Vähän mystiikkaa

 

Yhteys

 

Tito Colliander, Ristisaatto. Suomentanut Kyllikki Härkäpää. Weilin&Göös 1978 (1937), 334 s.

 

Tito Colliander oli suomenruotsalainen kirjailija ja ortodoksi, jonka muistelmateokset Kannakselta tunnetaan hyvin. Yllättäen tämä nyt käsillä oleva, sangen mainittava kirja, joka ilmestyi ruotsiksi jo ennen sotia, käännettiin suomeksi vasta vuonna 1978, taistolaisuuden ja kulttuurin murroksen Suomessa.

Venäläisyys oli tuohon aikaan toki suurta muotia, mutta se, mitä tämä kirja siitä kertoo, lienee ollut vain harvojen omaksuttavissa. Silti pidän mahdollisena, että taistolaisuuden muodikkuus saattoi edistää ajatusta tämän kirjan julkaisemisesta suomeksi -tavalla tai toisella.

Se omiin kokemuksiin perustuva kuva, jonka Colliander antaa Venäjän vallankumouksen jälkeisestä Pietarista on ilmeisen realistinen. Kyseessä oli nälän ja kurjuuden helvetti, johon liittyi rehottava mielivalta, oklokratia sanan aidoimmassa merkityksessä.

Onneksi bolševikkien Venäjältä saattoi hyvällä onnella päästä pujahtamaan pois. Siellä vietettyä aikaa kaikkine kauhuineen paluumuuttaja kuitenkin kantoi mukanaan. Tämän kirjan sankarin omaatuntoa painoi taakka, jota mikään oikeusistuin ei olisi noteerannut rangaistavaksi, mutta sen todellisuus oli sitäkin suurempi.

Suomessa ei tarvinnut nälkää nähdä ja rakastava vaimokin löytyi, mutta syyllisyyden taakka sen kuin lisääntyi. Kun tavallinen porvarillinen elämä tuntui sietämättömältä, sitä paettiin viinanhöyryiseen tekotaivaaseen. Sitä ei lopulta päässyt pakoon. Symbioottinen aviosuhde rappeutui ennen pitkää tietylle taudinkuvalle tyypilliseksi intohimodraamaksi, joka johti myös väkivaltaan.

Kyse ei ollut tai tuskin oli vain ns. biletyksen jostakin muodosta, joskin ilmiöt lienevät sukua. Paineet pakenemiseen synkästä arkitodellisuudesta iloon ja valoon olivat ennen pitkää vastustamattomia. Ei siinä enää mies tehnyt mitä halusi, vaan joutui tekemään sitä, mitä ei oikeastaan halunnut. Jälki alkoi näyttää pahalta.

Vanha Venäjä löytyi sitten Petšerin luostarista ja sen ympäristöstä, Virosta. Tuo alue kuului vielä itsenäiseen Viroon ja sinne saattoi matkustaa osallistumaan ristisaattoon, joka kiersi maakuntaa useita päiviä helatorstaista alkaen.

Olen käynyt Petšerissä ja vaikuttunut sen intiimistä kauneudesta ja luolahautojen juhlallisuudesta. Itse asiassa luostari teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse Kiovan luolaluostari.

Ristisaaton kuvaus on monessa suhteessa vaikuttava ja tuo mieleen Ilja Repinin kuuluisan maalauksen Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. Tuossa taulussahan näyttää vaeltavan koko oikeauskoinen Venäjä kaikkine tyyppeineen ja ilmiöineen. Itse ristisaaton hurskauteen keskittyvät vain muutamat. Lopuilla on kullakin omat huolensa ja askareensa, mutta kaikki he vaeltavat yhdessä eteenpäin yhtenä hyökynä.

Collianderin kuvaamassa ristisaatossa oli myös mukana koko arkielämä ja lisäksi prosessiin kuuluivat railakkaat juhlat, joita järjestettiin kaikkialla, minne ristisaatto saapui: siellä tietenkin syötiin, ryypättiin, tanssittiin ja soitettiin haitaria. Miksei olisi? Saattueessa puuhattiin ja juteltiin kaikkea mahdollista, mutta myös kannettiin ikonia ja laulettiin.

Koko arkielämä tuntui liikkuvan mukana tuhansien ihmisten kulkueessa, joka eteni hyökynä kylästä toiseen. Sen lisäksi siinä kuitenkin oli läsnä pyhyys, joka tunkeutui tajuntaan ilman mitään teennäisiä ponnisteluita tai tekopyhyyttä. Jotkut liittyivät aamulla kulkueeseen ankarassa krapulassa. Ei siinäkään ollut mitään erityistä.

