Syyria ja meidän asenteemme

Syyrialaiset kärsivät. Onko asenteissamme jotakin vialla?

Joskus ennen sotia oli tapana käyttää termiä ”sivistysmaat” sellaisista maista, jotka noudattivat kansainvälistä oikeutta ja joiden muutoinkin voitiin kuvitella kykenevän rationaaliseen politiikkaan. Euroopan ikuiseksi häpeäksi ne eivät siihen kyenneetkään vaan aloittivat historian tehokkaimman ihmisteurastuksen.

Siitä kuitenkin otettiin opiksi ja perustettiin YK turvaamaan maailmanrauhaa niiltä, jotka eivät vieläkään halunneet oppia sivistyksen aakkosia.

Mutta siitä on jo aikaa. Sen jälkeen eräät maat ovat onnistuneet yhä uudelleen halvaannuttamaan kansainvälisen yhteisön toiminnan. Jopa miljoonat ihmiset ovat tämän johdosta joutuneet pakenemaan kodeistaan eikä verenvuodatukselle ole loppua näkyvissä.

Mitäpä sivistysmaat nyt tekevät?

Suomella on oma linjansa. Hallitus päätti hiljattain korottaa Suomen pakolaiskiintiötä ja ottaa entisten seitsemänsadanviidenkymmenen vuosikiintiöön lisäksi vielä kolmesataa Syyrian sisällissodan pakolaista.

Oppositiota edustavat kansanedustajat tekivät asiasta kaksikin kirjallista kysymystä, joissa ihmeteltiin tällaista päätöstä.

Syytä ihmettelyyn on. Valtio tinkii tällä hetkellä kaikesta mahdollisesta ja sitä paitsi on tiedossa, ettei nykyistenkään pakolaisina saapuneiden siirtolaisten kotouttaminen ole onnistunut.

Mikäli Suomi haluaa osaltaan auttaa maailman hädänalaisia, on heidän ottamisensa tänne asumaan ehkä huonoin kuviteltavissa oleva keino. Sen kustannustehokkuus on erittäin heikko ja samalla summalla voisi saada moninkertaisesti myönteistä aikaan käyttämällä sen kriisialueen lähituntumassa. Tämä apu jää saamatta, jos rahat suunnataan tuolle harvalle arvottujen siirtolaisten joukolle. Tämän on niin selkeä argumentti, että sen ymmärtävät monet ns. vihreätkin.

Ikävä tosiasia myös on, että juureton siirtolaiselämä vieraan kulttuurin keskellä ei ole mikään lottovoitto, vaan pahemmanlaatuinen shokki, joka koettelee kovin kourin siihen joutuvia.

Slummit, joissa rikolliset hallitsevat ja joihin poliisilla ei ole asiaa, ovat syntyneet jo useimpiin Euroopan maihin. Niitä on myös Ruotsissa, jota ei voi syyttää siitä, ettei se olisi yrittänyt estää ongelmien syntyä. Tästä ei ehkä kannata muistuttaa, koska ne, joiden pitäisi asia ymmärtää, kieltäytyvät joka tapauksessa itsepäisesti näkemästä ongelmaa. Psykologia on tässä samanlaista kuin niillä, jotka sukupolvi sitten halusivat sosialistista Suomea. Silloin viitattiin kintaalle kaikelle sille kokemukselle, joka asiasta jo muualla oli saatu. Meillä kaikki käy toisin…

Reaalimaailman taso näyttää olevan liian banaali noustakseen poliitikkojen preferensseissä korkealle. Sen sijaan annetaan aivan avoimesti ymmärtää, että oleellista koko asiassa on suuri tunne, jota päästään osoittamaan vain arpomalla jokunen promillen kymmenesosa ongelmajoukosta tänne meille hoidettavaksi.

Vastuuttoman farisealaisuuden mestarinäytteinä voi pitää erinäisiä paheksumisen osoituksia, jotka kohdistuvat siihen, ettei pakolaisten maahanmuuttoa Syyriasta kannateta. Hallituspuolueen edustaja nimittää tällaista ”piittaamattomuudeksi”. Veronmaksajien rahoilla kustannetun YLE:n uutisoija puhuu ”ristiretkestä” syyrialaispakolaisia vastaan. Hän toteaa, että moista asennetta edustava henkilö on itse pienten lasten isä, mutta ”edes tämä ei saa heltymään miljoonan kodittoman syyrialaislapsen edessä”.

Siinäpä sitä on asennetta kerrakseen! Jos poliitikot tässä maassa rupeavat ajattelemaan, että heillä on erityinen piittaamisvelvollisuus kaikkia maailman sotivia osapuolia kohtaan ja päättelevät, että se voidaan toteuttaa vain ottamalla ne tänne asumaan kanssamme, niin he ovat kyllä väärän vaalipiirin asialla.

