Tertium gaudens

Tertium gaudens eli Suomen entinen etulyöntiasema

Viime aikoina on yhä enemmän saanut lukea suorastaan tyrmäävän typeriä tulkintoja Suomen viime vuosikymmenten historiasta ja maamme muka häpeällisestä kohtalosta Kremlin käskyläisenä. Historia toki onkin siitä erikoinen laji, että itse kukin saattaa kuvitella ymmärtävänsä siitä saman verran kuin ammattimiehetkin, ellei sitten peräti enemmän. Juuri tuon jälkimmäisen vaihtoehdon valitsevat yleensä ne, joiden mielestä kansaa aina pyritään petkuttamaan ja sotkemaan selviä asioita joutavalla viisastelulla.

Vaikka tuo jälkimmäinen aivan epäilyksettä pitää myös paikkansa ja juuri nyt kukoistaa aivan ennen näkemättömässä määrin, ei kuitenkaan kannata lähteä siitä, että tulkinta on aina suunnilleen oikea, kun se on vastakkainen sille, mitä ennen sanottiin.

Historian erikoisuuksiin kuuluu, ettei kontrafaktuaalisia väittämiä ole mahdollista empiirisesti todistaa. Voidaan miltei loputtomasti väittää tätä tai tuota päätöstä tai poliittista linjaa virheelliseksi ja selittää, että vaihtoehdot olisivat olleet monin verroin parempia. Laboratoriokokeita ei kuitenkaan voida historiassa tehdä ja tilanteiden toistaminen ei kerta kaikkiaan onnistu. Niinpä on tyydyttävä huolellisesti analysoimaan sitä, mitä oikeasti tapahtui ja verrattava sitä siihen, mitä olisi aivan ilmeisesti voinut tapahtua, mikäli olisi päätetty toisin.

Vaihtoehtoja ei historiassa ole ollut loputtomasti, mutta niitä on ollut. Niitä ei kannata etsiä löysän kapakkajaarittelun, eli Stammtischgeschwätzin keinoin, kuten saksalainen sanoo. Vasta se, joka on tutkinut päätösten historiaa ja tuntee niiden taustat, pystyy esittämään niistä vakavasti otettavan arvion. Muita skenaarioita voi rankata niiden viihdearvon tai esimerkiksi kirjallisten ansioiden perusteella, sikäli kuin kyse ei ole suullisesta esityksestä.

Kun puhutaan Suomen ja Venäjän taloussuhteista ja yleisemminkin talouden vaikutuksesta maiden suhteisiin, ei liene mahdollista löytää parempaa asiantuntijaa kuin Markku Kuisma. Sen vuoksi kannattaa ottaa vakavasti myös ne johtopäätökset, joita hän tekee sellaisista vaihtoehdoista, jotka eivät toteutuneet.

Kuisman palkittua teosta Venäjä ja Suomen talous. Helsinki, Siltala 2015 on jo arvosteltu ja kehuttu monessa paikassa, joten voin jättää suurimman osan sen kiinnostavista faktatiedoista ja johtopäätöksistä tässä selostamatta. Joka tapauksessa kannattaa yhä uudelleen muistaa, miten ensisijainen tekijä talous on meidänkin historiassamme ollut, vaikka sen yksipuolinen korostaminen aikoinaan on tuottanut vastareaktion, joka taitaa vieläkin vaikuttaa. Eihän talous ihmisten toimintaa sanele, mutta sen reunaehdot kyllä.

Sellaisiakin ääniä olen kuullut, että Kuisman kirja olisi ollut jollekin pettymys. Ehkäpä lukija odotti tekijän paljastavan loputkin esimerkiksi ns. suomettuneisuuden ajan alennustilasta, siitä miten Suomea Kremlistä käskytettiin ja meidän ketkut sen kuin matelivat ja myivät kansan etuja.

Tällaiseksihan kuva ei muodostu. Paradoksaalisesti kyllä, Suomella näyttää kylmän sodan aikana olleen käytettävissään resurssi, joka antoi sille vaa’ankieliasemaan verrattavan edun. Suomi saattoi esimerkiksi öljypolitiikassa käyttää poliittista vipusinta molempiin suuntiin. Neuvostoliitto ymmärsi Suomen tarvitsevan länsisuhteita ja länsi ymmärsi sen tarvitsevan idänsuhteita. Suomen romahduksesta olisivat kärsineet kaikki. Sitä paitsi taloudella oli omat lakinsa, eikä politiikka voinut niitä ignoroida.

