Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio

Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio

1900-luvun ensi puoliskolla vaikuttanut C.E.M. Joad uskoi aikoinaan voivansa jäljittää aikansa kulttuurisen rappion yhteen selkeään perusilmiöön: olemuksen sijasta oli ryhdytty keskittymään ilmiöihin.

Tähtäimessä oli tietenkin se filosofiassa ikivanha periaate, josta jo Platon lienee sanonut kaiken olennaisen (oletan nyt siis, että on olemassa ”olennainen”…). Tämän periaatteen mukaan ideat ovat todellisempia kuin ilmiöt, jotka vain vajavaisesti heijastavat todellisuutta. Niin, itse asiassa ilmiöt, jotka kuuluvat ajan ja avaruuden piiriin, tuskin ovat varsinaisesti edes olemassa, nehän kuuluvat ”nykyisyyteen”, joka ei ole sen enempää kuin abstraktio siitä olemassaolomme pisteestä, jossa menneisyys muuttuu tulevaisuudeksi.

Todellisuuden piiriin kuuluvat ideat, jotka ovat täydellisiä. Sellaisia ovat totuus, kauneus ja hyvyys, jotka eivät esiinny täydellisinä missään inhimillisessä, ajallisessa havainnossa tai elämyksessä. Kokemukset näistä ovat aina vajavaisia, mutta se ei tarkoita että ne itse olisivat sitä ja etteivät ne olisi tavoittelemisen arvoisia. Päinvastoin. Inhimilliset kokemukset ja se abstrakti ”nykyisyys”, jossa ne tapahtuvat juuri ovat itse epätäydellisiä ja siksi juuri ne on ymmärrettävä toisarvoisiksi.

Joadin mielestä kulttuurin rappion ydin on ”kohteen hukkaamisessa” (dropping the object). Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat ideoita, jotka ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia.

Saavuttamattomuudesta ei seuraa, että itse kohteeseen ei tulisi pyrkiä, päinvastoin juuri se osoittaa, ettei nykyisyyden harhoihin ole tyytyminen: juuri ne ovat vajavaisia ja vääristyneitä.

Joadin mielestä ihminen on kolmen valtakunnan asukas: hän on aineellinen olento, mikä antaa omat reunaehtonsa, mutta samalla hänellä on myös mieli ja sielu, jotka tekevät hänet osallisiksi animaalista vegetaatiota korkeammista todellisuuksista.

Koska nämä kyvyt on vain ihmisellä ja ne erottavat hänet eläimistä, tarjoavat myös ne hänelle todellisen toimintakentän, toisin kuin ”elämysten” tai ”ilmaisun” arvostaminen niiden itsensä takia.

”Objektin hävittäminen” hävittää myös ajatuksen ikuisista totuuksista. ”Philosophia perennis”, joka antoi ihmiselle osallisuuden korkeammista maailmoista, madaltuu älyn, tunteen, vaistojen, halujen ja mieltymysten setvimiseksi.

Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus, niin myös filosofia ja taide. Rappeutumattomassa yhteisössä nämä kaikki nähdään suhteessa niiden ”objekteihin”, ideoihin. Rappeutuneessa kulttuurissa ajatus ”objektista” on hävinnyt. Älymystö alkaa silloin askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä. Kansanjoukot puolestaan menettävät uskonnon mukana spirituaalisen kokemuksen. Tämä muuttaa myös suhtautumisen taiteeseen, josta häviää ihmistä ylemmän elementin kunnioitus.

Rappeutunut taide alkaa askarrella toisarvoisen, kiihottavan ja epänormaalin parissa. Novelleissa näkyy humalaisuuden, lapsellisuuden ja idiotismin kultti, joka heijastelee kulttuurin tilaa syvemmältikin. Kun kaikki kokemukset ovat periaatteessa arvokkaita, seuraa ennen pitkää, että lasten, neurootikkojen ja perverssien kokemukset ovat kaikkein arvokkaimpia.

Näyttämötaiteessa ilmenee kyvyttömyys keksiä mitään sanottavaa ja niinpä katsojan kiinnostusta koetetaan lisätä erilaisilla tehosteilla. Joad ehdottaa näytelmille neliosaista kieltoluetteloa tason nostamiseksi: Kukaan istuutunut ei saa nousta kolmeen minuuttiin ilman pätevää syytä. Mitään puheenaihetta ei saa keskeyttää alle kahden minuutin. Ainakaan yhdessä näytöksessä ei saa olla tulitikkujen sytyttelyä, ryyppyjen tarjoamisia eikä puhelinsoittoja. Missään vaiheessa ei taustalta saa kuulua radion tai levysoittimen ääntä.

Joadin tarkoituksena oli ilmeisesti pakottaa näytelmä keskittymään johonkin syvälliseen kysymykseen tyhjän ”actionin” asemesta. Joad itse esiintyi 1940-luvulla huippusuositussa radio-ohjelmassa The ”Brain Trust”, jossa englantilainen viisasten kerho pohdiskeli syntyjä syviä. Keskittyminen ja vallankin suuriin peruskysymyksiin keskittyminen ovat noista ajoista tulleet yhä epämuodikkaammiksi. Suomessakin radion ohjelmatarjonta on jo kauan koostunut lähes pelkästä teini-ikäisten hölötyksestä sikäli kuin se ei ole rääkyvää tai jumputtavaa musiikkia, jota on tarjolla kaikkialla halusipa tai ei. Termi ”sisällöntuotanto” on kuvaavasti koominen: ”sisältö” on alistetussa asemassa siihen putkeen verraten, jonka kautta sitä pursotetaan vastaanottajille. Sisällön koostumuksella ei ole väliä, tärkeää on sen maksimaalinen leviäminen. Tämän vuoksi on hyvin luontevaa, että mainostajien ja veronmaksajien rahoilla kustannetaan hyvin samanlaista sisältöä.

