Pelin henki

Apinan onni on toisen tappio

”Niin kuin orjantappurain rätinä padan alla on tyhmän nauru. Ja sekin on turhuutta. Sillä väärä voitto tekee viisaan hulluksi ja turmelee sydämen.”

Saarnaaja7:7-8.

Pallopelin tulos aiheuttaa nykyään käsittämättömän mölinä- ja ulvontareaktion normaalin näköisissä kansalaisissa, joiden pitäisi ymmärtää, että pelissä aina joku voittaa ja toinen vastaavasti häviää. Heidän pitäisi myös aivan yhtä hyvin ymmärtää se, että mikäli parempi voittaa, ei asia ole minkäänlaisen uutisen väärtti. Mikäli taas huonompi voittaa, mikä on helppo arvioida keskimääräisistä tuloksista, niin asia on lähinnä nolo ja sen kai pitäisi lähinnä aiheuttaa hienoista ihmettelyä, mutta tuskin muuta.

Mutta eipäs. Naapurissa joku Pölhö-Kustaa uhoaa, että kun väärä puoli voitti, niin tämän estämiseksi tulevaisuudessa pelaajia pitäisi tsempata sotamuistoilla. Meidän uunot sitten taputtavat tälle kuin hyvällekin vitsille. Äärimmäisen mitättömästä asiasta tehdään veruke, jolla oikeutetaan käytös, joka ei ole vain lapsellista, vaan lähinnä eläimellistä.

Mutta tämähän onkin odotettavissa, sillä meidän aikanamme jalosta eläimestä, jalon villin sijaan on tullut joskus tunnetun pyhän korvike. Kun ihmistä ennen pidettiin Jumalan kuvana, niin nykyään hänen uskotaan olevan apinan kuva ja apinalle myös nykyään kuuluvat ne oikeudet, joita ennen nimitettiin jumalallisiksi. Apinan on saatava toteuttaa itseään, sillä se on hänen onnensa, aristotelisessa mielessä.

On myös sanottu, että ihminen on vain 90 prosenttisesti apina ja kymmenprosenttisesti mehiläinen. Tämän voi uskoa muistellessaan, miten apinalaumat parveilivat ajaen autoilla pitkin katuja ja hoilasivat joitakin rättejä heiluttaen. Parveilu lienee lajilla geeneissä. Hoilauksen sisältönä lienee ollut toisen pesän asukkien herjaaminen ja uhkailu.

Tämä on nykyään normaalina pidettyä ja odotettua käytöstä siinä missä tyttöjen pyörtyminen ja hysteria aiemmin kuului rock-konsertteihin välttämättömänä osana. Siitä kai siellä maksettiinkin. Mutta nyt näyttää joukkopöhinä tulleen yhä jokapäiväisemmäksi osaksi elämää. Netissä ryhmät, joukot ja massat kokoontuvat raakkumaan milloin minkin asian ympärille. Harva edes viitsii esittää argumentteja, joita tuskin kukaan kuitenkaan kuuntelisi. Sen sijaan mölähdellään ja murjaistaan, mitä pahemmin, sen parempi. Oikean joukon valinta on ainoa ratkaistava tehtävä. Sen jälkeen ei jatko enää tuota kenellekään ongelmia.

Asiallisesti ihmisten koulutus ja älykkyys ei liene koskaan ollut niin korkealla kuin nyt. Siitä huolimatta näyttää hämmästyttävästi siltä, että nämä kyvyt on asetettu estoitta typeryyden palvelukseen. Ei puhettakaan siitä, että leikki-iän psykologiasta olisi kehitytty korkeammalle tasolle. Eliittienkin on viisainta ilmoittaa ”fanittavansa” jotakuta pelaajapoikien ryhmää, muutoin voi lauma käydä päälle.

No, ainahan tällainen arkityperyys viatonta on sodan ja aseellisen taistelun rinnalla. Lieneekö kerrassaan niiden vaihtoehto? Tiedäpä häntä. Raakkujaisia järjestetään myös Ukrainan ympärillä. Sielläkin on ketä kannustaa, ketä kauhistella. Aina löytyy omat joukot ympärillä seisoville, kun turpaanvedosta on kysymys. Paras on se, jonka vastustaja herättää eniten kauhistelua.

Kuten muinaisessa Roomassa, sirkushuveilla voidaan nykyäänki korvata monta asiaa, myös ostaa kansan suosiota. Roomassa parhaat tehot saatiin, kun eläviä ihmisiä syötettiin pedoille tai pantiin tappamaan toisiaan. Aika hyvät kiksit voidaan nykyäänkin saada suorista lähetyksistä, joissa tapetaan ns. livenä. Niiden katseleminen arvattavasti lisää suuresti sitä informaatiota, jota tarvitsemme, jotta voisimme muodostaa rationaalisen mielipiteemme poliittisista kysymyksistä. Tai sitten tarvitsemme niitä ihan muuten vaan, kuten apina banaaneja.

Uskon, vaikka en ymmärrä, että kansakunta, koulu, kunta ja ehkä läänikin, jos sellaisia olisi, tarvitsevat jotakin, mitä fanittaa. Tämä on nuorille miehille yhtä tärkeää kuin konsertissa pyörtyminen tytöille. Olisiko kuitenkin mahdollista, että aikuisten maailmassa lakattaisiin hännystelemästä nuorisoa ja sen psykologiaa? Sehän voisi antaa nuorisolle käsityksen siitä, että heillä on vielä mihin kehittyä, että huippua ei ole saavutettu edes silloin, kun pallopelin onnetar, fortuna ludi on viekkaasti hymyillyt.

