OIkeutettu viha

Oikeutettu vihapuhe

Dies Irae! dies illa:

 Solvet saeclum in favilla:

 Teste David cum Sibylla!

Viha on tasapainoisen ja onnellisen ihmisen mielestä kovin ikävä tunne ja huonoahan siitä kai useimmiten seuraakin. Toisaalta sen kieltäminen olisi yhtä idioottimaista kuin iloitsemisen kieltäminen. Ne tulevat, jos ovat tullakseen. Sitä paitsi oikeutettu viha saattaa olla jopa pyhää, peräti jumalallista. Mutta tämä on jo sitten teologiaa, josta ei enempää

Toki kaikenlaista on tässä maailmassa kokeiltu. Ellen väärin muista, oli kaikenlainen virnuilu Calvinin Genevessä ankarasti kiellettyä ja meilläkin moniaalla taholla oli tapana pieksää lapsia ainakin pitkänäperjantaina, ihan varmuuden vuoksi. Pysyivätpähän suupielet ainakin jonkin aikaa osoittamassa siihen suuntaan kuin pitikin.

Mutta toki kaikella on aikansa ja paikkansa kuten jo Saarnaaja hyvin tiesi. Pääsiäisenä sopi sitten sitäkin pontevammin riemuita Kristuksen ylösnousemuksesta, kun ensin oli lohduttomasti surtu ja mielellään myös itketty.

Mutta onko nyt tänä nykyisenä maailmanaikana viha kielletty tykkänään? Vakain tuumin suollettu vihapuhe ainakin. Paheksua kai yhäkin voi tietyissä tilanteessa, mutta miten on laita vaikkapa vihan akuutin muodon, vihastumisen eli suuttumisen? Tiedämmehän Jeesuksenkin joskus siihen langenneen.

Eihän tuo pääsiäisviikon vanha tapa enää nykyään liikuta kuin marginaalisia piirejä, jos niitäkään. Mitäpä me Jeesuksen vanhasta tarinasta. Nythän me kaikki liikutumme sen sijaan koko ihmiskunnan nykytärkeistä asioista ja pyrimme siihen, että liikutuksen määrä ja intensiteetti ovat aina asianmukaisessa suhteessa hyväksynnän tai paheksunnan kohteeseen. Miten pääsemme siihen?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, riittää assosiaatio joukkomurhiin oikeuttamaan mitä synkimmän vihan niitä kohtaan jotka jollakin, ehkä hyvinkin ohuella perusteella niihin liittyvät, ainakin mikäli he eivät edusta vasemmistolaista traditiota. Sallittua se siis on, ainakin joissakin asioissa joillekin.

Sitä paitsi vanha stalinistinen matematiikka edellyttää, että ihmiskuntaan kohdistuvan rakkauden kääntöpuoli on viha niitä kohtaan, jotka eivät soisi tuon rakkauden hedelmän eli sosialistisen yhteiskunnan toteutuvan ja siis ovat vastuussa ihmiskunnan onnettomuuden jatkumisesta. Onko rakkautta ilman vihaa edes olemassa?

O.W. Kuusinen muotoili asian dialektisesti: pyhä viha -se on pyhä rakkaus. Ymmärtäisin tämän siten, että tietty määrä vihaa vastasi ja tarvittaessa kumosi hänen ajattelussaan saman määrän rakkautta ja oikein kohdistettuna siis jäännöksettömästi sitä lisäsi. Noiden tunteiden punnitsemisen keinoja en tunne, mutta periaatteessa kai näin täytyy olla.

Vihasta tuli todellinen kulttiasia Stalinin Neuvostoliitossa jo ennen sotaa. Olen asiaa jonkin verran käsitellyt teoksessani The Inner Adversary (ven. Vnutrennyi vrag). Leninin vihaa ylistettiin tuolloin aivan erityisesti ja Maksim Gorki otti vihan saarnaamisen suopeaan suojelukseensa. Sodan aikana ja sen jälkeen asia ymmärrettävästi vielä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Olihan tuota tilausta, turha sanoakaan.