Neuvostoliitolla oli kylmän sodan aikana käsissään mahtava talousase ja se pyrki varjelemaan etupiiriään Suomessa. Tällainen politiikka leimataan nykyään usein ilman muuta kauheaksi ja sallimattomaksi ja vain Venäjälle tyypilliseksi.

Entä mitä tapahtui? Neuvostoliiton-kauppamme kasvoi kymmenestä kahteenkymmeneen prosenttiin, kun öljyn hinta räjähdysmäisesti nousi ja tämä siivitti clearingkauppamme komeaan lentoon. Samaan aikaan ylivoimainen osa taloudestamme oli sitoutunut länteen ja integroituminen sinne jatkui hitaasti mutta varmasti. Mutta myös idässä meillä oli suuria etuja valvottavana. Ei se mitään pakkopullaa ollut, kuten niin sanotun itäeurooppalaisen sodružestvon jäsenet sittemmin omalta kohdaltaan valittelivat. Meillä oli rinnakkaiselo eli sosušeštvovanije ja se oli toinen juttu se.

Suomen metalliteollisuuden huikea kasvu on menestystarina, josta meidän on suuressa määrin kiittäminen idänkauppaa. Sama koskee Nokian ja Koneen menestystarinoita. Mutta eikö tämä kaikki ja taivas myös olisi tullut osaksemme myös ilman tätä pakotettuan idänkauppaa, joka vetelöitti teollisuutemme kilpailukyvyn ja valmisti siten tietä suureen lamaan? Eikö sotakorvausten näkeminen suurena Suomen talouskehityksen vauhdittajana ole pelkkää mielistelyä ja nuoleskelua? Kysehän oli oikeudettomasta ja vastikkeettomasta ryöstöstä? Eikö tarina Kivennavan kirkkoherran taskukellosta Stalinin taskussa ole paras kiteytys tästä historiasta?

Ei historia niin yksinkertaista ole. Kuisma sanoo, ettei idänkaupan koko kuvaa ole vielä kunnolla piirretty, mutta se, minkä hän syvällisen tuntemuksensa perusteella näkee, poikkeaa suomalaisten useinkin synkistä käsityksistä. Venäjän vaikutus edesauttoi monella tapaa myös Nokian, Koneen ja monen muun ”tietä tähtiin”. ”Vanha Venäjä synnytti, Neuvostoliitto kasvatti ja imperiumin viimeisin romahdus vapautti lentoon.”

Hullunkurista on ollut seurata sen, etupäässä nuorempaan sukupolveen kuuluvan joukon meuhkaamista, jolle tie ”länteen” oli ikään kuin pako jostakin Mordorin orjuudesta luvattuun maahan. ”Impivaaralaisuutta pilkanneet länsikiihkoilijat eivät ymmärtäneet asenteidensa tyypillistä itäeurooppalaisuutta”, toteaa Kuisma. Niinpä sitä sitten mentiin Euroopan ytimiin ”alemmuudentunnon uskonvarmuudella ja skandinaaviset länsinaapurit putosivat ihmetellen kyydistä”. Tämä oli todella sääli, sillä Kuisman arvion mukaan 1990-luvulla oli tarjolla ”vahvempi itsenäisyys ja väljempi vapaus kuin koskaan Suomen historiassa: todellinen maailmanlaajuiseen kansainvälisyyteen johdatteleva paikka heikenneen idän ja vahvistuneen lännen välissä.”

Tässä sitä sitten ollaan, mutta höperöimpien mielestä tämä ei vielä suinkaan riitä. Mehän emme ole Naton jäseniä! Katsokaapa nyt Puolaa ja Viroa, jotka ovat meitä edellä matkallaan ytimiin ja onneen! Tilanteemme täytyy siis olla äärimmäisen vaarallinen, koska Venäjän sotilaallinen voima ylittää jo omamme, mikä kai jonkun mielestä lienee historiallinen uutuus.

