Stolypinistä Leniniin

StolypinistäLeniniin

Venäjällä nousi Pjotr Arkadjevitš Stolypinin arvostus tässä takavuosina aivan uusiin ulottuvuuksiin. Muutaman vuoden pääministerinä toiminut kovaotteinen hallintomies sai osakseen suitsutusta puheissa, monia kirjoja julkaistiin ja patsaitakin pystytettiin.

Stolypinin ansioihin oli tietenkin luettava suuri maareformi, jonka tarkoituksena oli hajottaa kyläyhteisö (mir) ja luoda itsenäinen ja vauras talonpoikaisto. Maattomille hän jakoi maata myös Siperiasta.

Reformi oli kuitenkin jo hänen edeltäjänsä, Sergei Juljevitš Witten johdolla valmisteltu ja sitä paitsi se jäi pahasti kesken. Sen epäsuosiota kuvastanee, että vallankumouksen jälkeen palattiin takaisin kyläyhteisöön, joka purettiin vasta vuonna 1930, kollektivisoinnin aikana.

Stolypinin politiikka kuitenkin joka tapauksessa oli lupaus siitä, että vallankumous Venäjällä voitaisiin välttää. Kuuluisiksi tulivat hänen sanansa vasemmistolle. ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

Vallankumous tapahtui sitten kaikesta huolimatta ja Stolypinin jälkimaineesta huolehtivat bolševikit, jotka korostivat hänen toimintaansa säälimättömänä pyövelinä ja taantumuksen käsikassarana.

Merkittäviin murhatun pääministerin kunnian palauttajiin kuului Solženitsyn, joka kuvasi, miten ”musta myrsky” tuli Venäjälle sen jälkeen, kun esteenä ollut Stolypin oli raivattu tieltä.

Näin yksinkertainen ei historian juoni ollut, mutta ajatus ”suuresta Venäjästä”, jonka nousu tietoisesti, ”pimeiden voimien” toimesta katkaistiin laukaisemalla niin sanottu Helmikuun vallankumous, elää nyt voimakkaana Venäjällä.

Siksipä sitä ei juhlita. Venäjän sairaushan oli kyseessä, mutta riita koskee yleensä vain sitä, mistä tartunta saatiin. Solženitsyn korosti aikanaan sen läntistä alkuperää.

Tsaarin syökseminen vallasta ja hänen murhaamisensa ovat saaneet joidenkin kirjailijoiden mielikuvituksessa yliluonnollisen merkityksen, mille ei kannattane panna kovin suurta painoa. Selvää on kuitenkin myös se, että ajatus vallankumouksesta Venäjän kohtuuttomana onnettomuutena nauttii varsin suurta arvostusta korkeimmissakin piireissä.

Asia ei koske vain bolševikkivallankumousta, jota yleensä Venäjällä nykyään nimitetäänkin vallankaappaukseksi. Myös demokraattisia ihanteita julistanut Helmikuun vallankumous tulkitaan onnettomuudeksi. Venäjällä kansa ei ollut kypsää demokratiaan ja niinpä se johti maan romahdukseen kesken suursotaa.

Tämä on mielenkiintoinen idea, joka ei suinkaan ole vailla mieltä, kuten myös monien viimeaikaisten ”demokraattisten” vallankumousten historiasta voimme päätellä. Tietenkin siitä voidaan tehdä myös muita aikakausia koskevia demokratian ja liberalismin vastaisia johtopäätöksiä, mutta sellaiset eivät nauti tieteen arvovaltaa.

Stolypinin kuoltua Suomen lehdistö antoi hänestä tylyn tuomion. Hänen rauhoittamispolitiikkansa kovakouraisuus todettiin, samalla kun hänen uudistustensa arvoa epäiltiin. Stolypinin Suomen-politiikka, eli toinen sortokausi tulkittiin halpamaiseksi yritykseksi hankkia imperialistien suosiota sortamalla aiheettomasti pientä kansakuntaa.

J.K. Paasikiven muistelmissaan Stolypinistä antama arvio noudatteli samaa linjaa. Hän viittasi myös siihen, että sekä pääministerin äly että hänen rehellisyytensä olivat puutteelliset. Tällainenhan ei tosin ollut Pietarin Suomen-politiikan luojien taholla mitenkään tavatonta.

Suomalaisten suuri rakkaus sen sijaan oli jonkin aikaa Aleksandr Kerenski, joka lupasi kaiken sorron ja oikeudettomuuden loppumista, laski seppeleen Runebergin patsaalle ja suuteli Suomalaista kollegaansa Tokoita.