Joadin sanomaa on kiinnostavaa pohtia myös nykypäivänä. Sanomattakin on selvää, että hänen kannaltaan rappiota edustaa pyrkimys valtaan vallan itsensä vuoksi. Samaa voi sanoa arkkitehtuurista, joka on keksinyt, että tarkoituksenmukaisuus on kaunista ja nostaa siis koneen kauneusihanteeksi. Arvo ei ole inhimillisessä vaan ei-inhimillisessä eli yli-inhimillisessä. Mikäli ymmärrys tästä kokonaan hukataan seuraavat viehtymys ylellisyyteen, väsähtäneisyys, taikausko ja uppoutuminen omaan itseen. Rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta. Oireyhtymään kuuluu, että byrokraattinen valtio kasvaa kasvamistaan ja yhä kehittyvä työnjako latistaa paikalliset yhteisöt materiaalisen hyödyn nimissä. Spesialisaatio johtaa kasvatuksen ja oppineisuuden halveksimiseen. Välitön tarpeentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon, lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin.

Kaikki nämä rappion ainekset ovat epäilemättä luonnollisia, niitä voinee pitää jopa autenttisina ja ilman pienintäkään epäilystä ne ovat löydettävissä Afrikan viidakoista siinä kuin Peräpohjolan peruskoulusta. Rappion ideana on kuitenkin putoaminen (de-cadere), suistuminen korkeammalta tasolta matalammalle. Se, joka on siellä valmiiksi, tuskin voi enää rappeutua, mutta toki hän voi toimia esikuvana.

Kulttuurin rappion merkitys on juuri siinä. että ”luonnollinen” korvaa käsitteen ”arvokas”. Rappeutuneessa kulttuurissa idealistisesti ymmärretyt arvot saavat osakseen vain ylenkatsetta ja halveksuntaa, koska kulttuuri on menettänyt sen aistin, joka joskus yhdisti ihmisen siihen, mikä oli häntä korkeampaa. Rappiossa palataan takaisin luontoon. Sorrutaan.

Onko Joad oikeassa löytäessään kaikkialta rappiota ja nähdessään idealismista luopumisen rappion ytimenä? Hän ainakin osasi havainnoida ne trendit, jotka ovat läntisessä maailmassa huimasti kehittyneet sitten 1940-luvun. Sana ”rappio” on jo kauan ollut epämuodikas, mikä ei välttämättä todista muuta kuin ettei kaikkialle ulottuva ilmiö enää kaipaa erityistä termiä ja ettei arvottavia käsitteitä nykyään haluta käyttää. Itse asiassa ”essentialismi” on niin sanotuissa postmoderneissa piireissä pahimmanlaatuinen haukkumasana, jolla erotetaan taantumukselliset ja takaperoiset näkemykset vakavasti otettavasta kulttuurintutkimuksesta. Kuinka ollakaan, ydinasiaksi tulee näin kysymys ideoista, ”objektista” aivan kuten Joadillakin.

Amerikkalainen konservatiivi J.R. Johnston Jr. on huomannut yhtäläisyyden Joadin ja amerikkalaisen Richard Weaverin välillä. Vanhan Etelän arvojen kannattaja Weaver, joka oli Joadin aikalainen, on aivan samaa mieltä kulttuurin ytimestä kuin tämäkin: universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota. Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi, sentimentalismi ja hedonismi ovat ne ”pehmeät” arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne.

Weaver tuntuu Joadin lailla jo varhain havainneen hallitsevan trendin, joka vasta nyt on kasvanut täyteen ja ehkä lopulliseen mittaansa. ”Pehmeys” arvona sinänsä on ollut muodikasta jo vuosikymmeniä ja epäilemättä se kuulostaa miellyttävältä ja tuottaa mukavuuteen liittyviä mielikuvia. Kaikenkattavana arvojen kuninkaana pehmeys ei kuitenkaan voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa. ”Pehmeä” ei hyökkää, vaan reagoi ja se mahtuu menemään siitä, missä aita on matalin, mutta siitä myös puuttuu terä eikä se pysty tunkeutumaan pintaa syvemmälle.

On tuskin sattuma, että ”pehmeys” kulkee käsi kädessä ”tasa-arvon” kanssa ja molemmat ovat ainakin 1960-luvulta lähtien julistautuneet suurimmiksi positiivisiksi arvoiksi, summum bonum. Rappeutuneessa kulttuurissa näyttää sisäiseltä mahdottomuudelta löytää näille vasta-argumentteja, vaikka fysikaalisen analogian mukaan niitä on pidettävä arvojen puutteena eikä arvoina sinänsä. Kuten pimeys ei ole yksi väreistä tai absoluuttinen nollapiste yksi lämpötila, eivät pehmeys tai tasa-arvo ole arvoja sinänsä, vaan niiden puuttumista osoittavia tiloja.

Itse asiassa on yllättävää, miten selkeästi Joad ja Weaver jo yli puoli vuosisataa sitten huomasivat sivilisaationsa keskeiset trendit. Ne vielä uudet ja tuoreet kulttuuri-ilmiöt, joita he silloin arvostelivat, ovat sittemmin jo ehtineet muuttua koskemattomaksi totuudeksi. Ne asiat, joita he arvostivat, ovat puolestaan painuneet marginaaliin tai kokonaan hävinneet yleisestä tietoisuudesta.

Kohtuutta radikalismiin ja tolkkua puheisiin

Kohtuullisuutta radikalismiin ja tolkkua puheisiin

Eräissä arvostamissani lehdessä kuten New York Review of Books’issa näyttää olevan itsestään selvänä lähtökohtana, että ajatusten pitää olla radikaaleja ollakseen kiinnostavia. Tämän mukaisesti jo itse sana ”radikaali” sisältää myönteisen konnotaation. Kukaan radikaali ei ainakaan voi olla läpikotaisin tylsä. Kukaan ei kai ole kylliksi naiivi pitääkseen kaikkea radikalismia sinänsä ansiokkaana, mutta kiksejä janoavat intellektuellit näyttävät usein lähtevän siitä, että se hengenravinto, se politiikka ja se elämäntapa, jota tarvitsemme, ovat ehdottomasti radikaaleja.