Kuten muuan viisas mies joskus sanoi: ”Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on”. Samoin aikuisten on esimerkillään näytettävä nuorisolle, ettei heidän kohtalonaan ole ikuisesti käyttäytyä apinan tavoin.

Ja mikäli muistellaan Saarnaajan perusviisauksia, niin ehkäpä sieltä voisi oppia sen, että kaikella on aikansa eikä sen enempää. Onnenkantamoisia voi aina tulla ja lottovoittajan onni lienee ihan todellista. Mutta niitä tulee vain harvoin. Pitkän päälle on pienen kansan yritettävä lohduttautua korvikkeilla, menestyksellä naisten ja lasten sarjoissa, paralympialaisissa ja niin edelleen. Jos kansakunnan itsetunto todella on kiinni olympiamitaleista, niin kovin se on huteralla pohjalla. Mutta turha on peiliä syyttää, jos naama on vino.

Mitä raha maksaa?

Mikä hinta rahalla on?

Näinä lopahtaneen kasvun aikoina on taas herätty kysymään, mikä meidät perii, ellei taloutta saada kasvamaan.

Eläkepommin aave häämöttää horisontissa kuin miljoonan megatonnin lataus. Entäpä, jos tulevaisuuden eläkeläisillä ei olekaan sellaista valtion takaamaa elintasoa, josta he ovat unelmoineet?  Jos eläkkeet puolitettaisiin, niin mitä siitä seuraisi? Kävisikö siinä niin, ettei tavallinen siivooja enää pääsisi lomailemaan Torremolinosia kauemmas, kuten muuan TV:n näytelmähahmo aikoinaan murehti?

Luultavasti Thaimaan matkojen kokonaiskustannukset olisivat yhä siivoojan ulottuvilla elämäntavasta ja arvojärjestyksestä riippuen. Tietenkin eläminen kävisi niukemmaksi ja ehkä pitäisi syödä pääomaakin, jota on vuosien mittaan tullut hankittua. Miksi ei pitäisi? Onko sitä kerätty tulevaa maailmaa varten?

Muta mitä todellisia arvoja menetettäisiin, mikäli elintasomme rahassa mitaten nykyisestään laskisi vaikkapa yhdellä kolmasosalla?

Olen sen ikäinen, että muistan erinomaisesti tuollaisen tilanteen kuten itse asiassa kaikki tämän päivän aikuiset. Vastaus kuuluu: ei menetettäisi mitään oleellista.

Vanha hyvä sanaparsi sanoo ”No, se ei ole paljon, kun rahalla selviää!” Mitään elämässä todella tärkeää ei voi ostaa rahalla. Terveys, ihmissuhteet, mielekäs elämä, jopa sosiaalinen arvostus ovat asioita, joita ei sanan varsinaisessa merkityksessä voi saada rahalla. Lääkäripalveluja, siipiveikkoja, kadehtijoita ja viihdettä voi kyllä ostaa. Jos niihin tyytyy, eikä parempaa osaa kaivata, niin siitäpä sitten vain panostaa elämänsä rahaan ja sen hankintaan. Lykkyä tykö.

On triviaali totuus, että ihmisarvoinen elämä edellyttää tiettyä varallisuutta, jonka taso vaihtelee kulttuurista riippuen. Varattomuus saattaa olla ihmiselle katastrofi, joka tuhoaa hänen elämänsä. Tällaisia tapauksia varten meillä on yhteiskunnan turvaverkot.

Varallisuuden lisääntyminen ei kuitenkaan tietyn pisteen jälkeen lisää onnellisuutta, minkä tutkijat ovat jo kauan sitten todenneet. Sen jälkeen se saattaa jopa sitä vähentää.

Minkä vuoksi sitten niin monet vakavalla naamalla vaativat, että tämän maan ja kansan olisi tehtävä kaikki mahdollinen saadakseen talouskasvun jatkumaan ja elintason kohoamaan? Elintasolla tarkoitetaan tässä pelkkää rahatulojen määrää ottamatta huomioon sitä, miten se jakaantuu ja mikä on sen hinta.

Sveitsiläiset kuulemma ampuivat itseään jalkaan kieltäessään vapaan maahanmuuton. Kuinka niin? Entäpä jos he mieluummin ansaitsevat hiukan vähemmän kuin antavat maansa muukalaisten hallintaan? Tahtovatko he yksinkertaisesti vääriä asioita? Onko heidän ymmärryksensä lasten tasolla vai ovatko he moraalisia hirviöitä, jotka pitävät ulkomaalaisia alempina olioina ja ovat kukaties valmiita polttamaan nämä jätelaitoksessa? Onko puolet sveitsiläisistä henkisiä perussuomalaisia, jotka sulkeutuvat Impivaaraansa, kun eivät sivistyneestä maailmasta mitään ymmärrä?

Tällaista ovat vihjailleet muutamat toimittajat, jotka tietävät paremmin, mitä sveitsiläisten pitäisi haluta. Sinne vain, huitsin Appenzelliin nämä juntit kuuluvatkin.

Mutta, vakavasti ottaen, raha on kyllä välttämätöntä ja sen riittävyyden varmistaminen saattaa hyvinkin edellyttää jopa talouskasvua, ettei se vallan lopahda tässä kasvavien kustannusten maailmassa.

