Villiä vappua!

Villinä ja vapaana

Nykysuomalainen ajatusmaailma näyttää panevan villeyden eteen ilman muuta positiivisen etumerkin. Siinä on romantiikkaa, joka ilmeisesti viime kädessä periytyy tuolta J.-J. Rousseaun ajatusmaailmasta. saakka Villi on jalo, koska hän on turmeltumaton. Hän on myös vapaa, koska häntä eivät koske enempää lait ja uskonnot kuin sovinnaisuudet ja moraalisäännöt. Siinä meille mallia!

Luulen, että muutos vanhan luonnonläheisen elämänmuodon jälkeen on tässäkin ollut suuri. Muistan hyvin, miten agraarisen 1800-luvun arvot aikanaan omaksunut mummoni suhtautui petoeläimiin: niskat nurin ja sillä siisti.

Ehkä hieman paradoksaalisesti maanviljelys oli nimenomaan taistelua luontoa vastaan, tietenkin jälkimmäisen asettamissa rajoissa. Joka tapauksessa talonpoika jos kuka ymmärsi mitä Stalinin lempibiologi Mitšurin tarkoitti sanoessaan, ettei luonnolta kannata odottaa armopaloja, sitä on väännettävä väkisin se, minkä ihminen tarvitsee.

Tässä agraarisessa maailmassa mikään villi ei ollut jaloa vaan päinvastoin edusti sitä elementtiä, joka koko ajan tunki päälle ja yritti viedä takaisin sitä, mitä siltä oli onnistuttu valloittamaan: rikkaruohot, petoeläimet ja tuholaiset olivat vitsauksia siinä kuin taudit ja hallat.

Tämän menneen maailman sankari oli se ahertaja, joka muokkasi eli kultivoi villin luonnon mielensä mukaiseksi ja sai ansaitsemansa palkan, elleivät korkeammat voimat tehneet työtä tyhjäksi.

Urbaanista etenkin vihreästä näkökulmasta tuo maan muokkaaja on pelkkä väkivallan tekijä, joka ahertaa ja ähertää (Linkolan termi) tarkoituksettomasti alkuperäistä, jaloa luontoa tuhoten, vaikka ruoka olisi saatavissa marketista. Harmful drudge, Samuel Johnsonia soveltaen.

Arvelin alussa, että villeyden ihailu olisi romanttista juurta, johon ilmeisesti sisältyy rousseaulaista kaunaa järjen käyttöä vastaan. Villi on vapaa ja alkuperäinen olio. Eikö hän oikeastaan mahtanekin olla se kuuluisa tyhjä taulu, jolle Rousseaun seuraajat voivat kirjoittaa haluamansa? Mikäli näin on, saattaa juuri villeydessä olla ihmiskunnan toivo. Hänhän sopiikin meille malliksi!

Jostakin syystä tämä kuulostaa minusta oudolta ja tuntui kiinnostavalta ajatella, miten villeyteen liittyvät mielikuvat heijastuvat eri kielten sanastoissa, jotka kukaties kantavat mukanaan kaukaisempaa viisautta kuin ne muodit, joiden mukaan virittäydymme puhuessamme nykyisin kulttuurista, alkuperäiskansoista ja muista arvokkaista ja arvottomista asioista.

Mieleen tulee heti, että venäjän sana diki (дикий) kantaa mukanaan aivan erilaisia konnotaatioita kuin suomen sana villi. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, se on vahvasti pejoratiivinen ja liittyy ennen muuta sivistymättömyyteen ja käsittämättömään typeryyteen. Ihminen, joka on villi, ei ole niinkään se suomalainen, pöydällä humalassa tanssiva tyyppi, kuin jostakin Jumalan selän takaa ihmisten ilmoille revitty ääliö, joka ei ymmärrä mistään mitään. Tosin nämä kaksi taitavat juuri tässä kyllä myös assosioitua hyvin toisiinsa.

Saksassa asia taitaa olla hieman toisin. Lützowin vapaajoukkojen toimintaa ranskalaisia aikoinaan pois ajettaessa kuvataan termillä Lützows wilde, verwegene Jagd, joka ymmärtääkseni viittaa ennen muuta hurjaan menoon suomalaisittain sanoen. Hulluushan siinä on lähellä, mutta ymmärrettynä positiivisesti, kun näet ranskalaiset olivat niitä vihollisia, joille sopikin olla muuta kuin kohtelias.

