Yläluokka ja eliitti
Laura Kolbe, Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus.
Kirjapaja. Helsinki 2014, 257 s.
Tunnettu
suomalainen sankari Rannanjärvi lausahti kerran: ”Kukkaan ei oo mittään!” Tämä
heijastaa asennetta, jota voi kutsua joko nihilismiksi tai egalitarismiksi tai
vaikkapa antielitismiksi. Epäilemättä se on sukua vanhalle amerikkalaiselle
viisaudelle, jonka mukaan ”Jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin. Ellei
hieman parempikin.”
Suomi ei
kuitenkaan ole Amerikka ja ehkä kannattaa panna merkille, että Amerikassa
ollaan yhtä hyviä (tai parempia),
mutta Suomessa huonoja. Suomalaisten herraviha on myyttistä ja suurin
kulttikirjamme kautta aikojen rakentuu itse asiassa juuri tämän teeman
ympärille.
Emme me tässä
kovin omaperäisiä ole. Ajatelkaamme vain Ranskan vallankumouksia ja etenkin sitä
Suurta, jota tänäkin maailmanaikana vuosittain juhlitaan. Venäläiset ovat myös
osanneet polttaa kartanoita ja teurastaa herroja siinä kuin toisaalta heitä
nöyrästi palvella ja kumartaa. Ja ovathan ne muutkin.
Laura Kolbe
väittää, että suomalaisia, kaiken kaunan ja kateuden ohella, riivaa myös
kuninkaallisten kaipuu. Jos pröystäilyä ja jopa varallisuuden näyttämistä
paheksutaan ja ylenkatsotaan, suodaan sentään kuninkaallisille satuolennoille
heidän yltäkylläisyytensä ja onnensa. Paremman puutteessa otetaan
kuninkaallisten korvikkeeksi vaikkapa Matti Nykänen tai Teemu Selänne.
Mutta itse
asiassa Kolben kirjan aiheena on yläluokka, eikä monarkki kuulu mihinkään
luokkaan vaan on niiden yläpuolella. Tämän seikan kirjoittaja toki noteeraakin,
mutta esittää silti kuninkaallisten palvonnan yhtenä esimerkkinä
suhtautumisesta eliitin edustajiin. Miksipäs ei. Kuninkuusinstituutio
todellakin on ristiriidassa tasa-arvon aatteen kanssa ja juuri siksi se vuoden
1918 lyhyen episodin jälkeen niin tarmokkaasti tyrmättiin eduskunnan enemmistön
toimesta.
Koko monarkian
idea vahvistaa ajatusta, että valtaa voi periä. Sen takia sitä myös
vastustetaan, jopa Englannissa, jossa kansan suuri enemmistö sitä kuitenkin
hartaasti kannattaa. Meillä monarkian kannatus luultavasti kuitenkin jäisi
hyvin pieneksi, syistä, jotka Rannanjärvi aikoinaan esitti. Ei me sellaista
pelleä tarvita. Toinen asia on, että kuninkaallisista on varsinaisesti
hullaantunut pieni ja sekalainen joukko, jolle ulkoiset muodot ovat kaikki
kaikessa ja sisällöt toissijaisia. Siis maamme hölmömpi aines.
No, itse asiassa
Ruotsin prinsessan satuhäitä seurasi televisiosta yli miljoona katsojaa ja
presidentin itsenäisyyspäivän kutsut ovat vuodesta toiseen suosituin ohjelma.
Mitä se
merkitsee? Kaipaammeko todella yläluokkaisia samastumiskohteita, kuten Kolbe
arvelee, vai onko se nyt muuten vain viihdyttävää katsella kirjavaa menoa?
1960-luvun kulttuurivallankumous oli niin meillä kuin muuallakin länsimaissa
hyökkäys luokkaeroja ja niiden symboleja vastaan. Jopa ylioppilaslakkeja
poltettiin protestina epätasa-arvoisuudelle, joka kuitenkin perustui selvään
suoritukseen.
1960-luvun jälkeen ei Ranskassakaan enää
puhuteltu tarjoilijaa sanalla garçon/nne
(poika), vaan käytetään muita, kunnioittavampia ilmaisuja. Ruotsissakin,
jossa Kolben tuttavien mukaan tasa-arvon tavoittelu ei mene aivan Suomen
tasolle, kuului ainakin Marianne Alopaeuksen 1980-luvun kokemusten mukaan
asiaan suhtautua yläluokkaan torjuvalla ylenkatseella.
Yläluokka ei ole
sama kuin eliitti, vaikka kirjoittaja näyttää pitävän eroa vähäisenä.
Eliittihän tarkoittaa valittuja, joukosta poimittuja (latinan verbi on eligo, electus sum). Eliittinsä on joka
alalla, jopa rikollisten keskuudessa, jossa mielestään etevät ja
kunnostautuneet ovat perustaneet aivan julkisesti kerhon nimeltä M.O.R.E. (Me
Olemme Rikollisten Eliittiä). O tempora o
mores.
