Lontoon päivällispöytien ääreltä

 

Suuren muistiinmerkitsijän oppivuodet

 

James Boswell, Lontoon-päiväkirja 1762-1763. Suomentanut Jouko Linturi, esipuheen kirjoittanut Yrjö Kivimies. Tammi 1952, 333 s.

James Boswellin nimen tuntee jokainen vähänkin sivistynyt englantilainen. Tämä nimi liittyy erottamattomasti Samuel Johnsoniin, johon anglosaksisessa kirjallisuudessa usein viitataan vain lyhyesti tohtori Johnsonina.

Sen nimisiä tohtoreita maailmassa lienee ollut kymmenin tuhansin, mutta Samuel Johnson on saanut kunnian tulla kiistattomasti ensimmäiseksi kaikkien tohtori Johnsonien joukossa kai siksi, että hän suorastaan symbolisoi kotimaataan, Englantia, sek hyveineen että pikku paheineen (ks. Vihavainen: Haun johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Erään kiteytyksen mukaan Johnson oli suorastaan luonnottomassa määrin englantilainen olento.

Johnson muistetaan nykyään lähinnä englannin kielen sanakirjastaan ja Boswell taas Johnsonin elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerta on suomeksikin ja on sanottu, että paras Samuel Johnsonin teos on juuri tuo Boswellin hänestä kirjoittama elämäkerta.

Boswell on todella mestarillinen jokapäiväisen elämän kuvaaja myös tuossa elämäkerrassaan ja tätä taitoa hän harjoitteli kirjoittaessaan päiväkirjaansa, josta yksi nide on nyt käsillä.

 Yllättävää kyllä, se julkaistiin ensi kerran vasta 1950-luvun alussa, koska suku ei halunnut julkisuutta kaikelle sille, mitä Boswell kirjassaan kuvaa. Nuoren miehen jokapäiväisiin ongelmiin kuului näet tietenkin myös seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen ja tämä puoli kaikkine seurauksineen on kirjassa hyvin vahvasti esillä.

Tässä suhteessa hyvä vertailukohta on Samuel Pepysin päiväkirja, joka ajoittuu restauraation ja Lontoon palon aikoihin. Myös se on hyvin avomielinen ja laajasti arkipäivää kuvaava teos. Sekin löytyy myös suomeksi.

Sankarreihin uskonut historioitsija Thomas Carlyle, joka nosti rehellisyyden metafyysiseen arvoon ja lähes kaiken muun yläpuolelle, piti tohtori Johnsonia suurena miehenä juuri tuon ominaisuuden takia. Hän ei sietänyt perienglantilaista pahetta nimeltä cant eli ukokultaisuutta.

James Boswellin Carlyle katsoi nousseen suuruuteen samalta pohjalta: myös tämä oli täysin rehellinen ja sen takia osasi myös arvostaa Johnsonia. Johnson oli sankari ja Boswell sankarinpalvoja, joka sekin osoitti mielen jaloutta ja sai valonsa sankaruudesta kuin kuu auringosta.

Boswell toteaa päiväkirjaansa aloitellessaan, että tulee kirjaamaan ylös kaiken merkittävän eikä koskaan valehtele. Mikäli jostakin asiasta ei voi kirjoittaa, hän jättää se kokonaan kertomatta.

Nyt voimme van arvailla, mitä tästä päiväkirjasta sitten oikein puuttuu, mutta eihän mikään täällä maan päällä ole täydellistä, kenties aritmetiikan yhtälöitä lukuun ottamatta, mutta nekin ovat vain tautologioita kuten matematiikka yleensä ja siksi epäkiinostavia.

Joka tapauksessa on selvää, että tätä teosta voi pitää poikkeuksellisen uskollisena kuvauksena omasta ajastaan ja sen ajattelu- ja toimintatavoista ainakin tietyissä piireissä. Tässä tapauksessa nuo piirit käsittivät suuren osan Englannin henkisen elämän parhaimmistosta.

Mitä Englantiin tulee, sen suhde Skotlantiin ja skottien suhde emämaahan on poikkeuksellisen kiinnostavasti käsitelty tässä kirjassa. Englantilaisilla oli tiettyä ylenkatsetta skotteihin nähden ja yleisesti muistetaan aina Johnsonin letkautus Boswellille: maailmassa on paljon mahtavia näkyjä, mutta skotille mahtavin on se maantie, jota pitkin pääsee Englantiin…

Tuon lauseen kuullessaan Boswell ei suinkaan paennut lähimpään turvalliseen tilaan, vaan nauroi hereästi muiden mukana: kyseessähän oli personoituneen Englannin, John Bullin aito näkökulma. Sisimmässään hän kuitenkin hieman arvosteli mestariaan tämän johdosta.

Boswellin oma suhde Englantiin oli komplisoitu. Hän kuului ylhäiseen skottilaiseen sukuun ja puhui skottilaisittain murtaen, mutta opetteli seurapiireissään puhumaan englantia, kuten joskus asian ilmaisi. Itse asiassa skottien seura Lontoossakin oli hänestä yleensä liian rahvaanomaista ja karkeaa. Älyllinen taso oli siellä matala, olipa skottilaisten ajattelijoiden taso sitten miten korkea tahansa.

Kirjoittajan skottilainen veri toki kuohahti, kun rahvas teatterissa joskus, muutaman ylämaalaisen tullessa sisään, alkoi huudella ”no Scots, No Scots!”. Silloin Boswell nousi vimmoissaan ylös ja vaati huutajia vastaamaan sanoistaan. Tappelua ei sentään tullut.

Kuten tunnettua, skotit tunsivat katkeruutta Stuartien kukistamisesta ja sen jälkeisestä menosta, joka oli tuonut lopulta maahan kielitaidottomat ja typerät Yrjö-kuninkaat. Skottilaiset jakobiitit hautoivat yhä revanssia ja sen onnistumisen mahdollisuuksia pohdittiin.

Boswell oli lapsena ollut hyvin uskonnollinen ja pelännyt helvettiä. Nyt hänen suhteensa uskontoon oli valistuneen tasapainoinen ja hän oli ahkera kirkossa kävijä, Englannin kirkkokin alkoi tuntua asianmukaiselta ratkaisulta ja jakobiittinen katolisuus olisikin ollut mahdollista vain salaa.

Pimeää Boswell pelkäsi yhä kuollakseen, vaikka taikauskoisuudesta ei kirjassa juuri näy merkkejä. Toki myös rosvot olivat reaalinen vaara ja niitä sankari pelkäsikin Oxfordin matkallaan. Pistoolit oli pidettävä ladattuina.

Itse asiassa nuori mies halusi vastoin isänsä tahtoa tulla kaartinupseeriksi ja lähestyi milloin ketäkin potentaattia saadakseen asianmukaisen viran, joka olisi maksanut myös paljon rahaa.

Käytyään eräässä kaartin joukko-osastossa Boswell vakuuttui siitä, että upseerit elävät miltei kaikkia muita paremmin ja työtäkin on kovin vähän. Ns. linjarykmentin upseeriksi hän ei sen sijaan olisi ruvennut mistään hinnasta. Viran piti olla Lontoossa.

Mistään ei imene, että Boswellilla olisi ollut mitään valmiuksia upseerin uralle, ellei sellaiseksi katsota tottumusta alempiensa komentamiseen. Sodan raakuudet ja rasitukset kauhistuttivatkin häntä, eikä hän näköjään tosissaan koskaan aikonut joutua sotakentälle. Käytyään katsomassa jukista teloitusta hän oli sairaana pitemmän aikaa.

Oli epäilemättä onnellista, että Boswellista ei koskaan tullut upseeria kuten sekin, että hän kerran sattumalta kohtasi Samuel Johnsonin.

Siitä alkoi muuan legendaarinen ystävyys, joka tuotti aikakautensa parhaimpiin kuuluvaa proosaa. Siitä osa on päässyt jälkipolvien luettavaksi vasta niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Voidaan vain toivoa, että saman luokan materiaalia menneiltä vuosisadoilta paljastuu vielä lisääkin.

 

Aikansa oligarkit

 

Imperiumi

 

Bengt Jangfeldt, Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä. Suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto. Siltala 2023, 480 s.

 

Nobeleista on tullut jo joskus kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun nobel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Mainittu Sigvard Strandhin kirja keskittyi dynamiittimies Alfrediin ja Venäjällä toiminut Nobel-dynastia jäi tuossa kirjassa sivuteemaksi.

 Jangfelt korjaa puutteen moninkertaisesti ja keskittyy kirjassaan Immanueliin ja hänen Venäjällä toimineisiin poikiinsa ja pojanpoikiinsa mainiten Alfredin vain aina silloin, kun tämä rahoillaan auttoi veljiä ja veljenpoikia, joiden huikean menestyksen lomassa koettiin välillä myös vaarallisia syöksyjä. Valtavia voittoja tarjonnut perustajakausi oli tulvillaan myös vaaroja. Halukkaita pääsemään rahoihin käsiksi kyllä löytyi, aina Amerikssta asti.