Kun oikein vihaisia ollaan, kuuluu tietenkin asiaan myös vihan purkaminen. Mikäli vihan kohde on oikea, tulee vihapuheesta objektiivisesti ymmärrettynä rakkauspuhetta ja sitä sitten sopii ja pitääkin harjoittaa mahdollisimman paljon ja intensiivisesti.

 Muistanemme, että Oseanian mainiossa valtakunnassa (vrt. Orwell, 1984) pidettiin erityisiä tilaisuuksia, joiden nimenä oli kymmenen minuutin viha. Tietenkin oli myös suurempia vihajuhlia aina ajoittain, kuten kirkkovuodessa on pyhiä.

Oseaniassahan vihan ja rakkauden keskinäinen liitto ymmärrettiin kirkkaasti ja oikein ja niinpä sillä ministeriöllä, jota muualla nimitettäisiin poliisiministeriöksi, oli nimenä Rakkauden ministeriö. Sitä pelättiin kovasti, sillä siellä ei sana koskaan eronnut teosta. Siellä kun kerran rakastettiin, niin sitten rakastettiin että tuntui.

Muuttuiko Oseaniassa vihapuhe jossakin vaiheessa vihateoiksi, kuten nykyään meillä pelätään? Muistelen Orwellin maininneen vain ihmisten raivoamisen ja hammasten kiristelyn. Sen jälkeen voitiin helpottuneina palata päivittäisiin rutiineihin.

Syöhän se jatkuva viha ihmistä, vaikka olisikin itse asiassa rakkautta. Parempi kai on olla ottamatta sitä taakakseen normaaliin arkipäivään. Tämä noin maallikon mielipiteenä sanottuna.

Mutta Oseanian sisällä, toisin kuin meillä tänään,  ei ollut sitä oikeata vihattavaa kohdetta, koska sen hallitus oli aina oikeassa ja niin piti vain raivota kaukaiselle Euraasialle, joka oli syypää kaikkeen ikävään, mutta oikeinajattelevan vihaajan tavoittamattomissa.

 Itse rohkenen arvella, että euraasialainen puolue oli kyllä ollut olemassa, mutta kielletty siksi, että sen puheet olivat niitä varsinaisia vihapuheita eli niillä oli väärä kohde, toisin kuin muuten saman näköisillä rakkauspuheilla, esimerkiksi hallituksen politiikka. Rakkauden ministeriö oli sitten, kuten sanotaan, likvidoinut tuon elementin, joka oli rohjennut ryhtyä kansan vihollisten agentiksi.

Me emme ainakaan vielä elä Oseaniassa ja siksi kaikkea vihapuhetta ei ole vielä kehdattu kokonaan kieltää, vaikka sen määrittely onkin jätetty mielivaltaiseksi. Paitsi että nykyäänkin fiktiivisen Euraasian vastaiset aggressiot itse asiassa ja objektiivisesti kuuluvat sallitun rakkauspuheen luokkaan, on olemassa myös erilaista, niin sanoakseni arkielämän vihapuhetta, jota voidaan näköjään yhä sallia.

Luin juuri selostuksen erään huomatun kirjailijamme esseestä, jonka nimi oli Puhu, viha! Tutustumatta itse tuotteeseen ymmärsin, että viha tässä tapauksessa oli henkilökohtaista ja kohdistui tekijän narsismia loukanneisiin arvostelijoihin. Sen kerrottiin myös vastaanottavalla puolella olleen virkistävää palautetta.

Kieltämättä koko tapaus sellaisenaan oli varsin hullunkurinen, mutta yleisemmällä tasolla asia on kiintoisa sen takia, että se osoitti vihapuheen olevan tässäkin maassa sallittua, ainakin silloin kun se ei liity merkittäviin yhteiskunnallisiin asioihin vaan ainoastaan henkilökohtaisiin kaunoihin.

Voi kuitenkin vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos kirjailija olisikin samanlaisella intensiteetillä hyökännyt vaikkapa suurmoskeijan puuhaajia, kolmannen aallon feministejä tai vaikkapa Nato-intoilijoita vastaan. Olisihan se epäilemättä ollut kovin typerää ja tyylitöntä, mutta mitä ratkaisevasti parempaa tässä nyt sitten oli?