Nythän olemme viime aikoina entistä paremmin oppineet senkin läksyn, että ihminen on eläin. Sen johdosta nousee tietenkin heti kysymys, millainen eläin hänen pitäisi olla? Venäläinen ja puolalainen sana bydlo viittaavat kesytettyyn eläimeen, nimenomaan juhtaan ja se edustaa ihmisen näkökulmasta erityisesti tyhmyyttä.

Venäjän skotina taas on aika lailla samansävyinen haukkumasana kuin svin- sika. Ihmiselle ei siis ole sopivaa tulla verratuksi ainakaan karjaan, näiden kielten puhujien keskuudessa, vaikka karja toki on niin sanoakseni jossakin määrin sivistettyä.

Entä ranska? Bête on alun perin tullut latinan sanasta bestia, kuten sen sirkonfleksikin kertoo. Kun sitä käytetään ihmisestä, se tarkoittaa tyhmää. Bêtise on vastaavasti tyhmyyttä, joten latinan antama mielleyhtymä villiin eläimeen (bestia fera) on tässä tapauksessa keskittynyt kuvaamaan noiden eläinten älyllisiä kykyjä eikä sen sijaan niiden muita, ehkä hyvinkin ihailtavia ominaisuuksia. Bête noire taas muistuttaa sitä vierasta sikaa, jonka lyöminen kuuluu asiaan.

Saksassa Bestie näyttää ennen muuta viittaavan alkukantaiseen kehitystasoon, ei välttämättä älyyn ja kykyyn. Luther mainitsi pöytäpuheissaan, että saksalaiset ovat italialaisten mielestä elukoita (Bestien), mikä kaiketi viittasi tapojen ja yleensä kulttuurin kehitystasoon eli tässä tapauksessa sen puutteelliseen hienostukseen. Saksalainen renessanssi oli vielä lapsenkengissään.

Mutta keksittiinpä tuo termi ottaa myös myönteiseksi ymmärrettynä uusiokäyttöön. Jo Nietzsche kuvaili tyypin nimeltä die blonde Bestie, vaalea peto. Ranskalainen kaiketi saattoi halutessaan ymmärtää termin tarkoittavan vaaleaa (blondia) hölmöläistä, mutta romanttista raakuuden ihannointiahan siinä oli. Natseille tyyppi kelpasi ihanteeksi.

Mutta miten ymmärtääkään villeyden meidän kaikkien toinen äidinkieli eli englanti? Äkkiä mieleen tulee lähinnä mainio kappale ”Cigarettes, whisky and wild, wild women”.  Viittaukseen tuntuu sisältyvän tietty alkukantaisuus, joka kuitenkin pysyy tietyissä rajoissa tai sitten ei. Nämä kolmehan uhkaavat turmiolla sitä alkuihmistä, joka on joutunut niiden valtaan.

Villit naiset eivät tässä tapauksessa sijoitu enempää petojen kuin hölmöjenkään kategoriaan, mutta ilmeisesti eivät myöskään kuulu kotieläimiin. ehkäpä juuri he sopivat tuomaan tänne sivistyksen piiriin tuulahduksen sieltä ihmiseläimen autenttisesta villeydestä, jonka kuvaus nykyään on jäänyt lähinnä falskin kulttuurivihamielisyyden asteelle, hieman Lappeenrannan (Villmanstrand) vaakunan tapaan.

Ehkäpä näin vappuna sopii nostaa malja juuri sen alkuperäisen ja aidon, kulttuuriin sopivan villeyden kunniaksi!

Pöydässä sanottua

Pöytäpuheiden lumo

Kuten tunnettua, ihmisen psykofyysinen hyvinvointi nousee korkeimmilleen hyvän ruokapöydän äärellä, etenkin mikäli pöydän ympärille on kokoontunut tätä ylentymistä edesauttava seurue. Kuten Samuel Johnson totesi, ravintolanpöytä on inhimillisen onnen valtaistuin, -throne of human felicity.

Epäilemättä ruoan laadulla on merkitystä. On luultavasti myös hyvä, jos se on myös melko kallista, mikä saa syöjän nauttimaan sitä asianmukaisella hartaudella ja hotkimatta. Liiallinen herkullisuus saattaa toisaalta mahdollisesti suunnata huomiota liikaa hengen maailmasta epäolennaisempiin asioihin.