Ääriään myöten täynnä olevassa työväentalossa yleisö yltyi yhä uudelleen ”myrskyisiin” suosionosoituksiin ja hurraahuutoihin. ”Oikeuden miehen” kunniaksi julkaistiin runokin. Venäjän kansan vapaus olisi myös Suomen kansan vapaus, todisti kunniavieras, oikeusministeri ja hallituksen vahva mies.

Mutta kansat olivat kovin erikokoisia ja lähihistoria pani pelkäämään, että tuulet saattaisivat Venäjällä taa kerran kääntyä ja Venäjän kansan edustajat saattaisivat olla yhtä innokkaita kuristamaan Suomen vapauksia, kuin oli Stolypinin ajan duuma. Kansaahan sekin edusti.

Suomen itsenäisyyden satavuotisuuden juhlinta on taas ansaitusti nostanut esille sen, että aivan erityisesti sosialidemokraatit olivat aktiivisia ja aloitteellisia niissä puuhissa, joiden tarkoituksena oli venäläisen ylivallan lopettaminen Suomessa.

Ei kukaan muu kuin Otto Ville Kuusinen korosti keväällä 1917 eduskuntapuheessaan sitä, että tsaarinvalta oli nyt kukistunut Venäjällä, mutta imperialismi ja militarismi eivät. Venäläinen imperialismi oli nyt jo kaksi kertaa (sortokausina) hyökännyt Suomeen. Pitäisikö sille antaa vielä kolmas mahdollisuus?

Valtalain nimellä tunnetun säädöksen oli määrä antaa juridiset takeet siitä, ettei Venäjä enää tulevaisuudessa pääsisi suomalaisen kansakunnan oikeuksia ja etuja tallomaan. Asialle haluttiin saada jopa kansainväliset takuut.

Vaikka vallankumoushuuma olikin pahasti sokaissut kovin monia sekä Suomessa että Venäjällä, ei jälkimmäisen maan hallitus ollut halukas ottamaan nimiinsä moista ratkaisua. Olihan kyseessä vain väliaikaisesti vallassa oleva hallitus ja asia sentään koski koko Venäjän tulevaisuutta. Siitä päättämään saattoi olla pätevä vain yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu Perustava kokous, jonka valitseminen olisikin pian tapahtuva.

Sitä paitsi oli käynnissä sota. Kuten sittemmin saatiin havaita, edes bolševikkien ja vasemmisto-SR:ien uusi ”väliaikainen” hallitus ei pysynyt koossa jouduttuaan keväällä 1918 Brest-Litovskissa allekirjoittamaan rauhansopimuksen, joka merkitsi Suomen, Baltian ja Ukrainan vapautumista Venäjän imperiumista.

Imperialismi ja militarismi koskivat jopa liberaaleja kadettejakin, kuten Kuusinen oli edellisenä vuonna arvioinut. Lisäksi ne siis koskivat myös kaikkein äkkiväärimpiä sosialisteja Venäjälläkin.

Suomalaisia sosialidemokraatteja ne eivät koskeneet. He olivat kiivaita nationalisteja, mikä voitiin todeta kautta koko vuoden 1917 ja vielä seuraavana keväänäkin, kun Suomen ja Venäjän välistä valtiosopimusta tehtiin. Tämä sanottakoon puolueen kunniaksi.

Jotakin hyvin tärkeää tältäkin puolueelta sentään puuttui, kuten pian saatiin nähdä.

On tavallaan paradoksi, että Suomessa ovat suureen kunniaan nousseet niin itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit kuin aikanaan myös Lenin, mutta eivät sen sijaan Kerenski tai edes Miljukov ja ne monet muut kadetit, SR:t ja menševikit, jotka olivat aktiivisia ja pelottomia Suomen ystäviä ja puolustivat sen oikeuksia duumassa ja muuallakin.

Ehkäpä se onkin niin, että Venäjän epäonnistuneet demokratiakokeilut olivat suomalaistenkin kannalta niitä kaikkein vaarallisimpia hetkiä. Ajatelkaamme vain tuota niin sanottua yhdenvertaisuuslakia, jota pidettiin sortotoimista pahimpana. Nykyään, avoimien rajojen aikana asiaa saattaa olla toki vaikea ymmärtää.