Immanuel oli klaanin kantaisä, ruotsalainen mekaanikko, joka muutti Venäjälle, aluksi Turkuun. Suomessa muillakin Nobeleilla oli aina jotakin toimintaa nitroglyseriinin valmistamisesta öljyn jakeluun ja myös kesänviettopaikkoja Saimaan kanavalla ja Kannaksella. Naisväki sai joskus elellä Helsingissä vuosikaudet samaan aikaan kun mies teki bisnestä Pietarissa tai kauempana.

Immanuel oli aikansa monipuolinen keksijänero, jollaisia ei taida nykyään enää olla. Tässä suhteessa hän muistutti vaikkapa Edisonia tai Helsingin yliopiston venäjän kielen professoria Baranovskia. Keksintöjä tuli kuin liukuhihnalta ja monia päästiin soveltamaan käytäntöönkin.

Immanuel, joka oli lähes kouluja käymätön, kuten koko klaanin miehet yleensäkin, suunnitteli ja rakensi kaikenlaista silloista merimiinoihin. Poika Alfred viehättyi erityisesti räjähteistä, joita tuon ajan kemia kehitti yhä uusia ja sai kuin saikin rajun ja arvaamattoman nitroglyseriini kesytettyä turvalliseksi louhintaräjähteeksi ja savuttomaksi ruudiksi.

Alfredin veljistä Ludvig kehitti konepajateollisuutta, joka sittemmin tuotti muun muassa uutta keksintöä: dieselmoottoreita. Suuri ostaja oli Venäjän laivasto, jota rakennettiin uudelleen Tsušiman katastrofin jälkeen. Robert perusti Bakuun öljykonsernin, joka alkoi tarjota polttoainetta ensin öljylamppuihin valaantraanin sijasta ja sittemmin yhä enemmän juuri noihin dieselmoottoreihin.

Branobel (bratja Nobel, Nobel-veljekset) oli ennen pitkää Venäjän ja välillä jo maailmankin suurin öljy-yhtiö. Öljyn kuljetusta varten luotiin suuri laivasto, joka kulki pitkin Venäjän meriä ja jokia ja jolla oli suuria välivarastoja strategisissa paikoissa.

Kilpavarustelun kiihtyessä ennen ensimmäistä maailmansotaa syntyi vielä Noblessner, joka tuotti muun muassa sukellusveneitä ja muita merisodan välineitä. Sen rakennusten viereen on nyt Tallinnassa perustettu uusi ja hieno vierassatama.

Nobelit eivät tuottaneet vain moottoreita, laivoja, sotarautaa ja öljyä. Alfa-Laval-firman kanssa perustettiin Alfa-Nobel, joka valmisti käsikäyttöisiä separaattoreita, jollaiset olivat suuri hitti myös Suomessa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkeenkin, aina 1950-luvulle asti.

Nobelien keskuspaikka sijaitsi Pietarissa ns. Viipurin puolella, Ison Nevkan ja Suomen aseman välillä. Konepaja oli rannan tuntumassa ja konttorit ja työläisten asunnot hieman sisempänä. Yleensä Nobelit tunnettiin esikuvallisina työnantajina, jotka houkuttelivat myös sosiaalisilla eduilla, oli modernia asuntoa, koulua ja terveydenhoitoa. Moinen oli tuon ajan Venäjällä harvinaista ja valtio antoikin siitä tunnustusta.

Suomalaisten eli siis suomenruotsalaisten kanssa Nobeleilla oli läheisiä kontakteja myös Venäjällä ja esimerkiksi kivääriteolllisuudessa kunnostautuneet ja rikastuneet Standertskiöldit tulivat parikin kertaa apuun, kun veljesten loputtomasti versovat firmat uhkasivat joutua umpikujaan. Muutakin yhteistyötä tehtiin.

Nobelit, jotka yleensä tuskin osasivat venäjää, kuuluivat Pietarissa Pyhän Katariinan ruotsinkieliseen seurakuntaan, jonka enemmistö oli suomenruotsalaista. Myös Bakuun, joka jossakin vaiheessa oli kaiketi suurin ruotsalaiskeskittymä Ruotsin ulkopuolella, värvättiin paljon ruotsalaisia.

Bakuun syntyi myös suomalainen siirtokunta, jonka vahvuus näyttää olleen muutaman sadan luokkaa. 1800-luvun sanomalehtien todistuksen mukaan siellä oli paljon ummikkosuomalaisia, jotka eivät osanneet mitään vierasta kieltä ja jotka mielellään viettivät vapaa-aikaansa yhdessä.

Nobelit pysyivät aina ruotsalaisina, vaikka asuivatkin Venäjällä ja yleensä säilyttivät myös Ruotsin kansalaisuuden, vaikka kävivätkin siellä harvoin. Ruotsinkielistä seurapiiriä löytyi, paitsi Pietarista, myös Helsingistä, jossa vierailtiin ilmeisesti useammin. Paljon rahaahan myös Suomessa tuona aikana kerääntyi yksiin käsiin, kuten Jugend-rakennuksemme todistavat.

Jangfeltin kirja perustuu laajalle lähdemateriaalille ja on kovin yksityiskohtainen. Jotkut luvut kiinnostanevat lähinnä suvun jäseniä, mutta löytyyhän sieltä sitten vastaavasti aina joitakin kiinnostavia välähdyksiä ajan elämästä ja ajattelutavasta. Bisneksen ilmapiiri ja globaali kilpailu öljyalalla on yksityiskohtaisesti esitetty ja suuret suhdannevaihtelut antoivat aina silloin tällöin muistutuksen kuolevaisuudesta myös Nobel-yhtiölle ja koko mahtavalle konsernille.

Bakun lakot olivat aikoinaan kuuluisia, kuten myös eräs niiden puuhamies, Iosif Vissarionovitš Džugašvili. Perintönä noilta ajoilta kuvasi neuvostoliittolainen historiankirjoitus Nobelit aivan erityisen tunnottomiksi saalistajiksi ja työväen riistäjiksi. Nyt tilanne on toinen, ja konsernin ansiot työväen olojen parantamiseksi tunnustetaan yleisesti. Pietarilainen opas, jonka voi ainakin vielä äskettäin löytää netistä, kuvaa Nobel-yhteisöä mallikelpoiseksi. (ks. Greebanal).

Suurimmillaan Nobel-konserni oli maailmansodan aikana ja kuten arvata saattaa, se romahti sitten bolševikkivalankumouksessa. Koko joukko onnistui joka tapauksessa pakenemaan Venäjältä.

Kannaksella sijainneen Nobelien huvilan, Kirjolan räjäytti Suomen armeija talvisodan aikana. Veljekset muuttivat vallankumouksen jälkeen kuka minnekin. Pariisi oli se paikka, jossa Venäjältä lähteneet emigrantit odottelivat bolševismin kukistumista ja siellä asui pari vuotta myös konsernin vanhin Emanuel, joka järjesteli mahtavia juhlia.

 Ihan tyhjän päälle eivät Nobelit jääneet, vaikka Venäjälle jäänyt, nykyrahassa laskien miljardiomaisuus otettiinkin pois heidän käsistään.

Nykytermein sanoen, Nobeleita voidaan pitää aikansa oligarkkeina, mutta erot nykyisiin virkaveljiin ovat olennaiset. Nobeleiden rikkaus ei perustunut ylhäältä lahjoitettuun monopoliin, vaan suureen kekseliäisyyteen ja sitkeään yrittämiseen, jossa koko ajan jouduttiin kohtaamaan bisneksen vaarat ja vastuut. Mitään hovin kumartelijoita ei veljeksistä ja heidän perheistään tullut.

 

Olemmeko superpohjoismaa?

 

Tender is the North

 

Mauno Koivisto fundeerasi joskus olleensa hänkin innostunut suurista sosialistisista päämääristä, mutta kokemuksen myötä oli alkanut nähdä asioita realistisemmin: oli tullut vammaa sieluun.

Paha mielihän siitä saattaa tulla, kun kaikkensa yrittää ja uskoo ja sitten käykin kuten aina. Siinä ei kuitenkaan kannata itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta, vaan omaa typeryyttä. Vielä parempi on, jos kokemuksesta viisastuu, silloin henkiset kolhut eivät muodostu sellaiseksi vammaksi, joka haittaa toimintaa, vaan kokemukseksi, josta oppii.

Kuten jokainen voi ympärillään havaita, nykyihmiselle ja etenkin nykysuomalaiselle on ominaista hyvin voimakas narsismi. Se, mitä tapahtuu omissa aivoissa, on kaikkein tärkeintä, vaikka sillä ei niiden ulkopuolella olisi mitään merkitystä. Sitä voi syödä matoja ja koppakuoriaisia ja karttaa lentämistä ja autoilua, jotta pääsee riemuitsemaan oman, palvotun egon pyhyydestä, mutta maailman kehityksen kannalta asia on täysin yhdentekevä.