No jaa. Kuvitelmat siitä, miten arvostelijat teloitettaisiin ja muuten pahoinpideltäisiin eri tavoin, on kaiketi mahdollista ilmaista kirjallisesti ansiokkaassa muodossa, mikä ehkä sitten tekee sen muiden merkitysten noteeraamisen tarpeettomaksi ja jopa sallimattomaksi.

Asiallisestihan noissa ehkä hienoissakin tyylinäytteissä näyttää olleen kysymys vain infantiilista kostosta ja kiukuttelusta. Joskus maailmassa ansaitsemattomiksi koettuihin tölväisyihin saatettiin vastata vaikkapa herjarunolla, jos kykyä riitti. Nyt sen sijaan tyydyttiin ns. vihapuheeseen, mutta lieneehän se nykyään jo kova juttu.

Aika laulaa laulujaan. On kiinnostavaa, millaisia asioita taiteilijoille ja etenkin vinksahtaneiksi ymmärretyille taiteilijoille saatetaan eri aikakausina sallia ja niille jopa aplodeerata. Tavallisia ihmisiä ei mitata samoilla mitoilla. Ehkei pidäkään?

Se, joka on lukenut Jouko Turkan kirjan Aiheita, muistanee, miten siinä hekumoitiin kuvittelemalla useiden julkisuuden henkilöiden teloituksia hyvin konkreettisin kielikuvin.

Itse olen aina kokenut vihakirjallisuuden luotaantyöntävänä ja myös säälittävänä. Paljastaahan se yleensä ennen muuta kirjoittajansa pikkusieluisen narsismin ja tuo mieleen vanhan sananparren koirasta ja kalikasta.

On joka tapauksessa kiinnostavaa, ettei uusi siveyspoliisimme vai mikä se nyt onkaan tämän polpon oikea nimitys, käy lainkaan vihapuheen kimppuun, mikäli vihan kohde ei ole väärä. Vai onko niin, että tietyillä forumeilla saa kirjoittaa mitä tahansa ja toisilla taas ei? Tällaista sääntöähän totalitaariset hallitukset ovat usein käytännössä noudattaneet.

Vai onko meilläkin jo todella omaksuttu tuo orwellilainen ajattelu, joka itse asiassa oli kopioitu vanhasta Neuvostoliitosta ja jonka mukaan oikean asian edistämiseksi ovat kaikki keinot sallittuja sensuuria myöten, mutta väärät mielipiteet sen sijaan eivät nauti minkäänlaista lain suojaa vaikka yrittäisivät tarjoilla asiaansa aivan korrektissa muodossa?

Neuvostoliitossa julkaistavaksi kelvottomat väärät asiat oli lueteltu sensuuriviraston eli Glavlitin ns. talmudissa eli sensorin käsikirjassa. Eihän sielläkään kaikkea sensuroitu, vain sopimattomat asiat.

Kun muuan amerikkalainen kehaisi eräälle neuvostokansalaiselle, että hänen maassaan oli jokaisella oikeus vaikkapa mennä kaupungin keskustorille kantamaan kylttiä jossa luki ”Eisenhower on idiootti”, vastasi neuvostokasvatti ikävystyneenä, ettei tuossa kyllä mitään merkillistä ollut. Kaikilla neuvostokansalaisilla oli täsmälleen sama oikeus…

Matkoja Venäjällä

Venäjän käyntejä sata vuotta sitten

Eino Kalima, Sattumaa ja johdatusta, Muistelmia. WSOY 1962, 338 s.

O. Relander, Vankilassa ja Siperiassa, Otava 1918, 227s.

Eino Kalima oli savolaista Laukkasten sukua, mutta tavan mukaan nimi ruotsalaistettiin sosiaalisen nousun myötä Landgreniksi. Suomalaistamisvaiheessa taas isäpappa hyödynsi lapsuuden asuinpaikkaansa, Kalimanniemeä.

Savosta, Säämingin Kallislahdesta ja Savonlinnasta veljesten, Einon ja Jalon tie sitten jatkui Helsinkiin ja myös aikanaan Venäjälle ihan vapaaehtoisesti, Moskovan maistereita kun olivat.