Joka tapauksessa Venäjän demokratian kortit jäivät lopulta katsomatta. Perustava (perustuslakia säätävä) kokous hajotettiin asevoimin leniniläisten bolševikkien toimesta. He viittasivat kintaalla kaikille demokratian periaatteille ja uskoivat diktatuuriin.

Suomelle oli paikka valmistettu suuren neuvostovaltion kansojen joukossa, mutta Leninin suuri ansio meidän kannaltamme oli, että hänen politiikkansa tuhosi imperiumin ja tarjosi Suomelle sen ikkunan, josta se viimein pääsi pakenemaan, enemmän tai vähemmän paniikissa.

Leninin rinnalla kansakunnan kaapin päällä ovat itsevaltiaat Aleksanteri-keisarit, joiden kunniaksi on sanottava, etteivät he ainakaan lietsoneet kansalaissotaa Suomessa eivätkä myöskään hyökänneet sen poliittisia instituutioita vastaan.

Leninin paikka on monessa suhteessa ongelmallinen. Toki hänellä on Suomen kannalta suuria ansioita, mutta niin on myös Hindenburgilla, Wilhelm II:lla ja jopa Hitlerillä. Kiistatonta on kuitenkin Leninin suuri aktiivisuus Suomen puolesta, olkoonkin, että ideana oli toimia väliaikaista hallitusta vastaan eikä erityisesti kenenkään, kaikkein vähiten porvarillisen kansakunnan puolesta.

Koska ulkomailla –edes Saksassa- tuskin ymmärrettäisiin ainakaan noiden saksalaisten patsaiden lisäämistä kansallisgalleriaan, voisi olla viisaampaa olla heitä ylen määrin juhlimatta.

Koska kuitenkin ihmisiä olisi aiheellista kohdella ansionsa mukaan, voitaisiin kai ainakin vahvistaa kaapin päällä olevaa pystien riviä joillakin demokraattisilla venäläisillä hahmoilla.

Kerenskillä on kiistämättömät ansionsa, vaikka hänet nykyään muistetaan lähinnä pilkkalaulusta. Duumassa aktiiviset Suomen-ystävät, kadettien johtaja Miljukov ja miksei myös gruusialaiset Gegetškori ja Tšheidze kannattaisi varmaankin nostaa unohduksesta. Vuonna 1917 noita ystäviä oli paljon muitakin.

Venäjä on harvoin ollut demokratia ja aina sen poliittisessa järjestelmässä on ollut merkittäviä erityispiirteitä, joita meidän on vaikea sulattaa. Onhan sellaisia toki Amerikassakin ja missäpä ei olisi.

Yhtä kaikki, historiassa ei ole ollut tapana jakaa palkintoja sen mukaan, miten kiivaasti itse kukin on tiettyä järjestelmää kannattanut, vaan sen mukaan, mitä on saatu aikaan. Kovakätinen Stolypin sai Venäjän kannalta aikaan yhtä ja toista, mutta Suomen kannalta hän oli huono. Vallankumoustakaan hän ei kyennyt estämään ja se taas oli paljolta Leninin syytä.

Vallankumous tuhosi Venäjän, mutta vapautti siten samalla Suomen. Ilman Leniniä voisimme kenties yhä kuulua imperiumiin, mene ja tiedä. Pidetään vain hänen kuvansa esillä, antaahan se ainakin ajattelemisen aihetta.

Uhka mereltä?

Uhka mereltä?

Suomi on kieltänyt Venäjän kalastuslaivaston koululaivalta Kruzensterniltä luvan saapua Ahvenanmaalle. Helsingin Sanomien mukaan ”alus olisi saapunut 18. syyskuuta, kun Venäjän suuret sotaharjoitukset olisivat jo käynnissä ja Ruotsin vuosiin suurimmat sotaharjoitukset juuri käynnistymässä. Ajoitus ei olisi ollut sattuma”.

No jopahan. Mieleen tietenkin nousee taistelulaiva Schleswig-Holsteinin vierailu Danzigiin syksyllä 1939. Sota oli juuri alkamassa eikä ajoitus ollut sattuma. Se koululaiva alkoi ampua, kun aika tuli.

Mutta mikä vaara uhkaisikaan Kruzensternin taholta? Muistaakseni siinä on vain koristeena joku signaalitykki, jos sitäkään. Kotkassa vielä viime heinäkuussa paatti vaikutti varsin vaarattomalta. Jotakin todella tärkeää täytyy pelissä olla, kun tällainen kielto annetaan. Sellaista ei liene tehty koskaan ennen.

