovin pieni kalajuttu ennen pitkää paisui erittäin merkittäväksi tapahtumaksi ja iltaan mennessä kylällä jo kerrottiin juttua siitä, että poika oli onnistunutkin nappaamaan suuren lohen!

Tämä hauska runo vain tuli mieleeni, kun luin uutisen siitä, että Erkki Tuomiojan hallusta oli löytynyt kirje, joka vahvistaa, että Suomen Berliinin-lähettiläs oli Barbarossa-suunnitelman alettua kiittänyt Göringiä hänen talvisodan aikana antamastaan neuvosta ja vihjeestä: Suomen oli syytä suostua Neuvostoliiton aluevaatimuksiin, Saksan avulla se saisi myöhemmin kaiken korkojen kanssa takaisin. Kunniamerkinkin oli Göring saanut. Nytkö siis kaikki tässäkin historiassa valkeni ja pimeys poistui talvisodan ratkaisuhetkien yltä?

No, eipä Tuomiojakaan tainnut tätä kalaa särkeä isommaksi noteerata. Eihän siinä oikeastaan mitään uutta ollutkaan. Totta kai Göring oli yrittänyt hinnalla millä tahansa saada Suomen luopumaan siitä ajatuksesta, että olisi kutsuttava avuksi liittoutuneiden siirtoarmeija. Sehän olisi katkaissut Saksan elintärkeät malmikuljetukset Ruotsista ja Hitlerin sotakone olisi sammahtanut muutamassa viikossa, puhumattakaan siitä, että Ruotsi olisi voinut joutua sotaan liittoutuneita vastaan tai ehkä peräti, horribile dictu, Saksaa vastaan. Ja Suomi, kuten Ruotsi olisi joutunut suurvaltojen sotatantereeksi ja Saksan iskujen kohteeksi, nythän saksalaiset rajoittivat varsinaisen sotilaallisen yhteistoimintansa Neuvostoliiton kanssa melko vähiin.

Toki siinä olisi voinut niinkin käydä ja taisi todennäköistä ollakin, että liittoutuneet olisivat Suomessa saaneet Neuvostoliitolta nopeasti selkäänsä, mutta jälkimmäinen tuskin olisi pystynyt merkittävästi keventämään Saksan taakkaa lännessä. Sinne sitä ei kaivattu eikä Suomeenkaan. Lyhyesti sanoen: Saksan kannalta Suomella oli miljardin taalan paikka ja sille kannatti luvata vaikka kuu taivaalta, jotta liittoutuneiden Ruotsin-operaatio saataisiin estettyä.

Ja niinpä Göring käytti kaikkea mahdollista vaikutusvaltaansa löpisemällä epävirallisesti liittolaisensa selän takana siitä, mitä tulevaisuus voisi kerran tuoda Suomelle palkkioksi, jos se nyt tässä juuri välittömästi käyttäytyisi kiltisti, vaikka Saksa olikin sen juuri myynyt Stalinille, sattuuhan noita kaikenlaisia juttuja itse kullekin, eikös vaan?

Mikäpäs oli lupaillessa, vaikka minkäänlaisia odotuksia välien rikkomisesta Hitlerin Ruotsin jälkeen tärkeimpään liittolaiseen eli Neuvostoliittoon ei ollut näköpiirissä mistään suunnitelmista edes puhumatta. Eihän lämmin ilma mitään maksanut, se oli jopa halvempaa kuin kunniamerkit, joita kaikilla mailla on ollut tapana luovutella liehakoidakseen itselleen mahdollisesti hyödyllisiä tahoja.

Tässä kohtaa on pakko muistella niitä kunnianosoituksia ja kumarruksia, joita meidän valtiojohtomme aikanaan teki Leninin suuntaan, korostaen, että tämän diktaattorin jalous ja lempeys olivat vertaansa vailla, kun se kieltäytyi noudattamasta itsemurhapolitiikkaa Suomen suuntaan hetkellä, jolloin se oli aseeton ja vailla reaalisia mahdollisuuksia viedä Suomi väkisin mukanaan omaan onnelaansa. Siinäkin kaikki tapahtui niin kuin sen myöhemmästä perspektiivistä pitikin, vaikka tulevaisuudesta ei aikanaan ollut mitään tietoa eikä edes harmaata aavistusta.

Mutta imponoivaa on kyllä se, miten keskeisenä kysymyksenä pidetään sitä, mitä Suomen hallitus milloinkin päätti.