Kuisma ei puhu Natosta mitään, mutta taloudesta ja sen realiteeteista sitäkin enemmän. Kirja on täynnä perusteelliseen asiantuntemukseen nojaavaa tietoa ja riemastuttavia oivalluksia, jotka eivät ole pelkkää kapakkanokkeluutta. Suomen talouden tarinaa kannattaa tutkailla nimenomaan Venäjän kehityksen yhteydessä, sillä se antaa perspektiiviä myös poliittiseen historiaan. Tässä yhteydessä ei siitä sen enempää. Tyydyn suosittelemaan kirjaa kaikille ja pyydän miettimään kirjoittajan loppukaneettia. Voisiko Suomi olla kuin Ruotsi vuoden 1809 jälkeen? Voisiko se olla suvereeni ja rauhallinen, puolueeton valtio, joka tilaisuuden tullen ”noukkisi kastanjat tuhkasta” mikseipä vaikka jopa rusinat pullasta?

Kuisman mielestä tämä edellyttäisi ”vain halua ja rohkeutta olla vapaasti ja itsenäisesti oma itsensä”. Voisiko asia olla näin? Vai onko se pikemminkin niin, että kun suuri osa itsenäisyyttämme on jo joka tapauksessa myyty tai lahjoitettu pois, on syytä pistää menemään loputkin? Mehän emme kykene edes tekemään rajojemme suojelemiseksi sellaisia päätöksiä kuin Norja tai jopa Tanska tekevät, kuten johtavat virkamiehet toteavat. Vai voisimmeko me sittenkin jonakin päivänä ja voisiko se jopa kerran olla pakkokin?

Jotkut näyttävät uskovan, että vaihtoehtona silloin olisi tulla saatanallisen Mordorin nöyryyttämäksi ja höykyttämäksi, kuten aina ennenkin on tapahtunut.  Tulevaisuuden ennustaminen on vielä vaikeampaa kuin menneisyyden, mutta kannattaa joka tapauksessa ainakin ottaa selvää, mitä silloin ennen oikeastaan tapahtui. Tietoa on tarjolla ja valistuneitakin tulkintoja on löydettävissä aina hyvin kaupaksi menevien valistumattomien ohella.

Tallinassa pikavisiitillä

Pieni Tallinnan matka

Tallinnassa tulee käytyä niin usein että saattaa jo kuvitella, ettei sieltä enää mitään uutta löydä. Löytyipäs taas.

Maarjamäe loss, historiallinen museo oli valitettavasti kiinni, joten sen kertaaminen ei nyt onnistunut. Sen sijaan auki olivat Eduard Vilden ja Anton Hansen Tammsaaren museot Kadriorgin lähellä. Molemmat olivat uusia tuttavuuksia ja käynnin väärttejä. Enpä tiennytkään, että Vilde eleli pari vuotta Euroopassa kaimansa, dosentti Gyllingin henkilöllisyydellä.

Paras museo oli jälleen Rocca al Maren ulkomuseo, jossa oli pari aivan uutta replica-taloa, Setumaan vanhauskoisten mailta. Muutama muukin paikka oli auki ja Kõrtsista sai reilua talonpoikaisruokaa. Mulgipuder, jos sen kanssa on hyvää pekonia, on herkkujen parhaita. Sen kanssa voi suositella vodkaryyppyä, mutta ei nyt ehkä mielellään keskellä päivää. Kukin päättäköön kohdaltaan.

Tallinnan kahvilat olivat laaadukkaita jo ammoin ja jopa neuvostoaikana niissä saattoi olla varsin hyvät tarjoukset. Nythän tilanne on sekä määrällisesti että laadullisesti aivan uudella tasolla ja kahvilat, jonne aina mahtuu, ovat keitaita ihmisille, joita vaimot juoksuttavat ympäri kaupunkia kuin vähämieliset.

Tallinnan ostosmahdollisuudet ovat tunnetusti hyvät. En puhu nyt tässä valmiista šašlik-lihasangoista, unkarilaisesta silavasta, savuankeriaasta ja muista vastaavista meillä vähemmän saatavilla olevista herkuista, toki nekin kannattaa noteerata kuten myös vürtsikilut. Ilman niitä tuntuisi kesäinen purjehdus Tallinnasta pois jotenkin hukkaan heitetyltä. Pienen olutkolpakon kera ne särvittävät ja virkistävät oleellisesti helteen näännyttämää purjehtijaa ja tekevät muutoin tylsästäkin matkasta juhlan.