Seppo Oikkonen on ansiokkaasti kirjoitellut ryhmänarsismista ja henkisestä taantumisesta tälläkin palstalla enkä ole keksinyt parempaakaan keinoa ymmärtää niitä ilmiöitä, joita joutuu todistamaan etenkin akateemisesti koulutetun väen keskuudessa. Kyseessä ei ole normaali tyhmyys, vaan tyhmyys potenssiin n.

Tässä ajassa imago on usein tärkeämpi tekijä kuin todellisuus, jonka varsinaiseen olemassaoloonkaan monet sofistikoituneet henkilöt eivät enää usko. Niinpä imagoa rakennetaan tavattoman suurella hartaudella ja vaalitaan kuin kansallista aarretta.

Rooman vallan vuosina kuuluu olleen vallalla käsitys, että jossakin hyperboreassa asuu kansa, jonka tavat poikkeavat täysin perusroomalaisista. Se on tavoiltaan puhtaampi, ei tunne ylellisyyttä eikä paheita ja elää tyytyväisenä toimeentulon äärirajoilla.

Sellaisiahan olivat Tacituksen fennit, joilla ei ollut mitään omaisuutta, ei edes rakennuksia. Hyveen saavuttaminen fennien tavalla olisi tietenkin ollut roomalaiselle käytännössä mahdotonta heidän turmeltuneisuutensa tähden. Myöhemmin tuli tavaksi ajatella ns. jalojen villien olevan samoin hyveellisiä ja kelpaavan saavuttamattomaksi esikuvaksi sivistyneelle ja siis rappeutuneelle eurooppalaisuudelle.

Tätähän on jatkunut näihin saakka (ks. Vihavainen: Haun swift tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Meille ovat nykyään eläimet jalouden korkein aste ja ihminen, mielisairas ja kaiken tuhoava eläimen irvikuva se kaikkein alin. Ellei eläimiä ole käytettävissä, otetaan idoliksi, jokin poliittisesti korrekti kohde, homoista ja naisista runsaspigmenttisiin hyenkilöihin.

Eihän tässä sinänsä mitään uutta ole. Ehkä jotain uutta sentään on siinä jalossa kilpailussa, jota on käyty suunnilleen vajaat sata vuotta länsimaiden kesken siitä, mikä niistä mahtaisi olla kaikkein jaloin ja siis epäitsekkäin koko joukosta.

Supervallat, USA ja Neuvostoliitto ylpeilivät sillä, että vapauttivat puoli Eurooppaa ja Läntinen Eurooppa siitä, että se vapautti koko entisten siirtomaiden maailman toteuttaakseen ihmiskunnan korkeimpia ihanteita. Siinä ei aseita ja ammuksiakaan säästelty ja miestä kaatui kuin heinää. Mutta maanpäällinen paratiisi syntyi kuin syntyikin vain noiden vapauttajavaltojen omassa pihapiirissä.

Pohjolan ylväät kansat sen sijaan, jotka aiemmin olivat loistaneet sotaisella kunnollaan, alkoivat nyt kilpailla vastikkeettoman rahan syytämisessä sinne, missä asiat olivat kaikkein kurjimmin.

Kuten jokainen olisi voinut kertoa, seurauksena oli, ettei siellä sitten niitä kurjasti olevia asioita tarvinnut muuttaa ja toivottu kehitys kohti hyvinvointia ei päässyt alkua pitemmälle.

No, sen jälkeen havaittiin, että on jollakin tavalla hienoa ottaa noista kehittymättömistä maista niiden kehityskykyisin aines tänne omaan maahan paikkaamaan omaa työvoimapulaamme. Siinä saataisiin omaakin taloutta paikattua.

Tämä tie on jo kuljettu loppuun, kuten Euroopan valtioiden johtajat ovat todenneet jo vuosikymmen sitten. Pohjolan etummaiset sosialidemokratiat ovat nyt omaksuneet tiukan maahanmuuttopolitiikan, koska vain se palvelee oman maan etua. Tanska ja Ruotsi ja juuri hiljattain taas uudelleen Englanti ovat ottaneet lusikan niin sanotusti kauniiseen käteen.

En tiedä, millainen imagotappio näille maille on koitunut siitä, että ne ovat lopettaneet omien etujensa vastaisen politiikan. On syytä olettaa, että siitä joka tapauksessa seuraavat vähintäänkin vastaavat hyödyt kotimaassa.

Meidän maamme on aivan viime vuosina noussut imagokilpailun huipulle ja tiedämme kyllä miksi. Se ei ole johtunut siitä, että taloutemme on aivan samaan aikaan jäänyt yhä enemmän jälkeen noista pohjoismaista, joihin meitä on aina verrattu.

 Syyt ovat olleet todellisia imagosyitä, olemme pystyneet esittelemään omaa malliamme, upeasti esiintyvää poliittisesti hyperkorrektia hahmoa, eräänlaista mannekiinia, joka on erilaisiin asusteihin puettuna lausunut aina sellaisia asioita, joita niin kovin moni on janonnut kuulla juuri tällaisen henkilön suusta. Eikä rahakaan ole päässyt loppumaan…

Olemme nyt menettämässä tämän maailmanluokan valtin, mutta meidän on kyllä pelastettava maamme tulevaisuudesta se, mitä siitä voidaan pelastaa. Olisi upeata saada jopa Suomen Skandinavian maihin syntynyt takamatka kurottua umpeen. Mutta haittaisiko se imagoamme vielä lisää?

Mitä jos me omaksuisimme ihan aidosti skandinaavisen eli ruotsalais-tanskalaisen linjan maahanmuutossa? Mitäpä, jos lakkaisimme jakamasta vastikkeetonta rahaa, jonka joudumme lainaamaan ja harjoittaisimme sen sijaan vain sellaista liiketoimintaa ns. kehitysmaissa, joka on molempien osapuolten ja ainakin meidän itsemme kannalta hyödyllistä ja tuottavaa?

Jos tuollaiset asiat kelpaavat esikuvamaillemme, niin miksi ne eivät kelpaa meille, vaan tuovat nimenomaan meille mainehaitan?

Missä tuo mainehaitta sitten voisi näkyä, on asia sinänsä. Luulen, että ne korruptoituneet klaanipäälliköt, jotka kuvittelivat saaneensa synnynnäisen oikeuden rahoihimme, voisivat loukkaantua. Mutta, kuten sanotaan, elämä on.

 Jos lähdemme siitä, että meidän tulee kaikkia mahdollisia tahoja miellyttääksemme maksaa siitä velkarahalla, merkitsee se ennen muuta sitä, että olemme hölmöjä ja tämän nuo rahan saajat kyllä ymmärtävät.

Rahan vastikkeeton jakaminen ja sen muka kontrolloiminen virkamiestyönä tuottaa vain vahinkoa saajille, kuten jo monet kerrat on todettu. Kuitenkin olemme jo vuosikymmenet maksaneet noita aneita pyrkien niihin maagisiin lukuihin, jotka on jossakin hihasta vedetty. Ei sellaista kukaan voi tosissaan arvostaa ja kunnioittaa.

Miten moni muuten meillä tietää esimerkiksi Skandinavian ja Länsi-Euroopan maiden kehitysapubudjettien suuruuden prosentteina kanantuotteesta?

Mutta jos sittenkin jättäytyisimme Skandinavian kelkasta ja vastoin muiden maiden käytäntöjä jatkaisimme oman maamme etujen vastaista politiikkaa kaikkialla, ilmastonmuutoksen pikatorjunnasta avoimien ovien siirtolaispolitiikkaan ja vastikkeettomaan velaksi otetun rahan jakeluun, vaikka juuri meidän taloutemme ei sitä enää kestä. Miten ja missä tuo mainehaitta näkyisi?

Käytännössähän emme voi tehdä äkkikäänteitä ja uusi suuntaus merkitsisi vain suhteellista kääntymistä kestävän (oman maamme kannalta kestävän) kehityksen suuntaan ja takaisin kohti etummaisten pohjoismaiden suuntaa? Norjaa, jolla on loputtomat luonnonrikkaudet, on pidettävä erikoistapauksena.

Eikö tästä seuraisi, että meidät alettaisiin taas enemmän tai vähemmän ottaa vakavasti. Emme olisi enää narsistista hyvepolitiikkaa velaksi harjoittava maa, jonka naiiviudelle voi vain nauraa? Olisimme niin sanotusti normaali valtio, jollaiset aina ajavat omaa etuaan, koska ymmärtävät, ettei sitä kukaan muukaan tee.