Tämä oletus pohjautuu mitä ilmeisimmin siihen, että nykyisen maailman tunnetaan olevan jollakin tapaa perusteellisesti vialla. Mikäli näin on, ajatellaan helposti, että vain asioiden jyrkkä muuttaminen voi saada aikaan parannuksen. Vai eikö nykyistä menoa ole jatkunut jo ainakin pari vuosisataa? Missäpä siitä huolimatta viipyy kaikkien onni ja yleinen hyvinvointi Afrikan sarvessa, Zimbabwessa, Bangla Deshissa ja niin edelleen? Miksi leipää ei meilläkään aina saa jonottamatta?

Ajatus maailmanlaajuisesta kriisistä ei ole kovin kaukaa haettu, ajatus sen parantamisesta radikaalein keinoin on sekin vanhaa perua. Jo Ranskan vallankumouksessa oli suuntauksia, jotka uskoivat maailman pelastuvan jos ja vain jos lääkkeet ovat kyllin väkevät. Päiden katkominen, koko elämän järjenmukainen suunnittelu ja menneiden vuosisatojen järjenvastaisen painolastin kitkeminen elämäntavasta viimeistä piirtoa myöten lupasivat paratiisia maanpäälle ja kiksejä sen toteuttajille ja suunnittelijoille. Onneton Venäjä joutui toistamaan vielä perusteellisemmin sen kärsimysten tien, jonka Ranska sai kulkea. Neuvostoliiton romahdettua näytti jo vähän aikaa siltä, että ihmiskunta oli saanut rokotuksen, joka vaikuttaisi kollektiivisessa muistissa sukupolvesta toiseen. Mutta sellaista muistiapa ei taida olla olemassa.

Radikalismi ei ilmeisesti ole mikään ohjelma sinänsä, vaan lähinnä mentaliteetti, joka ei tyydy jatkamaan siltä pohjalta, jota ennen on kuljettu, vaan kaipaa täydellisen hävityksen ja tyhjästä luomisen tarjoamaa euforiaa. Rakentaminen on liian hidasta, liian itsestään selvää ja liian rajoittunutta. No, radikaali persoonallisuus on kirjallisuudessa jo tarpeeksi hyvin analysoitu eikä tässä kaipaa enempää penkomista tai argumentointia. Paul Johnsonin The Intellectuals ja Paul Hollanderin Political Pilgrims ovat alan pari merkkiteosta.  Radikaalit meillä tulee aina olemaan keskuudessamme ja heistä tulee aina olemaan niin hyötyä, vahinkoa, hupia kuin harmiakin. Vailla menneisyyden painolastia, vastuuta ja elämänkokemusta koheltava radikaali lienee tässä maailmanjärjestyksessä lopultakin tarpeellinen ilmiö, vaikkapa vain eräänlaisena tuntosarvena, joka kurottuu tuntemattomaan ja yrittää avata uusia ovia tietämättä minne ne johtavat. Olennaista on, että radikalismi ei saa päästä herraksi, niskan päälle, kuten tapahtui Ranskan vallankumouksessa ja sittemmin Venäjällä. Siinä leikissä kärsii liian moni, itse noidan oppipojat mukaan lukien.

Radikalismi voidaan nähdä myös ennen muuta tuhoavana voimana, joka hajottaa yhteiskunnan pystymättä saamaan siinä aikaan mitään myönteistä. Tällä tavoin näki radikalismin roolin vallankumousta edeltävällä Venäjällä Leonard Schapiro, jonka mielestä radikalismi on nimenomaan liberalismin, ei konservatismin vastakohta. Tämän mukaisesti on konservatismia pidettävä yhtenä liberalismin muotona ja ulottuvuutena, kun taas radikalismi erottautuu jyrkästi näistä ja suhtautuu vihamielisesti näihin molempiin todellisen kehityksen moottoreihin. Se, mitä on pidettävä radikalismina ja mitä konservatismina taas riippuu olosuhteista. Schapiron ja eräiden muidenkin mielestä vallankumousta edeltävän Venäjän onnettomuus oli, että ne jotka siellä liehuttivat liberalismin lippua, olivat itse asiassa radikaaleja, jotka kuvittelivat liberaalin yhteiskunnan syntyvän vallankumouksen kautta. Heidän ohjelmansa olisi muutoin hyvin kelvannut vaikkapa Englannissa, mutta ei tuon ajan Venäjällä, jossa se muuttui myrkyksi, kun sille välttämättömät olosuhteet puuttuivat. Jostakin syystä nämä ajatukset tulevat väkisinkin mieleen, kun katselee, millä innolla liberaalia demokratiaa viedään arabimaihin, Afganistaniin ja minne tahansa, mistä se vielä puuttuu ja minne uskalletaan mennä koheltamaan. Tämä on radikaalia politiikkaa jos mikä ja sen kaameana taustana on, ettei se ole keittiöissä juopottelevien intellektuellien puheen tasolla, vaan käyttää häikäilemättömästi kaikkia niitä tuhoaseita, joita uusin teknologia on tehnyt mahdolliseksi. Ajatus kaiken muuttamisesta juuriaan myöten on tällöin valtiollisen toiminnan keskiössä. Ehkä voitaisiin puhua ekspansiivisesta valtioradikalismista?

On varsinainen latteus todeta, että radikalismi on nuorison ominaisuus, mutta tottahan se joka tapauksessa on. Uskonnon sanottiin aikoinaan olevan oopiumia kansoille ja suurella innolla ja hartaudella kannatetut ideologiat ovat sitä tietysti myös. Historian valossa on ilmeistä, että synnyttääkseen todellisen kvasiuskonnollisen kultin, ideologia vaatii veriuhreja. Vasta se irrottaa ihmisen kokonaan sovinnaisesta maailmasta ja todistaa elämää suuremmasta aatteesta. Pelkät veriuhrit eivät kuitenkaan riitä. Se norjalaispiru, jonka nimi jääköön mainitsematta ja joka lahtasi täysin viattomia sivullisia, ei todennäköisesti pysty saamaan seuraajia. Hän ei kelpaa marttyyriksi kenellekään ja historian valossa tuntuu uskomattomalta, että hän saisi jäljittelijöitä teolle, jonka oletettu mielekkyys on tuomittu jäämään normaaleille ihmisille käsittämättömäksi. Niin taisivat kyllä jäädä myös Baader-Meinhof-ryhmän ja Punaisten prikaatien teot.