Mutta Tallinnassa on myös kirjoja. Mikäli viron taito on päässyt rapistumaan tai jäänyt tykkänään hankkimatta, on vahinko syytä korjata mitä pikimmin. Historiallista- ja vastaavaa asiatekstiä ymmärtää jo opeteltuaan tuhat sanaa, joista enimmät ymmärtää suomen tai saksan kautta kunhan vähän vaivautuu miettimään. Virolainen historiankirjoitus on hyvin kiinnostavaa ja sitä paitsi siellä, kuten myös Venäjällä, ilmestyy uusina painoksina klassikoita, joita ei neuvostoaikana saanut julkaista. Muuten, Solaris-keskuksessa ja Viru-keskuksessa on molemmissa hyvät venäläiset kirjakaupat tai siis osastot.

Kirjailijaliiton talossa on divari, josta ennen sai vanhoja saksalaisten aikakauslehtien vuosikertoja. Ikävä kyllä, ne on myyty loppuun. Mutta onhan siellä yhtä ja toista muutakin. Vironkieliset raamatut, juhlallisissa nahkakansissa, alkaen vuodelta 1835 olivat hyvin kohtuullisissa hinnoissa. Niiden kieli on ehkä nyt jo vanhahtavaa, mutta kutsuu kyllä lukijaa omalla erikoislaadullaan. Ihme, elleivät vanhat aivot niiden pohjalta jotakin oivalluksia vielä kehittele, vaikkapa sitten vääriäkin. Enpä usko, että vaatimattoman raamattukokoelmani virolainen kappale lukematta jäisi, vaikka voi olla, etten sitä kannesta kanteen kahlaa.

Ja onhan se Tallinna kulttuurikaupunki myös näyttelyiden ja esittävän taiteen kannalta. Purjehtijalta nuo riennot jostakin syystä tuppaavat jäämään väliin, mutta lauttaturistille ne kuuluvat lähes pakolliseen ohjelmaan, ainakin jos vaimo on mukana. Tällä kertaa oli vuorossa venäläisten romanssien konsertti Mustapäiden veljeskunnan salissa, esittäjinä jokin venäläinen naistrio.

Kuten joskus vastaavassa pietarilaisessa tilaisuudessa, sukupuolten suhde yleisössä oli noin 1:9.  Se, joka arvaa, kumpaa sukupuolta oli enemmän, saakoon palkinnokseen ikuisen kunnian. Ohjelma oli lähinnä venäjäksi, mutta tervehdyssanat myös viroksi. Niistä osa esittäjältä vähän unohtui, mutta mielestäni se oli kaunis ele.

Itse esitys oli parhaimmillaan korviahivelevän puhdas suoritus, esimerkiksi Ave Maria. Se, kuten Jingle Bells, tai jotkut operettikappaleet eivät yleensä kuulu romansseihin, joista satun tykkäämään enemmän, mutta hyvä näinkin. Sali oli tupaten täynnä ja taisi viroa kuulua melko vähän siinä jokseenkin äänekkäässä puheensorinassa, joka väliajalla vallitsi.

Vaimo, joka tuntee nämä asiat paremmin, väittää, että venäläisessä teatterissa näytös alkaa aina neljä minuuttia yli tasatunnin. Nyt tarvittiin seitsemän minuuttia ja tästä opimme, ettei kukaan voi olla aina oikeassa.

Yhtä kaikki, esitys oli hyvinkin sen kymmenen euron väärtti, jonka se maksoi. Kuten Pietariin, myös Tallinnaan voi liput varata netin kautta ja lunastaa sitten kassalta tai jostakin kioskista. Kai se toimii Tukholmassakin?

Kaunis tapa on, että teatterin tai konsertin päälle mennään johonkin ravintolaan ja niitähän Tallinnassa riittää. Enimmät keskustan paikat oli jo joskus tullut käytyä ja pari käymätöntä oli perjantain kunniaksi täynnä, joten oli tyydyttävä siihen kellaripaikkaan, joka on suunnilleen sitä kalliinpuoleista valkosipulipaikkaa vastapäätä.

Savustettu sianpotka ei ollut hullumpi tynnyrioluen kera, vaikka nyt ei varsinaisesti innoittanutkaan oodeja rustaamaan. Ainakin sillä jaksoi hoippua satamaan, jossa kodikas lautta jo odotteli pilttuussaan. Sinne kun istahti mukavasti ja hiukkasen urvahti, heräsikin jo kotikaislikoissa. Kymmenen minuutin kävely kotiovelle ei tunnelmaa pilannut.

