Se suuri Venäjän pelko

Se suuri Venäjän pelko

Helsingin Sanomien hiljattain tekemän tutkimuksen mukaan 42 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että maallamme on syytä pelätä Venäjää. Neljä vuotta sitten tätä mieltä oli vain 20 prosenttia, joten muutos on hyvin merkittävä.

Tarkemmin katsoen suomalaiset kuitenkin näyttävät säilyttäneen rauhallisuutensa. Vaikka Kaleva-lehden mukaan Venäjän pelko ”lähes ryöpsähti” ja Verkkouutisten mukaan epäluulot ”räjähtivät” näyttävät tulokset itse asiassa paljon vähemmän dramaattisilta. Suurena tai melko suurena uhkana Venäjää pitää 30 prosenttia suomalaisista, mikä on aika paljon, mutta olosuhteet huomioon ottaen yllättävän vähän. Määrän vähäisyys yllätti myös tutkijat.

Itse asiassahan tulokset toki osoittavat, että suomalaisten enemmistö katsoo, ettei Suomella ole syytä pelätä Venäjää.

Tuloksia on katsottava sitä taustaa vasten, että Venäjän uhasta on maamme johtavissa tiedotusvälineissä kerrottu sangen ahkerasti jo useiden vuosien ajan ja Ukrainan kriisin alkamisesta lähtien lähes päivittäin. Niitä voi myös verrata siihen, että Levada-keskuksen mukaan keväällä 44 prosenttia venäläisistä katsoi, että NATO-mailla olisi syytä pelätä Venäjää. Samaan aikaan 63 prosenttia venäläisistä piti NATO:a vaarallisena Venäjälle.

Kuten odottaa sopiikin, Suomesta ei tuossa venäläisessä tutkimuksessa puhuttu mitään. Miksipä olisi? Joka tapauksessa on tosiasia, että lähes puolet suomalaisista pitää Venäjää jonkinlaisena turvallisuusriskinä. Tämä heijastuu myös matkailuun, joka on huomattavasti vähentynyt puolin ja toisin.

Konkreettisia pelkoja ei ilmeisesti ole tutkittu, niin kiinnostavia kuin ne voisivatkin olla. Näyttää siltä, että jokin osa kansastamme kuvittelee mahdollista Venäjän hyökkäystä, jonka sattuessa ”koko maata ei voitaisi puolustaa”, kuten lehdet yhä uudelleen avuliaasti selittävät. Koska maamme ei kuulu liittoutumaan, jonka jäsenillä venäläistenkin mielestä olisi syytä pelkoon, eikä tiedossa tai näköpiirissä ole vakavia maiden välisiä kiistakysymyksiä, näyttää ajatus sodan uhasta liittyvän jonkinlaiseen irrationaaliseen mielikuvaan, jossa sotia käydään muuten vaan, kun on ennenkin käyty.

Tätä ajatusta saattaa monen mielestä pahaenteisesti tukea se tosiasia, että maassa on nyt paljon sieniä ja myös pihlajanmarjoja tulee runsaasti. Tiedotusvälineissä haastatellut asiantuntijat eivät näytä viitanneen näihin enteisiin, mutta eivät kyllä ole esittäneet suomalais-venäläiselle konfliktille mitään muutakaan syytä.

Tältä pohjalta ajatellen se tavaton mielenkiinto Suomen tarvitsemiin ”turvallisuustakeisiin”, joka kansalaiskeskustelussa tai pikemmin jonkinlaisessa poliitikkojen ja journalistien keskinäisessä kestodebatissa ilmenee, on aika erikoinen.

En ryhdy tässä kertaamaan niitä näkökohtia, joita liittoutumattomuuden kannattajat ovat Suomessa jo pari vuosisataa esittäneet Venäjän politiikkamme kulmakiveksi. Totean vain, että linja on aina toiminut hyvin ja tarve sen korjaamiselle juuri nyt ei perustu mihinkään rationaalisiin argumentteihin eikä ole minusta vakuuttava.

Luulen, että mikäli liittyisimme NATO:on, ei Venäjän pelko meillä vähenisi vaan lisääntyisi, aseiden lisääntymisestä huolimatta. Silloin myös todennäköisesti saisimme tottua naapurin varsin suorasukaisiin uhitteluihin ja sotilasammatin perverssin logiikan mukaisesti todella joutuisimme maalitetuiksi ja mahdollisen ensi-iskun kohteeksi riippumatta siitä, olisiko meillä silloinkaan mitään todellista riitaa naapurin kanssa.

Ne, jotka haluavat, saavat mielestäni kernaasti uskoa niitä Virosta lähteneitä viisauksia, joiden mukaan Venäjä kunnioittaa vain voimaa ja väkivallan uhkaa. Myöhäsyntyistä suomettumistraumaa potevat näyttävät kuvittelevan, että tuon ajan luuloteltu häpeä olisi pestävissä pois uudella riuskalla politiikalla, jossa naapurille ei enää tarjottaisi lämmintä kättä, vaan nyrkkiä. No, onneksi he eivät olleet tämän maan ohjissa Kekkosen aikana.

On luultavaa, että Venäjä valmistautuu Suomen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Onhan sitä jo vuosia ajettu kuin käärmettä pyssyyn. Vaikka kansan enemmistö on vastaan, ei se meikäläisessäkään demokratiassa merkitse sitä, että kansa päättäisi. Sehän luovuttaa päätösvallan valitsemalleen eliitille.