Hupaisasta ja jopa hyödyllisestä asiasta radikalismi muuttuu myrkyksi, kun siltä puuttuvat riittävät vastavoimat ja se pääsee hallitsemaan kokonaista yhteiskuntaa. Tästä meillä on kokemusta erityisesti vuodelta 1918 ja vähäisemmässä määrin muiltakin aikakausilta. Radikalismin ryöstäytyminen valloilleen edellyttänee yleensä yhteiskunnallista kriisiä, jollaisille on usein tunnusomaista nuorten ikäluokkien yliedustus ja puuttuvat keinot sen sijoittamiseen normaaliin, täysipainoiseen elämään. Sen sijaan, että ottaisivat asuntolainaa, kasvattaisivat lapsiaan ja säilöisivät marjoja ja sieniä, monet nuoret saattavat joutua yhteiskunnan perustavien arvojen ja instituutioiden ulkopuolelle. Työttömyys on suora tie tähän. Sen jälkeen voidaan ryhtyä rakentamaan korvikemaalimaa, joka perustuu tulevaan maanpäälliseen tai pilventakaiseen paratiisiin, rikokseen, ihmisjumaluuteen tai yksinkertaisesti kemialliseen euforiaan.

Länsimainen yhteiskunta, jonka kulttuuri on menettänyt uskonnollisen ytimensä, on periaatteessa hyvä kasvualusta radikalismille, mikäli se ei pysty pitämään yhteiskunnallisia ongelmia kuten työttömyyttä kohtuuden rajoissa eikä huolehdi riittävästä tulonjaon tasaisuudesta. Tämän huomasi jo Aristoteles ja se pätee yhä niin kauan kunnes toisin todistetaan. Nykyään yleistynyt nihilistinen mellakointi tuskin perustuu nälkään ja kurjuuteen, liioin se ei ole politiikkaa. Pikemmin se lienee anomian, yleisen normittomuuden henkisesti mahdollistamaa radikaalia sirkushuvia, oopiumia osattomille. Mitä eilen Lontoossa, sitä tänään Kontulassa. Jälkimmäisesssä tapauksessa kyseessä näyttää olleen vain puolileikillään tehty apinointi. On kuitenkin merkille pantavaa, että näin tapahtui siitäkin huolimatta, että Helsinki elinympäristönä on vielä kaukana Lontoosta ja toivottavasti pysyykin. Henkiset valmiudet meillä jo taitaa olla. Jos saamme tänne vielä lontoolaisen yhteiskunnan taudit, saamme varmasti myös sen oireet kaikessa karuudessaan.

Ilmeisesti paljon vaikeammassa tilanteessa ovat esimerkiksi Maghreb-maat, joiden ongelmana on hallitsemattomasti paisunut nuorison määrä yhdistyneenä huonoon hallintoon ja kehittymättömään talouteen. Länsimaisen kulttuurin syleily on antanut niiden käsiin mahdollisuudet kasvattaa väestöään ja rahastaa luonnonrikkauksillaan muuttamatta yhteiskuntaansa. Itse muutos on ehkä ollut liian nopea ja ulkoa vauhditettu, joten siunaukset ovat muuttuneet kirouksiksi. Siellä radikalismilla lienee vankka kasvualusta, mutta menestyksen mahdollisuuksia ohjelmiensa toteuttamiseen sillä ei historian valossa arvioiden liene missään. Radikaali islam on siitä hyvä oikotie onneen, että se pystyy perustamaan auktoriteettinsa tuonpuoleiseen, ellei konkreettisempaa riitä jaettavaksi.

Radikalismia sinänsä on tuskin syytä demonisoida. Demonit asuvat äärimmäisyyksissä. Olisi typerää samaistaa edes radikaalia sosialidemokratiaa kommunismin kanssa, hurskastakaan islamia islamismin kanssa tai maahanmuuttokriittisyyttä muukalaisvihan kanssa. Vanha aristotelinen periaate, jonka mukaan jokainen asia tiettyyn määrään kärjistettynä muuttuu irvikuvakseen ja jopa vastakohdakseen, pätee nyt aivan yhtä hyvin kuin se päti antiikin aikoina. Nyt, kuten aina ennenkin vaikeinta, mutta myös tärkeintä on löytää kohtuus. Radikalismi ei yleensä tätä ymmärrä ja on rakenteellisesti kykenemätön sitä tavoittelemaan. Tämä heijastuu myös kielenkäytössä ja ajattelussa. Aikoinaan ”neuvostovastaisuus” demonisoitiin ja oletettiin, että jokainen pyhän neuvostojärjestelmän kriitikko syyllistyy myös kaiken edistyksellisyyden hylkäämiseen ja sankarien muiston häpäisyyn. Asian koko perverssiys ja kohtuuttomuus näyttää monille valkenevan vasta muutaman vuosikymmenen viiveellä, jos silloinkaan. Tämä radikaaliin diskurssiin kytkeytyvä sairaus olisi meidän aikanamme viimeinkin syytä saada kitketyksi normaalista liberaalista yhteiskunnasta ja sen keskusteluilmapiiristä. Kohtuudessa pysymisestä joka tapauksessa riippuu yhteiskunnan menestys ja sen rajoissa, lopultakin myönteisenä voimana voi pysyä myös radikalismi, jos yhteiskunnan perusrakenteet ovat terveet.