Antiikin ajan symposiumit (yhdessä juomiset) ovat kuuluisia, mutta conviviumit (yhdessä syömiset) vähemmän tunnettuja. Joka tapauksessa pelkästään Platonin Pidot antaa hyvän, etten sanoisi ideaalisen kuvan todellisesta symposiumista: juomisesta –jota toki oli hyvin runsaasti- puhutaan vain ohi mennen eikä puhe koskaan eksy mihinkään viinitietouteen tai muuhun epäolennaiseen.

Ruuasta ei puhuta oikeastaan mitään, mikä oikeastaan tuntuukin hieman pahalta, koska se panee ajattelemaan, että kaikki tuo tyhjään vatsaan latkittu viini ei ole tuottava siunausta. Uskon tai ehkä lähinnä toivon kuitenkin, että jokaiselle itse asiassa annettiin haluamansa määrä vuohenjuustoa, leipää ja varmaan myös savulammasta. Näiden yhteisvaikutus oli siis ehkä gastronomisesti yhtä harmoninen kuin oli henkiseltä kannalta se keskustelu, jonka niin hyvin tunnemme.

Toisaalta keskustelu oli oikeastaan aika seikkailevaa, haastavaa ja säkenöivää. Ehkä ruokakin oli jotakin muuta kuin tavanomaista, ideaalista ja siis hieman tasapaksua haukattavaa (ven. zakuska)? Mutta, kuten Newton sanoi, en tiedä, enkä rupea spekuloimaan (hypotheses non fingo).
Pidot Tornissa vuodelta 1937 aloitti meillä symposiumikirjojen perinteen, joka minusta on nykyään näivettynyt.

Onhan meillä ilmestynyt useampiakin maailman viisaiden keskustelukirjoja, mutta niistä puuttuu tuo mainittu pöydän henki, eikä koko ateriointia, toden totta, niissä edes mainita. Ehkä kustantaja itse asiassa pitikin keskustelijat nälässä ajatellen, että laiha koira haukkuu paremmin. Sitä paitsi kirjankustannus kuuluukin olevan nyt liiketoimintaa, jossa on kapeat voittomarginaalit…

Sitä parempi siis liiketoiminnalle, kaiketi. Saattaa olla, että asia ei todista kulttuurin rappiosta, mutta saattaapa se olla toisinkin. Jotenkin sellaisesta keskustelusta, jossa vain puhutaan, on taipumus tulla yksipuolista abstraktien asioiden märehtimistä ja jopa henkistä pikajuoksua, jossa yritetään käsitellä asiat tehokkaasti. Uusien ruokalajien odottelu sen sijaan antaa todelliselle symposiumille henkistä tai ehkä aineellista ryhtiä ja se on, poistaa turhan kiireen.

Kuuluisin pöytäpuheiden kokoelma lienee tohtori Martinus Lutheruksen Pöytäpuheita (Tischreden), jotka tosin ovat monologeja. Joka tapauksessa ne ilmeisesti on kerätty kokoon ruokapöydän ääressä kasvaneista hengen hedelmistä. Sellaisina ne edustavat aitoa tämän alan genreä, eivät ajattelijan jotakin yleisöä varten kokoon kyhäämää enemmän tai vähemmän johdonmukaista ja kukaties tarkoitushakuistakin pohdintaa.

Lutherin esimerkin mukaisesti myös Hitlerin pöytäpuheita (Tischgespräche) on koottu muistiin ja julkaistu. Tämä lienee ollut helppo homma sikäli, että Fyyrerillä oli tapana pitää pitkiä ja tylsiksikin mainittuja monologeja. Myös ne ovat kuitenkin kiinnostavia, sillä Hitlerin persoonallisuus taitaa viime kädessä olla avain hänen ymmärtämiseensä. Se looginen ajattelu kun oli aika heiveröisellä perustalla.

Mitäpä sanoakaan, tänäkin päivänä maailma on täynnä myös erilaisten kolpakkostrategien löpinää (Stammtischgeschwätz), jonka kuulemisesta kenellekään ei ole enempää iloa kuin hyötyä. Sitäkin korvaamattomampaa on lukea suurten persoonallisuuksien pohdiskelua pöydän ääressä, jossa he saavuttavat tai ainakin voivat saavuttaa sielun ja ruumiin tasapainon.