Koska kysymys tässä kiltteyskilpailussa ei siis suinkaan ole siitä, miten parhaiten autettaisiin hädänalaisia, vaan siitä, kuka ilmaisee julkisuudessa suurimpia tunteita, voisi oppositiolle antaa neuvon: kannattakaa edelleen järkevää politiikkaa, kuten velvollisuutenne on, mutta itkekää samalla julkisesti. Mikäli vastapuolikin itkee, repäiskää te vaatteenne. Mikäli tähän vastataan samalla mitalla, ripotelkaa päähänne tuhkaa. Jos ideat loppuvat, pyytäkää Jouko Turkalta konsulttiapua. Voi tietenkin käydä niin, että sentimentalismi eskaloituu hallitsemattomaksi, mutta tämä kuuluu demokratiaan. Kansa haluaa myös sirkushuveja.

Vastuu ja häpeä siitä verenvuodatuksesta ja muusta barbariasta, jota Syyriassa tapahtuu, on syyrialaisilla. Koska he itse eivät kykene asioitaan hoitamaan, on YK:n velvollisuus heitä siinä auttaa. Jos YK:n toiminta on halvaantunut, on syyllistä etsittävä niistä, jotka estävät sen toiminnan. Nykyisellään YK pystyy tarjoamaan vain laastaria, mikä on todella ikävää. Parempaakaan ei valitettavasti ole tarjolla.

Syyrialaisten, tai edes kahden miljoonan syyrialaisen siirtäminen Suomeen tai yleensä Eurooppaan ei olisi edes yritys ratkaista ongelmaa. Se olisi vain symbolista korviketoimintaa, joka saattaa antaa emotionaalista tyydytystä niille, jotka ovat kyllin typerä voidakseen ymmärtää asian valikoivasti.

Syyriassa kyse ei ole ensi sijassa siviilien rääkkäämisestä, vaan sodasta. Sanottakoon nyt varmuuden vuoksi asia vielä emotionaalisesti: inhottavasta ja typerästä fanaatikkojen totaalisesta sodasta. Joka tapauksessa se on sotaa ja sodilla on omat lainomaisuutensa. Kärsimykset voidaan lopettaa vain lopettamalla sotiminen.

Kuvitteleeko joku, että sodankäynnin helpottaminen väestönsiirroilla edesauttaisi sen loppumista?

Mikäli jollakin ulkoisella taholla on erityinen moraalinen velvollisuus tehdä loppu Syyrian sodasta, ovat kyseessä Venäjä ja Kiina. En kuitenkaan näe, että olisi millään tavalla järkevää vaatia heitäkään ottamaan vastaan Syyrian pakolaisia. Heidän moraalinen velvollisuutensa on selvittää se itse aiheuttamansa pattitilanne, joka estää sodan lopettamisen.

 A propos. Jostakin syystä en ole lainkaan huomannut, että itse sotaa olisi lännessä tohdittu kritisoida. Olisiko se liian suvaitsematonta? Saattaa olla, ja on jopa todennäköistä, että sodan taustalla häärää myös erinäisiä hämäriä tahoja, joiden mielestä miljoonien kärsimykset ovat aivan paikallaan, kun edistetään armeliaan armahtajan pyhää tahtoa ainoalla oikealla tavalla.

Asia on sivistysmaiden näkökulmasta absurdi, mutta mikä estää sanomasta sitä suoraan? Ajatellaanko, ettei noilla raukoilla kuitenkaan ole edellytyksiä tätä ymmärtää? Vai onko niin, että tuollaista ”vakaumusta” ei rohjeta kritisoida, koska sitä pidetään yhtä hyvänä kuin omaakin? Tyydytäänkö mieluummin korjaamaan barbarian jälkiä nyökytellen sen harjoittajien ideologialle?

Tällaisten asenteiden suvaitsemisen ei pitäisi kuulua kolmannen vuosituhannen sivistyneeseen diskurssiin. Meidän velvollisuutemme on ilmoittaa asia selkeästi myös niille, jotka tänään elävät 1400-lukuaan. Muussa tapauksessa koko kansainvälinen yhteisö on taantumassa tuolle tasolle.

Pieneltä vaatimattomalta osaltani kieltäydyn ainakin olemasta tässä mukana ja lausun noille sankareille: Hävetkää nyt jo, ”uskonsoturit”!

Stalin ja Putin. Aina väärässä?

Putin on oikeassa

Tiedän, että sivistyneen konsensuksen mukaan V.V. Putin on tyranni, joka on aina väärässä. Tiedän myös, että monet venäläiset kunnioittavat häntä epiteetillä mudak, joka on liian härski käännettäväksi säädyllisessä tekstissä.

En minäkään ole Putinin ihailija, enkä myöskään Stalinin. Siitä huolimatta molemmat osoittivat aikoinaan jossakin vaiheessa tervettä järkeä vastoin edistysmielisimmän älymystön näkemyksiä. Stalin onnistui tämän ansiosta ikävä kyllä vakiinnuttamaan tyranniansa ja samoin saattaa käydä Putinillekin. Mutta tämä ei ole terveen järjen vika sinänsä.