Slava, tshest ja maine Euroopassa ja Venäjällä

Slava, tšest ja maine, Euroopassa ja Venäjällä

Kuten tunnettua, eri kielten näennäisesti samaa merkitsevät sanat kantavat mukanaan erilaisia sivumerkityksiä ja käytäntöjä, jotka tekevät niistä itse asiassa ainutlaatuisia. Vain harvoin, silloin kuin itse asia on triviaali, onnistuu sanatarkka kääntäminen jäännöksettä.

Ajatelkaamme vain suomenkielen sanaa ”maine”. Tätä mainiota sanaa voidaan käyttää sekä ylevässä tyylissä että aivan arkipäiväisessä. Sehän juontaa juurensa mainitsemista, mistä sanasepot ovat kehittäneet mainostamisen. ”Kottarainen, se murhelintu, joka harvasti mainitaan” kärsii aivan ilmeisesti mainoksen puutteesta. Venäjässä lähin vastine voisi olla molva, ainakin alkuperän suhteen. Jokainen venäläinen tuntee ainakin käsitteen ”narod besmolvitsja” ja ehkä sen, miten moskovalainen tietää ylpeänä, että kaikkialla tunnetaan hänen kotikaupunkinsa molva.

Maine ja kunnia ovat lähellä toisiaan Suomen kielessä. Kunnia on perinteisesti ollut oletus nuhteettomasta ja tahrattomasta persoonallisuudesta, integriteetistä. Seitsemän kunnian miehen todistus riitti aikoinaan vapauttamaan miehen syytteestä. Jos kunnia taas meni, ei sitä saanut takaisin, niinpä kunnianloukkausjuttuja oli meilläkin käräjillä tuhansittain ja taas tuhansittain. 1800-luvun lopulla kihlakunnanoikeuksien aika haaskaantui valtaosalta kunnianloukkausjuttuihin. Huomattakoon, että tämä tapahtui talonpoikaisessa maassa ja lienee kansainvälisesti ottaen poikkeuksellista.

Kunniaa voitiin koetella eri yhteyksissä. Sodassa se tarkoitti sitä, että vala oli pidettävä, vaikka kuoleman uhalla. ”Niin kuin kirkas kellon malmi, maine kauas kuuluttaa, nimeäsi Porrassalmi, aikain takaa aikain taa!” Toisaalta Viaporin ja Svartholman antautumiset olivat kunniattomia ja niistä langetetut kuolemantuomiot kiistattoman asianmukaisia. Jälkipolvien kannalta olisi ollut komeampaa, jos olisi voitu sanoa Yrjö Jylhän tavoin ”mitä luvattukerran, se pidetty on/ yli päämme kun löi tulilaine… rinnalla sen, katinkultaa kiitos ja maine”.

Mutta tehty mikä tehty. Ernst Renan sanoi aikoinaan, että kansakunta syntyy siitä, että se yhdessä saa osansa kunniasta, gloire. Kansakunnan historiaan myös kuuluu olla joitakin asioita muistelematta, hän totesi.

Gloire, joka on ennen muuta sotakunniaa, onkin Ranskan tärkein peruste vaatimuksilleen saada olla kaikkien ihailema Suuri kansakunta. Toki myös hengen jättiläiset kuuluvat ryhmään tous les gloires de France. Saksassa taas Gloria lienee melko yksinomaisesti sotakunniaa: Preussens Gloria käännetään asianmukaisesti sanoilla Preussin sotakunnia.

Latinaksi gloria sopii erityisesti Jumalalle: Gloria Deo in Excelsis. Naistenlehden nimenä se on naurettava, mutta mitä muuta voimme odottaakaan? Englanniksi muistamme Byronin sanat ”the Glory that was Greece”. Se oli ylvästä ihanuutta.

Sotakunniaa ei menetetä kärsimällä tappio, vaan pettämällä kuninkaan ja kansakunnan luottamus. Kunniansa säilyttänyttä vihollista, kuten Nils Ehrenskiöldiä Riilahden taistelun jälkeen arvostettiin aivan erityisesti Venäjän hovissa. He was lionised, voitaisiin sanoa nykysuomeksi.

Toisaalta myös voittaja saattoi menetellä kunniattomasti. Näin tekivät venäläiset pettäessään sanansa Kajaanin linnan varuskunnalle, joka antautui kunniallisin ehdoin kunniakkaan puolustuksen jälkeen. Näin tekivät joskus ruotsalaisetkin. Ne 600 venäläistä, jotka teurastettiin Fraustadtin taistelun jälkeen, eivät varmasti olisi antautuneet, mikäli olisivat ymmärtäneet tämän kunniattoman menettelyn tulevan osakseen.

Mikä on kunnia venäjäksi? Tietenkin se on slava, joka on ennen kaikkea sotakunniaa, mutta myös mainetta. Armenialainen konjakki slavitsja vo vsem mire. Slavnyj merkitsee mainiota siinä kuin maineikasta. Besslavnyj taas sopii Viaporin antautumiselle. Talvisota oli venäläisten kannalta neznamenitaja eli maineeton sikäli, ettei se tullut kuuluisaksi, vaan vaiettiin häveliäästi. Ehkä se ei kuitenkaan ollut kokonaan besslavnaja. Ainahan sodassa riittää tilaisuuksia osoittaa urhoollisuuttaan vaikka se hävittäisiin. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin tarinoita.

Sodassa kaatuminen on tietenkin aina suuri kunnia, minkä voi todeta seremonioistakin. Onhan se ainakin todistus siitä, ettei asianomainen pelastanut nahkaansa myymällä kunniansa. Jälkimmäinen tosin saattoi tapahtua, mutta edellistä ainakaan ei.