Kiukkuiset, nälästä riutuvat skolaarit kylmissä kammioissaan sopivat kirjoittamaan filippiikkejä ja anateemoja. Hyvästä sianpotkasta, oluesta ja viinistä nauttiva vanha pyknikko ja totuudenpuhuja sen sijaan on taho, jolta voimme odottaa enemmän tasapainoista viisautta omaksikin hyödyksemme.

Ja tosiaankin, Pöytäpuheet on kuultu nimenomaan vanhan Lutherin suusta eikä siis tuon nuorempana kiivasluontoisen munkin tai keski-ikäisenä tarmokkaan taistelijan suusta. On siis syytä pitää odotukset korkealla.

Koska en tässä viitsi syventyä pidemmälti siihen, miksi Luther vihasi juristeja, viittaan vain siihen, että heidän ammattinsa ei Martinuksen mielestä palvellut Jumalaa vaan rahakukkaroa. Juristi oli Lutherin mielestä joko konna tai aasi ja joka tapauksessa huono kristitty, mutta siitä huolimatta hän toki jätti maallisen regimentin asiat heidän tuomittavakseen.

Mitäpä muutakaan olisi teologi voinut tehdä menemättä vieraalle alalle, ajatteli Wittenbergin viisas, joka ei vielä ollut kuullut kansalaistottelemattomuuden evankeliumista korkeimpana hurskauden ilmauksena.

No, hän nyt muutenkin inhosi teeskentelyä, joka hänestä oli saatanallinen asia. Niinpä tekopyhät teeskentelivät (ja väärensivät) uskoa, jumalattomat seremonioita, tyrannit ja desperadot (verwegene Leute) sotaa, hullut hallintoa, taidottomat käsitöitä ja aasit taidetta. Nih.

Piru hallitsi maailmaa siksi, että se oli sen arvoinen ja tuolla vanhalla vihtahousulla itse asiassa tuntui olevan paljonkin puuhaa tässä maailmassa, arveli Martti-tohtori. On vahinko, että asiasta nykyään kuulee niin vähän kerrottavan, vaikka se kyllä aavistaa.

Oli vain ymmärrettävää, että maailma ei halunnut tietää totuutta vaan halusi itseään petettävän, mutta sepä juuri olikin ihmisen luonnon mukaista. Hän luonnostaan sekä valehteli, että sieti valhetta.

Tykkejä, noita ”enemmän kuin raakoja työkaluja, joilla muureja ja kallioita särjettiin”, piti Luther Saatanan keksintönä. Mikäli Aatami (tuo syntinen!) olisi aavistanut, mitä hänen jälkeläisensä vielä keksivät, hän olisi kuollut surusta.

Myös tuon ajan sotilas –Landsknecht- jonka maine ei kyllä ole koskaan tainnut olla hyvä, sai tuta Luitherin vihaa. Hänen mielestään sotilasta voi verrata savusilakkaan –vaikka silakka jo olisi pilaantunut, voi sen vielä sentään savustaa. Samoin ihminen, joka ei mihinkään muuhun kelvannut, sopi aina vielä sotilaaksi.

Itse asiassa Luther mietiskeli asuvansa mieluummin turkkilaisten ja tattarien kuin sotilaiden keskuudessa. Jos nuo edelliset hänet tappaisivat, hän ainakin tietäisi, kuka sen teki, turkkilaiset, ristin viholliset. Mutta mitä nämä landsknechtit oikein olivat miehiään?

Vastaus voisi olla, että he olivat ryöstöllä eläviä ja väkivaltaa työkseen harjoittavaa ainesta, jotka sata vuotta myöhemmin tulisivat tuhoamaan koko Saksan.

Saksan tulevista onnettomuuksista Luther tunteekin jo näkevänsä enteitä ja arvelee sen olevan ansaittu. Saksalaiset asuivat hyvässä ja vauraassa maassa, mutta he olivat kuin vahva hevonen ilman ratsastajaa. Kelpo ihmiset oli työnnetty syrjään ja heitä halveksittiin. Sen sijaan elettiin sokeudessa ja valheessa.