Luulen, että ne kummalliset ja suomalaisia syvästi loukkaavat ja suututtavat toimet, joita venäläiset ovat täällä viime vuosina tehneet, ovat valmistelua tulevalle huonolle naapuruudelle ja esimakua siitä. Mikäli liitymme NATO:on, saavat venäläiset journalistit pysyvän valtakirjan hyökätä sotilasliiton etuvartioasemaa vastaan ja kiusanteko rajalla tulee pysyväksi. Lapsikiistat ja fantastiset syytökset kansanmurhista, perversioiden suosimisesta ja ksenofobiasta tulevat jokapäiväisiksi.

Entä sitten, voi joku kysyä. Kaikkea tätähän on jo tehty. Etnisiä venäläisiä mobilisoidaan viidenneksi kolonnaksi, joka pyytää apua naapurista ja ”terveysviranomaiset” tekevät mielivaltaisia tuontikieltoja. Sen jälkeen huudetaan russofobiasta, vaikka he tekevät sen itse.

Tämäkin on totta. J.K. Paasikivi ihmetteli aikoinaan, miten huonosti Venäjän Suomen-politiikka vastasi maan omia etuja niin keisarivallan aikana kuin neuvostokaudella. Sama näyttää jatkuvan edelleen. Asian psykologista taustaa etsiessä tulee mieleen se todennäköinen vaihtoehto, että imperiaaliselle psyykelle tuottaa tyydytystä kohdella pientä naapuria ylimielisesti.

Venäjän suuruus on sen koossa ja sotilaallisessa voimassa ja sikäläisten patrioottien mukaan myös sen erityisessä moraalissa. Suomen suuruus on sen moderniudessa ja hyvinvoinnissa. Ongelman ydin voi olla siinä, että jokainen valtio kansalaistensa kautta ja päin vastoin haluaa tulla kunnioitetuksi, mutta kunnioitus olisi aina ansaittava. Venäläinen juoppo lausuu yhä uudelleen sakramentaaliset sanat ”Ty menja uvazhajesh”? Kunnioitatko minua? Mikäli rehellinen, mutta yksinkertainen naapuri erehtyy vastaamaan tähän totuudenmukaisesti, syntyy katkera konflikti. Vaikka naapuri yrittäisi korvata puuttuvaa kunnioitusta vakuutuksilla siitä, että hän sen sijaan kyllä tykkää ja kyllä ihan kovasti, ei se paljon asiaa auta.

Mikäpä kansa, varsinkaan suurvaltaisuuteen pyrkivä, voisi antaa anteeksi sitä, että toinen on sitä auttanut. Auttaminen luo suhteen, joka on hierarkkinen ja autetun kannalta väärään suuntaan. Epäitsekkäisiin syihin ei kukaan todellinen patriootti vieraiden kansojen kohdalla usko, vaan epäilee omanvoitonpyyntiä, huonoa omaatuntoa ja muuta vastaavaa. Lännellä on tässä suhteessa Venäjällä suuri taakka kannettavanaan ja siinä joukossa olemme myös me.

Venäjä, joka on noussut jaloilleen, oli taannoin vielä ”polvillaan” eikä sitä kukaan pelännyt. Koska valtiolla oli niukasti muitakaan keinoja kunnioituksen hankkimiseksi, tyytyivät suurvaltasovinistit puremaan hammasta ja puimaan nyrkkiä taskussa. Kuten Sven Tuuvalle, koitti heillekin sitten uusi huomen:

Hän ootti aikaa parempaa,

niin sota syttyikin…

Mihail Bakunin piruili aikoinaan siitä, miten Euroopan valtojen kansalaiset kehuivat kukin hallitsijoillaan ja sillä, mitä nämä antoivat kansalaisilleen. Preussin kuninkaalla ei ollut tarjota teollisuutta, kauppaa, hyvinvointia tai vastaavaa, mutta hänen alamaisensa ylvästeli sillä, että kuninkaalla oli sellaiset sotajoukot, että ne pystyvät tappamaan kenet vain… Ja alamainen ja veronmaksaja loisti tyytyväisyyttään.

Niin, että psykologisesti venäläisten tavaton riemastuminen Krimin ja Ukrainan ”menestysten” takia on aivan ymmärrettävää. Silti tällainen kunnia on reaalimaailmassa vähemmän vakaalla pohjalla. Oderint, dum metuant, sanoi kerran myös Caligula, jonka asema Rooman keisarien galleriassa ei kaipaa tarkennuksia.

On sanottu, että naapuria harmittaa, kun suomalaiset eivät pelkää. Sekin on mahdollista. Tietyissä, jopa dosenttitasolle ulottuvissa, mutta rajallisissa piireissä luultavasti näin on. Ei kuitenkaan ole mitään merkkejä siitä, että Venäjän kansan laajat joukot olisivat jostakin syystä Suomea kohtaan nurjamielisiä. Kuten meillä, myös siellä on pohjimmiltaan kyse pitkän keston ilmiöistä, joita konjunktuurit eivät heiluttele. Ystävyys on hieno asia ja aivan yhtä todellinen kuin pelko. Luottamus vain pitäisi palauttaa.