Venäläisten muistoissa Varjag-risteilijän ja tykkivene Korejetsin miehistö kaatui, mutta ei antautunut: pali za russkuju tšest eli kaatuivat Venäjän kunnian puolesta. Tässä sana tšest on erityisen huomioarvoinen, sillä se on kanta sanalle tšestnyj eli kunniallinen, rehellinen. Kunnia liitetään siis sanansa pitämiseen Venäjälläkin: tšestnoje slovo on kunniasana, vaikka sanaa voidaan käyttää myös tilanteessa, jossa henkilö osoittaa ilonsa suosion johdosta: tšest imeju: minulla on kunnia (jonka Teidän seuranne tai jokin muu taho minulle suo). Tšest mundira eli univormun kunnia oli 1800-luvun lopulla niin tärkeä asia, että rykmentti saattoi määrätä jonkun upseerin kostamaan loukkaajalle tarvittaessa. Upseerin pelivelka oli kunniavelka: dolg tšesti.

Mutta kunniaosoitus liittyykin eri sanaan. Kyseessä voi olla znak uvaženija tai potštenija. Edellisen kantana on tärkeys: važnost, jälkimmäisen potšot, potšitat, mikä liittyy arviointiin, merkille panemiseen. Merkittäviä, erinomaisia ja muuten esille tunkevia asioita on Euroopan kaikissa kielissä leegio. Prevoshodnyi, ausserordentlich, bemerkenswert, märkbar, excellent, outstanding, remarkable ja niin edelleen ovat tätä perhettä.

Saksan Ehre ja ruotsin ära kantavat mukanaan sekä kunnian että rehellisyyden käsitteitä. Ehrlich tai ärlig on tavallinen rehellinen ihminen, joka ei valehtele. Ehre ja ära taa ansaitaan riskeeraamalla. Kasvaako maine tantereella vaan, jot’ uljaan urhon veri kostuttaa? kysyi Runeberg ja myönsi, että ei nyt ainoastaan. Myös maaherra Wibelius riskeerasi sentään virkansa. Vår Herres och Frälsares ärorika födelsefest aiheuttaa joka vuosi joulurauhan julistamisen Turun Prinkkalan talon portailta. Mainio juhla! Kannattaa siis aina mainita. Sen erinomaisuus ei perustu tunnettuuteen tai rehellisyyteen, se on tahraton ja loistava tapahtuma, kuten Alarikin hauta Busentossa, sille kuuluu jede Ehren, ja niinpä keines Römers schnöde Habsucht soll dir je dein Grab versehren. Siksi hauta kätkettiin jokeen.

Ranskassa rehellisyys ei oikein taida olla kunniassa. Honnêteté taitaa kantaa mukanaan yksinkertaisuuden taakkaa: rehellinen on se, joka ei muutakaan osaa. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa säädyllisyyttä, kuten englannin respectability. Ranskalaisen petollisuutta ilmaiseva adjektiivi taas on perfide. Latinasta tuleva fides, usko, luottamus petetään, juostaan yli. Erään Goethen romaanihenkilön mielestä pelkkä tuon sanan liukkaus heitti varjon koko kansan ylle. Miten voitiinkaan Unehrlichkeit, kauhea asia, kuitata noin kevyellä sanalla? Ranskalaisten kevytmielinen kelvottomuus näkyy muuallakin. Bonhomme, hyvä mies on myös sivumerkitykseltään ääliö. Bonhomie on hyvänahkaisuutta, mikä ei ranskalaisessa kulttuurissa juuri todista korkeasta älystä. Jacques Bonhomme oli aikoinaan talonpoikaistolvanan nimitys. Samalla tavallahan ovat muuntuneet englannin urheutta tarkoittava brave ja vastaava saksan brav, joita käytetään kelpo väen epiteetteinä, mutta tässä voi olla alentuva sävy. Brave New World on toki sävyltään sarkastinen kirjan nimi. Dieser braven Engeländer mittelmässige Verständer tarkoitti Nietzschen mielestä melko tylsää porukkaa ja sellainen oli hänestä myös itse braver Engeländer –Darwin. Kelpo mies sinänsä, mutta ei sentään Goethen rinnalle asetettava nero.

Suomen sana ”maine” voidaan venäjäntää myös sanalla sluh. Se tarkoittaa sitä, mitä kuullaan kerrottavan, on siis liikkeellä sellaista huhua, että henkilö on hyvin etevä tms. Lainasana (mikäpä ei olisi lainaa?) reputatsija sopii erityisesti ihmiselle, eli kuten nykyään sanotaan, henkilölle. Tässä mielessä se on lähellä ranskan sanaa reputation myös silloin kuin puhutaan huonosta maineesta: Au village sans prétension j’ai mauvaise réputation lauloi Georges Brassens, joka korosti sitä, että huono reputaatio teki hänestä epäihmisen tuossa pienessä kylässä. Huono maine tahri kaiken, eikä tosiasioilla ollut merkitystä. Huonomaineisesta tyypistä oli jokaisen hyvämaineisen syytä pysytellä kaukana. Tämä ehkä on ainakin jossain määrin ollut joskus Venäjän kohtalona Suomessa. Kansantalosta tuli Toppala, jossa kohtasivat ääliöt ja puolirikolliset tyypit, jotka veljeilivät toppatakkisten venäläisten kanssa. Vaatekappalehan oli tolkuton: siinä sängynpeitto oli puettu ihmisten päälle.

Toki nykyvenäjään kuuluvat sanat image (imidž) ja brändi (brend) sekä prestiisi (prestiž). Paljon rahaa haalinut henkilö hoitaa imageaan ajamalla prestisiöösillä autolla. Hän voi jopa itselleen luoda omaa brändiään jollakin erikoislaatuisella tottumuksella, jonka muut oppivat tunnistamaan ja assosioimaan sille aiemmin tyhjälle paikalle, jossa hän oleilee. Maailman kalleimmat brändit liittyvät usein aivan joutavanpäiväisiin asioihin, Disneyn maailmaan, Coca colaan ja vastaavaan. Brändäyksessä on kyse assosioinnista johonkin miellyttävään. Ehkä myös viime kädessä luottamuksesta siihen, että se ei petä? Näin on jopa asian koskiessa jonninjoutavaa janojuomaa.