Mutta millaisia asioita kuitenkin pitäisi asettaa etusijalle, jos jostakin pitää välttämättä luopua? Tiedämme jo, ettei rahan lisääminen sinänsä ole tärkeää ja saattaa olla koko maailmankin kannalta mieletöntä ja tuhoisaa. Mitkä seikat sen sijaan ovat välttämättömiä, mitkä tavoittelemisen arvoisia?

Ihmisen hyvinvoinnista on sanottu, ettei se ole summa, vaan tulokäsite. Jos yksikin tulon tekijä on nolla, on sitä myös lopputulos. Ihmisellä voi olla kaikki maailman rikkaudet, mutta yksi mitätön sattuma voi tuhota hänen onnensa, jota ei voida korjata.

Lyydian kuningas Kroisos luuli olevansa täydellisen onnellinen, mutta istuessaan polttoroviolla hän ymmärsi, ettei ketään voida ennen kuolemaansa nimittää onnelliseksi ja hyvän elämän saaneeksi.

Sattumalle emme voi mitään, mutta taloudenkin mielekkäänä tavoitteena voisi kai olla perustarpeiden tyydyttäminen mahdollisimman monelle: ”eläimelliset” perustarpeet ravinnosta, lämmöstä ja terveydestä lähtien on tyydytettävä. Hiukan korkeatasoisemmat ”laumaan” liittyvät sosiaaliset tarpeet, joihin sisältyy sosiaalinen status ja mielekäs työ, ovat myös välttämättömiä. Sen jälkeen nousemme tai laskeudumme kulttuurin tasolle, joka nykyään näyttää olevan kovin eläimellinen ja esittää huippusaavutuksinaan pitkiä loikkauksia ja nopeaa liikehtimistä, unohtamatta rytmikästä rummutusta ja hytkyttelyä.

Tämäkin taso on ainakin lähes välttämätön siinä vaiheessa, kun elatuksen etsintä ei enää täytä ihmisen päiväjärjestystä. Tämä taso voidaan toki korvata tai sitä täydentää huumeilla, mutta se on tuhon tie.

Neljäs taso on yhteisöllinen. Ihmisellä on kyky liittyä johonkin suurempaan. Hän kykenee altruismiin ja solidaarisuuteen, mutta yleensä se toteutuu vain suhteellisen rajoitetuissa puitteissa. Kansallisvaltio, niin paljon kuin sitä voidaankin parjata, on tähän mennessä se korkein taso, jolle aitoa solidaarisuutta on merkittävästi osoitettu.

Suurimmat vaarat ns. elintason laskusta näyttävät kohdistuvan sekä neljännelle, että erityisesti toiselle tasolle, jolla ihmisarvoa uhkaavat mielekkään työn ja sosiaalisen statuksen häviäminen ja sen myötä masennus ja anomia. Tämän tyhjiön täyttäminen huumeilla tai vastaavalla kulttuurilla on inhimillinen katastrofi.

Paradoksi kuitenkin on, ettei talouden kasvu sinänsä näytä paljoakaan edesauttavan tämän ongelman korjaamista, ehkä asia on jopa päinvastoin. Tämä liittyy siihen, että maksimaalista talouskasvua on tavoiteltu unohtaen kokonaan sen todelliset ei-materiaaliset kustannukset. Työtä on siirretty sinne, missä se maksaa teettäjälle vähiten. Halpaa työvoimaa haalitaan maahan, jossa työttömiä on runsaasti jo entuudestaan. Ne, jotka uskaltavat epäillä pelkän talouskasvun asettamista kaiken muun edelle, leimataan typeriksi, kateellisiksi ja suvaitsemattomiksi.

Neljännen tason, kansallisvaltion ja kansallisen kulttuurin uhraaminen ei näytä hetkeäkään epäilyttävän kulttuurin eturintamaa ja tavallaan tämän voi ymmärtää. Mutta vaikka kulttuuri nykyisellään olisi vain säälivän hymähdyksen arvoinen, jää tosiasiaksi se, että yhteiskunta, joka on liian moniaineksinen ja etnisesti hajanainen on myös epäsolidaarinen. Tutkimukset osoittavat, että pyyteetön toiminta käy vaikeaksi tuollaisessa yhteiskunnassa.

Joku voi tässä nostaa vastakkaiseksi esimerkiksi USA:n, mutta kannattaa katsoa tarkemmin, miten solidaarisuus siinä maassa toteutuu. Kanada toimii paremmin, mutta se taitaa nyt vielä olla kehityksessään keskenkasvuinen.

Mutta tämä ei nyt tässä ole olennaista. Olennaista on, että tinkiessämme talouskasvusta me menetämme jotakin. Koska tähän lienee pakko, on syytä miettiä, mistä voidaan tinkiä eniten, mistä vähemmän ja mistä ei lainkaan, mikäli mahdollista. Hulluinta mitä voimme tehdä on tuijottaa pelkkään rahaan ja juosta sen perässä hinnalla millä tahansa. Sillä hinta se on rahallakin. Ensimmäisen kysymyksen tulisikin aina kuulua: mitä se maksaa muutoin kuin rahallisesti?

Hurja Pietari

Uusi Amsterdam?

Pietarilainen älykkö Lev Lurje leimasi Argumenty i fakty –lehdessä kaupungin uuden kehityssuunnitelman utopiaksi.