Venäjän taito ja opiskelu eivät olleet yleisiä asioita autonomian ajan Suomessa ja Bobrikovin aikaan koululaiset pitivät isänmaallisena velvollisuutenaan olla sitä kieltä oppimatta.

Kaliman veljeksillä ja monilla muillakin, Ilmari Kiannosta aina ”hurja-Hilja” Riipiseen oli toinen näkemys. Intellektuellille tahallinen kieltäytyminen asioita tuntemasta ja ymmärtämästä olisi mahdoton tai ainakin alentava asenne.

Eihän Moskovan maistereita kyllä hyvällä silmällä katsottu, mutta ei Venäjän ja venäläisen kulttuurin opiskelu sinänsä näytä ystävyyssuhteita rikkoneen tuossa suomalaisen sivistyneistön pienessä piirissä, jossa sitten myös ryssävihan ideologia aikanaan syntyi. Myöntyvyyssuunta vs. passiivinen ym. vastarinta olivat ainakin hiukan eri asia.

Sivumennen sanoen, ryssävihan tarpeellisuutta motivoidessaan Elmo E. Kaila, sen kaiketi merkittävin ideologi, korosti sitä, että suhtautuminen Venäjään ja venäläisiin oli aivan liian hyvä. Erityinen vaaran paikka oli Stolypinin kuoleman jälkeinen aika, jolloin ihmiset olivat väsyneet vastarintaan. Sitä paitsi Aleksanteri-keisarien jättämä muisto oli myönteinen, mikä juuri oli vaarallista.

Mutta mikäli tässä lyhyesti referoidaan Kaliman Venäjä-kokemuksia, olivat nekin pääosin hyvin myönteisiä, etenkin mitä ihmissuhteisiin tulee. Toinen valtava kokemus oli uusi venäläinen teatteri, Moskovan taiteellinen teatteri, jonka rinnalla kaikki muut tämän alan aikaansaannokset näyttivät kovin vaatimattomalta paitsi nyt Ida Aalbergin suoritukset, vaikka hänelläkin oli heikot hetkensä.

Yli kaiken oli Venäjällä kuitenkin sen -tai oikeastaan sen toisen Venäjän- henkinen johtaja: Leo Tolstoi. Jasnaja Poljanaan johti myös Kaliman tie ja siellä olivat käyneet monet muutkin suomalaiset, muuatta henkilöä profeetta jo Kalimalle kaipailikin ja koetti kysellä kuulumisia.

On usein sanottu, että Tolstoin talonpoikainen rooli oli aika pinnallinen ja että hän aina silloin tällöin muisti kreivillisen ylhäisyytensä ja muutenkin korkean arvonsa.

Kalima joka tapauksessa oli imponoitu suurmiehen persoonallisesta säteilystä, joka näytti tulevan hänestä hyvin luonnostaan. Vaimo sen sijaan koetti kovasti korostaa merkittävyyttään.

Kuten tunnettua, Tolstoilta odotettiin tukea myös Suomelle sen oikeustaistelussa. Olivathan suomalaiset liikkeellä ilman väkivaltaa, mutta oikeuden ja totuuden puolesta, mikä sopi Tolstoin pirtaan.  Kreivi itse oli kirkonkiroukseen joutunut toisinajattelija.

Tähän Kalima ei puutu, mutta muistelen Tolstoin asenteen olleen kyllä yleisesti ottaen Suomeen nähden myönteinen, vaikka hieman ambivalentti. Löytyihän niitä murhamiehiä nimittäin sitten meidänkin maastamme.

Kalima oli toki aito patriootti, kuten kai useimmat Moskovan maisterit, vaikka joidenkin suhteen näyttää olleen epäilyksiä. Suuttumus Venäjän hallituksen politiikkaan valtasi hänet, kun Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien liittämisestä Venäjään päätettiin, että hän pohdiskeli, ettei kai tässä ole muuta tehtävissä kuin harjoitella ampumista…

Kaiken kaikkiaan Venäjän typerä ja mielivaltainen hallinto suututti usein siellä asioivia suomalaisia ja siis myös harvoja meikäläisiä russofiilejä. Erityisesti sen armoilla tietenkin olivat ”hallinnolliset karkotetut”, joita toki ei kovin paljon ollut.