Sotilaat ja sotilaat

Suomalaisen sotilaan hahmo ja NATO

Suomalaiseen traditioon kuuluu tietty vähäeleinen ylpeys oman maan armeijasta ja sen sotilaista. Se on kansallisesti hyvin omaleimaista ja myös kovin erikoislaatuista.

Tarvitsee tuskin todistella, että suomalaisen sotilaan hahmon löydämme aidoimmillaan Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Tämän asian osoittaa aivan riittävästi se jättisuosio, joka tuli kirjan osaksi.

Koskela ja Rokka olivat mentaliteetiltaan hyvin kaukana saksalaisista, jotka kalauttelivat kantapäitään vähän liikaa, kuten Rokka asian ilmaisi. Jääkäriupseerien yritykset istuttaa preussilaisuutta eivät tainneet kantaa sen pitemmälle kuin nappulavänrikkien keikarointiin. Luutnantti Lammio jäi Suomen armeijassa surullisen hahmon ritariksi. Sandelsin elkeet Koljonvirralla olivat myös kovin epäsuomalaisia, vaikka hän sotilaana jätti hyvät muistot. Hän oli kuitenkin ruotsalainen, ei suomalainen.

Jokainen suomalainen tuntee vitsin, jossa eri maiden sodanjohtajat käskivät sotilasta hyppäämään ikkunasta. Suomalainen jätti tottelematta, mutta syynä ei ollut pelko, vaan terve järki. Ajatus siitä, että vapaaehtoisesti maataan puolustavalla miehellä on oikeus ajatella omilla aivoillaan, ei ole kaikkien maiden armeijoissa kovinkaan suosittu. Entäpä jos järki sanoo, että on mieletöntä taistella ylivoimaa vastaan ja on parasta antautua tai pötkiä pakoon?

Suomen armeijassa nämä vaihtoehdot valittiin tosipaikan tullen vain harvoin. Hyvin harva lienee rintamalla vapaaehtoisesti valinnut kuoleman. Yleensä täysjärkinen ihminen pyrkii välttämään sitä vaihtoehtoa viimeiseen asti. Riskin ottaminen ja pelon voittaminen on toinen asia. Pelottomat taas ovat patologisia tapauksia, erityisesti psykopaatteja, jotka sota-aikana saattavat kohota arvoon arvaamattomaan, mutta eivät ratkaise sotia, tuskin edes taisteluita.

Suomen sotiin liittyvässä mytologiassa on uhrautumisella, maan ja kansan puolesta kaatumisella ollut erittäin vahva asema. Joissakin tapauksissa, kuten talvisodan romaanikilpailun voittajalla ajatus sai suorastaan groteskeja muotoja. Falskiksi kirja kyllä tuoreeltaankin leimattiin. Siitä huolimatta uskaltaisin väittää, että nimenomaan uhrin ajatuksella on suomalaisessa sankarimyytissä ollut poikkeuksellisen keskeinen asema. Kukaties sitä voidaan verrata venäläisten vastaavaan. Siellähän sotilas sanonnan mukaan on suojannut maata omalla rinnallaan. Sehän ei luoteja kestä.

Suomalaisessa myytissä ei kuitenkaan venäläiseen tapaan ihannoida itsemurhahyökkäyksiä. Sotilaan on parasta jäädä henkiin, mutta hänen uhrivalmiudessaan on hänen sankaruutensa olemus. Rintamalla ei olla tyhjää jauhamassa, vaan siellä täytyy olla ”tappamisen meininki”, mutta ennen muuta sotilas on kuitenkin potentiaalinen uhri. Ei hän ketään tapa omasta halustaan tai siksi, että se olisi jotakin suurenmoista. Kyseessä on yksinkertainen valinta: he tai minä. Moraalia voivat sitten pohtia jotkut muut jossakin muualla, rintamalla on oma logiikkansa. Sodassa tappaminen ja kuoleminen ovat jotakin muuta kuin Hollywoodin kuvaukset siitä.

Luulen, etten suurestikaan erehdy, kun ajattelen, että suomalaisten vastahakoisuus NATO:on liittymistä vastaan perustuu osittain kansalliseen soturimyyttiin. Ajatus siitä, että suomalaisen armeijan sijasta maan turvana olisivat purukumia jauhavat rambot, joille sota merkitsee jännittäviä partioretkiä oluenjuonnin ja tietokonepelien välissä, ei oikein istu suomalaiseen traditioon. Siinä on jotakin rienaavaa ja tämä pitää paikkansa siitä huolimatta, että sodan luonne on nykyään tietenkin muuttunut ja myös Suomen armeija on hengeltään ja ideoiltaan yhä lähempänä amerikkalaista.

Muistan, että Mauno Koivisto oli kovin tuohtunut Serbian pommituksista. Mikäli oikein ymmärsin, argumenttina oli ennen muuta se, että puolustuskyvyttömien pommittaminen oli raukkamaista. Pyrkimys omien tappioiden minimoimiseen on ilman muuta terveen järjen vaatimus, mutta jotakin suhteetonta oli siinä, ettei kuritettaville jäänyt mitään mahdollisuuksia puolustautua. Suomalaisessa traditiossa sellainen ei ole sotaa, vaan yksipuolista väkivaltaa, rankaisuretkikunta.