Tallinnaan kuulemma halutaan tunnelia, vaikka se on kyllä jo nyt ihan vieressä. Kaksi tuntia menee lautalla keskustaan ja kesällä vain puolitoista. Mihin tässä enää tunnelia tarvitaan? Kuka lähtee sinne vapaaehtoisesti omalla autollaan? Vai oliko tarkoituskaan sinne ketään päästää? Ei se Tallinnan ja Helsingin läheisyys enää ole tunnelista kiinni. Jo nyt meitä yhdistää silta, jonka tukipylväinä ovat olleet ne miljoonat olut- ja viinalitrat, joita kuskataan etelästä pohjoiseen.

Mutta ne eivät enää ole kovin tärkeitä ja menettävät loputkin kantokyvystään, mikäli Suomen hallitus jonakin kauniina päivänä herää huolehtimaan omista eduistaan. Vielä sen jälkeen Tallinnan viehätys tulee jatkumaan.

Kitezhin ihmemaa

Onnen maa

Joskus 1800-luvun lopulla lähti ryhmä venäläisiä talonpoikia etsimään Kitežin tarunomaista maata, jossa kuulemma vuotivat rieska ja hunaja ja jossa ihminen eli onnellisena yltäkylläisyydessä. Samottuaan kyllikseen laajalla Venäjällä talonpojat palasivat kotiin ja kertoivat murheellisen uutisen: Kitežiä ei ole olemassakaan.

Samanlaisen retken teki muuan (ja ehkä useampi) venakko, joka muutama vuosi sitten kirjoitti kokemuksistaan kirjankin, Ryssänä Suomessa. Kuten edellisessäkin tapauksessa, haaveet yltäkylläisyyden tuomasta onnesta osoittautuivat pettäviksi. Uskomatonta, mutta totta, vaikka nyt löytyi se yltäkylläisyyskin.

Leo Tolstoi ja Maksim Gorki, sadan vuoden takaisen Venäjän ehdottomasti suosituimmat ajattelijat, olisivat voineet jo ennakolta kertoa, että nämä pikkuporvarilliset sielut, мещане, haukkuvat väärää puuta. Venäjän edistyksellinen intelligentsija olisi tälle nyökytellyt ja katsonut pahasti noita jalon kansan edustajia, jotka olivat suistuneet paheista halpa-arvoisimpaan. Tosin talonpoikien kohdalla tätä saattoi odottaakin, olisi Gorki pohdiskellut, mutta toisin olisivat asiat sitten kerran, kun valta olisi jalolla työväellä.

Rakastamiini latteuksiin kuuluu sen toteaminen, että onni ei ole kulutuksen lineaarinen funktio. Sillä saattaa olla ja keskimäärin onkin tekemistä kulutusmahdollisuuksien kanssa, mutta tietyllä, usein jo varsin matalallakin tasolla, sitä kuvaava käyrä tekee mutkan ja häipyy jonnekin mammonan tavoittamattomiin. Ensin alkaa mammonan lisäämisestä koituva rajahyöty vähetä ja häviää sitten kokonaan. Ehkä vaikutus muuttuu jopa negatiiviseksi? Enpä nyt muista, miten noita merkillisiä korrelaatioita on analysoitu yleisemmällä tasolla. Ainakin maakohtaisesti näin voi käydä.

Kaikki tuntenevatkin jo World Values Surveyn, yli sadassa maassa pitkällä ajanjaksolla tehdyn tutkimuksen, joka kartoittaa elämänarvoja. Yhteiskunnan kehittyessä arvot kehittyvät yhä maallisemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ihmiskunta joutuu aloittamaan eloonjäämisarvoista, jotka joissakin Somalian kaltaisissa kaikkein primitiivisimmissä maissa ovat yksinomaan vallitsevia. Ne sijaitsevat WVS-kartan (KVG= kiitos vain Google!) vasemmassa alakulmassa ja sieltä oikeaan yläkulmaan edettäessä yhteiskunnan primitiivisyys vähenee ja rationaalisuus kasvaa. Ihmisen itseilmaisu pääsee kunniaan, pelkkä eloonjääminen ei enää riitä.

Siellä koillisen perillä, kunniapaikalla ja kaikille esikuvana ikuisiksi ajoiksi, loistaa valoaan Pohjantähti Ruotsi, sekulaarisen hedonismin mallimaa. Onko siis siellä sittenkin Kitežin ihmemaa ja onko meidän kaikkien määrä kerran päästä sinne tulemalla Ruotsin kaltaisiksi?