”Tomasta sävähdytti huomio, ettei hän ollut kuullut yhtään ainokaista paheksumisen sanaa kenenkään suusta, ei yöllä eikä nyt aamulla…”.

Joukkotunne, sen oivaltaminen, että oli hyväksyttynä yhtä koko tuon vaeltavan massan kanssa, näyttää olleen päähenkilölle kaikkein vaikuttavin asia. Kyse tuskin oli varsinaisesti sovituksesta, saati anteeksiannosta sinänsä. Ehkäpä kyse oli pikemmin uskonnollisesta kokemuksesta, joka liittyi olemassaolon luonteen oivaltamiseen.

En lainkaan kuvittele ymmärtäväni, mitä kirjoittaja missäkin kohtaa haluaa sanoa. Eihän mystistä kokemusta edes voi pukea sanoihin, se on vain koettava. En myöskään pyri rienaamaan, kun itse rinnastan tuota kuvattua kokemusta joihinkin muihin.

Joukkotunne, se mitä ihmiset kokevat luopuessaan järjestään, näyttää yleensäkin aiheuttavan euforiaa ja tämä tunne näytti olleen myös ns. taistolaispiireille keskeisen tärkeä. Irtautuminen omasta erillisyydestä saattaa olla myös humalahakuisuuden taustalla. Bilettäminen, saavuttaessaan tuon niin sanoakseni korkeimman asteen, muuttuu kuitenkin helposti eläimelliseksi raakuudeksi -kuten myös tapahtuu aina kansanjoukon  muuttuessa roskajoukoksi.

Rukouksesta ei tässä kirjassa juuri puhuta. Muistaakseni William James (vai Aldous Huxley?) yritti selittää rukouksessa saavutettavaa mystistä kokemusta sillä, että kun lakkaamatta höpistään joitakin sanoja, saattaa hengitysilman hiilidioksiditasapaino muuttua ja tuottaa jonkinlaisen huumauksen.

Tässä ei siis siitä näköjään ollut kysymys eikä myöskään siitä pyhittymisen tunteesta, joka saavutetaan toistamalla lakkaamatta pyhien asioiden nimiä. Ehkä se sentään oli jollakin tavoin taustalla, kun kulkueessa lakkaamatta kaikui tuo Gospodi pomilui -herra armahda. Kuten itsensä lakkaamaton ravitseminen henkisellä saasteella ennen pitkää madaltaa ja tuhrii mielikuvituksen, auttaa sinänsä merkityksetön pyhyyteen liittyvien nimien toistaminen korottamaan sitä, opetti muistaakseni ns. Valamon vanhus.

En ryhdy esittämään alan asiantuntijaa, mutta totean, että kirja tekee vilpittömän ja itse eletyn vaikutelman. Ennen sotia julkaistuna se epäilemättä luokiteltiin vasemmalla ns. neuvostovastaisen propagandan ja pappispimityksen kategoriaan. Ainakin ruotsinkielisellä puolella sillä näyttää myös olleen vastaanottajakuntansa. Täytyneepä tarkistaa, millainen tuo vastaanotto oli.

 

 

Papinplanttujen historia

 

Papiston metamorfoosi ylioppilaiden tasolla

 

Tarja-Liisa Luukkanen, Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallinen toiminta 1853-1918. SKS 2005

 

Tämä on väitöskirja, jonka antia ja ansioita en tässä lainkaan yritä ruveta arvostelemaan. Blogin lajityypin mukaisesti kirjaan vain omia mieleen juolahduksiani, ettei kirjan lukeminen mene ihan hukkaan ja sen sisältö tyystin unohdu.

Jokainen vanhempaa suomalaista kirjallisuutta tunteva muistaa vanhojen pappiloiden luonteen paikallisina herrasväen majataloina, jonne sivistyneet matkustavaiset aina saattoivat majoittua. Ne tunnettiin myös iloisten illanviettojen tyyssijoina, joissa viini ja toti eivät loppuneet. Pianoakin soiteltiin ja pelattiin seurapelejä.

Suomalainen papisto oli aikoinaan Euroopan sivistyneintä, muistelen Faddei Bulgarinin sanoneen. Sehän oli yliopistossa loppututkinnon suorittanutta ja pappi saattoi useinkin olla maisteri, joka tunsi erinomaisesti niin klassista kirjallisuutta kuin luonnontieteitä.