Tuntuu siltä, että juuri tällainen toiminta on amerikkalaisen sotilasfilosofian ytimessä. Paikalle tulee iso mies, jolla on iso nuija ja joka kurittaa pahikset hengiltä tai ainakin pois tieltä. Se on hänen työnsä ja on tärkeää, että työsuojelu pelaa eikä kallisarvoinen sankari kärsi vahinkoa. Jos tämä skenaario ei toimi, on viisainta delegoida hommat muille ja poistua paikalta.

Jos sitten käy huono tuuri ja tulee tappioita, lähtee koko retkikunta käpälämäkeen ja ehkä vielä lähtiäisiksi järjestää näytöksen, joka sitten lähetetään kotimaisille televisionkatsojille urotyön todistamiseksi. Kun yhdysvaltojen armeija Somaliassa menetti muutaman miehen, joiden ruumiita sitten raahattiin katuja pitkin, otti se heti jalat alleen. Kun Libanonissa tuli kuumat paikat, lähdettiin kotiin ja käytiin vielä ampumassa II maailmansodan aikaisella taistelulaivalla varastossa olleet kranaatit vuoristoon.

Tulee mieleen Kserkses, joka ruoskitutti Välimeren aaltoja. Paitsi ettei parodiaan voi mitään lisätä, tulee vanhanaikaisen eurooppalaisen kulttuurin kantajille epämiellyttävä olo. Sota ei toki ole pyhä asia, mutta noissa tarinoissa se menettää myös traagisuutensa ja muuttuu farssiksi.

Saatan olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että ajatus NATO:sta liittyy suomalaisten mielessä ajatukseen amerikkalaisista Hollywood-sotilaista suojaamassa itsenäisyyttämme. Tiukan paikan tullen toki kaikki apu kelpaa, mutta voin ymmärtää sen näkemyksen, että tuo skenaario tuntuu rienaavalta. Sitä paitsi mielessä luultavasti myös nousee kysymys: milloin nuo lähtevät kotiin? Entäpä, jos kotimaan TV-katsojat ovatkin tyytymättömiä ja presidentti käskee lähtemään?

Tiedän tietenkin, ettei liittyminen NATO:on toisi noin vain maahamme amerikkalaisia joukkoja. Luulen niiden myös olevan päteviä sotilaita ja mahdollisesti myös kykenevän luomaan pelotteen mahdollista Venäjän uhkaa vastaan, josta tosin ei ole näkynyt konkreettisia merkkejä. Tässä on kyse mielikuvista. Ettei maahamme nyt vain siinä kaupassa tulisi muiden kuin Suomen armeijan sotilaita. Ne muut kun ovat niin erilaisia.

Pannaan pakotteita

Pannaanpa pakotteita!

Kesällä 2014 pantiin eräät venäläiset oligarkit matkustusboikottiin lännen taholta ja jäädytettiin heidän tilinsä läntisissä pankeissa. Kyse oli EU:n ja Yhdysvaltojen Venäjä- pakotteista, ja tarkoituksena oli lopettaa Venäjän tuki Itä-Ukrainan kapinallisille. Muutakin oli hampaankolossa Venäjää vastaan, Krimin laittoman liittämisen ohella oli epäilyksiä, joskin todistamattomia, siitä, että kapinallisille oli luovutettu ohjuksia, joilla nämä olivat pudottaneet matkustajakoneen. Mutta todistamattomat epäilykset eivät sellaisenaan voi olla peruste minkäänlaisiin kansainvälisen tason sanktioihin, ainakaan sivistysvaltioissa.

Pian pakotteiden jälkeen alkoivat Venäjän ”vastapakotteet” ja käytännössä ilman varoitusta katosivat suomalaiset meijerituotteet kuin taikaiskusta venäläisten kauppojen hyllyiltä.

Nämä pakotteet eivät ole yhdessäkään tilannetta muuksi muuttaneet ja itse asiassa näyttää siltä, että Putinin suosio on niiden ansiosta vain yhäkin vankistunut. Suuri enemmistö venäläisistä katsoo presidentin ajavan ulkopolitiikassa ”oikeaa linjaa” ja VTsIOM-tutkimuslaitoksen mukaan peräti 92 prosenttia venäläisistä ilmoittaa, ettei pelkää pakotteita.

Samaisen vuoden syksyllä EU päätti pakotteiden lisäämisestä huolimatta siitä, että Ukrainassa oli juuri saatu aikaan tulitauko, joka näytti jopa kohtuullisesti pitävän.

On todettava, että tällainen pakotepolitiikka on historiassa hyvin harvinaista ainakin eurooppalaisten valtioiden kohdalla. 1930-luvulla sitä sovellettiin Kansainliiton päätöksellä Italiaan, joka oli hyökännyt Abessiniaan. Silloin se ei toiminut. Jonkinasteisia pakotteita on toki sovellettu sen jälkeenkin, niistä esimerkkinä voidaan mainita COCOM-järjestö, jonka tehtävänä oli estää huipputeknologian vienti itäblokin maihin. Epäilemättä se oli viimemainittujen kannalta melkoinen kiusa, mutta tuskin katastrofi.