Useimmiten
eliitiksi pyrkivät ovat itse poimineet itsensä joukosta ja omaksuvat joitakin
tunnusmerkkejä, jotka erottavat heidät rahvaasta. Erottautuminen, distinction ei Suomessa tapahdu
kovinkaan silmiinpistävästi. Meillä ei koreilla vaatteilla eikä koruilla eikä
juuri autoillakaan. Ne, jotka saavat arvonimiä ja kunniamerkkejä eivät pidä
niitä esillä juuri koskaan ja ihmisten palkkataso ja varallisuus ovat
puheenaiheina osittain tabu, vaikka verokalenterit herättävätkin merkittävää
mielenkiintoa.
Joka tapauksessa
Suomessa olisi mahdotonta sanoa ihmisestä amerikkalaisittain, että hän on
miljoonan dollarin arvoinen. Arvoinen? Kristillisen perinteen kannalta tässä
voisi olla se rienaava ajatus, että ihmisen arvo voidaan mitata rahassa ja
yleisen oikeustajun kannalta on lähellä se ajatus, että hänen moraalinsa olisi
tuosta hinnasta myytävissä.
Ihmisarvo, dignitas, on jotakin, mitä myös Kolben
ajattelema eliitti, tai ainakin osa siitä näyttää arvostavan. Vai tarkoittaako
kirjoittaja sittenkin vain arvokasta käytöstä, habitusta, joka on tarkoitettu
tekemään vaikutus toisiin ihmisiin? Dignitas,
dignity joka tapauksessa viittaa perinteisesti paljon syvempään asiaan,
moraaliseen konstituutioon, joka kestää koettelemukset ja pysyy uskollisena
periaatteilleen. Muotojen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä.
Arvokkuus
muistuttaa karismaa ja se on helppo tunnistaa, mutta tuskin selittää. Muistan,
miten muuan venäläinen vieraani, joka neuvostovallan vedellessä viimeisiään
pääsi käymään Suomessa, oli näkemistään nykyajan ihmeistä kuin puulla päähän
lyöty. Mutta, hän sanoi minulle, tiedätkö, että suurimman vaikutuksen minuun
tekivät sinun vanhempasi. Isäsi on kuin pääministeri ja äitisi kuin… no,
pääministerin puoliso…
Ajatukseen
hieman totuttuani myönsin, ettei se ollut tyhjää puhetta. Isävainaa oli
luokka-asemaltaan talonpoika, luonteeltaan ja temperamentiltaan asiallinen eikä
lainkaan tärkeilevä saati rikas. Silti hänestä säteili jonkinlaista karismaa,
joka kai liittyi isäntämieleen. Se oli eleetöntä varmuutta, joka perustui
vaistomaiseen tietoon oman aseman vakaudesta ja oikeutuksesta, ei sen enempää
eikä vähempää. Ei se periytynyt.
Karismaattisen
ihmisen ei tarvitse kuulua eliittiin eikä hallita sen keskinäisiä merkityksiä
ja pyrkimyksiä. Niitähän venäläisen kirjallisuuden suuret klassikot Puškinista
Turgenjeviin ovat aina pilkanneet. Merkittävät persoonallisuudet eivät ole comme il faut, koska eivät sido
merkitystään ulkoisiin mitättömyyksiin. Pisimmälle ajatuksen kai vei Nietzsche,
joka lausahti, että haluaisi nähdä suuria ihmisiä, mutta näkee ympärillään vain
ihanteidensa apinoita.
Karismaattisuudessa
oleellista on aitous eikä ulkoa opettelu tai oppiminen, joka kuuluu
seurapiirien sisällyksettömään maailmaan. Henry Miller kirjoitti kerran kirjan Marussin kolossi. Kolossi ei ollut Rhodoksen
kuulun patsaan kokoinen fyysisesti eikä edes patsas, se oli muuan tavallinen
tai epätavallinen kreikkalainen, jonka karisma oli vuorenkorkuinen. ”Piireissä”
tämä kolossi ei varmaan olisi ollut mitään, mutta se ei olisi häntä haitannut.
Myöskään ”piirit” eivät olisi olleet hänelle mitään. Hänen omaisuutensa oli
persoonallisuus.
Mitäpä sanoikaan kerran Goethe:
Volk und Knecht und Überwinder
Sie gesteh’n zu jeder Zeit
Höchstes Glϋck der Menschenkinder
sei nur die Persönlichkeit…
Persoonallisuus
on asia, jota tuskin saavutetaan enempää perimällä kuin opettelemalla, saati
hakeutumalla hienoihin yhteisöihin.