Suunnitelma onkin hurja: kuudessatoista vuodessa kaupungin väkiluvun pitäisi kasvaa 6.5 miljoonaan ja sen elintason tulisi nousta Hampurin tasolle, joka sitten tietenkin ohitetaan. Elämisen laadun pitäisi vuonna 2030 olla Barcelonan luokkaa ja keskimääräinen elinikä nousisi 78 vuoteen.

Kun tähän lisätään metroverkon kasvattaminen huikealla 89 uudella asemalla ja monen uuden linjan verkostolla, ja oletetaan lisäksi pikaraitiotien ja 150 liikennesolmun rakentaminen, tulee selväksi ettei urakka ole ainakaan halpa.

Päämääränä tällä panostuksella joka tapauksessa on ”turvallinen, hyvin järjestetty, vihreä ja puhdas kaupunki”, jonka arvoihin kuuluu muun muassa sukupuolten tasa-arvo. Kansalaisyhteiskunnalle pitäisi Pietarissa vuonna 2030 olla ominaista suuren aktiivisuuden, järjestäytyneisyyden ja pätevyyden ja hallinto tulee olemaan vastuullista ja läpinäkyvää. Tuskin tämäkään tehtävä on helppo.

Monet meistä muistavat vielä sen ajan kun Leningrad muuttui uudelleen Pietariksi vuonna 1991. Kaupunki oli surkeassa kunnossa ja vanhan keisarillisen nimen palauttaminen kuulosti lähinnä vitsiltä tai herjaukselta. Likaisuus liittyi köyhyyteen, hoitamattomuus taitamattomuuteen. Loputtomissa jonoissa tungeksivat ihmiset olivat nyrpeitä ja vihaisia eikä mikään toiminut, metroa lukuun ottamatta.

Itse asiassa Pietarin alamäki jatkui vielä vuosikymmenen. 1990-luvulla kaupungin väestö väheni kymmenisen prosenttia, viidestä miljoonasta neljään ja puoleen. Uusiutumisen voimat olivat kuitenkin jo alkaneet vaikuttaa.

Pietarista suunniteltiin pohjolan Frankfurtia, pankkikeskusta. Se ei toteutunut. Siitä puhuttiin myös Venäjän Detroitina, mikä ei onneksi myöskään toteutunut. Toisin kuin Amerikassa, autojen tuotanto kuitenkin kasvoi Pietarissa. Sama koskee hyvin monia teollisuuden aloja.

Kremlissä haaveillut huipputeknologian keskukset antavat kyllä yhä odottaa itseään ja niistä lähinnä veistetään vitsejä, mutta tosiasia on, ettei Pietari, enempää kuin Venäjä yleensä, ole pelkkä öljy- tai kaasuvaltio. Hiilivedyt ovat talouden kivijalka ja myös sen arka kohta, mutta niiden ohella on valtavasti muutakin tuotantoa, joskaan ei juuri vientikelpoista.

Nyt Pietari on jo siinä kunnossa, että siellä voidaan haaveilla uudesta uljaasta roolista Euroopan ja maailman yhtenä keskuksena. Suunnitelmat saattavat olla mielettömiä ja epärealistisia, mutta nyt niillä on aivan erilainen kaikupohja kuin kaksikymmentä tai vielä kymmenen vuotta sitten. Hiilivetyjen hintakehitys voi koska tahansa romahduttaa suunnitelmat, mutta myös tehdä niistä realistisempia. Se on yhtälön suuri tuntematon.

Maailmanhistoriassa Pietari on ainutlaatuinen kaupunki. Sen perustaminen mahtikäskyllä on yksi erikoisuus, mutta tässä suhteessa voidaan vielä myös Helsinki asettaa sen rinnalle.

Suurempi erikoisuus on Pietarin erikoislaatuinen ja luonnottomaksikin sanottu sijainti haavoittuvalla delta-alueella eli ”suomalaisella suolla” kaukana ravinnon ja polttoaineen tuottajista epäsuotuisan ilmaston armoilla. Kun tähän yhtälöön lisättiin politiikka, oli olemassa ainekset historian suurimpiin kuuluville väestökatastrofeille.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Pietarin väkiluku oli yli kaksi miljoonaa, mutta kansalaissodan jälkeen se oli vain seitsemänsataatuhatta. Tämä lienee ollut siihenastisessa historiassa ainutlaatuinen suurkaupungin tyhjeneminen, mutta vielä pahempaa seurasi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua alkaneen piirityksen aikana väkiluku putosi kolmesta miljoonasta puoleen miljoonaan. Tilastollinen muutos tarkoitti käytännössä sitä, että lähes miljoona asukasta oli kuollut väkivaltaisesti.

Pietari Suuren ensimmäinen vaimo Jevdokija Lopuhina oli tarinan mukaan kironnut kaupungin ja ennustanut sen vielä tyhjenevän. Tämän muistivat noina vuosina varmaan monet.

Nykyään luonnonvoimat on jo näköjään kukistettu, yhteydet toimivat joka suuntaan ja pato suojaa tulvilta. Sodat ja barbaria tuntuvat nyt jo kaukaiselta menneisyydeltä, ainakin Euroopan Unionin piirissä. Suunnitelmille on taas tilaa ja rahaa.

Kun Pietari Suuri vuonna 1703 ryhtyi rakennuttamaan uutta pääkaupunkia, oli hänen mielessään uusi Amsterdam. Sinnikkäät hollantilaiset olivat lyöneet ylpeän Espanjan suurvallan ja hallitsivat meriä. Jopa Englannin kimppuun uskallettiin käydä.