Mutta onko tuo imagonrakentaja ja itseään brändäävä tyyppi hyvämaineinen? Vastaako hän vuorenvarmasti sitoumuksistaan vai luistaako heti, kun se tulee hänelle juridisesti mahdolliseksi? Ovatko lupaukset hänelle vain koristeita, vaikka hän tosiasiassa ajattelee kuten jokainen sofistikoitunut cityihminen: jokainen vastakoon itsestään ja ostaja varokoon. Jo muinaiset roomalaiset osasivat sanoa caveat emptor. Joku Abramovitšin tapainen oligarkki luo kyllä kuvaa siitä, että hänellä on varaa mihin vain, mutta eikö hänellä silloin ole varaa myös valehteluun? Jokainen ainakin tietää, että se varallisuus, jolla hän pröystäilee, perustuu viime kädessä varastamiseen.

Jos hän sen sijaan on ehdottoman luotettava, niin hän huolehtii siitä, että ne, joiden kanssa hän asioi, voivat luottaa siihen, ettei hänen puheissaan ole jesuiittojen pahamaineista salaista ehtoa, reservatio mentalis. Tässä tapauksessa hänellä tuskin myöskään on tarvetta erityisesti korostaa rehellisyyttään. Sehän tekee epäluuloiseksi. Siitä puhe mistä puute. Maine on ansaittava kunniallisella käytöksellä, josta on referenssejä tai ylimuistoinen käsitys.

Suomella on tässä pääomaa. Koko suomalaisen perinteinen imago 1800-luvulta lähtien kymmenissä ja sadoissa, ellei tuhansissa kaunokirjallisissa tuotteissa, populaareissa ja tieteellisissä etnografisissa esityksissä ja matkakuvauksissa on aina ennen muuta rehellisyyden leimaama. Rehellisyyden vuoksi täytyy kyllä todeta, että asia koski köyhiä kansakerroksia ja luultavasti se ainakin osittain assosioitiin yksinkertaisuuteen. Suomi myös maksoi ainoana maana velkansa USA:lle ja suomalainen sotilas piti rintamalla sen, minkä oli luvannut, vaikka lupauksen antaminen ei tainnut olla ihan vapaaehtoistakaan, mikä ei taas tarkoita sitä, että se olisi annettu vain pakosta. Suomi ei myöskään käyttäytynyt kunniattomasti valtaansa jääneitä vastustajia kohtaan ainakaan kovin merkittävässä määrin. Tahraa tietenkin löytyy, mutta ainakin sitä on vähemmän kuin millään muulla tunnetulla toisen maailmansodan osapuolella. Myös asian avomielinen selvittäminen poikkeaa edukseen monien muiden maiden käytöksestä.

Suomella on myös Venäjällä hyvä reputatsija. Maa on tšestnaja, kuten sen kansalaisetkin. Mikä luvataan, se pidetään eikä sellaisia lupauksia anneta, joita ei voida pitää puhumattakaan sellaisista, joita ei ollut tarkoituskaan pitää, voidaan tuo maineen ydin säilyttää. Nykyisessä kriisissä rehellisyys taitaa taas palautua arvoonsa, kun Euroopan kuplat puhkeavat. Slavaa tai znamenitostia tässä nyt tuskin liiemmin tarvitaan. Käsitys kunniallisuudesta on hiljaista tietoa, joka karttuu vähitellen. Antaa venäläisten riemuita suuresta maineestaan. Venäläisten rehellisyys ei nimittäin taas ole erityisen suuressa maineessa, mikä siellä erinomaisesti tiedetään. Mutta tämä seikka näyttää liittyvän erääseen Venäjän historian ”kirottuun kysymykseen”, kansan ja vallan suhteeseen. Vain hölmö on Venäjällä pysynyt ehdottoman rehellisenä valtaa kohtaan, tuota niiden sortokoneistoa, joka puolestaan vähät välittää pienestä ihmisestä. Kansa on Venäjällä hyvin vakuuttunut siitä, että valta on läpeensä epärehellistä. Tästä voi vakuuttua vaikkapa vilkaisemalla Levada-keskuksen kotisivujen mielipidetutkimuksia. Mutta ei tämä tarkoita, että venäläiset olisivat läpeensä epärehellisiä ihmisiä, joihin eivät ystävätkään voi luottaa. Päinvastoin. Kun muuta luotettavaa tahoa kuin ystävät ei ole, niin tätä tukipylvästä kunnioitetaan ehdottomalla rehellisyydellä ja uskollisuudella.

Ei Suomen valtioonkaan ole aina voinut luottaa. Rytin menettely saksalaisia kohtaan kesällä 1944 oli merkittävä poikkeus, mutta asian selittää valtioetu, raison d´êtat. Mannerheim ymmärsi asian suuren periaatteellisen merkityksen ja esitti valittelut asianmukaisin muodoin. Eipähän lupaus ollut hänen, vaan Rytin antama.

Jos valtio innostuu liikaa ja brändäys ja mainonta yrittävät luoda katteettomia lupauksia, saattaa imago lopulta kärsiä. Venäläisten omissa silmissä heidän hallitukselleen on taipumusta käytökseen nimeltä vranjo, eli valehtelu, sumutus ja lööperin puhuminen. Jos suomalaiset saadaan kiinni samasta, murtaa se maamme mainetta. Siihen Suomella olisi kaikkein vähiten varaa, meillä kun on mitä menettää.

Suomi on maa, jota on vakavissaan  mainittu maailman parhaaksi paikaksi asua. Nykyään se myös huolehtii brändistään ja on viime aikoina tarkoituksellisesti yrittänyt saada mainettaan laajemmaltikin ihmisten tietoisuuteen. Tosiasiahan on, että tiedot Suomesta ovat maailmalla usein epämääräiset ja maan brändiarvo on vaikkapa Ruotsiin verraten hyvin heiveröinen. Hyvä brändi kuitenkin tarkoittaa kaiken muun ohella selvää rahaa, eikä siihen nähden kannata olla välinpitämätön. Tämähän on asia, jonka suhteen eivät edes poliitikot voi jäädä välinpitämättömiksi.