Pappiloissa siis vaalittiin ajan kulttuuria ja siellä tunsivat olonsa kotoisaksi muutkin kuin teologit. Pienessä yliopistossamme useimmat opiskelijat ja opettajat tunsivat toisensa ja olivat yhdessä viettäneet ylioppilaselämää, joka ei ehkä ollut niin huoletonta kuin olisi toivottu, mutta usein ainakin hilpeää.

1800-luvun puolivälin paikkeilla ei kysymystä kulttuurin mahdollisesta syntisyydestä vielä esitetty papistonkaan piirissä. Herännäispiirit olivat toista, mutta ne oivat talonpoikaisia ja yleensäkin epäilyttäviä.

Mutta kehitys edistyi. 1880-luvulla kirkko ja koko kristillisyys joutuivat jo meilläkin Mikko Juvan termiä käyttäen rajuilman alle. Uskonto menetti sivistyneistön piirissä asemiaan ja arvovaltaansa ja taistelevaakin kirkonvastaisuutta alkoi esiintyä myös meillä.  Darwinin, Straussin ja Feuerbachin ajatukset tulivat tutuiksi.

Modernisaatioksi kutsuttu ilmiö, johon liittyy vanhan elämäntavan ja traditionaalisen yhteiskunnan hierarkioiden murtuminen, on aina aiheuttanut fundamentalismin nousua kautta maailman. Myös meillä reaktio kulttuurisiin uutuuksiin aiheutti kulttuurisen uutuuden: uudesta pappispolvesta tuli tiukkapipoista, raittiutta ja hurskautta korostavaa, kirjallisuuden ja teatterin tapaiset ilmiöt tuomitsevaa joukkoa.

Luukkanen on tutkinut teologian ylioppilaita, joiden aineyhdistys oli jo alkuvaiheessaan 1850-luvulla suomenmielinen, vaikka käytännössä yhä ruotsinkielinen, ruotsinkielisen koulun kasvattama ja kotoisin maaseudulta.

1880-luvulla jumaluusopin ylioppilas oli isänmaallinen, talonpoikaistaustainen, suomenkielisen koulun käynyt ensimmäisen polven sivistyneistön edustaja, joka vastusti naisemansipaatiota, kristinuskosta irtautunutta kulttuurielämää ja maallisia huveja. Sille sivistyneistön elämäntapa oli vieras.

Vuosina 1870-1905 34% teologian ylioppilaista oli talonpoikaistaustaisia, kun taas akateemisesti koulutetuista perheistä tulevia oli vain noin 10%. Tätä voidaan vielä tarkentaa toteamalla, että esimerkiksi vuosina 1870-1875 teologian opiskelijoista talonpoikaistaustaisia oli 20%, kun luku oikeustieteellisessä tiedekunnassa oli 2,8, historiallis-filologisessa 7,4 ja fyysis-matemaattisessa tiedekunnassa 2,5%.

Suurlakon jälkeinen teologian ylioppilaiden sukupolvi koostui jo suomenkielisen koulun käyneistä, usein myös työläis- tai torpparitaustaisista nuorista, jotka kannattivat täysraittiutta. Sosialismin yhteiskunnalliset pyrinnöt saivat tältä ryhmältä osakseen ymmärrystä, mutta arvot nousivat talonpoikaisesta uskonnollisuudesta. Sosialistit taas omaksuivat jyrkästi kirkon- ja papistonvastaisen kannan, vaikka itse uskonnon arvostelua usein vältettiin.

Teologian ylioppilaat olivat selvästi alaluokkaisin ja suomenkielisin opiskelijaryhmä, joka alkoi 1880-luvulla myös loitota muissa tiedekunnissa opiskelevien toveriensa harrastuspiiristä. Tässä voinee nähdä sekä yhteiskuntaluokkaan ja kieleen että myös maailmankatsomukseen liittyviä tekijöitä.

Koulutus ymmärrettiin Suomessa tieksi sosiaaliseen nousuun ja ettei muutoinkin pieniä tiloja ylen määrin pilkottaisi, pantiin poikia opintielle. Alkava teollistuminen ja puun kantohinnan synty tarjosivat mahdollisuuden kouluttaa poikia pois tilaa jakamasta. Metsää siinä samalla tietysti kaatui.