Pietarin roolina tuli olla uusi Amsterdam, merenkulun ja kaupan keskus, jossa vallitsi toimeliaisuuden henki. Vasilinsaari rakennettiin täyteen kanavia ja aatelisto pakotettiin järjestämään cocktailkutsujen tapaisia assemblée –tilaisuuksia, joissa eri arvoluokkia edustavat ihmiset tapasivat vapaamuotoisen seurustelun ja liikeneuvottelujen merkeissä. Kursailu ja vanhavenäläisen nokkimisjärjestyksen noudattaminen oli rangaistuksen uhalla kielletty.

Uudistukset jäivät väliaikaisiksi. Vasilinsaaren kanavat rupesivat haisemaan ja sitä paitsi ne jäätyivät talvella. Ne päädyttiin täyttämään, joten Amsterdamilainen kanavaverkosto jäi toteutumatta. Assembléet rappeutuivat usein juomingeiksi, joissa talon irtaimisto tuhottiin ja jotkut vieraat jouduttiin kantamaan alkoholimyrkytyksen uhreina hautaan.

Toki Pietarista tuli toimeliaisuuden kaupunki ja Venäjän oloissa se oli kuin osa Eurooppaa. Siitä hyvästä se oli moskovalaisten ja muiden vanhavenäläisten vihan ja ylenkatseen kohde ja slavofiilien suurena haaveena oli Moskovan palauttaminen pääkaupungiksi.

Lenin, joka siirsi pääkaupungin takaisin Moskovaan ja teki Kremlistä uuden Vatikaaninsa keskuksen, oli epätodennäköinen kandidaatti slavofiilien sankariksi, mutta hänen syytään oli Pietarin provinsiaalistuminen ja sen nopea taantuminen Euroopan syrjäkulmaksi.

Uuden uljaan Pietarin suunnittelijat eivät tällä kertaa ole ottaneet malliksi Amsterdamia vaan puhuvat esikuvina Hampurista ja Barcelonasta. Jälkimmäisen ilmastoa ei voi siirtää Pietariin enempää kuin edellisen valtavaa Hinterlandia eli Euroopan suurinta väestökeskittymää, jolla on suorat yhteydet valtamerisatamaan. Sinänsä Pietarin yhteydet ovat nyt erinomaiset: Moskovaan vie Sapsan ja Helsinkiin Allegro. Merikuljetukset tulevat kätevästi Euroopan satamista ja kauempaakin ja Pulkovon liikennemäärät alkavat olla hyvää eurooppalaista luokkaa.

Voisiko vuoden 2030 tai vaikkapa vuoden 2050 Pietari sittenkin olla Amsterdamin kaltainen, vaikka talvisin kylmempi? Tavoiteohjelma pyrkii kiitettävästi siihen suuntaan: sen mukaan tulevaisuus on ”turvallinen, hyvin järjestetty, puhdas ja vihreä” kansalaisyhteiskunnan roolia ja hyvää hallintoakaan ei ole unohdettu.

Suomalaisilla lienee Pietarista keskimäärin se kuva, että se on lähes kaikessa Amsterdamin vastakohta: vaarallinen, toimimaton, likainen, byrokraattinen ja suvaitsematon. Monet kai kuvittelevat vielä sen olevan köyhäkin kuten se oli kaksikymmentä vuotta sitten.

Tämä kuva on tietenkin aivan väärä, mutta siitä huolimatta jää kysymään, mikä perimmältään erottaa Pietaria ja Amsterdamia ja nyt en tarkoita pelkkää polkupyörien määrää.

Amsterdamin kaupunginmuseossa on parhaillaan näyttely ”Amsterdamin DNA:n 4 arvoa”. Se pyrkii todistamaan, että kaupungin menestys kautta historian selittyy sen kansalaisyhteiskunnan arvoilla, jotka ovat yritteliäisyys, ajatuksenvapaus, luovuus ja kansalaishyveet.

Hieman naiivisti amsterdamilaiset todistelevat vapaamielisyyttään marihuanan sallimisella ja homojen avioliitto-oikeuden tunnustamisella maailman etujoukkona. Kyllä ruohoa löytyy Pietaristakin eikä kaupunki käytännössä ole koskaan ollut yhtä suvaitsematon kuin teoriassa. Luovuuden suhteen Pietarissa asetetaan suuria toiveita kaupungin valtavaan korkeakoulupotentiaaliin ja tutkimuslaitoksiin, joilla onkin maineikas historia myös kapinallisuuden keskuksina ja tämähän on nykyään tapana yhdistää luovuuteen.

Ehkä Amsterdamin DNA:n tärkein ero Pietariin nähden kuitenkin liittyy kansalaishyveisiin, nimenomaan vapaaehtoiseen aktiivisuuteen. On totta, että pietarilaisilla on ollut suuret ansionsa eri alojen vapaaehtoisina. Varsinkaan kaupungin puolustajina heidän intonsa ja uhrautuvuutensa ei varmastikaan jää jälkeen Amsterdamin porvarikaartista ja yleensäkin kansalaisyhteiskunnan toiminta oli myös Pietarissa vilkasta tsaarinvallan loppuaikoina.

Pietarille nyt suunnitellussa utopiassa kansan ja vallan suhteet ovat ideaaliset, korruptio on voitettu ja hyvinvointi vallitsee. Päämäärä on varmasti hyvä, mutta sen toteuttamiselle olisi vielä löydettävä keinot.