HS:n tietojen mukaan asia liittynee /liittyisi info-operaatioon ja oliko se nyt ihan iskuun. Nämä nykyajan militääritermit ja koko ajattelu näyttävät kovasti kokonaisvaltaistuneen sen jälkeen kun upseereista tuli maistereita.

Jollakin tavalla myös Ahvenanmaalla järjestettävä rauhanleiri kuulostaa pahaenteiseltä ja sekin kai vielä liittyy/liittyisi tuon täystakiloidun purjelaivan saapumiseen. Olisiko tarkoituksena suorittaa oikea massiivinen informaatiohyökkäys ja lavastaa koko maailmalle sellainen vaikutelma, että Suomen ja Venäjän suhteissa kaikki on hyvin?

Tai, hetkinen, eikös niissä olekin kaikki hyvin? Mikäli jollakin aseistamattoman laivan vierailulla tällaista kuvaa vielä vahvistettaisiin, syntyisi Naton piirissä helposti sellainen käsitys, että Suomi ei olekaan yhteisessä rintamassa muiden kanssa. Seurauksien vakavuutta voi vain kuvitella.

Mikäli sen sijaan tehdään tällainen ennenkuulumaton ja, voi sanoa, varsin hävytön päätös vastoin Maarianhaminaa velvoittavaa jäsenyyttä ”purjehduskoulutukselle ystävällisten satamien” verkostossa, osoitetaan aika kovalla äänellä, ettei meidän kanssamme ole mitään rauhanleikkejä leikkiminen. Mekin olemme ainakin henkisesti länsiukrainalaisia. Hypätkää kynnelle vaan, jos liukastumatta pystytte.

Sikäli on kaikki selvää, eiköhän tämän jälkeen ”info-operaation” järjestäjä pane asian mieleensä ja lopeta puhumista hyvistä suhteista samaan aikaan, kun läntiset veljet puhuvat pahoista, etenkin rapakon takana. Mikä hyöty tästä meille koituu, on jo vaikeampi kysymys.

Mutta saahan se itsenäinen valtio alueestaan määrätä. Rajoituksia myös ystävällisissä suhteissa olevien maiden kansalaisille voidaan määrätä ainakin jos on voimassa sotatila tai vastaava poikkeustila. Mutta on se aika järeä toimenpide. Kenellä voi olla valtuudet moiseen nyt, rauhan aikana?

Hesarin mukaan ne ovat eräällä pääesikunnan prikaatikenraalilla. Tällaisessa asiassa ei siis ole kysytty mitään ulkoasiainhallinnolta, tasavallan päämieheltä tai muilta vastaavilta.

Tai mikäli on kysytty, ei asiaa ole viitsitty erikseen mainita. Totta kai sotilaat päättävät sotilasasioista ja mikäpä ei nykyään olisi sotilasasia, jos siihen kuuluvat jo PR-tapahtumatkin?

Eikös kuulostakin aivan luontevalta? Sotilaathan ne parhaiten ymmärtävät, millaisia aseitakin meidän pitää hankkia ja miten paljon, hehän kai sitten liipasimestakin vetävät silloin, kun asia näyttää tarpeelliselta. Kukas se olisi paras päättäjä, elleivät juuri he? Ollaanpa sitten vain huolettomia täällä siviilipuolella, eivät nämä asiat meille kuulu eikä niitä sieltä sotilaallisen vallan keskuksesta kommentoida. Ei ole tapana.

Vai kuuluisivatko ne sittenkin? Suomi antaa nyt maailmalle ja etenkin Venäjälle sangen omituisen poliittisen viestin. Sen mukaan meitä ei kiinnosta alueellamme mikään rauhallisten suhteiden hehkuttaminen silloin kun muualla aseita kalistellaan.

Me olemme kalistelurintamassa ehdottomasti mukana ja sitä paitsi itse Yhdysvaltojen presidentti on juuri luvannut tukea meitä. Näin ainakin small talk tason puheista voidaan päätellä.

No, jokainen hoitaa asioita juuri sillä viisaudella, jonka Jumala käsittämättömässä armossaan on hänelle antanut. Eduskunnan, hallituksen tai ulkoministeriön viisaus ei välttämättä ole sen suurempi kuin sen yhden prikaatikenraalin.