On luonnollista, että tällainen johtopäätös on tehty. Sen ovat tehneet myös WVS:n tutkijat Inglehart ja Walzel. Euroopan älymystö näyttää seuraavan heitä kuin pässi narussa. Historian suuri tarina on siis sittenkin löydetty ja kysymykset yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta voidaan unohtaa tarpeettomina. Olemme löytäneet objektiivisen edistyksen kaavan ja vieläpä empiirisin keinoin!

Mutta toisaalta voidaan kyllä ajatella, että edistyvät kehitys vie myös kohti rappiota. Näinhän maailmassa on ennenkin käynyt. Ruotsi on epäilemättä vienyt tietyt kehitystrendit niin pitkälle, kuin ne voidaan viedä, mutta niinpä se onkin muuttunut helpoksi saaliiksi loisille, joita historia aina lähettää sinne, mistä on helposti löydettävissä löysää ja puolimätää ravintoa nälkäisille. Myös viikingit olivat aikoinaan Euroopan loisia. Mitään itse tuottamatta ne menivät ja ottivat niiltä, joilla oli. Mutta se on jo toinen juttu.

Sijaitseeko sittenkään Kitež Ruotsissa? Tätä voi epäillä myös onnellisuustutkimuksen valossa. Ei Ruotsia voi onnettomanakaan pitää, mutta ei se myöskään ole ylivertainen malli kaikille. Ei meillä siis ole mitään erityistä syytä pitää sitä esikuvanamme, sikäli kuin tavoittelemme yleistä onnellisuutta, minkä arvoa voi myös epäillä. Onko jokaisen onnellisuus aivan varmasti yhtä arvokasta? Miten mitattaisiin todellinen, Aristoteleen tarkoittama onnellisuus? Ei kai silloin voitaisi asettaa samalle viivalle Sokrateen ja esimerkiksi pedofiilisen himomurhaajan onnellisuutta, kuten sosiologit kai joutuvat tekemään kysellessään henkilökohtaisia tuntemuksia?

Niille, jotka uskaltavat epäillä WVS:n evankeliumia, tarjoaa ravintoa myös se seikka, että monien maiden kehitys ei ole kulkemassa pyhää reittiä arvojen maailmankartan vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan, vaan myös esimerkiksi vasemmalta oikealle ja vieläpä niin sanoakseni luoteesta kaakkoon, siis poispäin rationaalisuudesta. Onnikin on oikullista ja monet maat rikastuessaan ovat sen menettäneet tai ainakin rikastuttuaan kokeneet sitä entistä vähemmän. USA on muuan esimerkki.

Varsin erikoinen on Venäjän kohtalo. Se on sijainnut kartan/koordinaatiston vasemmassa yläkulmassa, rationaalisuuden linnakkeena, tosin varsin suvaitsemattomana, kuten radikalismin kaudesta rokotuksensa saaneelle sopii. WVS-kartalle ominaisesti Venäjä on viihtynyt muiden entisten kommunistimaiden seurassa, melko lähellä esimerkiksi Viroa. Toisin kuin muut, se on viime vuosina kuitenkin siirtynyt alaspäin, siis kohti etelää, ei nyt suorastaan Somaliaan, joka loistaa etelän ristinä lounaassa, mutta länsiluoteen suuntaan kuitenkin.

Venäjä on siis kehittynyt vähemmän rationaalisuuden ja suuremman taikauskon suuntaan ja samalla onnellisuus on vähentynyt. Kuten tiedetään, Brežnevin kausi väikkyy monen sovokin muistoissa kultakautena, jolloin elämä oli vailla huolen häivää, vaikka makkaran hankkiminen tiesikin suurta vaivaa ja elinolot olivat muutenkin hieman mitä sattuu. Yhtä kaikki, onnellisuusmittareilla myöhäisen Brežnevin kauden Venäjä ei jäänyt paljoakaan jälkeen Yhdysvalloista, Sveitsistä tai Ruotsista.

1990-luvun talousromahdus vei sitten mukanaan myös onnellisuuden. Moraalinen katastrofi oli vielä suurempi kuin taloudellinen. Muut entiset sosialistiset maat saattoivat syyttää ahdingostaan Venäjää, mutta Venäjä ei ketään lukuun ottamatta juutalaisia ja vapaamuurareita, mutta siihen harva viitsi uskoa.