Muuan tällainen oli kuitenkin Sortavalan seminaarin rehtori Oskari Relander, joka ”hallitukselle vihamielisenä” karkotettiin sotavuonna 1916 Siperiaan.

Karkotukseen lienee vaikuttanut myös Relanderin pojan palvelu Saksassa jääkärinä ja toki Sortavalan seminaari muutenkin oli tikku venäläistäjien silmässä. Sieltä käsinhän näköjään suorastaan harjoitettiin vaarallista suomalaistoimintaa rajan toiselle puolelle!

Joka tapauksessa Oskari kaikesta päätellen oli sangen lauhkea ja hyväntahtoinen ”rikollinen” ja saman laatuista palautetta hän myös sai nauttia pitkän matkansa kaikissa vaiheissa.

Valoisan kristillisen vakaumuksen omaava muistelija suorastaan kiittää vanakiloissa ja karkotuksessa saamaansa kohtelua pitkin matkaa ja koko kokemus vaikuttaa tosin mielivaltaiselta lakien polkemiselta, mutta muuten hyvin kiinnostavalta turistimatkalta.

Vertauskohteena mieleen tulevat P.E. Svinhufvudin muistelmat Siperiasta, missä näyttää olleen aika siedettävät olot, maanviljelystä harrastellessa ja oman rakkaan haulikon kanssa metsästellessä.

Vanha Siperian-kävijä Stalin ilmeisesti oppi kokemuksesta, että tsaarinvalta oli rangaistuspolitiikassaan aivan liian löperö ja lempeä ja pani asiat sitten uuteen järjestykseen, kun itse pääsi niistä päättämään.

Joka tapauksessa noista vallankumousta edeltävän ajan Siperian oloista välittyy Relanderin kirjasta kiintoisia välähdyksiä. Siihen aikaan noilla rannattomilla lakeuksilla tehtiin valtavia rakennustöitä ja sinne tulvi myös vapaaehtoista väkeä kaikkialta.

Erityisen paljon Relander kohtasi tanskalaisia, jotka olivat paitsi meijerieksperttejä, myös lennätinlinjoja rakentamassa ja operoimassa. Sen lisäksi tietenkin oli vanhastaan puolalaisia ja sodan takia myös saksalaisia sotavankeja. Idän kansoista korostuivat kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset.

Japanilaisten kyvyt oli Japanin-Venäjän sota jo paljastanut ja sen näki myös heidän käytöksestää. Relander vaistosi, että myös Kiinalla mahtoi olla edessään suuri tulevaisuus. Sitä ei tuohon aikaan vielä yleisesti ymmärretty, vaikka käsite keltainen vaara jo oli syntynyt. Se viittasi Japaniin.

Relander oleskeli lähinnä Irkutskissa ja Tšitassa, mikä oli onnenpotku. Kuvernööri olisi voinut, ankaruuttaan korostaakseen ja sillä pisteitä hankkiakseen voinut koska tahansa lähettää hänet paukkupakkasessa 800 kilometrin päähän Jakutskiin, mutta ei sitä sentään tehnyt.

Karkoitusseudut tarjosivat kotieläinten kasvatukseen ja kasvinviljelykseen perehtyneelle rehtorille runsaasti kiinnostuksen kohteita ja ajattelemisen aihetta. Täällähän oli vielä vaikka mitä tekemättä ja kokeilematta! Muutenkin koko Siperiaa näytti odottavan suuri tulevaisuus. Esimerkiksi sivistyksen hankkimista siellä arvostettiin suuresti, mistä kertoivat komeat koulutalot.

Relander ei osannut kunnolla venäjää ja niinpä hän näyttää useimmiten käyttäneen keskustelukumppaniensa kanssa saksaa ja joskus jopa latinaa. Tämä varmasti rajoitti sitä kuvaa, mikä ympäristöstä syntyi.

