Venäläisen erityisyyden
juuria
Nykyään on
muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika
on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin
tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä
eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset
tarpeet.
Itse en suinkaan
sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan
merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen
verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä
nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.
Historiassa on
valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan
mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä
paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle
vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään,
jos halutaan olla vakavasti otettavia.
Aikoinaan
pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä
(Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden
demokraattiseen mielenlaatuun nähden.
Kuitenkin Saksa
oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli
kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian
merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.
Luulen, että Saksan
erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja
mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä,
miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka
symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus
(ks. Vihavainen:
Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Historialliset
selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä
kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien
päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.
Lähimenneisyyden
voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan
suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen
sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja
jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan
syyllisiksi.
Venäjä,
Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten
alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite
oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko
maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet
ainakaan kaukaa haetuilta.
Supervallan
status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin
todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten
äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli
saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien
rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.
Romahdukseen
liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun.
Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt
maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista
urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös
supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.
Vielä 2000-luvun
alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti
Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän
mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen.
Sitten alkoikin vanha suola janottaa.
Kun Venäjä nyt
on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on
asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut
samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden
aikana. (ks. Vihavainen:
Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Suurvaltaisen
imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset”
julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi
törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa
millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun
siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.
Kommunistivallan
kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns.
kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut
enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.
Ideologian
tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli
laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin
rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm),
jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin
täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.
Tämä johtoasema
koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös
seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle
maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin
ja sitten kommunismiin.
Myös Itä-Euroopan
kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin
toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän
sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa
rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi
saavuttanut.
Toisaalta mikään
toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä
ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään
ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi
voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava
puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.
Jälkikäteen
ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin
itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti
jopa -ja erityisesti- ulkomailla.
Venäjällä oli
tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä
ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita
ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison
veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija
Lermontov jo 1830-luvulla puhui.
Samanlaiset
asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne
oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.
Venäläinen
nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun
runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään
estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria
haetaan.
Lähimenneisyyden
laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit
ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun
graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Venäjän nykyinen
nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen
valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista
uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin
katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.