Jopa muut kansat halveksivat saksalaisia, italialaiset nimittivät heitä elukoiksi ja englantilaiset ja ranskalaiset pilkkasivat heitä, kuten kyllä kaikkia muitakin. Kun päälle päätteeksi komeetta oli ilmestynyt taivaalle, oli syytä huoleen, katsoi Luther, joka muuten syvästi halveksi astrologiaa taikauskona.

Mikä olisi tuo herran rangaistus saksalaisille? Se oli turkkilaisten hyökkäys. 1542 turkkilaiset tunkeutuivat jo Unkariin ja Luther arvioi, että nyt oli saatava voimaa ylhäältä, mikäli mieli torjua uhkaava tuho. Toivo oli pantava hurskaisiin, jotka osaisivat rukoilla. Landsknechteistä ei ollut tulvan patoajaksi.

Nämä tunnelmathan me tunnemme Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott), joka tosin on jo vuodelta 1528. Sitähän meilläkin on joskus ollut tarvetta laulaa, ellen väärin muista.

Mutta tämä taitaa viedä jo syrjään itse teemasta. Itse olen käyttänyt mukavan kompaktia vuoden 1960 Reclam-laitosta Tischreden, mutta löytyyhän näitä pöytäpuheita myös suomeksi. Olisipa somaa, jos niitä harrastettaisiin myös kirkkomme piirissä. Sitä paitsi kirja sopii hengeltäänkin paremmin junassa luettavaksi taskupainokseksi kuin pöytäpostillaksi.

Ehkäpä kirkon piirissä voitaisiin jopa järjestää symposiumeja, joissa yritettäisiin tasapainoisesti, luterilaisittain, keskustella vaikkapa kahden regimentin opista, turkkilaisvaarasta, saatanan toiminnasta maailmassa, aseiden ja sotalaitoksen olemuksesta ja vastaavista asioista ja muista vastaavista asioista.

Sitten voisi vaikkapa koota puheet kirjaksi, jota tulevat sukupolvet saisivat aikoinaan hämmästellä tai kukaties ihastella. Jos irja ilmestyisi taskupainoksena, olisin heti valmis ostamaan yhden kappaleen.

Luther paavina

Lutherin perintö

Kun Kaarle V:n joukot vuonna 1527 ryöstivät Rooman, kuultiin muun rienauksen lomassa vaatimuksia nostaa Luther paaviksi.

Tässä mahdollisesti autenttisessa tunnuksessa näyttää heijastuvan pikemmin vanhan maailman henkinen perintö, kuin se uusi ajattelu, jota uskonpuhdistus ja Luther etunenässä olivat tuomassa maailmaan.

Puoli vuosituhatta on jo sen verran pitkä aika, että pystymme tarkastelemaan noitakin aikoja ulkokohtaisemmin. Luther kannatti kahden regimentin oppia eli hengellisen ja maallisen erottamista toisistaan. Samaan aikaan hän ymmärsi kyllä, että mahdottomuuksiin mennään, jos abstrakteista periaatteista pidetään aina ja hellittämättä kiinni.

En tiedä, olisiko Luther ollut lopultakin kiinnostunut paavin virasta, mikäli sitä hänelle olisi oikeasti tarjottu. Pitäisin sitä hyvinkin mahdollisena, sillä ihminen hänkin oli.

Joka tapauksessa ne, jotka halusivat Martti-tohtorista uutta paavia sacco di Roman melskeisinä aikoina ja ne, jotka yrittävät tehdä sen nyt, puoli vuosituhatta myöhässä, ovat kai yhtä lailla ymmärtäneet väärin sen uutuuden, jonka uskonpudistus maailmaan toi.

Kuuluisissa pöytäpuheissaan Luther pohdiskeli myös sellaisia aikakauden filosofiassa ajankohtaisia aiheita kuin tyranninmurhan oikeutus, keisarin vastustamisen mahdollisuus ja kaksinaisen kuuliaisuuden velvollisuus.

Jos ihmisen ei sopinut tehdä omaatuntoaan vastaan, silloin oli väärin pakottaa häntä omaksumaan sellaisia opinkappaleita, joita hän ei voinut hyväksyä. Sillä Jumalaa tuli ennemmin totella kuin ihmistä.