Joka tapauksessa kuvaus on kiinnostavaa ja sitä sopii verrata siihen, millaisia vastaavat tarinat olivat seuraavien vuosikymmenten aikana. Varsin monet suomalaisethan siellä pakosta oleskelivat myös Stalinin aikana.

Toki maanmiehiämme oli Siperiaan joutunut jo Kaarle XII:n aikana ja sittemmin 1800-luvulla sinne karkotettiin pahimmat rikolliset. Toki myös valaan- ja hylkeenpyytäjillä oli rannikolla tunnettu, merkittävä roolinsa.

 1900-luvun alussa etenkin Kaukoitä näyttää jonkin aikaa olleen myös suomalaisten insinöörien ja muun yritteliään väen suuren kiinnostuksen kohteena, mistä kerrotaan Max Engmanin toimittamassa Suureen itään-kirjassa.

Saapa nyt nähdä, tuleeko Vladivostokin vapaasatama aiheuttamaan paljonkin suomalaisten aktivoitumista Siperian suuntaan. Norilskin nikkelisulaton jälkeen on tainnut olla hiljaisempaa.

 Mikäli pohjoisen meritien käyttö helpottuu, uudelle Siperia-buumille voisi olla perusteita. Nykyäänhän Siperiaan jo mennään yleensä vapaaehtoisesti, mutta ei sinne tilastojen valossa näytä suurta tunkua olevan.

Varjo Suomen yllä

Varjo Suomen yllä

Stalinin salaiset kansiot. Toim. Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola. Docendo 2017, 510 s.

Moni taitaa kuvitella, ettei Venäjän arkistoista saa yhtään mitään ja että sen takia tietomme neuvostokauden historiasta ovat heikot ja loputtomalle vääristelylle alttiit.

Tämä käsitys tietenkin johtuu siitä, että lehdistö alinomaa muistuttaa arkistojen ollen avoimet parikymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen yhä enemmän sulkeutuneen.

Tottahan tämä onkin. 1990-luvun puolivälissä pääsi useimpiin arkistoihin ilman erityistä vaivaa. Mikäli lähteitä tarvitsi projekti, jonka tärkeydestä –esimerkiksi ”historian valkeiden aukkojen täyttäminen”- myös Venäjällä oltiin korkealla taholla kiinnostuneita, oli palvelu erinomaista ja kaikista kysymykseen tulevista arkistoista saatiin materiaalia hyvin höylisti.

Tällainen projekti oli suomalais-venäläinen Talvisodan poliittinen historia,(Suom. Yksin suurvaltaa vastassa) jossa itsekin olin mukana. Suomen puolelta projektin johtajana oli Olli Vehviläinen ja Venäjän puolelta Oleg Ržeševski. Tuossa vaiheessa tarkoitus oli jopa kirjoittaa kirjaan yhteisiä artikkeleita, mutta siitä ei lopulta tullut mitään ainakaan minun osaltani.

Joka tapauksessa palvelu oli moitteetonta. Asiaan lienee vaikuttanut presidentti Jeltsinin suojelus. Hänelle ainakin lähetin Suomen historiallisen seuran Venäjän jaoston nimissä kirjeen, jonka perille meno voitiin todeta arkistoissa, vaikka siihen ei tullut vastausta.

Yhtä kaikki, dokumentteja tuotiin varsin auliisti muun muassa NKP:n keskuskomitean vanhaan istuntosaliin, joka sijaitsee Iljinka-kadun varrella ns. Vanhan torin vieressä. Siellä oli vielä aivan hiljattain kokoontunut supervallan potentaattien kerma. Ehkäpä sen ajan peruna myös paikallinen työmaaravintola oli poikkeuksellisen korkeatasoinen jopa noina ankeina aikoina.

Palvelu oli hyvää ja altista myös ulkoministeriön arkistossa, joka muuten ei ollut eikä ole avoinna tutkijoille. Jopa puolustusministeriöstä pari everstiä toi hotelliin nähtäväksi jonkun salkullisen papereita ja asian tärkeyden korostamiseksi heillä oli pistoolitkin mukana.