Kaksi kolmannesta teologian ylioppilaista kuului jo 1880-luvulta lähtien ensimmäisen polven sivistyneistöön ja suomesta tuli tähän aikaan jo tämän ryhmän normaali käyttökieli eikä vain sellainen periaatteessa arvostettu kieli, jota käytännössä osattiin huonosti, kuten se oli ollut 1850-70-luvuilla.

Naisasiaa teologit vastustivat, mikä tuntuu ymmärrettävältä. Eihän raamatussakaan tunneta naispappeja, vaan puhutaan sen sijaan papittarista, jotka kuuluivat pakanauskontoihin.

Muodonmuutos joviaalista totiveikosta tiukkapipoiseksi syntien tuomitsijaksi tapahtui siis teologian opiskelijoiden tasolla 1800-luvun lopulla.  Samaan aikaan taisi papiston arvostus yleensäkin laskea ainakin sivistyneistön ja radikalisoituvan työväen piirissä.

Vuosi 1918 oli sitten ilmiö sinänsä. Sodan aikana murhattiin kymmenen pappia ja valkoisten joukossa taistelevia teologeja kaatui myös kymmenkunta.

Punaisten puolella ei ilmeisestikään kaatunut pappeja tai teologeja. Vastakkainasettelu sodassa oli ollut hyvin selvää. Kuitenkin teologien piirissä heräteltiin yhä myös huolta siitä, että sodan jälkeen oli vaalittava sitä, mikä työväenliikkeen piirissä oli ollut oikeutettua ja arvokasta.

Kansalaissotaan joka tapauksessa päättyi se toiveikkuus, jota sosialismiin nähden oli suurlakosta lähtien elätelty myös teologien piirissä. Sen jälkeen nouseva papisto aktivoitui AKS:n kansalliseen ideologiaan.

Paluu menneeseen

 

Kovan miehen taistelu ja tuho

 

Hannu Raittila, Miesvahvuus. Proosaa. WSOY 1999, 246 s.

 

Raittilan kirjassa on muitakin novelleja, mutta Kotia päin tuntui erityisen kiinnostavalta. Siinä mies painuu, muille asiasta pukahtamatta, suoraan teiltä ja pelloilta pois, korpeen. Toki hänellä on asianmukaiset selviytymisvarusteet mukanaan. Tiettömien taipaleiden kautta hän palaa 50-luvun romahtaneeseen kotiinsa, josta löytyy vielä puisia pyttyjä, ruosteisia työkaluja, huopikkaat ja monot sekä peräti sälesukset -aikansa muotivehkeet.

Elämä Suomen metsissä on hankalaa, vaikka mies olisi Tarzan, kuten Veikko Huovinenkin on ajatellut. On se sen verran vaativa ja vaikea ympäristö. Kalaa saa kyllä jopa mukana kulkevilla pyydyksillä ja entisestä kodistakin löytyy säkillinen heinäsuolaa. Haulikollakin saa yhtä ja toista pientä ja täyteispanoksilla vähän isompaakin.

Sankari noudattaa täysin kestämätöntä elämäntapaa. Miten monelle perheelle suomalaisesta metsästä riittäisikään riistan puolta, vaikkapa nyt metsäkanalintuja? Eivät meidän järvetkään kovin monta ihmistä jaksaisi elättää saati nyt taata niin sanottua elintasoa edes nimeksi.

Mutta kyllä sieltä herkkujakin aina löytyy. Suolattua, savustettua ja kuivattua kalaa ja lihaa on vaikka lampaat söisi. Heikommin on leivän kanssa ja sitä varmasti alkaa kaivata eläinperäisen dieetin täydennykseksi. Onneksi naapurin erakolta saa perunaa, sipulia ja pontikkaa, joskus kahviakin.

Kotiinsa 50-luvulle palannut ja tietojenkäsittelyn johtoryhmän äkillisesti taakseen hylännyt mies on aluksi tarkka kuin kamreeri. Kaikki merkitään muistiin ja tarvittava kalorimäärä arvioidaan, rasvakerrosta yritetään ajoittain kasvattaa tositarkoituksella. Paino kuitenkin putoaa.

Sitten alkaa rappio. Naapurin erakko tekee tarpeensakin tuvan viereen, kun taas ATK-päällikkö tai mikähän lienee, hyödyntää ne rationaalisesti karikkeeseen sotkemalla, odottaen viljelyskautta.