Taloudelliset ja byrokraattiset pakotteet ovat tietenkin ”pehmeä” vaihtoehto kovemmille eli sotilaallisille keinoille ja siinä mielessä niitä voi pitää tervetulleena vaihtoehtona. Vastaavanlainen moraalinen sanktio oli aikoinaan Neuvostoliiton erottaminen Kansainliitosta sen hyökättyä Suomeen vuonna 1939. Silloin Saksan kanssa tosiasiallisesti liittoutunut Neuvostoliitto suhtautui asiaan ylimielisesti ja vähätellen. Toimenpiteen todellinen merkitys lieneekin jäänyt minimaaliseksi. Samaa lienee sanottava siitä, etteivät Stalinia 60-vuotispäivän johdosta joulukuussa 1939 tervehtineet muut valtionpäämiehet kuin Otto Ville Kuusinen ja Hitler.

Nykyinen tilanne on kiinnostava sikäli, että siinä osapuolet nokittelevat kuin korttipelissä ja syventävät näin lännen ja Venäjän välistä kuilua puolin ja toisin. Venäjä on uhmakkaasti julistanut korvaavansa länsisuhteet itäisillä ja lisäämällä omaa tuotantoaan. Mielipidemittausten mukaan kansa on asialle myötämielistä ja jopa Kiina, jota aiemmin on kammottu, on nyt saanut venäläisten mielikuvissa yhä ystävällisemmän hahmon.

On mahdollista, että pakotteet jäävät lyhytaikaiseksi välisoitoksi Venäjän ja Euroopan uuden lähenemisen historiassa, mutta ne voivat myös merkitä uuden ja pysyvän vastakkainasettelun alkamista. Viimeksi sellainen kesti kymmeniä vuosia.

Tunnettu filosofi ja kommunismin analyytikko Aleksandr Zinovjev sanoi aikoinaan, että neuvostososialismi viihtyy aineellisen puutteen oloissa ja jopa aina luo tämän tarvitsemansa ympäristön itselleen. Sota oli Neuvostoliiton suurta aikaa, ja sen herooisia päivä muistellaan yhä tietyllä nostalgialla huolimatta siitä, että se oli myös ainutlaatuisen tuhoisa.

Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, mikä lännen politiikassa näyttää yhä useammin unohtuvan. EU:n piirissä politiikkaa on tehty pankkien ja talouskasvun ehdoilla alistaen niille ne monimiljoonaiset joukot, joiden elämästä on hävinnyt mielekkyys. Parrakkaiden naisten suvaitseminen ei välttämättä riitä asialle henkiseksi korvikkeeksi.

Ongelma on sama kuin 1930-luvun alun Saksassa, jossa se, joka halusi työskennellä, ei voinut löytää työtä. Aineellisen tyydytyksen sijasta voitiin ainakin paeta äärimmäisyysliikkeisiin, jotka tarjosivat henkistä tyydytystä. Kuten voin tuotantoa on mahdollista muuntaa tykkien tuotannoksi, on leipää mahdollista korvata sirkushuveilla ja isänmaallisella hurmoksella. On aivan ilmeistä, että tämä yhtälö toimii myös nykypäivän Venäjällä.

Putinille henkilökohtaisesti eskaloituva pakotepolitiikka on lahja. Vielä viime presidentinvaalien jälkeen esiintyi runsaasti merkkejä siitä, että Putinin suhtauduttiin jo laajoissa piireissä ironisesti. Hänelle jopa vihellettiin julkisesti.  Bolotnaja-aukion mielenosoitukset näyttivät Kremlistä katsoen suorastaan vaarallisilta, minkä voi päätellä niiden saamasta huomiosta. Nyt, kun Venäjän talous näyttää olevan ajautumassa taantumaan, on vihamielinen länsi parasta mitä hallitus voi kansalleen tarjota, kun se kaipaa selityksiä elintason alenemiselle.

Sodan ja intervention uhka olivat niitä välineitä, joilla 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa motivoitiin niitä kieltäymyksiä, jotka pakkokollektivisointi ja teollistaminen kansalle aiheuttivat. Kun yksityiskaupat ”riistäjäluokkien likvidoinnin” yhteydessä likvidoitiin ja jakelu halvaantui, syntyi valtavia jonoja ja ihmiset alkoivat kuolla nälkään, kuten neuvostovallan aikana ennenkin oli tapahtunut. Salaisen poliisin raportit, jotka on julkaistu kymmenosaisessa dokumenttikokoelmassa ”Erittäin salainen”. Lubjanka Stalinille maan tilasta, kertovat tästä karua kieltään.

Tyytymättömyys Venäjän ja koko Neuvostoliiton työtätekevien piirissä oli tuolloin vakavaa laatua eikä mikään hallitus pysty pitkään istumaan pistimillä. Niinpä turvauduttiin kaksinaiseen strategiaan. Toisaalta väitettiin, että kapitalistinen maailma Ranskan johdolla oli valmistautumassa interventiosotaan estääkseen kollektivisoinnin ja viisivuotissuunnitelman toteuttamisen. Toisaalta väitettiin, että kulakit ja ”kulakkien häntyrit”, eli ne, jotka vastustivat kollektivisointia, olivat vihollisen suoranaisia agentteja. Paljastettiin jopa useita salaliittoja, joiden takana olivat ulkomaalaiset, mukaan lukien Ranskan pääministeri Aristide Briand sekä sosialidemokraattinen Toinen internationaali.