Tavaraa tuli myös vanhan puoluearkiston Stalinin kokoelmasta ja NKVD:n raporttejakin muistelen siellä jo silloin olleen. Niitä joka tapauksessa saimme sitten myöhemmin, kun julkaisimme kaksi dokumenttikokoelmaa, jotka käsittivät talvi- ja jatkosodan mielipidetarkkailua.

Lisäksi saimme tutustua myös tämän mielipidetarkkailun dokumentteihin laajemmaltikin, kun niistä julkaistiin parikymmenosainen kokoelma, jonka viimein osa ilmestyi tänä vuonna. (Soveršenno sekretno. Lubjanka Stalnu o položenii v strane, 1922-1934)

Kuva olisi epätäydellinen, ellemme mainitsisi, että perestroikan arkkitehdin, Aleksandr Jakovlevin johdolla julkaistiin monta kymmentä temaattista nidettä dokumentteja sarjassa Rossija. XX vek. Dokumenty. Sen julkaisijana oli kansainvälinen säätiö ”Demokratia”.

Temaattisia, joskus moniosaisia dokumenttikokoelmia on tässä sarjassa julkaistu muun muassa aiheista ”NEP:in murtaminen”, ”Valta ja kulttuuriälymystö”, ”Sensuuri”, ”Vuoden 1957 puoluevastainen ryhmä”, ”Kollektivisoini” ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tutkijoiden käytettävissä on nyt paljon enemmän materiaalia kuin he ovat ehtineet sulattaa. Sitä paitsi myös netissä on julkaistu valtavasti erinäisistä aikakauslehdistä (Istotšnik, Rodina) puhumattakaan.

Sitä paitsi englantilaiset ja sittemmin amerikkalaiset mikrofilmasivat paljon keskeistä poliittisen historian aineistoa ja myivät sitä eri maihin. Meilläkin on Kansallisarkistossa sekä Ždanovin että Molotovin kokoelmat. Erittäin paljontärkeää tietoa on molemmissa.

Tähän voidaan lisätä vielä kymmeniä dokumenttijulkaisuja, esimerkiksi Kominternistä, Venäjän oppositiopuolueista, Katynin murhista, kenraali Vlasovista ja niin edelleen. Myös valtava, yli sata osaa käsittelevä Stalinismin historian tutkimusten sarja on vaikuttava ja sotahistorian osalta vankkoja niteitä on ilmestynyt vuosittain. Kyllä Venäjällä tietoa asioista tarjolla on. Meillähän sitä ei juuri olekaan.

Silti on totta, että arkistoista ei enää saa asiakirjoja yhtä helposti kuin ennen. Putin on nyt itse korkein salaisuuksien vartija ja hänen urataustansa huomioiden tämä ei anna aihetta olettaa taipumusta suureen avoimuuteen.

Sentään uutta materiaalia on saatu. Suomen kannalta tärkeimmät uutuudet koskevat ns. Presidentin arkiston erikoismappeja (osobyje papki).

”Erikoismappi” oli aikanaan salaisuuden korkein aste ja ns. Presidentin arkisto näyttäisi koostuvan kauttaaltaan juuri sellaisista.

Presidentin arkisto syntyi, kun Jeltsin aikanaan poiki eri arkistoista sellaisen materiaalin, joka ei kuulunut julkistettavien piiriin.

Muuan tällainen ryhmä olivat Suomea käsittelevät Neuvostoliiton korkeimman hallintoelimen, politbyroon Suomea käsittelevät erikoismapit, jotka nyttemmin siis saatiin suomalaisten käyttöön valokuvattuina. On ilmeistä, että niistä ei ole poistettu yksittäisiä asiakirjoja. Muutama mappi kyllä sen sijaan aivan ilmeisesti puuttuu ja kahden liitteen voi myös havaita puuttuvan.

Valitettavasti näiden puuttuvien mappien sisällysluetteloa tai edes aihepiiriäkään ei ilmoiteta. Selvää joka tapauksessa on, että on olemassa jokin erityinen syy siihen, ettei niitä ole annettu. Ainakaan jokaisessa tapauksessa syynä ei ilmeisestikään ole se, että ne sisältäisivät materiaalia, jonka salassapitoaika on päättynyt. Mahdollisesti asia liittyy agenttien toimintaan, jota FSB yhäkin tunnetusti pyrkii salailemaan, mahdollisesti syy on jokin muu.