Saapas nyt nähdä, mitä muuan pohjoismaisuuden nimiin vannova ryhmittymä on keksinyt sanoa tässä tilanteessa, jossa se on asetettu temppelin harjalle: maan etu muiden pohjoismaiden tapaan vai kaikki ne ihanat ylistykset, jotka seuraavat siitä, kun kumartaa imagopolitiikan belsebubille…?

Utopistidemokraattien aika?

 

Reaalidemokratia

 

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin erään hullunkurisen termin, jota Neuvostoliitto käytti poliittisesta ja yhteiskunnallisesta järjestelmästään.

Sehän oli reaalisosialismi. Sosialismi oli käsite, joka etenkin 1800-luvun alkupuolella oli jokseenkin identtinen utopismin kanssa. Kaikki nuo Saint Simonit, Fourierit ja Proudhonit olivat vakuuttuneita siitä, että kun perustettaisiin uusi, oikeudenmukainen yhteiskuntajärjestelmä, olisi maailmassa kaikki kohdallaan ja ihmiset eläisivät onnellisina ja tasa-arvoisina. Seksuaalisuuden vapauttamista pidettiin usein myös aivan keskeisenä tehtävänä.

Kaiken keskiössä oli omaisuuden tekeminen yhteiseksi (socius tai communis). Yksityisomaisuuden hävittäminen oli välttämätöntä ja joidenkin mielestä tämä koski myös perhettä. Myös Marx ja Engels olivat tätä mieltä ja perustivat oikein kommunistisen puolueen, joka julkaisi hyvin radikaalin manifestin, mutta jäi poliittiseksi nollaksi.

Kuten tunnettua, Lenin otti vuonna 1918 omalle sosialidemokraattisen puolueen fraktiolleen nimen kommunistinen puolue ja vaati ehdotonta kuuliaisuutta Marxin ja Engelsin ajatuksille, nehän oli jopa tieteellisesti perusteltu tunnetussa Pääoma-teoksessa. Ei tarvinnut kuin toteuttaa.

Aikomukset siis olivat mitä parhaimmat, mutta mitä sitten saatiinkaan aikaan, on toinen asia, jota ei kannata tässä taas enemmälti setviä.

Olennaista on, että todellisuus poikkesi aivan tavattomasti niistä vapauden, tasa-arvon ja vaurauden lupauksista, jotka oppi-isien mukaan ehdottomasti seuraisivat yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta. Sanassa ”reaalisosialismi” oli hyvin vahva apologian maku: kuvitella voitte mitä vain, mutta tällaista siitä todellisuudessa syntyy, vain tällaista…

Toki reaalisosialismi kehui itseään aivan hillittömästi ja lienee saavuttanut tässä suhteessa jonkinlaisen maailmanennätyksen. Itse tuo termi oli kuitenkin koko ajan muistuttamassa siitä, ettei tässä mitään utopiaa eletty, sellainen oli vain tulossa. Aluksi ilmoitettiin mahdollisimman mahtipontisesti, että tulemisen vuosi olisi 1980, mutta jo 1960-luvulla huomattiin, ettei vuotta ollut mahdollista ilmoittaa. Kyseessä olisi pitkän pitkä prosessi…

Kommunismi ei kuulunut antiikin aikana toteutettuihin yhteiskuntajärjestelmiin muuten kuin teoreettisella tasolla, Platonin Utopiassa. Demokratiaa sen sijaan kokeiltiin reaalimaailmassa siinä kuin monarkiaa ja aristokratiaa. Näillä reaalisilla valtiomuodoilla oli aina mahdollisuus kehittyä suuntaan tai toiseen.

Demokratiasta saattoi tulla oklokratiaa eli roskajoukon valtaa, aristokratiasta eli parhaiden vallasta kakistokratiaa eli kehnoimpien valtaa ja monarkia saattoi rappeutua tyranniaksi. Olisi pidetty kovin naiivina sitä, joka ilman muuta olisi ylistänyt jonkin valtion todellista tilaa pelkästään sen takia, että se edusti tiettyä valtiomuotoa. Toki valtiomuotojakin pidettiin yleisesti eriarvoisina: spartalaisilla ja ateenalaisilla oli omat käsityksensä asioista.

Venäjän slavofiilit eivät koskaan pitäneet länsimaisesta demokratiasta. Jo slavofiilien ensimmäinen sukupolvi 1840-luvulta alkaen halveksi demokratiaa, joka toki lännessäkin ilmeni vielä sangen vaillinaisessa muodossa. Periaatteena se joka tapauksessa oli tärkeä jo Ranskan vallankumouksesta lähtien.

Puolan valtiopäivät (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) olivat räikein esimerkki demokratiasta eli mahdollisimman monen oikeudesta ajaa omia etujaan. Systeemi merkitsi tosiasiassa vahvemman oikeutta eli väkivallan tunnustamista korkeimmaksi tuomariksi.

 Oliko enemmistön valtakaan pohjimmiltaan mitään muuta kuin väkivaltaa? Mitään muita perusteitahan ei demokratiassa tarvittu vaikkapa lähes puolen valtakunnan alistamiseksi toisen puoliskon mielivaltaan: pulinat pois, me tahdomme tätä ja tätä…

Missä olikaan se jumalallinen oikeus, joka määräisi jokaiselle sen, mitä hänelle kuuluu, eikä jättäisi asioita ahneen ja itsekkään ihmisen omien etujensa mukaan ratkaistaviksi? Slavofiilisessä ajattelussa sellainen hallinto voisi syntyä vain itsevaltiaan alaisuudessa. Itsevaltias saattoi asettaa tavoitteekseen vain oikeuden ja totuuden toteuttamisen ilman puoluenäkökohtia.

Kansan velvollisuus taas oli kunnioittaa oikeutta ja totuutta silloinkin, kun ne eivät edistäneet sen etuja ja henkilökohtaisia pyyteitä. Slavofiilisen ajattelun mukaan näin Venäjällä perinteisesti tehtiinkin: kaikki hyväksyivät tehdyt päätökset yksimielisesti (sobornost). Kaikenlainen oppositio merkitsi syntiä ja nousemista Jumalalta tulevaa valtaa vastaan.

Tämä tässä nyt vain esimerkkinä siitä, että demokratian kunnioittaminen ei ole mikään itsestäänselvyys ja on sitä paitsi historiallisesti aika uusi asia.

Ja demokratiaahan on sitten kovin monenlaista. Tarkoitan sitä, että demokraattisiksi itseään kutsuvia maita on tässä maailmassa ymmärtääkseni jo suuri enemmistö, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, vaihtelee olennaisen paljon.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on tunnustanut demokratian periaatteita jo kohta kaksi ja puolisataa vuotta. Joidenkin mielestä se on hyvä esimerkki siitä, miten suuresti teoria ja käytäntö voivat poiketa toisistaan tällä alalla. Kuitenkaan Yhdysvallat ei ole ottanut käyttöön termiä reaalidemokratia ja vaatinut, että kaikkien muidenkin demokraattisiksi itseään nimittävien valtioiden pitäisi omaksua sen instituutiot.

On täällä vielä saanut kutsua itseään demokratiaksi, olipa sitten muodollisesti monarkiakin, kunhan vaalit on voitu todeta vapaiksi ja rehellisiksi ja kansanedustuselimellä on voitu havaita olevan todellista valtaa riittävässä määrin.

Sen sijaan esimerkiksi Venäjän ja Valko-Venäjän muodollisesti demokraattisia järjestelmiä ei yleensä ole enää tunnustettu tosiallisiksi demokratioiksi. Muuan venäläinen tuttavani katsoi, että kakistokratia on paras termi kuvaamaan hänen maansa poliittista järjestelmää.

Siinä kuin aristokratia on parhaimpien valtaa, on kakistokratia moraalisesti kehnoimpien valtaa. Valtaan on vienyt häikäilemättömyys ja häpeämättömyys eikä mitään rikoksia kavahdeta.

Meillä tilanne lienee sentään aika pitkälti toinen. Ehkäpä hallitsevien piiri ei meilläkään täyty etupäässä kaikkein jaloimmista kansan palvelijoista ja ehkäpä politiikassa on tapana etsiä pikemmin oman puolueen ja aatteen etuja rumillakin keinolla, kuin todella palvella koko maan etua.

Muuan merkillinen ilmiö on toki nykyään havaittavissa. Demokratia on yleensä käytännössä toiminut aina enemmistön tuella ja myös sen hyväksi. Mikäli samalla on pahoin sorrettu oppositioon jääneitä, on kyseessä demokratian periaatteiden kannalta epäilemättä vääristymä.

Mutta mitä lieneekään sanottava sellaisesta ilmiöstä, että päätökset onkin tehty pienten vähemmistöjen tai täysin asiaankuulumattomien ulkoisten tahojen hyväksi samalla oman enemmistön etuja loukaten?