Mutta kyllä meidän poliittisessa järjestelmässämme on aina tähän saakka ollut tapana, että merkittäviä ulkopoliittisia päätöksiä eivät tee sotilaat, vaan ne parlamentaarisessa valvonnassa olevat tahot, jotka on valittu nimenomaan ulkopolitiikkaa hoitamaan. Nyt näyttää siltä, että mopo on karannut käsistä. Pistäkääpäs nyt sinne Kasarmitorin komppaniaan järjestys.

Kiihottuminen ja kiihottaminen

Kiihotus

Kiihottuminen ja vastaavasti kiihotustilan aikaansaaminen eli kiihottaminen ovat aikamme ja jopa aikakautemme suuria teemoja.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten kiihottamista kirjoituksen tai kuvallisen esityksen avulla yleisesti halveksittiin helppohintaisena ja erityisesti taiteen piirissä sopimattomana asiana.

 Tämän mukaisesti lätkäytettiin niin sanottua huviveroa sellaisille kulttuurin tuotteille, joiden voitiin päätellä tehdyn vain rahan ansaitsemiseksi eikä taiteellisin tavoittein. Pornografia oli ruma sana ja myös raakuuksilla pelaavat helppohintaisuudet saivat osansa tästä suhtautumisesta.

Nyt asiat ovat toisin. Tom of Finland on julistettu suureksi taiteilijaksi, vaikka hän täysin avoimesti ilmoitti pornografisen tehon olevan hänen tavoitteenaan kuvia tehdessä. Ellei puntti pullistu, ei kuva ole onnistunut… Itse asiassa ainakin enemmistön mielestä paljon parempaa taidetta löytyy netistä pienellä googlauksella.

Ennen oli toisin. Vielä 1960-luvun alussa sensuuri valvoi kaikenlaista seksuaaliseen ja vastaavaan kiihotukseen pyrkivää materiaalia ja sekä kielsi että rankaisi veroilla alan yrittäjiä.

Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen. Taideteoksia, jotka eivät kiihota, ei sentään suorastaan kielletä, mutta tuskin niiden avulla kannattaa apurahoille pyrkiä. Vaaditaan vähintäänkin yhteiskunnallista kiihotusta, mutta sen pitää olla aivan tietynlaista. Rangaistuksia on tällä alalla myös luvassa.

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Näin kertoo laki ja kuten huomataan, se on äärimmäisen venyväksi tehty.

Yleensä lakien säätäminen kai pyrkii vastaamaan tiettyyn yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Pornografiapykälät ja rangaistusverot kukaties yrittivät tehdä kunnon taiteen kilpailukykyiseksi roskaviiteen rinnalla. Kauhea ajatella, mutta ehkäpä niillä jopa oli myönteistä merkitystä?

Nyt on sitten uudenlainen kiihotus valtion kieltolistalla. Itse asiassa kiihottua kai saa, kun tuskin muutakaan voi ja sen havaitseminen voi olla ylivoimaista, mutta sen ilmaiseminen on julistettu rangaistavaksi ja tuomioitakin jo annettu.

Laki on laki ja yleensä se on ollut tässä maassa tapana kokea pyhäksi, sillä aivan avoimesti mielettömiä lakeja meillä on säädetty harvoin. Toki kieltolaki oli aikoinaan tästä räikeä esimerkki ja lähes kaikkihan sitä myös rikkoivat.

Tilanne oli toinen sosialistimaissa, joissa ihmiset koetettiin pakottaa toimimaan normaaleissa arkipäivän asioissa vastoin tervettä järkeä ja omaa etuaan eli niin sanottuja taloudellisia lakeja. Siellä ei lopulta kukaan voinutkaan loppuun asti lakeja noudattaa.

Ongelmalliseksi saattavat yleisen lainkuuliaisuuden kulttuurin tehdä sellaiset lait, joiden noudattaminen on vastoin ihmisten vakaumusta tai tuottaa selvästi mielettömiä tuloksia. Sellaisessa tapauksessa syntyy vastarintaa, jota kutsutaan kansalaistottelemattomuudeksi. Se on useinkin terve reaktio, joka osoittaa, mikä on yleisen oikeustajun ja lain käyvän tulkinnan välinen ero.

Mikäli ero osoittautuu ylittämättömäksi, aukeaa valtiovallan ja hallintoalamaisten välille kuilu, joka voidaan ylittää vain lakia tai sen tulkintaa muuttamalla. Laki, jota ei kunnioiteta, mutta jonka noudattamista silti vaaditaan ja yritetään valvoa, johtaa yleisen lainkuuliaisuuden murenemiseen kuten aikoinaan kieltolaki tai vaikkapa Neuvostoliiton lain neuvostovastaisuutta koskevat pykälät. Taantumuksen osa on aina ankea ja lopulta toivoton.