Mutta parikymmentä mappia sentään saatiin ja epävirallisten tietojen mukaan sen pitäisi oleman yli 90 prosenttia kaikesta vastavasta materiaalista, mitä siellä Stalinin ajalta on

Kun saadun materiaalin määrä on noin 1900 sivua (valokuvaa) ei kaiketi sitten puuttuisi kuin noin 100-200 liuskaa. Toki laatu saattaa näissä asioissa olla olennaisesti tärkeämpi kuin määrä.

Merkittävää joka tapauksessa on, että meillä nyt on täysiä sarjoja niistä Neuvostoliiton korkeimman päättävän elimen materiaaleista, jotka koskevat Suomea.

Ei tässä kaikkea ole ja Neuvostoliiton päättäjillä oli aikoinaan käytössään vielä paljon muuta, joka ei näihin politbyroon mappeihin ole mahtunut. Mutta se kuva, joka valtion ja puolueen terävällä päällä Suomesta aikanaan oli, on kyllä nyt tutkijoidenkin katseltavissa tämän materiaalin ansiosta. Se talletetaan kokonaisuudessaan Kansallisarkistoon lähiaikoina, veikkaan ensi vuoden kevättä.

Mutta miksi olemme tämän materiaalin saaneet? Miksi se on meille annettu?

No, ensiksikin sitä pyydettiin. Huhuja ja mukamas tietoa siitä, että materiaali olisi saatavissa puoluearkistosta, jonne se oli siirretty, oli liikkeellä jo yli kymmenen vuotta. Sieltä kuitenkin tuli pakit.

Joka tapauksessa se piti paikkansa, että tätä materiaalia oltiin siirtämässä julkisiin arkistoihin. Ilmeisesti samalla tehtiin Venäjälle tyypillistä tarkistusta vielä siitä, mitä aineistoa ei vielä salaisuusajan umpeuduttuakaan annettaisi kenellekään.

Mutta pari vuotta sitten, kun vanha ystävämme, Venäjän tiedeakatemian Venäjänhistorian laitoksen varajohtaja Sergei Žuravljov, joka oli mukana myös parinkymmenen vuoden takaisessa O.W. Kuusista käsittelevässä kirjassa, arveli, että se nyt olisi saatavissa, pyydettiin häntä hankkimaan sinne lupa.

Lupaa ei kuitenkaan myönnetty eikä myönnetä niille, jotka eivät ole Venäjän kansalaisia tai joilla on kaksoiskansalaisuus. Sergei joka tapauksessa pääsi arkistoon ja hommasi valokuvakopiot Suomi-mapeista, joita ei siis kuitenkaan saanut aivan viimeistä myöten. Kuvaus- ym. työ maksoi pari tonnia.

1900 liuskaa usein huonolaatuisia kopioita on liikaa käännettäväksi ja julkaistavaksi ja niinpä vanha työryhmämme, joka oli julkaissut myös talvisodan ja jatkosodan NKDV-raportteja käsittelevät kirjat, valikoi joukosta noin parisataa dokumenttia ja laati niihin kommentit.

Kun saimme vielä Wihurin ja Emil Aaltosen rahastoilta apua käännöskuluihin ja Mirko Harjula teki käännöstyön, oli kasassa julkaisu, jollaisia Suomessakin kustantajat suostuvat julkaisemaan. Yleensähän ne tuottavat huonosti ja kustantajat pelkäävät kuluja.

Käännösvalikoima on nyt kirjakaupoissa ja vaikka se ei sisällä merkittävästi aivan hämmästyttäviä ja käänteentekeviä dokumentteja, voi sitä pitää arvokkaana lisänä alan kirjallisuuteen ja myös harrastajien kirjastoihin.

Olennaisempaa on tietenkin itse aineisto kokonaisuudessaan, parikymmentä mappia, jotka siis tulevat Kansallisarkistoon ja joiden aineisto on kiinnostavaa mitä moninaisimpien kysymysten tutkijoille.