Voi väittää, että tällainen ei ole edes mahdollista, mutta jätän tutkimuksen selvitettäväksi, onko se sitä vai ei. Joka tapauksessa kyseessä voisi historiallisesti olla uusi ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa hyperdemokratiaksi.

Luulen, että kyseessä on aivan todellinen ja varsin uusi asia, joka liittyy siihen käsitykseen maamme yltäkylläisen hyvinvoinnin ansaitsemattomuudesta, josta kuulee aina silloin tällöin puhuttavan. Annetaan siis osa hyvästämme muille, olivatpa nuo sen ansainneet tai ei -eihän se meillekään oikeudella kuulu.

Pientenkin vähemmistöjen etujen huomiointi sikäli kuin se ei loukkaa enemmistöjen etuja, on tietenkin oikein ja kiitettävää. Myös maailman pelastaminen on kiitettävä tavoite, vaikka se onkin mahdollisuuksiemme ulkopuolella. Rajattomasti tätä ei voi tehdä ja tärkeää olisi tietää, missä se hyväksyttävä raja kulkee. Tahdon asiahan tämäkin lopulta on, kuten koko politiikka.

Hyväntahtoisuus on ehdottomasti kaiken kunnioituksemme ansaitseva hyve. Asia muuttuu tässäkin tapauksessa toiseksi, jos se menee liian pitkälle. Silloin siihen on liitettävä sana hölmöys.

Reaalidemokratian maailmakin on täynnä merkillisyyksiä, joita siinä ei periaatteessa pitäisi olla. Niiden kanssa me nyt vain joudumme elämään. Terveisiä vain tuonne naapurikortteliin.

Käske, Johtaja!

 

Ruoskan ihanuudet

 

Aleksandr Puškin, kaikessa renessanssi-ihmisen universaalisuudessaan, säilytti henkisen vapautensa, vaikka Nikolain santarmikuri sai samaan puolelleen myös monia mielistelijöitä, lahjakkaitakin.

Nikolai Karamzin, Venäjän Topelius oli tuohon aikaan tavattoman suosittu ja hänen näkemyksensä mukaan Venäjä oli suuri, mahtava ja erinomainen vain silloin, kun sitä johti itsevaltias, joka ei väkivaltaa säästellyt, silloin kun sillä näytti olevan käyttöä. Itse asiassa se muuttuikin jopa itsetarkoitukseksi silloin, kun sotamiehiä tapettiin jopa tuhansien iskujen kujanjuoksulla mitättömienkin rikkomusten tähden.

Itsevaltiudella riitti mielistelijöitä ja ihailijoita, mutta kuka uskalsi kritisoida sitä? Julkisesti se olisikin ollut itsemurha, mutta pirullisia epigrammeja ei kukaan voinut estää kulkemasta kädestä käteen ja suusta suuhun. Puškin kirjoitti Karamzinista:

В его «Истории» изящность, простота
Доказывают нам без всякого пристрастья
‎Необходимость самовластья
‎И прелести кнута.

Tuon ”Historian”[1]teksti kaikkiaan

todistaa hienosti ja vakuuttaa

on tarpeen itsevaltaisuus

ja ruoskimisessa on ihanuus

 

Kun tuo käännös ei taida tehdä oikeutta originaalille, otan tähän vielä tekoälyn aikaansaannoksen kaikessa nerokkuudessaan:

Hänen "historiansa" eleganssissa, yksinkertaisuudessa

Ne todistavat meille ilman puolueellisuutta

Autokratian välttämättömyys

Ja ruoskan hurmaa.

 

No, runon sisällys se tässä pääasia on. Puškin, joka oli suuri asiantuntija myös sänkykamaripuolella, ymmärsi hyvin, ettei ruoskiminen tuottanut vain kipua. Monille se tuotti suurta nautintoa ja ainakin henkisellä tasolla sadomasokistinen syndrooma näyttää olleen tuon ajan Venäjällä hyvin merkittävä ja suosittu ilmiö.

No, meitähän on joka junaan ja etenkin nykyaikana olisi erittäin moitittavaa leimata tai suorastaan tuomita joku seksuaalisten mieltymystensä vuoksi.

Pois se! Jos joku pariskunta tai miksei suurempikin joukko omassa piirissään antaa ruoskan viuhua ja vaikkapa alistaa koiriksi pukeutuneita salarakkaitaan tai miksei puolisoitaankin, niin tehköön sitä terveydekseen! Mitäpä se muille kuuluu.

Mutta silloin, kun tällaiset henkilöt pääsevät määräämään valtion politiikasta ja harjoittamaan sadismiaan sellaisiin ulkopuolisiin, jotka eivät millään tavalla halua olla heidän leikeissään, on asia tykkänään toinen.

Sadistinen luonne, jota etenkin Erich Fromm on mainiosti kuvannut (ks. Hyvän ja pahan välillä), nauttii vallasta, jonka tulee olla ehdotonta. Tyydytystä hän voi saada vaikkapa pikkubyrokraattina, joka riepottelee hallintoalamaista, intohimoista rakastajaansa nöyryyttävänä tyrannina tai vaikkapa äärimmäiseen tottelevaisuuteen dresseeraavana koiranomistajana.

Pahin on sentään poliitikko, jonka käsissä saattaa olla miljoonien ihmisten onni ja terveys. Tietenkin juuri tällaiset tyrannit ovat myös niitä, jotka herättävät intohimoisinta ihailua. Kukapa haluaisikaan kuolla jonkin lehmänkauppoja tekevän parlamentaarikon puolesta?

Jaa, että miksi yleensä pitäisi kuolla jonkin puolesta? Siinäpä kysymys, johon eri ihmiset ehdottomasti antavat erilaisia vastauksia taipumuksistaan riippuen.

A pridjotsja -sitä vaan pitää, kertoo meille ruoskaa suuteleva heitukka (ennen meillä käytettiin suomessakin tätä sanaa ruotsalaisessa merkityksessä ”kätyri”) silmät kiiluen. Miksi sitä paitsi edes elää, ellei pääse nauttimaan sadistisesta onnesta, joka on elämää suurempi?

Tällaisessa tapauksessa argumentit ovat turhia. Demokratiassa kuitenkin pääsee usein se osa kansaa, joka ei jaa sadomasokistisia taipumuksia, pysyttelemään niiden toteuttamisesta erossa. Tyranniassa on toisin.

Joseph Fouché, joka muistetaan etenkin Napoleonin poliisiministerinä, palveli Talleyrandin tavoin hänkin monta herraa ja häntä on usein pidetty arkkityyppisenä kyynikkona.

Fouchén suuhun on pantu sanat, jotka kuvaavat tällaisen henkilön ajattelua:

c'est plus qu'un crime, c'est une faute -se on pahempaa kuin rikos -se on virhe.

Kiinnittäkäämme huomiota sanaan ”virhe” (faute). Kyseessä ei siis ole esimerkiksi tyhmyys tai onnettomuus, vaan nimenomaan virhe. Laskelmat tehtiin ja niihin luotettiin, mutta ne pettivät.

Näinhän se kävi myös erään surullisenkuuluisan erikoisoperaation kanssa.

Itsevaltias tyranni ei hyväksy moraalisia argumentteja. Kokonaisten kansakuntien kohtaloita hallitseva henkilö on jo enemmän kuin pelkkä ihminen eikä häntä voi tuomita poroporvareille sopivien kriteerien mukaan: Jokaisenhan pitää kuolla, mutta ajatelkaapa, että nuo kaatuneet saivat kuolla maamme puolesta! (V. Putin).

Toista sitten on, jos hän tekeekin virheen: sitä ei anneta hänelle anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa ja se tuleva tarkoittaa kirjoitettua historiaa.

Venäjän historiassa on henkilöitä, jopa hallitsevia ruhtinaita jotka aina mainitaan vain kirottuina (Svjatopolk Kirottu, kapinalliset petturit Stenka Razin, Jwemelka Pugatšov, Griška Otrepjev, Ivaška Mazepa… ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Venäjän ortodoksisessa kirkossa on vahvasti venäläiskansallinen painotus, kuten tästäkin nähdään. Saattaa olla epätodennäköistä, että Volodja Putin kovinkaan pian tulisi tuon litanian jatkoksi enempää kuin Lenin tai Stalin. Kaikki esivaltahan on vallitsevan käsityksen mukaan Jumalalta ja Venäjän valtio on aina ollut myös sen kirkolle pyhä.

Mutta intelligentsijan henkinen vapaus koetellaan juuri siinä, ryhtyykö se aina kannattamaan omaa valtiota ja siunaamaan sen rikoksia tai edes virheitä. Mikäli se niin tekee, se ansaitsee niin vertaisryhmän kuin jälkipolvienkin halveksinnan.

 

 

 

---

[1] Istorija gosudarstva Rossiskogo. Venäjän valtion historia (1816-1826)

Aasia, itä?

 

Putinistinen kulttuuri?