Amsterdamia hallittiin, sikäli kuin tiedän, aikoinaan varsin sekavan järjestelmän mukaisesti. Avainasemassa olivat suuria omaisuuksia itselleen kahmivat killat, joilla oli käytännössä sekä mahdollisuudet että halua käyttää rahansa taiteen ja kulttuurin hyväksi. Samalla ne tulivat edistäneeksi yhteistä hyvää.

Pietarin historiassa keskusvallan rooli on aina ollut murskaavan hallitseva. Pietarin katukuvaa ovat aina värittäneet loputtomat uniformut, jotka ovat heijastaneet yksinvaltiaan mahtia ja kunniaa. Amsterdamin porvarikaartin imago näyttää aika toisenlaiselta, vaikka sen urhoollisuutta ei voine asettaa kyseenalaiseksi.

Oliko Amsterdamin salaisuus siinä, että rahat eivät olleet hallitsijalla eivätkä edes suuraatelisilla, vaan kansalaisilla? Mitä Pietarin pitäisi tehdä, jos se haluaisi tulla Amsterdamin kaltaiseksi? Miten valta voitaisiin saada lähemmäksi kansaa?

Pietari Suuri käski aikoinaan alamaisiaan käyttäytymään kansalaisten tapaan ja uhkasi pullikoitsijoita rangaistuksella. Kaikki näyttikin menevän ihan hyvin, niin kauan kuin meni, mutta ei sen kauempaa.

Ehkä tilanne on muuttunut? Ehkä Pietariin ilmaantuu yhä enemmän niitä, jotka haluavat käyttää rikkauksiaan yhteiseksi hyväksi, kuten uuden Erarta-museon rakentajat? Ehkä demokratian laajentaminen kaupungin ja rajonien tasolta hallintopiirien eli okrugien tasolle nostaa kansalaisaktiivisuuden yhä suuremmaksi ja luo uutta viihtyvyyttä?

Merkkejä suotuisasta kehityksestä on olemassa. Ei ole mitään syytä nauraa pilkallisesti Pietarin suurille suunnitelmille. Luultavasti ne eivät sellaisinaan toteudu, mutta parempaan ollaan menossa ja se on meidän kaikkien etu. Tuskin Pietarista tulee uutta Amsterdamia, mutta aivan varmasti siitä tulee uusi Pietari. Leningrad on jäänyt kauas taakse ja sitä kaipaa harva.

Hyve, järki ja politiikka

Hyve ja kansanvalta

Nykyisinä aikoina, kun pahe ja rappio näyttävät vallanneen koko julkisen elämän jopa globaalisessa mitassa, saattaa monet yllättää nostalginen ikävä niitä aikoja kohtaa, jolloin lurjukset pantiin kuriin ja kaiken mitaksi ja määrääjäksi kutsuttiin kelpo ihmiset kohtuullisine tarpeineen. Vain puoli vuosisataa erottaa meidät niistä päivistä, jolloin naapurimaamme nykyiset varkaat ja huijarit tai ainakin heidän vanhempansa joutuivat toden teolla opettelemaan hyveellistä ja kohtuullista elämänmuotoa.

Länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamisesta hyveelliseksi tehtiin bolševikkien toimesta. Sen lopullinen suuri yleishyökkäys, jonka tarkoituksena oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen vuoteen 1980 mennessä, aloitettiin vuonna 1961 ja floppasi jo parissa vuodessa. Viljan ja yleensäkin ruoan puute, mahtavien puheiden ja karun todellisuuden ristiriita löi liian pahasti vasten entusiastinkin kasvoja.

Kansalaishyveen ja pakottoman yhteiskunnan sijasta saatiin Novotšerkasskin ampumiset, innostuksen ja altruismin sijaan saatiin tekopyhää teatteria ja mahtavia puheita. Ilmaispalveluita ja halpoja hyödykkeitä ei riittänytkään kaikille ja jonoissa etuilivat ne, jotka voivat. Pikkuporvarilliset vaistot puhkesivat jopa kommunisteissa, joiden ei enää lainkaan pitänyt olla kiinnostuneita omasta, vaan yhteiskunnan edusta.

Mistä tuo ilkeä henki tuli, oli käsittämätöntä. Oliko neuvostojen maassa yhä menneisyyden jäänteitä, пережитки прошлого? Miten monta sukupolvea ne sitten voisivatkaan elää? Lenin oli Valtiossa ja vallankumouksessa kertonut, miten tavattoman helppoa ihmiset oli totuttaa uusiin yhteiselämän sääntöihin ja Stalin oli vuoden 1936 perustuslakia kommentoidessaan nähnyt tämän ihmeen jo tapahtuneen.

Ja sittenkin. Jokaisen, joka katsoi ympärilleen, oli pakko myöntää, että ongelmia oli yhä. Saavutukset olivat tietenkin valtavia, etenkin kapitalistisiin maihin verrattuna, mutta… Lähes jokainen Pravdan artikkeli sisälsi kriittisen osuuden, joka alkoi suurten saavutusten luettelun jälkeen: Oднако, -mutta, kaikesta huolimatta ja sittenkin. Maassa oli kuin olikin yhä epäkohtia ja niiden syykin osattiin tarkoin paikallistaa. Syy ei ollut yhteiskuntajärjestelmässä, joka oli kutakuinkin täydellinen. Syy oli yksilöissä, jotka eivät olleet tämän järjestelmän arvoisia.