Mainetta voi kuitenkin tahria myös tahallaan. Aina siitä jotakin tarttuu. Ja jostakin syystä tällaiseen tehtävään halukkaita likaisen työn tekijöitäkin aina löytyy. Mutta tällaiset gangsterimenetelmät kääntyvät todennäköisesti niiden käyttäjää itseään vastaan. Kyllä kansa tietää, Venäjälläkin. Vai mahdanko sittenkin olla hyväuskoinen? Ainakin sana on kaunis.

Karjalan kävijöitä

Karjalan kävijöitä

Nick Baron, The King of Karelia. Col. P.J. Woods and the British Intervention in North Russia 1918-1919. A History and Memoir. London 2007. Francis Boutle Publishers. 345 s.

Pekka Hakamies, Olga Fishman, Unelma uudesta Karjalasta. SKS 2006. 116 s.

Vienankarjalaiset talonpojat kokivat merkittävän kulttuurishokin, kun englantilainen lentokone laskeutui kylän niitylle vuonna 1918. Vieraassa ympäristössä koki olevansa myös irlantilainen eversti P.J. Woods, joka tuolloin johti karjalaista legioonaa ”saksalaisten johtamia suomalaisia vastaan”.

Nick Baron, joka on hyvin perehtynyt Itä-Karjalan historiaan, on julkaissut ja kommentoinut Woodsin muistelmat, jotka on kirjoitettu varsin vapaalla kädellä, mutta sisältävät toki paljon pittoreskeja huomioita ja kiinnostavia kuvauksia kulttuurien kohtaamisesta.

Woods oli pohjoisirlantilainen unionisti, mutta myös irlantilainen patriootti, joka kertomansa mukaan varusti karjalaisen osastonsa vihreillä apilanlehtitunnuksilla. Tarvittava kangas leikattiin biljardipöydästä ja karjalaisen ”otraatan” nimeksi annettiin komeasti ”Royal Irish Karelians”.

Woods ei pane kynttiläänsä vakan alle selostaessaan joukkonsa menestyksiä ”saksalaisten johtamia suomalaisia” vastaan ja liioittelee huimasti jälkimmäisten tappioita. Näiden johtajasta, Toivo Kuismastakin tehdään saksalainen ”Kooczman”.

Myös karjalaisten villit tavat ja suomalaisten valloittajien hirmuinen terrori kuuluvat pikemmin brittiläisen siirtomaasoturin klubitarinoinnin kuin vakavan muistelun piiriin. Woods ei näytä lainkaan edes ottaneen huomioon sitä, että ”saksalais-suomalaiset” itse asiassa edustivat myös osaa karjalaisista.

Woods itse näyttää olleen kirjava persoona, jonka tie johti buurisodasta ensimmäisen maailmansodan länsirintamalle ja sieltä Karjalan kautta Liettuaan. Myöhemmässä vaiheessa hän ylläpiti Lontoossa instituuttia ja ystävystyi myöhemmin ”Lordi Haw-Hawna” kuuluisaksi tulleen henkilön kanssa, joka esiintyi toisessa maailmasodassa radioäänenä Saksan puolella ja joutui sittemmin maanmiestensä teloittamaksi. Woodsilla oli ilmeistä taipumusta tulla erotetuksi tehtävistään ja hänen karjalaisten urotöidensä suurentelu onkin nähtävä tätä taustaa vasten. Muistelmat eivät mullista kuvaamme Vienan Karjalan historiasta, mutta antavat kyllä siihen poikkeuksellisen näkökulman, joka ei ole vailla kiinnostavuutta.

Brittien vierailu Karjalassa oli vain lyhyt episodi. Toden teolla paha maailma tunkeutui laulumaille 1930-luvulla, kun Stalin ulotti vallankumouksensa koko laajaan neuvostojen maahan. Pekka Hakamiehen ja Olga Fishmanin kokoamassa kirjassa välittyy kuva Karjalan muuttuvista kasvoista. Traktorit ilmestyivät Aunuksen pelloille ja Uhtuan osuuskauppaa valaisi sähkövalo. Kirkontornista hypättiin laskuvarjolla ja Kiestingin valistustaloon rakennettiin näyttämö. Pappien sijasta paasasivat propagandistit ja agitaattorit.

Uskonnollisia juhlia syrjäyttämään tarjottiin vanhoillaan elävälle Karjalan kansalle nyt ”punaista pääsiäistä” ja taistelevat jumalattomat yrittivät parhaansa mukaan kaupitella omaa evankeliumiaan.

Stalin pani Karjalassakin toimeen ”luokkataistelun”, jossa osa kansaa mobilisoitiin sortamaan toista. Suomalaiset maahanmuuttajat, jotka olivat panneet alkuun maan modernisoinnin, sopivat aikanaan myös erinomaisesti maalitauluksi.

Karjalan luonnonrikkaudet, joista vuosikymmenien mittaan paljon puhuttiin, eivät tähän päivään mennessä ole paljoakaan vaurastuttaneet kantaväestöä, tuskin paljon muitakaan.

Karjalaisten harvalukuiset kanta-asukkaiden ryhmät oli modernisaation vyöryssä tuomittu häviäjiksi. Vaikutusvaltaiset ulkomaalaiset ystävät eivät viihtyneet Karjalassa kauan ja itse kantakansallisuuskin oli keskuudessaan eripurainen. Brittien ohella myös sekä suomalaiset että venäläiset näkivät karjalaisissa etnografisesti kiinnostavan kuriositeetin. Jälkimmäisten mielestä se tuli saattaa modernisaation piiriin. Brittiupseerin edustama valtio ei puolestaan edes harkinnut tällaisen taakan ottamista, vaikka asiasta kyllä huhuttiin. Sillä taholla rajoituttiin univormujen antamiseen ja parranajoon. Kun hänen majesteettinsa laivat höyrysivät tiehensä, ei Lontoossa enää tarvinnut omistaa ajatustakaan kaukaisen arktisen maan villi-ihmisten kohtalolle.