 

Venäjä ei koskaan ole ollut aasialainen valtio, vaikka Moskovan suuriruhtinaskunta ennen Pietari Suurta olikin Euroopasta eristäytynyt.

Euraasialaisuuden ideologia, joka nykyään saa toimia jonkinlaisena saalistajavaltion viikunanlehtenä, ymmärtää sekin Venäjän kuuluvan läntiseen kulttuuripiiriin, olkoonkin että sen omaleimaisena osana, jota on perinteisesti erottanut muusta Euroopasta aita, milloin korkeampi, milloin matalampi. Yleensä tuota aitaa on aina ylläpidetty Venäjältä käsin.

Ranskan vallankumouksesta lähtien Venäjä joutui tilittämään suhdettaan uusiin vapauden ja tasa-arvon aatteisiin, jotka virallinen taho hylkäsi. Intelligentsija sen sijaan omaksui ne sitäkin ärhäkämmin ja kasvoi uudenlaiseksi oppositioksi, jonka tunnusmerkkinä oli leppymättömyys. Mitään yhteistyötä saastaisen valtion kanssa ei hyväksytty.

Toisella puolella oli itse tuo valtio, joka tarjosi itsevaltiuden, ortodoksian ja tottelevaisen kansanomaisuuden arvoja. Ne olivat Venäjän virallinen ideologia aina vuoteen 1917 saakka.

Koko niin sanotulle edistykselliselle Euroopalle Venäjä oli yhtä vihattava taantumuksen symboli kuin Eurooppa 1800-luvun venäläisten panslavistien mielestä oli mätä ja halveksittava. Marx ja Engels kuuluivat Venäjän julkisiin vihollisiin siinä kuin koko muukin eurooppalainen vasemmisto.

Neuvostoliitto oli kiinnostava välinäytös, jossa Venäjä väitti omaksuneensa juuri nuo tasa-arvon ja vapauden tunnukset ja syytti puolestaan länttä riiston ja imperialismin tyyssijaksi. Liittolaisia tuo maailmanhistorian edistyksen lippua kantava Venäjän uusi inkarnaatio etsi erityisesti imperialismin sortamista maista, Kiina ja Intia suurimpina kohteinaan.

Tässä epäilemättä saavutettiin Venäjän siihenastisen aasialaisen mission huippukohta, joka jatkui 1950- ja jopa 1960-luvulle saakka. Sen jälkeen Moskovassa ymmärrettiin, että Kiina oli sen vaarallisin vihollinen ja muutettiin kurssia sen mukaisesti.

Venäjän uusi suuri aasialaiseen ja afrikkalaiseen asuun pukeutuva aktio ei tee siitä oikeasti aasialaista, afrikkalaista tai etelä-amerikkalaista yhtään enempää kuin ennenkään. Siinä voi nähdä kommunistisen kauden kaikuja, mutta keskeinen Venäjää lännestä erottava tekijä on yhäkin sen valtiollinen politiikka eikä suinkaan kulttuuri. Kehitysmaalaiseksi pukeutunut venäläinen paljastuu hyvin nopeasti.

Venäjällä kyse on ennen muuta etatismista, valtiokeskeisyydestä ja totalitarismia kohti nopeasti etenevästä pakkovallasta. Kun ne poistuvat, jää jäljelle se Venäjä, jonka Eurooppa tunsi 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan ja sitten uudelleen 1990-luvulta 2000-luvulta.

Venäjä näyttää kärsivän jonkinlaisesta toisintokuumeesta, jolle ovat ominaisia imperialistiset houreet. Maailma ei kuitenkaan tottele sen kehittämiä pilvilinnoja. Nykyinen meno jatkuu aikansa ja totuuden hetki koittaa ennemmin tai myöhemmin.

Onhan Venäjällä asetuttu mahtipontisiin rooleihin aiemminkin, mutta mitä komeammilta ne kuulostavat, sitä ontompia ne todennäköisesti ovat.

Tässä vähän hahmotelmaa menneisyyden kokemuksista:

torstai 9. kesäkuuta 2022

Uusi anti-länsi

 

Venäjä, jonka menetimme

 

Neuvostoliitto oli eräänlainen anti-länsi. Se ei ollut sitä missään kuvaannollisessa mielessä, vaan ihan virallisestikin.

Sen mielettömään valtioideologiaan kapitalistisen lännen antipodina uskottiin laajasti niin kotimaassa kuin  ulkomailla. Myös niille, jotka eivät uskoneet, sen olemassaolo sittenkin tarjosi reaalisen vaihtoehdon länsimaiselle kulttuurille siinä muodossa, kuin se esiintyi esimerkiksi Amerikassa, jossa sattuvan luonnehdinnan mukaan oli siirretty suoraan barbariasta rappioon ilman sivistyksen välivaihetta.

Neuvostoliitossa klassinen kulttuuri sen sijaan oli kunniassa ja sen oma kulttuuri jäljitteli sitä. Roskakulttuuri oli kiellettyä ja itse asiassa maa tuotti varsin merkittävää korkeakulttuuria, mutta etenkin se kunnioitti vanhaa ja perinteistä. Paradoksaalisesti tämä oli sovitettu yhteen näennäisen vallankumouksellisen perinnön kanssa.

Epäilemättä koko tässä rakennelmassa oli tietty valheellisuuden ja teennäisyyden juonne, kuten koko valtioideologiassa, johon varsinaisesti uskoivat vain tyhmimmät, intellektuellien ohella.

Mutta sitten koko hökötys romahti ja alkoi Venäjän romanssi lännen ja Euroopan kanssa. Siinä kävi, kuten aina. Pettyneet kosijat ovat yleensä katkeria ja näin kävi tässäkin tapauksessa. Importoidun länsimaalaisen ideologian syrjäytti ennen pitkää uusi komento, joka perustui vulgaaristi sanoen varastamiseen ja valehteluun. Virallisesti ihannoitiin sen lisäksi vanhaa venäläistä perintöä eli omaa itseä.

Tästä syntyi myrkyllinen keitos. Uuden Venäjän keskeisenä ideologisena pontimena oli itseihailu eli siis ylpeys. Mainittakoon, että ortodoksisen teologian mukaan se on synneistä pahin ja alkuperäisin. Dostojevski ei suotta kehottanut ylpeää ihmistä nöyrtymään eikä Solženitsyn turhan tähden halunnut lääkitä sairasta Venäjää katumuksella ja itserajoituksella.

Putinistinen ideologia syrjäytti nopeasti aidot ja perinnäiset venäläiset arvot ja kääntyi tosiasiassa niiden vastakohdaksi. Neuvostoajasta se halusi omia sen mahdin, tsaarinajasta sen loiston, intelligetsijan perinnöstä ei mitään. Omaa aikaansa se kuvasi uudeksi suuruudenajaksi ja alkoi soveltaa natsistista laajenemisen ja väkivallan oppia, jonka perusteella koetettiin pakottaa muut alistumaan Kremlin varkaiden ja huijarien valtaan.

Vanhan Venäjän perinnöstä palattiin sen kaikkein ala-arvoisimpiin sivuihin, jotka liittyivät Puolan orjuuttamiseen, sensuuriin ja sokean ja lahjattoman byrokratian valtaan ja valtion palvontaan.

Uusi oppi on yhtä kyyninen kuin se on lahjaton ja falski. Se pystyy tarjoamaan vain sanahelinää ja tyhjiä ylpeilyn aiheita, mistään aidosta kulttuuriperinnöstä se ei ole kiinnostunut, vaikka niillä ratsastaakin. Slavofiiliset puheet siitä, että venäläisyys on todellisen kristillisyyden tavoin epäitsekästä ja lähimmäistä rakastavaa, ovat tässä yhteydessä, noiden huijarien, varkaiden ja vakoilijoiden suusta kuultuina jo pelkkää rienausta.

Todistamme jälleen Venäjän valtion nousua kaikkivaltiaaksi koneistoksi. Sen ytimessä on vieläpä jälleen salainen poliisi, jonka ystävät puhuvat mielellään aina erikoispalveluista, erikoismiehiä kun ovat, ja ajattelevat operaatioissaan olevan jotain muutakin erikoista kuin lahjattomuus ja röyhkeys.

Suotta ei jo Lermontov sanonut vihastuneita jäähyväisiä Venäjälleen, jota rakasti ja jonka häpemätöntä, pakkovaltaista valtiota vihasi:

Прощай, немытая Россия…

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Сокроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Tämä tapahtui vuonna 1841. Nyt on taas sen aika.

Mutta kuten Aasian kohdalla, ei kannata kysyä, vihaatko, rakastatko, ihailetko vain halveksitko sitä. Aasia on sekä Tšingis-kaanin ja Timur Lenkin Aasia, mutta myös Buddhan ja Zarathustran Aasia. Putinin Venäjässä on eräitä vanhan Venäjän piirteitä, mutta ne ovat sen kaikkein huonoimpia.