Entä saiko keisaria vastaan nousta? Lutherille, jonka puolesta monet Saksan ruhtinaat nousivat, kysymyksellä oli tietenkin myös mitä tärkein poliittinen merkitys.  Luther pohdiskeli, että tämä kysymys kuului juristeille eikä teologeille. Mikäli keisari aloitti epäoikeudenmukaisen sodan ja siis esiintyi tyrannina, oli alamaisten saatava puolustaa itseään ja perhettään.

Mitä uskontoon tulee, se opetti vain, että oli uskottava Kristukseen ja tehtävä työnsä tässä uskossa. Niinpä suutarin tuli tässä uskossa suutaroida ja niin edelleen. Eihän teologin tehtäviin kuulunut tuntea kaikkia lakeja ja mennä niissä esiintymään tuomarina, tuskinpa hänen kannatti mennä suutariakaan työssään neuvomaan.
Lutherin vallankumous oli todellakin henkinen ja on syytä epäillä, että ilman sitä koko tämä läntinen maailmamme olisi aivan toisenlainen kuin se nyt on.

Ehkäpä itse Lutherin henkilö on tässä vähemmän merkitsevä kuin se, että Euroopassa oli syntynyt paljon valmiutta ottaa vastaan hänen sanomansa. Ei Luther mikään paavi ollut eikä edes vastapaavi, vaan se, jonka opetus ja esikuva auttoivat maailmaa nousemaan yhden merkittävän askeleen pois keskiajan pimeydestä.

Koska tiedän, että puhe pimeästä keskiajasta pöyristyttää kaikkia tuon aikakauden ihailijoita, joita nykyään lienee enemmän kuin koskaan ennen,

Korostan, että tuollakin aikakaudella oli tietysti omat saavutuksensa ja ihanteensa, jotka uuden aikakauden koitettua menetettiin. En kuitenkaan osaa niitä erityisesti kaivata, koska pidän sitä henkistä vapautta, joka renessanssin, uskonpudistuksen ja valistuksen kautta saavutettiin, paljon korkeampana asiain tilana.

Uskon siis edistykseen. Katolinen maailma ei toki sekään ole jäänyt siihen keskiaikaiseen tilaan, jossa Luther sen näki. Itse asiassa renessanssi oli jo silloin syövyttänyt katolisuuden perustuksia ja ilmeisesti juuri tuo arkaaisen uskon ja uuden maallisen käytännön ristiriita se ennen muuta oli, joka sai myös Lutherin astumaan esiin ja julistamaan protestinsa.

Tuntuu melko oudolta havaita, että hyvin monet eivät vieläkään kykene ajattelemaan Lutheria muuten kuin jonkinlaisena paavina. Niinpä suuren protestantin perinnöstä kaivetaan esille kaikkea ikävää, kapinallisten vastaisista filippiikeistä aina juutalaisvastaisuuteen.

Jokainen saakoon omansa, kuten vanha hyvä periaate kuuluu. Lutherin opetuksen varsinainen ydin kuitenkin on se historiallisesti uusi, jonka hän uskalsi tuoda koko maailman eteen, tietoisena siitä, että se tämän takia halusi hänet paitsi tappaa, myös tuhota vielä perusteellisemmin.

Lutherin onni oli, että monille maallisille ruhtinaille hänen opetuksensa sopi paremmin kuin hyvin. Sen vuoksi ei uutta julistusta kukistettu jo nupussaan eikä se myöskään jäänyt pölyttyneille kirjan sivuile kuriositeetiksi.

Protestanttinen ajatus voitti ja säilyi ja se pakotti myös katolisen maailman uudistumaan. Ilman reformaatiota meillä ei olisi anglosaksista tai saksalaista valistusta ja ehkäpä myöskään ranskalainen valistuksen henki ei olisi uskaltanut nousta siivilleen ilman sitä henkistä tukea, jonka protestanttien esimerkki tarjosi.

Reformaation jälkeisinä vuosisatoina järjen käyttö vapautui yhä enemmän niiden tabujen vallasta, joiden alaisena se oli keskiajalla ollut. Saavutettiinko tässä sitten sellainen äärimmäisyys, jota antiikin analogian mukaisesti on nimitettävä hybrikseksi, on kysymys sinänsä.