Kollektivisointi ja viisivuotissuunnitelma muuttuivat näin isänmaallisiksi tehtäviksi. Enemmänkin, niistä tuli kotirintaman taistelua, johon osallistuminen oli asevelvollisuutta, sen huonosti täyttäminen taas oli rintamakarkuruutta tai jopa maanpetosta ja valtiopetosta. Lehdistö hehkutti tätä tulkintaa vaatien kuolemantuomiota niille muka löydetyille tuholaisten ja salaliittolaisten klikeille, jotka olivat järjestäneet sabotaasia, muun muassa kaivosräjähdyksiä, auttaakseen vihollisen asiaa. Kulakkien kerrottiin tartuttaneen hevosiin räkätautia ja syyhyä tuhotakseen viljantuotannon ja järjestääkseen maassa nälänhädän.

Vihollisen voimat käsittivät Ranskan ohella sen lähempänä sijaitsevat kätyrit, kuten Puolan, jonka jokainen ymmärsi periviholliseksi ja joka oli viimeksi, Ranskan tukemana, hyökännyt neuvostojen maahan vuonna 1920 ja muun muassa valloittanut Kiovan. Suomikin mainittiin mukana hyökkääjien rintamassa ja ns. Teollisuuspuolueen oikeusjutussa väitettiin, että Ståhlbergin kyydityksen vuonna 1930 tuli toimia lähtömerkkinä interventiolle. Toteutuksessa kuitenkin tyrittiin. Entinen presidentti oli ollut tarkoitus tappaa, heittää ruumis Neuvostoliiton puolelle ja syyttää siitä naapuria, mistä olisi saatu sodan syy.

Neuvostoliitto selvisi kuin selvisikin kollektivisoinnista ja viisivuotissuunnitelmista, tosin miljoonien kuolonuhrien hinnalla. Sekasorto ja tuho oli kyllä niin suurta, että Kremlissä oli syytä pelätä pahinta. Suotta ei Stalin sanonut sodan aikana Churchillille, että kollektivisointi oli pelottanut häntä enemmän kuin Saksan hyökkäys.  Mikä merkittävintä, suuren johtajan, Stalinin kultti paisui ennennäkemättömällä tavalla juuri silloin, kun tilanne massa oli tavallisen kansan kannalta kaikkein kauhein.

Varsinainen lähtölaukaus Stalinin henkilökultille oli vuosi 1929, jolloin johtaja täytti 50 vuotta. Kyseessä oli kuuluisa ”suuren murroksen vuosi”, jolloin talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Seuraava suuri merkkipäivä oli pian talvisodan sytyttyä vuonna 1939. Juhlakalun kunniaksi oli tuolloin julkaistu hänen itsensä tarkastama ja kohdettaan ylistävä ”Lyhyt elämäkerta”. Vasta edellisenä vuonna oli satojatuhansia hänen vanhoja ystäviään ja muita uskollisia puolueen jäseniä teloitettu niskalaukauksella. Nyt, syksyllä, oli yhteistyössä Saksan kanssa pyyhkäisty maan pinnalta Puolan valtio ja ajettu kymmeniätuhansia karkotukseen ja vankileireille. Heidän kohtalonsa on synkkä luku Puolan ja Ukrainan historiassa.

Mutta isänmaan puolustaminen länttä vastaan on aina mennyt hyvin kaupaksi Venäjällä. Vaikka Neuvostoliitto vannoikin internationalismin nimiin, ei edes kansalaissodan vuosina kaihdettu julistamasta, että ”sosialistinen isänmaa on vaarassa”. Tässä ilmeisesti vaikutti Ranskan vallankumouksen esimerkki: aate aatteena, mutta isänmaa, joka toteuttaa tuota aatetta on paljon parempi samastumiskohde ja kelvollinen motiivi uhrautumiselle.

Izborskin klubi näyttää nyt odottavan kärsimättömästi Venäjän ja lännen välien katkeamista. Silloin päästäisiin eroon globaalin talouden orjuudesta, aloitettaisiin taas teollistaminen ja maatalouden kunnostus, temppeleitä ja kasarmeja pystytettäisiin kaikkialle. Tähän oli pystytty ennenkin ja pystyttäisiin vastakin. Lännessä kuvitellaan, että elintason romahtaminen tekisi tällaisen politiikan mahdottomaksi. Venäjällä se on romahtanut monet kerrat ja usein hyvin perusteellisesti. Kuten puute ja kurjuus eivät ole riittävä syy vallankumoukselle, ei elintason romahtaminen ole sitä edes valtiojohdon kannatuksen menettämiselle. Päinvastoin, sehän saattaa niistä jopa lisääntyä.

Vallan vaihto ja määrätietoinen pyrkimys siihen, on mahdollista silloin, kun tarjolla on selkeä vaihtoehto. Vaihtoehdon pitäisi jopa olla niin uskottava, että kansalaisten lojaalisuus voisi kohdistus siihen samalla kun istuvan hallituksen nauttima legitimiteetti häviäisi. Venäjällä tällaisen vaihtoehdon pitäisi mitä todennäköisimmin olla isänmaallinen ja tarjota myös puolestaan kohde uhrautuvalle taistelulle. Putin näyttää kelpaavan tuollaiseksi hahmoksi, mutta mikäli hän nöyrtyy lännen edessä, voi tilanne muuttua ja silloin ehkä kaivataan vaihtoehtoa, joka ei välttämättä ole länsimielinen markkinatalouden apostoli.