Ei Venäjä sentään tähän lopu, vaikka moni niin uskoo, toivoo tai pelkää. Maailma saa kyllä vielä nähdä myös liberaalin Venäjän, joka häpeää Putinin perintöä.

 

 

Raju on ajan riento

 

Venäjänkin historia muuttuu taas

 

Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord eli lyhyesti vain Talleyrand (ks. Vihavainen: Haun talleyrand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli ranskalainen diplomaatti, joka palveli niin Ludvig XVI:tta, vallankumousta sen eri vaiheissa, Napoleonia, restauraation jälkeisiä Bourboneja kuin lopulta vielä porvarikuningas Ludvig Filipiä. Paitsi diplomaatti, hän oli myös Beneventon ruhtinas ja Autunin piispa ja nautti tästäkin sinekuurista meheviä tuloja.

Talleyrandin nimi symbolisoi monelle moraalittomuutta ja opportunismia, siinä kuin tuo nimi Périgord tuo jokaiselle mieleen hillotun ankan, joka tosiaan on parasta juuri säilöttynä. Niitä on meilläkin myynnissä ja voin niitä suositella. Myös ns. leipäpappeus ei ilmeisesti ole meilläkään tuntematonta, mikä tulkoon vain ohimennen tässä mainituksi.

Tallyrandilla oli epäilemättä sellaisia taitoja, joita ranskaksi kutsutaan nimellä savoir-vivre. Hän ei ollut pelkästään bón-vivant, joka meillä käännettäisiin ehkä hieman liioitellen irstailijaksi ja tuskin myöskään täysin aatteeton opportunisti. Sen sijaan hän oli sekä elämän nautintojen että diplomatian alalla tuntija ja taiteilija. Hänen palveluksiaan käyttivät vuorotellen hyväkseen keskenään vihamieliset tahot ja olivat yleensä niihin tyytyväisiä.

Talleyrandin ura sattui suurten mullistusten aikaan. Ne tekivät monista hänen tuttavistaan ja kollegoistaan päätään lyhyempiä, mutta Autunin ylenmääräistä hurskautta karttava piispa säilytti asemansa ja pääsi aina uudelleen vallanpitäjien suosioon.

Talleyrand tuli itse asiassa mieleeni aivan toisesta henkilöstä. Somessa ja kai lehdissäkin on viime aikoina kerrottu siitä, miten Venäjällä ollaan uudistamassa historian oppikirjoja. Edellisten mallikurssien valmistumisesta ei ole montakaan vuotta, mutta nyt tehdään taas sodan oloissa isänmaallista iskurityötä ja uudet kirjat tulevat painosta jo syksyllä.

Tätä projektia johtaa akateemikko Aleksander Oganovitš Tšubarjan (synt. 1931) (ks. Чубарьян, Александр Оганович — Википедия (wikipedia.org).

Monet suomalaiset tuntevat tämän kollegan muun muassa suomalais-venäläisistä historiasymposiumeista Hän kävi meilläkin muutaman kerran ja muistan olleeni hänen mukanaan tapaamassa Helsingin ylipiston rehtoria, Päiviö Tommilaa. Herrat muuten keskustelivat saksaksi, mikä merkittäköön muistiin tämän aikakauden tulevia tutkijoita varten. Tämä tapahtui 1990-luvun alussa.

Armenialaisyntyinen Tšubarjan on itsekin ollut aktiivinen tutkija ja julkaisi mm. yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa teoksen Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940, London 2002. (Alexander O. Chubaryan and Harold Shukman , eds., Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940. London : Frank Cass , 2002 . 301 pp. $80.00 | Request PDF (researchgate.net)).

En muista enää kirjasta sen enempää kuin ettei siinä mitään älyttömyyksiä ollut, jos nyt ei suomalaisille sen kummempia sensaatioitakaan. Tekstihän on tuossa luettavissa.

Joka tapauksessa Tšubarjanilla on, kiitos noiden suomalais-venäläisten symposiumien, kohtuullisen hyvät tiedot myös Suomen historiasta, vaikka eivät ne toki liene samaa luokkaa kuin hänen nyt jo edesmenneellä kollegallaan Andrei N. Saharovilla, joka oli suuri Suomen ystävä (врт. Сахаров, Андрей Николаевич — Википедия (wikipedia.org); Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tiedotusvälineiden perusteella arvioiden uusi pikaremontti historian oppikirjoissa tulee olemaan melko suuri ja siinä muun muassa vähennetään Euroopan historian osuutta ja lisätään  ns. kolmannen maailman (eli käytännössä kai noiden uusien ystävien ja kohtalotovereiden eli BRICS-maiden) saamaa huomiota, kertoo Tšubarjan.

Sota vaatii tietenkin veronsa ja kun tämä historian oppikirja jatkuu aina nykypäivään saakka, minkä Tšubarjan myöntää olevan harvinaista, voinemme varautua siihen, että historiatulkintoja käytetään siinä siekailematta myös uuden ja uljaan putinistisen ideologian aseena.  Odotukset kirjan objektiivisuuden suhteen eivät liene missään päin maailmaa erityisen korkealla. Ehkäpä Aleksandr Oganovitš itsekin hymähtelee tuota tekstiä lukiessaan.

Mutta taas kerran häneen ainakin Moskovassa luotetaan. Putin kulki vielä polvihousuissa, kun Tšubarjan julkaisi ensimmäisiä töitään 1960-luvun alussa. Vuonna 2021 Putin luovutti hänelle henkilökohtaisesti Palveluksista isänmaan hyväksi-ritarikunnan ensimmäisen luokan kunniamerkin.

Huomattakoon, että Aleksandr Oganovitš on sen lisäksi saanut, paitsi edellä sivutun rehtori Tommilan luovuttaman Helsingin yliopiston mitalin, myös Ranskan kunnialegioonan ristin, ”Ansioista Saksan Liittotasavallan hyväksi”-ritarikunnan upseeriristin ja Vatikaanin Pyhän Gregorius Suuren kunniamerkin.

Mihin ehtii vielä, jos elää saa. Hm.

 

Ne olivat tosissaan

 

Lunatic fringen suuri hetki

 

Venäjällä on maailman sivu ollut sellaisia rabulisteja, joiden mielestä heidän maansa on aivan liiaksi länsimaisen hapatuksen alaisena. Heidän mielestään lännelle olisi käännettävä selkä ja keskityttävä todelliseen, puhtaaseen venäläiseen kulttuuriin, joka toimii aivan toisenlaisten ideoiden pohjalta kuin materialistinen ja hedonistinen länsi.

1800-luvulla ei puuttunut niitäkään, joiden mielestä todellinen, aito Venäjä löytyisi vasta Pietari Suurta edeltävältä ajalta ja moni kuvitteli sen ihyanteiden yhä elävän talonpoikaisen kansan keskuudessa, venäläisessä kyläyhteisössä, jolle länsimaisen yhteiskunnan arvot olivat aivan tuntemattomia.

Rohkeimpien mielestä voitaisiin välttyä kokonaan rakentamasta Venäjälle kapitalismia ja siirtyä suoraan erityiseen venäläiseen sosialismiin (sanaa ”kansallissosialismi” ei vielä tuolloin käytetty)? Mätä eurooppalaisuus jouti monen slavofiilin mielestä joka tapauksessa jättää rajan taa hajoamaan omaan kelvottomuuteensa.

Izborskin klubista on ajan mittaan tullut kirjoitettua aika usein (Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Joskus kymmenen vuotta sitten ei moni kuitenkaan sentään uskonut, että sen huikeat aatteet todella voisivat saisivat poliittista merkitystä, ainakaan nyt määräävää.

Olihan vastaavaa lännenvastaista sekopäisyyttä ollut olemassa jo ainakin Nikolai I:n ajoista lähtien, mutta eivät ne silloin tulleet valtiollisen politiikan osviitoiksi. Sen sijaan omaksuttiin ns. virallinen kansallisuusoppi (официальная народность) joka tosin korosti Venäjän erillisyyttä ja paremmuutta länteen nähden, mutta karttoi vastakkainasettelua aina siihen saakka, kunnes syttyi Krimin sota, jota nyt ei suinkaan tahallaan etsitty.

Nyt sen sijaan juuri tuon lunatic fringen aatteet tuntuvat jo suorastaan olevan niitä, jotka ohjaavat koko valtion politiikkaa. Vuonna 2014, Krimin ja Luhanskin tapahtumien myötä sai vasta hiljattain perustettu ääriainesten kohtaamispaikka, Izborskin klubi aihetta euforiseen riemuun.

Tällaisilta sen reaktiot näyttivät: perjantai 16. toukokuuta 2014

Venäjän kevät?