Mutta toki Kolbe
ei kirjassaan tarkastele yksilöitä, vaan ryhmiä. Kuitenkin on ilmeistä, että sääty,
enempää kuin luokkakaan eivät Suomessa enää määritä ihmisen asemaa
yhteiskunnassa. Jälkivaikutuksensa näillä menneisyyden instituutioilla toki on,
eikä luokka itse asiassa ole edes kuollut, vaikka sen merkitys on vähentynyt.
Joka tapauksessa peräti 70% suomalaisista on viime vuosikymmeninä päätynyt
toiseen yhteiskuntaluokkaan kuin vanhempansa. Se on tavaton määrä. Eliittiin
noustaan etenkin koulutuksen kautta, ei niinkään perimällä, jos kohta
hakeutuminen koulutukseen voi riippua perheen perinteistä.
Kirjoittaja
esittelee koko joukon Suomessa toimivia eksklusiivisia yhteisöjä, eliittikouluja,
aatelin nykyistä olomuotoa ja niin edelleen. Todetaan myös, että television
katsojat ovat kovin kiinnostuneita sarjoista, joissa yläluokkaa esiintyy.
Entä sitten. Eliittikoulut eivät meillä
oikeasti ole kovinkaan eksklusiivisia, aatelin merkitys säätynä on lähellä
nollaa ja TV:n katsojia näyttävät erilaiset tosi-TV:t ja muut hömppäformaatit
itse asiassa kiinnostavan enemmän kuin sinänsä hyvin tehdyt brittisarjat
aateliston elämästä. Myös murhat ovat katsojien suuressa suosiossa, vaikka
katsojat tuskin niitä erityisesti kaipaavat tai kunnioittavat.
Kirja antaa
monia kiinnostavia viitteitä eliittiä koskeviin tutkimuksiin ja on ilmeistä,
että kalliissa kotimaassamme sittenkin on jonkinlaisia eliittejä, vaikka ne yleensä
yrittävät kieltäytyä kunniasta. Eliittien totaalinen puuttuminen olisikin kovin
kummallista. Sukutausta, verkottuminen, opiskelu, Kolben mukaan jopa toiminta
osakunnassa ovat tie eliittiin, sen omaan omituiseen habitukseen, johon näyttää
liittyvän eleganssia ja sosiaalisia taitoja, ilmeisesti juuri näissä piireissä
tarvittavia ja arvostettuja.
Kirjoittaja näyttää syvästi kunnioittavan tätä
oman yhteisönsä muodollisuudet hallitsevaa joukkoa ja miltei joutuneensa
paniikkiin mennessään sille esiintymään. Ainakin osa eliitistä siis ilmeisesti
elää erilaisessa, rahvaasta erottautuvassa kulttuurissa, vaikka bobot (bourgeois bohemians) usein
nykyään saattavat olla todellisia hengen jättiläisiä ainakin omasta mielestään
ja samalla raharikkaita. Nykyäänhän on jo melko tyypillistä, että hienosti pukeutunut
palvelija rientää avaamaan loistoauton ovia farkkupukuiselle nuorelle jolpille,
jonka internet on hukuttanut helppoon rahaan ja jonka yleissivistys on saatu
lähinnä sarjakuvista.
Itse asiassa
niin vanhalle kuin uudelle yläluokalle eri maissa on ainakin kriitikoiden
mielestä ollut tyypillistä pinnallisuus ja jopa moraalinen moukkamaisuus, joka
ilmenee katteettomana ylemmyydentunteena niitä kohtaan, jotka elävät
toisenlaisten merkkien ja tapojen maailmassa. Älymystö taas, jonka Kolbe muitta
mutkitta sijoittaa eliittiin, on esimerkiksi Venäjällä ollut aina yläluokan
leppymätön vihollinen. Suomessahan tilanne on jossakin määrin toinen.
En ole varma
siitä, oliko kirjalla jokin erityinen sanoma. Ehkä se oli, etteivät eliitit ole
hävinneet eivätkä häviämässä. Tähän minäkin uskon. Vai saattoiko se olla se,
että jotkut ihmisryhmät ovat ihan oikeasti toisia parempia ihmisiä, siis
ihmisarvoltaan. Tämä on vaikeampi sulatettava, sillä se tuntuu oikeuttavan
samalla sen, että osa huonompia on yksinkertaisesti ansainnut kohtalonsa samaan
aikaan kun eriarvoisuus lisääntyy, uudet rosvoparonit kiskovat käsittämättömiä
voittoja ja pröystäilevät rahoillaan. Tämän olen varmaankin ymmärtänyt väärin.
Muuten
lukukelpoista kirjaa vaivaavat muutamat oikeinkirjoitusvirheet: charge d’affaires, Haustiftung, Forsythe,
Bertenskiöld, Linus Thorvald, Morum Puerillum. Asia ei toki suuria merkitse,
mutta täytyyhän se todeta. Ja kirja on kyllä lukemisen arvoinen, pelkään, että oma
näkökulmani asiaan on rajoittunut.