Karavantjura

Karavantjura

Venäläisessä ja eritoten neuvostoliitolaisessa tekstissä saattoi aikanaan useinkin törmätä sanaan karavantjura ja henkilöön viittaavaan epiteettiin karavantjurist.

Tämä kummallinen sana ei viitannut lainkaan karavaaniin eikä liiemmin turistiin. Kyseessä oli vuosien 1921-22 vaihteessa tapahtunut Karjalan kansannousu eli metsäsissikapina. Venäjäksi koko termi lyhentämättömänä kuului Karelskaja avantjura (Карельская авантюра) eli Karjalan seikkаilu. Puhuttiin myös bandiittikapinasta, Neuvosto-Venäjällähän riehui tuohon aikaan sadoittain rosvojoukkoja eli bandeja, jotka useinkin pitivät tukikohtanaan valtakunnanrajan takaisia vuoristo- tai aroalueita. Karjalan kansannousu kuului mittasuhteiltaan ja jossakin määrin myös toteutukseltaan luontevasti tuon kattotermin alaisuuteen.

Tapahtumaketjua ei Suomen puolella ole vielä aivan tarkasti tutkittu, mutta meillä se luokitellaan ns. heimosotiin. Se oli aseellinen selkkaus, johon osallistui tältä puolelta noin viisisataa vapaaehtoista karjalaisten muodostaessa enemmistön noin kolmen tuhannen hengen ”armeijasta”.

Kapinan taustalla on muistettava huomioida vuotta aiemmin solmittu Tarton rauha ja siinä takaisin Venäjälle luovutettujen Repolan ja Porajärven asukkaille luvattu amnestia. Amnestiaa ei käytännössä noudatettu, mutta asialle oli sikäli perusteitakin, että palautetulla alueella oli suoritettu asekätkentää ja tulevaa kapinaa pohjustettu mahdollisesti jo silloin. Bolševikkivalta oli paikallisille kyllä muutoinkin sietämätöntä ja kurjuuden kukkuraksi Karjalan kansaa näytti kommunismin ihanuuksien sijasta uhkaavan nälkäkuolema.

Kapina aloitettiin loppuvuodesta 1921 polttamalla Muurmannin radalla Ontajoen rautatiesilta. Tällaiseen oli jo pakko reagoida kansainväliselläkin tasolla ja pian neuvostohallitus lähetti Suomelle nootin, jossa se syytti sitä joukkojen lähettämisestä ystävällisen naapurimaan alueelle. Suomi kiisti aluksi asian samaan tapaan kuin Putin osuutensa Ukrainana tapahtumiin.

Suomalaiset olivatkin oikeassa sikäli, ettei mukana ollut vakinaisessa palveluksessa olevia joukkoja. Lomalaisia kyllä ilmeisesti oli ja kapinallisten varusteetkin oli saatu jostakin, Suomea ja sen suojeluskuntia oli kovasti syytä asiassa epäillä.

Koska asia liittyi Tarton rauhassa sovittuun Itä-Karjalan autonomiaan, Suomi vetosi Kansainliittoon, joka haluttiin välittäjäksi tässä Venäjän ja karjalaisten välisessä kiistassa, niin kuin asia Suomessa nähtiin. Välityksestä ei kyllä tullut mitään, koska Venäjä ei ollut Kansainliiton jäsen eikä hyväksynyt sitä tähän rooliin.

Suomalaisten vapaaehtoisten virtaaminen Venäjän puolelle oli myös tosiasia, joka oli pakko tunnustaa ja niinpä suomalaiset viranomaiset siihen kehotettuina todella sulkivat rajan ja estivät enemmän avun kapinallisille. Tämä tietenkin herätti ääriaineksissa katkeruutta ja juuri tämän takia tehtiin maamme historian kuuluisin poliittinen murha. Sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin Töölössä kotinsa eteen.

Myös äärivasemmisto, tarkemmin sanoen Venäjälle paenneet punikit aktivoituivat ja järjestivät Kuolajärvellä niin sanotun Läskikapinan. Juuso Matero alias Jahvetti Moilanen kiipesi savotalla läskilaatikon päälle ja julisti vallankumouksen alkaneeksi. Samalla tukkityömiehille jaettiin rajaan takaa kuljetetut kiväärit ja ryöstettiin vähän paikallista kapitalisten omaisuutta. Sitten hipsittiin rajan yli, jossa monien tulevaisuudesta muodostui vielä karumpi kuin menneisyys Suomessa oli ollut.

Mutta sekin kapina siis lässähti siihen. Niin kävi myös ”valkobandiiteille”, joille tuotti erityisen yllätyksen Kiimasjärvelle hiihdellyt Toivo Antikaisen johtama hiihtopartio. Kiimasjärven taistelu oli varsin pieni, mutta sai rajan takana sitäkin suuremman maineen. Antikaisesta tuli siellä kulttihahmo siksi, että hän joutui 30-luvulla kiinni vieraillessaan Suomessa ja joutui syytetyksi siitä, että oli kapinan aikana polttanut elävältä erään suomalaisen vapaaehtoisen.