Voidaan spekuloida sillä, oliko kristinusko jo alun perin, Augustinuksesta tai sanokaamme viimeistään Nikean kirkolliskokouksesta lähtien jo sisäiseltä rakenteeltaan sellainen, että rationaalisen ajattelun kehittyminen sen helmassa oli ikään kuin ennustettavissa ja hyvällä alulla.

Asiaa voinee verrata islamiin, jonka piirissä syntynyt älyllinen toimeliaisuus kukoisti aikansa ja sitten sammui. Jälkeen päin katsoen sitä voisi suorastaan pitää oikkuna ja sattumana täydellistä irrationalismia olennoivassa uskonnossa.

Maallista edistystä eivät liiemmin näytä edistäneen myöskään idän suuret uskonnot enempää Intiassa kuin Kiinassa. Nuo suuret valtakunnat kehittyivät aikansa, mutta jähmettyivät sitten ja vasta lännen pienten mutta dynaamisten valtojen antamat potkut saivat ne uudelleen kehityksen tilaan.

Mutta ehkäpä tässä mennään jo kauas Rooman ryöstöstä ja Lutherin paaviudesta. Joka tapauksessa haluaisin vielä kerran sanoa, ettei Lutherista mitään paavia pitänytkään koskaan tulla. Koetetaan nyt se ymmärtää ja käyttää omaa järkeämme. Martti-tohtorille kiitokset siitä, että hän perusteli sen, miksi siihen on lupa.

Outoa porukkaa

Outo pohjolan kansa

Otsikko on lainattu edesmenneeltä Aira Kemiläiseltä, joka takavuosina ansiokkaasti selvitti suomalaisiin sovellettujen rotuteoroiden historiaa.

Niistä en nyt juuri tällä kertaa halua puhua, mutta kansamme outous ansaitsee hieman pohdintaa.

Joskus 1970-luvulla UM:n kentältä valitettiin Ritarikadulle, että sieltä levitettäväksi oli annettu filmimateriaalia, joka herätti arabimaissa kovin sekalaisia, mutta ei suinkaan myönteisiä tunteita. Niinpä filmeissä paistatteli puliukkoja omaa elämänmuotoaan toteuttamassa. Siinäpä kuva Suomesta!

No, mitäpä sanoakaan, puliukot kuuluivat ajan suomalaiseen todellisuuteen, nykyäänhän koko ilmiö on jo kadonnut ja vastaavaa kannattaa mennä etsimään vaikkapa Pariisista Lontoosta tai New Yorkista. Torontossakin, tuossa mallikaupungissa on heitä merkittävä populaatio.

Mutta olihan niitä siis meilläkin. Olisimme ilmeisesti valehdelleet, ellemme olisi tätä asiaa suoraan ja kiertelemättä kertoneet. Jos joku joutui noloon asemaan, niin se oli se katsoja, joka ei ymmärtänyt arvostaa rehellisyyttämme.

Se nyt oli sitä aikaa. Nyt sitten joka tapauksessa päätettiin -ja peruttiin päätös- lyödä mitali, jossa muistellaan suoraan ja kiertelemättä noita kuuluisia vuoden 1918 joukkomurhia. Paska homma, mutta tulihan noita meillä tehtyä. Ei meillä ruveta selvää asiaa kiertelemään, kyllä se osa historiaamme on ja sellaisena pysyy.

Taas sitä siis ollaan niin rehellisiä, kuin pystytään ja tässä maassa se on jo aika paljon se. Miksi ihmeessä sitten tästä hyvästä asiasta pillastuttiin jopa meilläkin?

Oliko syynä kenties se, että mitalissa kuvattiin selvästi vain yhtä väkivallan muotoa: kyllähän siinä selvästi valkoiset ampuivat punaisia. Olisiko mitalin toisella puolella pitänyt olla punaisia murhaamassa valkoisia? Ongelmana on, ettei jälkimmäisiä tilanteita ikuistettu, mutta lavastettu kuvahan se oli tuo teloituskin.

Vai onko epärehellisyys, kauhea sanoa, nyt saamassa valtaansa maamme, joka valmistautuukin viettämään vuosipäiväänsä salailun ja kaunistelun merkeissä?