On totta, että se oli temppelin harjalla, kun oli syntynyt tilanne, jossa neuvostohallitus vastoin kaikkea todennäköisyyttä oli nöyrtynyt tunnustamaan Helsingin ”valkosuomalaiset” neuvottelukumppaniksi ja osoitti valmiutta peräti luopua tunnustamastaan Kuusisen hallituksesta. Sen kanssahan se oli solminut voimassa olevan valtiosopimuksen eli koko kansankomissaarien neuvoston uskottavuus oli kyseessä. Tämä, jos mikä oli kova päätös ja merkitsi Stalinille hänen elämänsä ilmeisesti suurinta nöyryytystä. Sen verran vakavasti nuo uhkaavat poliittiset vaarat siis otettiin, vaikka liittoutuneiden rooli Suomessa olisi jäänyt sotilaallisesti heiveröiseksi, kuten jokainen ymmärsi.

Asia ymmärrettiin myös Suomen hallituksessa, vaikka vastuu tietenkin oli hirmuinen ja toiveajattelun puuskat panivat soutamaan ja huopaamaan. Sen verran vastuuntuntoisia ministerit kuitenkin olivat, etteivät he tehneet päätöksiään tosiasiallisen vihollisvaltion kakkosluokan johtajan supatusten perusteella. Tarjollahan oli reaalisesti kaksi mahdollisuutta, jotka ratkeaisivat hyvin pian: itsenäisyyden säilyminen porvarillisen hallituksen alaisuudessa ja vaadituin suurin aluemenetyksin tai sitten suuret aluelaajennukset Kuusisen alaisuudessa. Myös Kuusisen johtama Suomi oli täysin itsenäinen valtio, kuten eräät venäläiset kollegat ovat aina muistaneet huomauttaa.

 Jälkimmäinen vaihtoehto, joka itse asiassa siis tarkoitti Suur-Suomea , ei jostakin syystä houkutellut, vaikka asia voi nykyajan perspektiivistä tuntu käsittämättömältä: Uhtua (Kalevala), Aunus ja muutkin keskeiset laulumaat oli näet jo liitetty Suomeen ja Otto Villen kansanarmeija oli valmiina saapumaan Suomeen turvaamaan yhteiskuntarauhaa, mutta sen sijasta valittiin Suomen alueen silpominen. Omituista väkeä! Jos kerran noin irrationaalisia oltiin, niin kai sitten pidettiin Göringin yksityisiä puheitakin luotettavina takeina, joihin valtakunnan kohtalo voitiin ankkuroida.

Mutta kyllä se Suomen hallitus tuon kohtalokkaan valinnan teki ja rauhansopimuksen allekirjoitti. Se saattoi tehdä sen siksi, että Stalin antoi siihen mahdollisuuden ja tämä kyllä oli se asian sensaatiomainen puoli.

Vihavainen: Hyvin pyyhkii, Venäjä?

Vihavainen: Hyvin pyyhkii, Venäjä?

Hyvin pyyhkii, Venäjä?

Hyvin pyyhkii, Venäjä!

http://fom.ru/Mir/11911

 

Otsikko saattaa  monesta lukijasta tuntua yllättävältä ja niin tuntuu minustakin. Kyseessä on kuitenkin perusteltu yleistys siitä, mitä FOM-tutkimuslaitoksen kyselyt kertovat Venäjän kansainvälisestä asemasta sellaisena kuin venäläiset sen kuvittelevat.

Seikka on nimittäin sellainen, että kaikki näitä kuvitelmia kuvaavat käyrät sojottavat komeasti koilliseen. Trendi on ollut selkeästi tämä, kun vertailukohtana pidetään vuotta 2012, jolloin Putin olikin helisemässä protestoijien kanssa ja nautti tuskin joka toisen venäläisen suosiota.

Mutta vuosi 2014 on tehnyt ihmeitä joka suhteessa. Kun vuonna 2012 vain vajaa puolet venäläisistä piti maataan kehittyneenä valtiona, oli luku vuoden 2014 joulukuussa jo 69 prosenttia. Vuonna 2012 myös vain puolet venäläisistä piti maataan rikkaana, mutta nyt heitä on 66 prosenttia.

Vuonna 2012 vain 54 prosenttia venäläisistä ajatteli elävänsä vapaassa maassa, mutta nyt näin ajattelee jo 73 prosenttia. Venäläiset myös uskovat, että muun maailman käsitykset heistä ovat muuttuneet suunnilleen samoin ja samaa tahtia. Tämä koskee myös käsitystä siitä, miten vapaa Venäjän arvellaan ulkomailla olevan. Vuonna 2012 47%  arveli muiden pitävän maataan vapaana, nyt määrä on 61 prosenttia.