Koska todisteet eivät olleet kovin sitovat, järjestettiin Antikaisen oikeusjutusta valtava kansainvälinen kampanja, jossa tämä ”pohjolan Dimitrov” selitettiin syyttömästi Suomen luokkaoikeudessa syytetyksi ja väitettiin, että häntä uhkasi kuolemantuomio.

Oliko Antikainen syyllinen tai ei, ei ole voitu sitovasti ratkaista. On syytä epäillä että oli. Joka tapauksessa häntä ei tuomittu kuolemaan, vaan pistettiin vankilaan, josta hän vapautui Talvisodan rauhanehtojen mukaisesti. Palattuaan suureen kotimaahansa, hän huomasi hämmästyksekseen, että hänen vanhat kommunistitoverinsa eivät sen sijaan olleet säästyneet kuolemanrangaistukselta, vaikka eivät ilmeisesti olleet edes tehneet mitään rikosta.

Puoluekoulun harakteristikan mukaan Antikainen ei ollut mikään varsinainen hengen jättiläinen ja niinpä hän ryhtyi vaatimaan tuomittujen syyllisyyden uutta tutkimusta. Ennen pitkää hän sai surmansa lento-onnettomuudessa, jota jotkut ovat epäilleet järjestetyksi. Suurta kansainvälistä sankariahan ei oikein olisi voinutkaan tylysti likvidoida tavanmukaisella niskalaukauksella.

Mutta mitä tulee itse Karavantjuraan, se siis likvidoitiin puna-armeijan voimin ilman erityisen suurta mieshukkaa. Sen sijaan Suomeen muuttaneiden pakolaisten määrä kasvoi useisiin tuhansiin, monet tulivat koko perheen voimin. Kun tämä lisättiin edellisenä vuonna saapuneisiin kahdeksaan tuhanteen Kronstadtin pakolaiseen, olikin koossa jo melkoinen joukko rutiköyhiä pakolaisia rutiköyhässä Suomessa.

Olot täällä eivät olleet hääppöiset ja ymmärrettävästi sekä karavantjuristeja että kronstadtilaisia palasi suuria määriä vanhaan kotimaahansa. Olihan heille luvattu amnestia.

Lupausta ei kylläkään pidetty ja viimeistään vuonna 1937 ne henkilöt, joiden henkilökohtaisessa dossierissa oli sana ”karavantjurist” saivat odottaa lyhyttä ja lakonista ”oikeuskäsittelyä”, jonka suorittivat NKVD:n iin sanotut troikat tai dvoikat, joiden tuomio yleensä kuului, ”korkein toimenpide” eli высшая мера. Vielä 1920-luvulla kartettiin puhumasta” rangaistuksesta”, koska humaani neuvostojärjestelmä ei sellaista tarvinnut eikä rajoittanut ja toimenpiteen nimenä oli ollut высшая мера общественной самозащиты eli yhteiskunnan itsesuojelun korkein toimenpide. Käytännössähän se varmaan saatettiin joka tapauksessa kokea rangaistuksena.

Karavantjura oli todella seikkailu ja hyvin vaarallinen sellainen. Suomen ja Venäjän välejä se ei vienyt sodan asteelle, vaikka Trotski sillä hyvin näyttävästi uhkasi, puhuipa vielä siitä, että saattaisi olla aika saapua Helsinkiin ja antaa puolibarbaarisen (”valistumattoman, mutta innokkaan”) baškiiriratsuväen rangaista jokaista helsinkiläistä porvaria henkilökohtaisesti siitä, että he yrittivät estää neuvostojen maan kehityksen kääntymistä nousuun.

Itse asiassa Venäjällä, joka juuri valmistautui Genovan konferenssissa neuvottelemaan suhteiden palauttamisesta länsivaltoihin, tuskin olisi ollut varaa sotaan Suomen kanssa. Meillä kuitenkin säikähdettiin sen verran, että ulkoministeri Holsti kävi Varsovassa allekirjoittamassa poliittisen yhteistyösopimuksen Puolan kanssa. Trotskin uhkailu näytti siis aiheuttaneen Venäjän kannalta varsin huonot seuraukset. Puola oli politiikassaan reipasotteinen ja hyvin venäläisvastainen.

Keväällä kriisi kuitenkin jo oli ohi ja eduskunta, jota liitto Puolan kanssa suuresti epäilytti, antoi Holstille epäluottamuslauseen, joka johti samalla koko hallituksen eroon. Myös Venäjä, joka oli kovasti uhitellut seurauksilla, joita kääntyminen Kansainliiton puoleen tuottaisi, painoi jo asian villaisella ja koko avantjura ratkaistiin kesällä allekirjoitetulla rajasopimuksella, jonka oli määrä tulevaisuudessa estää moisen konfliktit.

En tiedä, mitä opimme tästä, mutta jonkinlainen rajasopimus myös Venäjän ja Ukrainan välillä voisi nykyään olla paikallaan. Olisi myös hienoa, mikäli Venäjältä löytyisi sellaista ryhtiä, mitä Suomen hallitus osoitti estäessään metsäsissien avustamisen, mihin se kuitenkin ilmeisesti kuvitteli olevansa moraalisesti oikeutettu. Valtioiden välisissä suhteissa moralisointi ja periaatepolitiikka kuitenkin on helposti turmion tie.