Tavallaan tämä oli uskottavaa ja jokaiselle selvää. Mikäli yksilöt olisivat käyttäytyneet kuten pitikin, ei mitään ongelmia olisi ollut.  Kuitenkin, jokin tässä häiritsi: sosialistisessa yhteiskunnassa itse yhteiskuntajärjestelmän piti itse asiassa suorastaan pakottaa heidät käyttäytymään sillä tavoin. Tokihan ihmisen yhteiskunnallinen oleminen määräsi hänen ajattelunsa.

Miksi kaikki ei sittenkään mennyt kuin piti, oli kirottu kysymys, jota oli parempi olla liikaa ajattelematta. Ainakin oli syytä olla käsittämättä asiaa väärin ja tämä kiusaus kieltämättä oli lähellä jokaisella, joka aikansa seisoi jonoissa ja vaivan palkaksi sai myyjättären hävyttömyyksiä ja ala-arvoista tavaraa.

Sille, joka uskoi neuvostokommunismiin, oli tarjolla vain vähän vaihtoehtoja, massiivinen itsepetos oli helpoin tie. Ei ollut niinkään vaikeaa selittää pakonalaisuutta vapaudeksi, puutetta riittävyydeksi ja kitumista kukoistukseksi. Kaikki tällainen oli suhteellista. Oikean ymmärtämisen saavuttamiseksi oleellista oli mielentila. Ihmeellisellä tavalla kollektiivin ja yksilön tiet yhtyivät yksilön tajunnassa. Niin oli jos siten ajatteli. Toki oli jo 1960-luvulla niitä, jotka vaativat leninismiä puhtaana saarnattavaksi ja kritisoivat järjestelmän toteuttamisen keinoja. Harvat sentään uskalsivat sitä edes sydämensä syvyyksissä kokonaan hylätä ennen 1980-lukua.

Ja kaiken keskipisteenä oli hyve tai sen puuttuminen. Näin oli ollut jo antiikin aikoina ja näin oli 1700-luvulla, kun tasavaltaa ja antiikin kansalaismieltä taas heräteltiin henkiin. Vallankumouksen Ranskassa jakobiinit saarnasivat hyvettä ja yrittivät kitkeä pahetta, tarvittaessa rautaisella kädellä.

J.L. Talmon, teoksessaan Totalitaarinen demokratia, esittää vakuuttavasti, että Ranskan vallankumouksen aikana bolševikkien dilemma oli jo osa poliittista todellisuutta. Teoriassa kaikki oli hyvin, mutta käytännössä asiat sotki se, ettei kansa ymmärtänyt omaa todellista etuaan ja tahtoi siksi asioita, joita se ei oikeastaan pohjimmiltaan lainkaan tahtonut. Paradoksaalisesti se jouduttiin pakottamaan tottelemaan itseään.

Kun suuri vallankumous oli nostanut valtaan kansan, loppu näytti periaatteessa hyvin yksinkertaiselta. Robespierren mielestä  ”Kansan etu on yleinen hyvinvointi… ollakseen hyvä kansan ei tarvitse muuta kuin asettaa itsensä etusijalle siihen nähden, joka ei ole se itse”. Aivan samoin asia nähtiin sittemmin Venäjällä vuonna 1917. On helppo nähdä, mistä Leninin opit juonsivat juurensa.

Käytännön ongelmaksi jäi se kirottu kysymys, joka koski todellisen kansan löytämistä. Käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia. Miten tislata niistä se oikea ja todellinen aines, joka edusti kansan pyhää tahtoa, joka oli sen yhteistahto, volonté générale?

Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Ne eivät olleet Isästä, vaan tästä maailmasta ja myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Niiden takiahan ihminen tunki toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Niiden vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä.

Niinpä Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin Robespierren mielestä kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät, ne jotka olivat ”luotettavia, säälimättömiä, tarmokkaita ja puhtaita”. Myös Ranskan, kuten sittemmin myös vallankumouksen eetos oli eskatologinen: tuhatvuotinen hyveen valtakausi oli tulossa. Louis Antoine de Saint-Just uskoi, että paha kävisi ennen pitkää vieraaksi ihmisten eduille ja oikeudesta tulisi kaikkien pysyvä kiinnostuksen kohde ja intohimo. Silloin vapaus vallitsisi ylimpänä ja väliaikainen ”melko ankara” pakko voitaisiin unohtaa.

Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen niistä irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä, lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut.

Robespierren intohimoinen vuodatus järjen ja hyveen puolesta pahetta vastaan on vaikuttava (Jaakko Lavanteen kääntämänä):

”Me haluamme järjestyksen, jossa kaikki alhaiset ja julmat intohimot on kahlittu, kaikki hyväntahtoiset ja jalot intohimot herätetty lakien avulla, jossa ihmisen pyrkimyksenä on ansaita kunniaa ja palvella isänmaataan, jossa ainoat eroavuudet johtuvat tasa-arvoisuudesta itsestään, jossa kansalainen on viranomaisen alainen, viranomainen kansan ja kansa oikeuden alainen, jossa maa turvaa jokaisen yksilön hyvinvoinnin ja jossa jokainen yksilö nauttii ylpeydellä maansa menestyksestä ja kunniasta… jossa kaupankäynti on yleisen vaurauden eikä vain muutaman suvun luonnottoman yltäkylläisyyden lähde.”