 

Izborskin kiliastit ja Venäjän kevät

 

Niin sanottu Izborskin klubi, venäläisten ultranationalistien yhteenliittymä, on ollut Putinin suosiossa sen jälkeen, kun kaikki yhteistyö liberaalin opposition kanssa osoittautui mahdottomaksi.

Klubin kantaviin voimiin kuuluvat muun muassa geopoliitikko Aleksandr Dugin ja kirjailija Aleksandr Prohanov, molemmat jo vuosikymmeniä tunnettuja eksentrisistä ja ekstremistisistä mielipiteistään.

Sen jälkeen kun Krim liitettiin Venäjään, ovat izborskilaiset riemuinneet. Putin, jonka aatteellisuutta tässä piirissä on aina epäilty ja pidetty häntä pikemminkin pragmaatikkona, on nyt” kulkenut Rubiconin yli”, kuten Prohanov asian ilmaisi.  Mielipidetutkimukset osoittavat, että valtava isänmaallisen innostuksen aalto on kulkenut yli Venäjän ja myös Putin on ilmeisen vakavissaan riskeerannut yhteistyön lännen kanssa ja ainakin harkinnut niiden korvaamista idän ja BRICS-maiden suhteilla.

”Venäjän kevät” on siis tullut ja Venäjä pääsee lopultakin irti globalisaation oravanpyörästä, joka on tuhon tie niin sille kuin muillekin maille. Ennen muuta se on kuolema kulttuurille ja samalla ihmisarvoiselle elämälle.  Tämä on siis izborskilaista diskurssia.

”Krim vapautti Venäjän hengen”, riemuitsi Prohanov Vzgljad-lehden haastattelussa viime kuussa. Mitä tämä tarkoittaa, selviää tarkemmin hänen esimerkeistään. Prohanovin mukaan se, joka nyt ”luo valtiota”, ei ole Putin, vaan itse asiassa salaperäinen Valtio muotoaa sekä presidentin että hänen tietoisuutensa. Venäjän historian herra ei ole Putin, vaan Venäjän historia, joka on kaiken sen herrana, mitä Venäjällä vuosisatojen mittaan tapahtuu, runoilee Prohanov.

”Krimin jälkeen valta tarvitsee ja joutuu tunnustamaan kaksi asiaa, jotka ovat aivan ilmeisiä: Venäjän historian imperiaalinen luonne ja pyrkimys jumalalliseen oikeudenukaisuuteen” (kursiivi minun).

Prohanov riemuitsee siitä, että Georgian sodan jälkeen (jota hän nimittää ensimmäiseksi imperiaaliseksi sodaksi) valtio, tuo Venäjällä mystinen ja suorastaan jumalallinen voima on alkanut voimakkaasti palata kaikkialle sinne, mistä se aikoinaan karkoitettiin. Vuoden 2011 jälkeen, kun Putinin ruokkima keskiluokka petti hänet, presidentti ymmärsi, että nyt voidaan rakentaa vain patrioottisten voimien varaan. Tuo liberaali joukkio ei vastustanut vain Putinia, vaan valtaa sinänsä. Tässä yhteydessä asiaa voidaan ilmeisesti verrata syntiin pyhää henkeä vastaan.

Krim oli tietenkin sattuma, eikä pelkästään myönteinen synnyttäessään Venäjän ja Ukrainan ristiriidan, mutta eihän mikään ikuisesti jatku, siitä se imperiumin rakentaminen pikku hiljaa jatkuu. Mutta imperialismi ei sulje pois venäläistä nationalismia. Venäläisten yhdistämisen tehtävä on nyt hyvin ajankohtainen, sanoo Prohanov. Kun muistaa, miten monta heitä asuu Venäjän ulkopuolella, voi miettiä, mitä asia merkitsee.

Mutta tämähän on vain kansainvälistä politiikkaa. Izborskin klubin ja sen kanssa läheisessä yhteistyössä olevan Dynaamisen konservatismin instituutin suunnitelmat menevät paljon, paljon kauemmas: uuden sivilisaation luomiseen. Sen kulmakivenä taas on ”jumalallinen oikeudenmukaisuus”, joka shokeeraa niin establishmentia kuin Putinia, vaikka se on myös pakko ymmärtää ja hyväksyä, julistaa Prohanov profeetan ja historian lakien tulkitsijan arvovallalla.

Asia on monen mielestä hiukkasen problemaattinen nykyisellä Venäjällä. Oligarkeista voi varmaankin tehdä kansallisia, mutta kun jumalallinen oikeus taitaisi edellyttää myös heidän omaisuutensa jakamista kansalle…

Tolkullista ratkaisua asiaan ei Prohanov pysty esittämään, mutta nostaa esimerkiksi Stalinin, joka pystyi hoitamaan tällaiset asiat. Tässä tietenkin tapahtui yhtä jos toistakin lyhyellä tähtäyksellä katsoen epämiellyttävää, mutta olennaista näyttää Prohanovin mielestä olevan, että Stalin palautti venäläiseen kulttuuriin Pushkinin, mikä yhdisti kansan sen syvimpien kulttuurihistoriallisten koodien mukaisesti. Venäjällä yritti natsien mukana tunkeutua Wagner, mutta voitonlipun Reichstagin katolle pystytti Pushkin…

Myös talous on tärkeää, turha sanoakaan ja olennaista on, että se saatetaan aivan uusille raiteille ja irrotetaan globaalista orjuudesta, joka on tuhoamassa niin Venäjän kuin monet muutkin maat. Venäläinen talonpoika on palautettava työskentelemään pellolle ja venäläinen insinööri sotatarviketehtaaseen. Uusi kristillistäminen kulkee käsi kädessä uuden teollistamisen kanssa. Maa tarvitsee teollistamista ja alttareita, puolustusteollisuutta ja kirkkoja…

Tällaisena väikkyy Venäjän ”viidennen imperiumin” tulevaisuus innostuneiden ultrapatrioottien silmissä. Länsimainen sivilisaatio on nyt luopunut mystisestä pyrkimyksestään kohti taivasta ja rakentaa maanpäällistä paratiisia, joka on sen irvikuva. Kuten Dostojevski jo totesi, se aloitti Madonnan ihanteesta ja päätyi Sodoman ihanteeseen. Atlanttisen projektin henki on pimeyden ruhtinas. Mutta sitä vastaan nousee venäläinen sivilisaatio ja mahdollisesti sen rinnalla tapahtuu myös sekä islamilainen että kiinalainen kulttuurivallankumous (proryv).

Onko ”viides imperiumi” pelkkää houretta? Millä tavalla Venäjä pystyisi irrottautumaan globaalista taloudesta ja samaan aikaan autarkisena takaamaan kaikille riittävän toimeentulon (dostatok)? Entä mitä mahtaakaan sanoa kansa? Bolotnaja-aukion porukka saattaa olla pieni osa Venäjän kansaa, mutta se on älymystöä ja sen merkitys on moninkertaisesti määrää suurempi. Ei Venäjän kansan enemmistö Nikolaitakaan vastaan noussut.

Uskon, että on helppo todistaa, ettei tällaisilla äärimmäisyysfantasioilla ole toteutumisen mahdollisuuksia, joskaan ei ole lainkaan yhtä helppoa ennustaa, mitä todella tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Tosiasia on, että ne voimat, jotka kannattavat näitä suurisuuntaisia projekteja, kannattavat nyt myös Putinia ja päinvastoin.

Tosiasia on myös, ettei nykyinen globaalitalous, edes sen kulutusideologiaan yhtyneenä, ole suurelle osalle ihmiskuntaa erityisen houkutteleva. Mielikuvat uudesta kulttuurista, jossa jokaisella on työ ja toimeentulo, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja jossa ihmisen animaalisia tarpeita korkeammat arvot ovat kunniassa, ovat monelle houkuttelevia. Kreml on jo kumarrellut eurooppalaisia kulttuurikonservatiivisia virtauksia ja myös saanut vastakaikua. Tämä on ymmärrettävää.

Mutta samaan aikaan on kyllä syytä panna merkille se primitiivinen kansallinen itseihailu ja sotilaallisen voiman palvonta, joka paistaa tämän kulttuurikonservatismin läpi. Stalin ei todellakaan ollut pelkästään Pushkinin arvon palauttaja. Vuoden 1937 Pushkin-juhlien aikaan tapahtui muuan lähihistorian suurin suunniteltu joukkomurha. Se ei näytä Prohanovin kaltaisia ihmisiä häiritsevän millään tavalla ja edellä mainitussa haastattelussa hän puhuu Stalinin käyttämästä ”kauhun teknologiasta” täysin hyväksyvään sävyyn.

Lienee syytä uskoa, ainakin toistaiseksi, että izborskilaiset ovat Putinille vain pragmaattisen politiikan apuvälineitä, kuten he pelkäävätkin. Mikäli asia on toisin, tulemme vielä näkemään naapurissa paljon uutta ja kummallista, ikävääkin.