Aineellinen hyvinvointi palautui Putinin aikana, olipa Putinista mitä mieltä tahansa. Vuonna 2012 jo 13% venäläisistä piti itseään melko onnellisina ja 47% etupäässä onnellisina. Tässä suhteessa ei kuitenkaan vielä saavutettu vuoden 1981 tasoa, mikä johtuu siitä, että vanhemmat ikäluokat vain kyräilevät, eivätkä enää suostu muuttumaan onnellisiksi. Vuoden 1975 jälkeen syntyneet sen sijaan suorastaan pursuavat optimismia, tulkitsee Komsomolskaja Pravdassa asiasta kirjoittanut Jaroslav Korobatov, jonka vastuulle jätän nuo johtopäätökset.

Mitäpä tässä muuta kuin toivomaan, että kohtuullinen ja ansaittu onni löytyy siellä kuten täälläkin. Kitežin maahan enää harva uskoo ja erityisen vaikealta tuntuu uskoa, että se löytyisi Pohjantähden alta sellaisesta paikasta, jonne käy kova liikenne lounaan suunnasta.

Teatterikuninkaan sota

Teatterikuninkaan sota

Tässä jokunen aika sitten noteerasin tässä blogissa Jussi T. Lappalaisen kirjan Kustaa III:n maasodasta. Jussi T. on tunnetusti kirjoittanut laajan tutkielman myös Kustaan merisodasta (Kuninkaan viimeinen kortti, 2011) ja aiheesta ilmestyi myös toinen paksu opus, Raoul Jonssonin kirjoittama Kustaa III ja suuri merisota. Helsinki 2010. Yllättäen huomasin, että myös maasodan kohdalla on toistunut sama tilanne. Lappalaisen viime vuonna ilmestyneen kirjan lisäksi on tänä vuonna päivänvalon nähnyt Sakari Viinikaisen ja Heli Mäen tuhti kirja. (Teatterikuninkaan sota. Kustaa III:n ja Katariina Suuren taistelu Kymijoesta. Docendo, Jyväskylä 2015, 314 s.).

Kun kerran kehuin Lappalaisen kirjan luettavuutta, on pakko antaa sama tunnustus myös Viinikaiselle ja Mäelle, jotka tässä suhteessa ovat onnistuneet vieläkin paremmin. Kirjaa lukee kuin mitäkin viihderomaania. Sitä voi ilman muuta suositella kaikille Kymenlaakson ja Savonkin nykyisille asukkaille, jotka haluavat tietää, mitä heidän asuinsijoillaan on oikein tapahtunut noina vakavina aikoina, jolloin koko Ruotsimme kohtalo oli vaakalaudalla.

Sujuvuus ja johdonmukaisuus ovat lukijaystävällisiä arvoja, mutta toki niillä on myös kääntöpuolensa. Eiväthän menneisyyden tapahtumat oikeasti niin yksiselitteisesti tiedossa ole, että olisi aina vain mahdollista rakentaa noin hyvä tarina, joka vielä kaiken kukkuraksi olisi historiallisesti ehdottoman luotettava. Koska tilanne on tämä, turvautuu moni kirjoittaja eri vaihtoehtojen pohdiskeluun, mikä saattaa tuskastuttaa lukijaa. Pohdiskelun voi myös siirtää viitteisiin, mikä myös tekee lukijalle mahdolliseksi ymmärtää, mihin esitys nojaa.

Viinikainen ja Mäki eivät ole jättäneet rakennustelineitä näkyviin eivätkä lainkaan käytä viitteitä, joten lukija enimmäkseen joutuu vain luottamaan esitykseen ja tuntee jo periaatteessa tarvetta nauttia sinänsä herkullisesti tarjotut tarinat suolahiukkasen kera, mutta näinhän historiassa usein on asian laita. Tässä tapauksessa juuri luettavuuteen on panostettu paljon ja onnistuneesti. Pienet typografisesti rajatut tietoiskut lisäävät esityksen selkeyttä edelleen.

Teos perustuu lähinnä tutkimuskirjallisuudelle, joka on lähes kokonaan peräisin läntiseltä osapuolelta. Venäläisen osapuolen näkemyksiä ja kohtaloita kyllä selostetaan melkoisesti, eikä havaittavissa ole asennevammoja, jotka todistaisivat vihollisen halveksumisesta tai aliarvioimisesta, siinäkin mielessä esitystapa herättää luottamusta.