Ne asiat, joita nykyään yhä harhauduttiin pitämään arvossa, edustivat tosiasiassa vain pahetta ja rappiota, josta oli päästävä eroon:

”Me haluamme asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan, me haluamme korvata kunnian rehellisyydellä, tottumukset periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan, onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta”.

Kun tässä taitaa olla kaksikin käännöstä suomen ja alkuperäistekstin välillä, ei Lahjomattoman tarkoitus ole aina aivan ilmeinen. Joka tapauksessa on selvää, että vääristyneet ihanteet ja arvostukset haluttiin korvata aidoilla ja oikeilla luonnon itsensä määräämillä objektiivisilla hyveillä.

Järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista ja jossakin vaiheessa huomattiin, että oli taas palattu monarkiaan, jossa hierarkiat vallitsivat ja eliitit kiipesivät massojen yläpuolelle. Ne riistivät taas kansaa samaan aikaan kun ne suun tunnustuksella hokivat uskollisuuttaan kansakunnalle ja esittelivät kansalaishyveitään.

Nykyään olemme tässä ainoan oikean totuuden nimiin vannovassa globaalisessa järjestelmässä jo oppineet suhtautumaan skeptisesti ajatukseen hyveistä yhteiskunnan perustana. Sen sijaan monia näyttää kiehtovan se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe. Ainakin ihmiset ovat aina valmiita sitä harjoittamaan ja oikein järjestetyssä yhteiskunnassa se tuottaa pelkkää hyvää.

Ahnehtikoot siis lurjukset ja huijarit ja siirrelkööt pääomia sinne, missä voi varastaa ja riistää vielä hieman enemmän kuin kotimaassa, toteutuuhan siinä koko globaalin maailmamme kokonaisetu! Edes sosialistit eivät enää uskalla vihjatakaan siihen suuntaan, että paheella olisi joitakin negatiivisia seurauksia. Olemmehan kaikki realisteja ja tiedämme, ettei ihmisestä hyvää saa millään. Vaikka tappaisimme aikamme aristokratian, syntyy sen tilalle hyvin nopeasti uusi, joka jatkaa vanhaa menoa uusin tunnuksin.

Mutta onko tässä paheen kumartelussa sittenkin menty liian pitkälle? Eikö noita kvartaalitalouden ulkoistajasankareita voisi edes ääneen paheksua? Kaikki kapitalistit eivät suinkaan ole samanlaisia. Joillakin kuuluu tavoitteisiin muutakin kuin voiton maksimointi. Mikään ei pakota sijoittamaan rahaa sinne, missä se poikii nopeimmin. On täysin luvallista ja mahdollista tyytyä kohtuulliseen voittoon tai jopa nollatulokseen sillä perusteella että saavutetaan muita etuja. Niitä voivat olla kotimainen työllisyys, osaamisen säilyttäminen, erilaiset tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteet ja muut kansalaishyveen hedelmät.

On kummallista, että journalistitkin ovat ottaneet tavakseen hehkuttaa niiden ihmisten kunniaa ja mainetta, jotka ovat onnistuneet parhaiten täyttämään taskunsa liikuttelemalla pääomia ketterästi maasta toiseen vain ja ainoastaan maksimoidakseen voittoja. Eikö pikemminkin olisi syytä nostaa esille tällaisen politiikan kelvottomuus ja niiden poliitikkojen arkuus ja kyvyttömyys, jotka hyväksyvät tällaisen menon jopa valtion varoilla?

Mikäli poliitikkojenkin käyttäytymisen määrää kaikkein paheellisimman suurpääoman mielistely, olemme liukkaalla tiellä, jonka päässä saattaa taas häämöttää uusi vallankumous ja terrori aivan siitä huolimatta, että historia osoittaa sellaisten toimivan huonosti.

Demokratia ei ole erityisen hyvä järjestelmä ja aivan erityisesti sen vikana on tehottomuus. Tämän ymmärsivät jo antiikin oppineet. Hyvä demokratia, jossa kansalaishyveet vallitsevat, on kuitenkin elinkelpoinen ja toimiva. Tuskin tarvitsee pitää esikuvana Spartaa, kuten Ranskan vallankumouksen ideologit tekivät, voidakseen paheksua Ateenan rappiokautta tai sitä menoa, joka nyt uhkaa länsimaista yhteiskuntaa. Kestävyysvaje ei ole vajeistamme suurin.

Näyttää siltä, että kaikilla katsotaan nykyään olevan vain ja ainoastaan oikeuksia. Niiden tunteminen ja vaatiminen ovat hyveistä tärkein, olivatpa kyseessä sitten kuluttajat, rikolliset, vangit, muukalaiset tai kapitalistit. Tämä on tietenkin myös kansalaismielen osoitus. Mutta mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny. Pakolla se tuskin onnistuu.

Tässä maailmoista parhaassa kuulee yhä useammin perusteltavan politiikkaa järjellä. Tämä ei ole paha asia, mutta kannattaa muistaa sen rajoitukset. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin luultiin, että hyve liittyy järkeen saumattomasti, nyt uskotaan paheen olevan sen paras palvelija. Tuskin kumpikaan pitää kovin pitkälle paikkaansa. Politiikka on sentään yhäkin tahdon asia ja pitkälti irrationaalisten intohimojen temmellyskenttä. Järki toimii siellä enimmäkseen lyömäaseena.