Uskaltaisin sanoa, ettei kysymys ole siitä. Kyllä noita tappajaisia on jauhettu ja vatvottu jo niin paljon, ettei mistään salailusta enää kannata puhua. Kyllähän me asiat tiedämme, mutta tiedämme myös paljon muuta. Olisiko siis ihan hirveän väärin yksipuolisesti nostaa esille sitä myönteistä ainesta ja tässä yhteydessä tykkänään vaieta noista synkistä varjoista?

Tässä lähestymme asiaa, joka liittyy tapoihin. Uskaltaisin väittää, että Suomessa tapojen ja rituaalien arvostaminen on kansainvälisessä vertailussa erityisen vähäistä.

Olemme kansa, joka muutti maalta kaupunkiin erittäin lyhyen ajanjakson kuluessa. Vaikka tapakulttuuri maalla ei sinänsä ollut mitenkään primitiivistä, oli muutoksen nopeus ja perusteellisuus niin suurta, että koko asia jäi muiden seikkojen jalkoihin. Vanhasta irtauduttiin ja uusi kehittyy vasta vähitellen.

 Vanha kaupunkilainen elämänmuoto muuttui sekin tässä rytäkässä nopeasti, eikä suinkaan käynyt siten, että toisesta vain siirryttiin toiseen. Olemme välitilassa.

Suomalainen rehellisyys on ollut tunnettua niin kauan kuin kirjallisia lähteistä asioista löytyy. Eihän se tietenkään aina toteudu, mutta kulttuurisena arvona se on meillä aina nauttinut suurta kunnioitusta jopa muiden asioiden kustannuksella.

Ikävä vain, ettei rehellisyydellä voi korvata tapoja. Vaikka me suomalaiset, toisin kuin monet muut, kehtaamme ilman sen kummempia kursailuja sanoa, että menemme vaikkapa vessaan, emme kuitenkaan ainakaan kovin yleisesti selosta pöytään palatessamme, mitä me siellä teimme.

Meillä on myös tapana näyttää hapanta naamaa, jonka arvatenkin katsomme kertovan juuri rehellisyydestä. Virnuilijalla on luultavasti jotakin kieroa mielessään ja itse asiassa hänen asenteensa saattaa johtua juuri minun näkemisestäni. Paras vastaus moiseen on ilkeä irvistys, johon liittyy syrjäkarein katsominen.

Mutta ei nyt liioitella. Rehellisyys on kuin onkin kansallisen kulttuurimme suuri arvo ja itse asiassa aarre, jota meidän kannattaa vaalia ja olla siitä ehkä hieman ylpeitäkin. Vastaavasti meidän on tunnettava erityisen suurta surua ja pettymystä, mikäli maanmies osoittautuu lurjukseksi.

Noita lurjuksia emme siis mielellämme muille esittele emmekä ehkä itsekään muistele, ainakaan yli kohtuuden.

Jokaisella kansakunnalla on omat luurankonsa omissa kaapeissaan ja niiden julkinen esille nostaminen nimenomaan juhlissa osoittaa ehkä rehellisyyttä, mutta sitäkin enemmän huonoa makua. Itse asiassa se voi olla jopa loukkaavaa, kuten itämaisissa kulttuureissa happaman naaman näyttäminen.

Vatvokoot ja setvikööt nyt vielä sadannen kerran noita konnuuksia ja ilkitöitä arkisin ne, jotka tuntevat siihen tarvetta, mutta jättäkööt he sen tekemättä juhlahuoneistoissa silloin, kun siellä vietetään juhlia.

Olemmehan me (tai olimme ainakin entinen) puliukkojen maa ja jopa tappajakansaa, kuten sanoi joskus Kekkonen, alan eräänlainen asiantuntija hänkin. Maailmassa ei liene yhtään sellaista iljettävyyttä, jollaisen tekijäksi ei löytyisi myös suomalaista.

Tämä muistakaamme, kun ylpistyneinä kuulemme taas kerran, miten kansainväliset vertailut ovat nostaneet maamme tässä tain tuossa asiassa kärkisijoille. Kyllä me nuo sijat olemme kansana ihan itse ansainneet, mutta eivät ne jokaisesta sankaria tee.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi oman vajavaisuutemme ymmärtämiseksi ruveta sitä alleviivaamaan ja sillä elämöimään juhlissakin.

Kuten Saarnaaja sanoi, kaikella on aikansa.