No, toki myös ollaan sitä mieltä, että niiden määrä on lisääntynyt, jotka ulkomailla suhtautuvat Venäjään huonosti: vuonna 2012 34 prosenttia ja nyt 48%. Samaan aikaan hyvä suhtautuminen on pudonnut 48%:sta 36 prosenttiin.

86 prosenttia venäläisistä arvelee nyt myös, että Venäjää pelätään maailmalla ja 67% arvelee maan vaikutusvallan olevan kasvamassa. 53% katsoo myös, että Venäjään suhteudutaan epäobjektiivisesti, kun luku vuonna 2012 oli vain 35%.

Siinäpä kaunis kuva! Ei ihme, että Putinin kannatus jatkuu korkeana. VTsIOM-tutkimuslaitoksen mukaan se oli joulukuussa 81 prosenttia, Levadan mukaan peräti 85-86%. Milläpä sellaista voisi hankkia, ellei näillä ansioilla? Kuvaan täytyy lisätä vielä se, että venäläiset vielä äskettäin viis veisasivat pakotteiden ja omien vastapakotteidensa vaikutuksista. Niitä kuvaava piirakka oli varustettu hymyilevällä kasvokuvalla ja siinä ovat numerot 92. Se oli niiden prosenttiosuus, joiden mielestä pakotteet eivät pelottaneet.

FOM-tutkimuslaitokseen on varmaankin syytä suhtautua epäilevästi. Aikoinaan se työskenteli Jeltsinille, mutta nyt Putinin hallinnolle. Sama koskee VTsIOM:ia, jonka oli perustanut alan liberaaleja näkemyksiä edustanut klassikko Juri Levada, mutta jonka valtio kaappasi työntekijöiden protesteista huolimatta.

Työntekijät perustivat sitten Levada-keskuksen, jonka toimintaan nähden en itse ole kuullut perusteltuja epäilyksiä.

Nykyinen tilanne, jossa näitä valtakunnallisia tutkimuslaitoksia on useita ja ainakin yhtä on voinut pitää riippumattomana, tekee mahdolliseksi vertailun, jonka tulos on eittämättä se, että korkeat suosioluvut eivät ole vailla katetta. Itse en myöskään tunne kovin suuria epäilyksiä FOM:in havaitseman euforian olemassaoloon nähden. Se on muuallakin havaittu.

Levada-keskuksen ekspertti Denis Volkov antoi 14.1.2015 BBC:lle haastattelun, joka on laitoksen sivulla otsikoitu, ”Kaikki on romahtanut paitsi presidentin suosio”. Myös Levadan havaintojen mukaan ”asiat menevät oikeaan suuntaan” ja Putiniin luotetaan. ”Kuka muu meitä suojelisi?” on tyypillinen kansan reaktio.

FOM:in tulokset osoittavat myös, että talouskriisi on tosiasia ja että huonompaan päin ollaan menossa, mikä kyllä huomataan. Silti noin 60% pitää toimeentuloaan keskinkertaisena ja 7% hyvänä. Toistaiseksi siis kaikki menee hyvin ja ilmeisesti Putin suojelee sitten, kun alkaa taas olla vaikeaa. Vaikeuksiahan Venäjällä on aina nähty ajasta aikaan ja nimenomaan tämä Putinin kaudella syntynyt vauraus se uutta on.

Mutta palataksemme vielä noihin käsityksiin Venäjän kansainvälisestä asemasta. Kokonaisuutenahan FOM:in tuloksista syntyy mielikuva, että asiat ovat enemmistön mielestä kohdallaan ja normaalisti silloin, kun Venäjää pelätään ja ymmärretään väärin. Ilmeisesti tällainen glooria myös luo käsitystä maan kehittyneisyydestä, rikkaudesta ja vapaudesta. USA:han kuuluu myös maailman suuriin väärintekijöihin.

Myös Denis Volkov mainitussa haastattelussa mainitsee, että Venäjän herättämää vastustusta lännessä kompensoi ajatus siitä, että se kertoo vaikutusvallasta: ”Mepä teimme sen!”, ”Teemme mitä haluamme!”

Niin, että nyt ollaan kai sitten taas normaalitilaa lähestymässä, kun kaikki taas pian menee oikein huonosti. Silloin voidaan taas todeta, että asia johtuu amerikkalaisista kuten se on aina ennenkin johtunut ,sen jälkeen kun selvittiin saksalaisista, ranskalaisista ja mitä näitä onkaan ollut. Venäjä on suurvalta, deržava, ja sen ylpeänä osana on joutua sietämään vihollisten pahansuopuutta ja rienaajien pilkkaa. Mutta siinähän pilkkaavat…