On toki ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä asiaa tai halua sen olemassaoloa myöntää. Heidän ainoaksi keinokseen jää vaatia kovempia rangaistuksia ja tiukempaa valvontaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä tie on kuljettu loppuun ja se, mikä halutaan kieltää, pakottaa tunnustamaan olemassaolonsa.

Tämä tapahtuu sillä edellytyksellä, että kielto kohdistuu johonkin normaaliin ja väistämättömään inhimillisen käyttäytymisen muotoon, joka koetaan oikeaksi ja kohtuulliseksi. ”Nollatoleranssi” kuuluu sen ihmisryhmän suosimiin käsitteisiin, jotka siitä huolimatta sitoutuvat mielettömyyteen ja yrittävät korvata rationaalisuuden emotionaalisella korviketoiminnalla.

Laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan muistuttaa kovasti surullisenkuuluisaa rauhanlakia. Sekin on helppo ulottaa koskemaan lähes mitä tahansa mielipiteenilmausta: ”levitetään…tietoa”… ”panetellaan… jotakin ryhmää… vakaumuksen vuoksi…” Tämähän voidaan tulkita niin, että on rikollista olla vaikkapa eri mieltä asiasta, joka koskee vakaumuksia (!) ja kertoa tämä avoimesti.

Panetteluksi voidaan leimata mikä tahansa jostakin ryhmästä esitetty mielipide, joka ei perustu tieteelliseen tutkimukseen tai perustuu sellaisiin tutkimustuloksiin, joita pidetään sopimattomina, kuten Tatu Vanhasen tutkimukset. Jopa kohdettaan ylistävät kommentit, mikäli ne ymmärretään sarkastisiksi, voitaneen tällaisen lain perusteella kriminalisoida.

Se, että jotakin voidaan tehdä, ei tarkoita että niin saisi tehdä tai peräti pitäisi tehdä. On asioita, joissa järjen käyttö on nimenomaisesti kielletty. Ne liittyvät muun muassa vartiopalvelukseen, jossa on varmistettava, ettei vartijaa huijata. Näissä asioissa sovelletaan ja voidaan mielekkäästi soveltaa niin sanottua nollatoleranssia. Sitten on asioita, joissa järjen käyttämättä jättäminen on itse asiassa rikollista tai muuten tuomittavaa. Sellaiset liittyvät esimerkiksi sananvapauden käytön rajoittamiseen.

Normaali, säädyllinen ihminen ymmärtää jopa John Stuart Milliä lukematta, miten tärkeää on sananvapauden mahdollisimman täydellinen salliminen ja miten törkeää on sen rajoittaminen oman tai oman puolueen mielipiteen suojelemiseksi ja toisenlaisten mielipiteiden tukahduttamiseksi.

Viralliselta taholta on, joltakin Jouni Niskanen-nimiseltä toimihenkilöltä nyt tullut ilmoitus, että ”väärien” mielipiteiden jakaminen ja ”peukuttaminenkin” netissä saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Niin kai on, jos sitä halutaan. Yhtä selvää on, että tämänlaatuinen ajatusten ja ilmaisujen poliisivalvonta täyttää totalitarismin tunnusmerkit. Kansanedustajien ja muiden sellaisten tahojen, joiden tehtävänä on valvoa kansan perusvapauksia, on nyt ehdottomasti syytä reagoida näihin puheisiin, jotka tulevat virkavaltaa käyttäviltä ihmisiltä.

Kansan kiihottuminen voidaan estää vain poistamalla sen syyt. Olihan meillä kerran myös ns. kiihotuslaki, mutta se oli voimassa vain pari vuotta, 1934-1936. Sellaista voidaan ehkä puolustella väliaikaisena toimena, jos esimerkiksi demokratia joutuu kriisiin?

Kysymys kuuluukin, onko meidän järjestelmämme nyt sitten jo kriisissä? Entä mitkä ovat kriisin syyt ja miten ne voidaan poistaa?  Normaaliin demokratiaan mielipiteiden poliisivalvonta ja kiihotuslait eivät kuulu. Milloin voisimme taas palata sellaiseen? Vai onko nyt vain otettu askel pitkällä tiellä, jolta ei paluuta ole…?