Mutta rappio, kuten sanottu, tulee vääjäämättä. Miehellä riittää aluksi ilmeisen palkitsevaa harrastusta kaikenlaisissa henkiinjäämistä palvelevissa käden töissä. Mutta sitten iskee masennus. Vahingossa tai ei tulee lyötyä kirveellä jalkaan ja vain mukaan otettu penisilliinikuuri pelastaa haavakuumekuolemalta.

Mutta kun portaissa liukastuu ja särkee selkänsä, alkaa loppu häämöttää. Sitä ei tarkemmin selosteta, mutta näkeehän sen muutenkin. Ei tainnut olla lopullista kotia maan päällä tälläkään miehellä palattavaksi. Yritys toki oli jotenkin kiehtova ja taidot olivat miehellä kyllä hallussa.

Tulee mieleen, etten muista ulkomaisesta kirjallisuudesta -jota tunnen huonosti- paljoakaan vastaavia pakoja erämaahan. Jack Londonilla taitaa kyllä joku sellainen olla ja tietenkin Daniel Defoella ja hänen jäljittelijöillään.

Joka tapauksessa suomalaisillakin niitä on paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Lisäksi tulee vaikkapa Arto Paasilinnan Ulvova mylläri, jokunen Veikko Huovisen novelli ja onhan niitä.

Robinsonilainen elämä kiehtoo ja sen kuvitteleminen on kiinnostavaa. Mitä tarvittaisiin eloonjäämiseen tässä maassa, sen talvessa ja tuiskussa, kun järvi on jäässä eikä puiden oksiltakaan ole hedelmiä poimittavissa?

 Kova mies pystyy, kun on tarpeeksi erätaitoja, kyllä sinnittelemään. Onhan sitä ennenkin eletty, rintamalla ja käpykaartissakin vuosia korsuissa. Berliiniläiset sotilaat samaan aikaan Itä-Karjalan korvessa olivat säälittävä näky ja perikadon partaalla.

Mutta kyllähän sodassa joukkoja aina sentään huollettiin ja käpykaartilaisillakin oli aina joku muonittaja. Virossa ja Latviassa metsäveljet asuivat maakuopissaan monia vuosia, ruokaa omasta takaa kai hankkimatta. Leipää ja läskiä -soolapekk- heille kuitenkin täytyi tuoda melkoisia määriä.

Mutta entäpä tuo henkinen puoli? Sotilailla on aina itsesäilytysvaiston ohella keskinäinen solidaarisuutensa, joka tekee elämästä mielekästä. Metsäveljiä elähdytti myös kosto. Nykyaikaa paenneella uusrobinsonilla ei sen sijaan tainnut olla mitään niin sanotusti positiivisia päämääriä. Oliko edes nostalgiaa? Taisi olla vain palaaminen luontoon viherhihhuleiden tapaan. Ero kulttuurista johti aika nopeasti rappioon ja tuhoon.

On kiinnostavaa havaita, että vuonna 1999 olivat yhteiskunnassa jo kaikki ne asiat olemassa, joita meillä nytkin on ympärillämme. Vain sotahullut naapurit puuttuivat, mutta niitäkin kuviteltiin kertausharjoituksissa, joissa Venäjä muka oli vaatinut Suomea ottamaan Karjalan takaisin ja pitämään hyvänään. Sitä piti jo vastustaa aseellisesti.

No, ei sellaista vakavissaan voinut ajatella. Uskallan näin sanoa, kun olin siihen aikaan Pietarissa ja tuttavapiirini oli hyvin laaja. Toki asiasta vitsailtiin ja joku haastateltava saattoi Venäjän puolella sanoa, että jos suomalaiset tulisivat ja valloittaisivat alueen, ei siihen olisi pahaa sanaa sanottavana. Mutta tokihan meillä olivat tuohon aikaan päättäjät järjissään.

Joka tapauksessa siis työelämä, johon tarjotaan vain nopea kurkistus, vaikuttaa täysin modernilta, kuten se on muistikuvissammekin. Loputtomat kehittämiset ja arvioinnit olivat alkaneet ja koneistot jauhoivat täydellä teholla ns. hevonpaskaa (oikeastaan härän: siis bullshit).

1950-luku oli jo toivottoman kaukana eikä suurin osa enää edes muistanut sitä. Paluu oikean aidon elämän lähteille, jossa miehinen mies pärjää omalla voimallaan ja taidollaan, ei ollut mahdollista yhden miehen kapinassa eikä tietysti muutenkaan. Yritystä voi toki pitää urhoollisena.