Luonnollista kuitenkin on, ettei venäläinen näkökulma tule kovinkaan perusteellisesti käsitellyksi lähdepohjan kapeuden takia, mutta tässä ei liene oikea paikka sen pohtimiselle. Tarvittaisiin suomalais-venäläisiä tutkijatapaamisia, joissa verrattaisiin osapuolten erilaisten näkemysten syitä ja etsittäisiin tuota nykyään usein niin väheksyttyä totuutta. Satun tietämään, että ainakin merisodan osalta osapuolten näkemyksissä on olemassa kiinnostavia eroja. Mutta tämä vain a propos, ei moitteeksi tälle kirjalle, jolla näen olevan oman tehtävänsä.

Kirjoittajat ovat, usein paikallisiin tarinoihin ja vastaaviin lähteisiin nojautuen, onnistuneet luomaan ilmeikkäitä muotokuvia paitsi komentavista upseereista ja eräistä alempiarvoisistakin sotureista, myös itse hallitsijoista, etenkin Kustaa III:sta, jonka kylmäverisyys taisteluissa nousee yhtä vaikuttavaksi kuin hänen uskomaton kevytmielisyytensä politiikassa ja höperyyttä lähentelevä kykynsä toiveajatteluun, jota mikään ei näytä kyenneen murskaamaan.

Sota tarjosi suurelle teatterimiehelle ”suuren roolin”, tosin kansojen onnettomuuden hinnalla. On joka tapauksessa yhä vaikuttavaa, miten tuo, usein naismaiseksi kekkuliksikin kuvattu kruunupää osasi ottaa yleisönsä, niin Kymenlaakson kovia kokeneilla taistelutantereilla, kuin Savon sydämessä, aina Laitaatsalmen valleilla saakka. Vanha hyvä konsti oli puhua kansalle sen omalla kielellä. Kustaan suomenkielen taito ei tiettävästi ollut kovin syvällinen, mutta vähempikin näyttää riittäneen kansan innostamiseen.

Elävien tilannekuvien luominen näyttää olevan tekijöiden leipälaji eivätkä he ole myöskään unohtaneet miehistön, ”piruparkojen” kovaa osaa, alkaen marsseilla verille hiertyneistä jaloista ja usein päätyen onnettomaan kitumiseen taivasalla haavoittuneena tai kurjassa kenttäsairaalassa sairauden kourissa, kunnes armelias kuolema vapautti tuskista. Pataljoonansaarnaajan kertomukset tarjoavat autenttista materiaalia.

Kaikkea muuta kuin kadehdittava oli myös talonpoikien rooli niin tässä kuin muissakin sodissa. Ainahan paikalle saapuva oma tai vieras sotaväki ryösti heidät putipuhtaiksi, mutta lisäksi tulivat vielä vihollisen julmuudet, jotka saattoivat liittyä sotilaallisen tilanteen vaatimuksiin tai sitten vain kostonhimoon ja vastaaviin sodassa ilmeneviin emootioihin. Rajan molemmin puolin asui samoja suomalaisia, mutta se ei asiaa paljonkaan muuttanut. Talonpojan oli aina syytä pelätä jokaista esivaltaa.

En yritä tässä lainkaan arvioida kirjan antia historiantutkimuksen kannalta, mielestäni aihepiirin eksperttien kannattaisi kuitenkin niin tehdä. Tällaisten kirjojen rooli on hieman sama kuin historiallisten romaanien ja elokuvien. Parhaimmillaan ne ovat sangen uskollisia tositapahtumille ja huonoimmillaan taas ei. Joka tapauksessa on selvää, että suurelle yleisölle juuri ne, eivätkä puisevat väitöskirjat ovat se lähde, joka ensi sijassa muovaa sen kuvaa menneisyydestä ja tämä tarkoittaa, että ne ovat historiankirjoitusta kaikkein tärkeimmästä päästä.

Etenkin paikallisille eli Kymenlaakson ja (Etelä-)Savon asukkaille uskallan suositella myös tätä kirjaa, kuten suosittelin yhtenä sen lähteenä ollutta Jussi T. Lappalaisen kirjaa. Menkää ja lukekaa! Aikanne ei mene hukkaan.