Taannoin pidetyssä Valdai klubin kokouksessa http://valdaiclub.com/russia_and_the_world/62820.html Putin ilmoitti kannattavansa traditionalismia, joka on Venäjän kansallisen identiteetin ytimessä ja asetti epäilyksenalaiseksi sen, että lännessä nyt suurta muotia olevat, liberalismin lipun alla kannatetut virtaukset olisivat ikuisesti päteviä periaatteita, jotka sitovat kaikkia ja kaikkialla. Sen sijaan on syytä uskoa, että tuhansien vuosien mittaan muotoutuneilla traditioilla ja arvoilla on takanaan enemmän vakuuttavuutta. Asia koskee perhearvoja, vähemmistöjä ja etenkin enemmistöjä, joiden vakaumusta pitäisi kunnioittaa. Venäläisten enemmistö näyttää olevan samaa mieltä.

Mutta länsimainen älymystö varamaan tuntee ylemmyyttä takapajuisiksi arvelemiaan Venäjän kansan syviä rivejä kohtaa. Kunhan elintaso ja yhteiskunnan modernisaatio saavuttavat tietyn asteen, tulevat arvot Venäjälläkin muuttumaan, ennustavat suuren kansainvälisen arvoprojektin WVS:n tutkijat. Väistämättömän edistyksen toteuttamiseksi kannattaisi siis varmaan pakottaa enemmistö kannattamaan etujoukon näkemyksiä, eikös vain?

Luulen, että venäläiset eivät näissä asioissa ole suinkaan takapajuisia, vaan pikemmin päinvastoin. Se uskomattoman simppeli ateismi, josta suuret massat lännessä nyt ylpeilevät, oli Venäjällä vuosikymmenet pakollinen kansalaisuskonto. Tutkimusten mukaan venäläiset eivät nykyään ole yleensä uskovaisia, mutta sen sijaan kyllä kunnioittavat uskonnollista traditiota, kuten sivistyneelle ihmiselle sopiikin.

Kaikenkarvainen radikalismi kommuuneista rikoslain liberalisointiin, vapaaseen rakkauteen, nudismiin, hierarkioiden purkamiseen ja lasten kasvattamiseen yhteiskunnan toimesta on Venäjällä jo kokeiltu. Kysymys ei siellä enää ole houkuttelevasta utopiasta, vaan katkerasta kokemuksesta. Radikalismi villiintyi äärimmilleen ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana 1928-1932 ja läntiset tutkijat nimittävätkin sitä ”kulttuurivallankumouksen ajaksi”, rinnastaen sen Kiinassa myöhemmin tapahtuneeseen mielettömyyden orgiaan. Halukkaat voivat tutustua asiaan esimerkiksi Sheila Fitzpatrickin toimittamasta teoksesta Cultural Revolution in Soviet Russia 1928-1931. Se oli aikaa, jolloin kommunistinen puolue oli todella aikeissa pakottaa ihmiset kommuuniin eli pakollisen tasa-arvoiseen yhteiselämään ilman vähäisintäkään yksityisomaisuutta. Tätä ei pidä sotkea ns. kommuuniasuntoihin tai kommunalkoihin. Kyseessä on kaksi aivan eri asiaa. Samaan aikaan suunniteltiin lasten kasvatuksen ottamista pois vanhemmilta eli siis ydinperheen täydellistä tuhoamista.

En pidä Stalinista enkä etenkään siitä järjestelmästä, jonka hän loi ja todella sai toimimaan. Sen sijaan hänelle voi antaa täydet pisteen terveestä järjestä, jonka hän palautti uudelleen käyttöön, kun hullut radikaalit olivat syöksemässä maan suurinta tietä tuhoon.  Jo maaliskuussa 1930 Stalin peruutti määräyksen kommuunien perustamisesta ja käytännössä kielsi ne. Sama kohtalo tuli vuoron perään kaikkien radikaalien kaninaivoisten utopioiden osaksi. Lopputuloksena oli viime kädessä terrorille perustuva puolikonservatiivinen järjestelmä, johon kaikki itsesuojeluvaiston säilyttäneet pitivät parhaana sopeutua. Marxismin kannalta kaikki meni hyvin. Olihan itse oppi-isä viisaasti sanonut, että vapaus tarkoittaa välttämättömyyden hyväksymistä…

Kun sosialismin toteutumisen suuri hetki koitti toisen viisivuotissuunnitelman päättyessä vuonna 1937, voitiinkin julistaa, että Neuvostoliitto oli maailman vapain maa. Soraäänet olivat harvinaisia.

Luulen, että Venäjällä muistetaan hyvin tai ainakin riittävässä määrin, mitä tapahtui muutama sukupolvi sitten. Lehdet kirjoittavat näistä asioista jatkuvasti. Sellainen demokratia, jossa on pakko kumartaa etujoukon ja muiden vähemmistöjen arvoja ja mielipiteitä on jo kokeiltu. Sellainen sanavapaus, jossa saa kannattaa vain virallista totuutta, on aivan tuoreessa muistissa. Elleivät ne houkuttele venäläisten enemmistöä, ei asiassa ole mitään ihmettelemistä.

Kannattaako venäläisten enemmistö sitten Putinin puuhaamaa valtioideologiaa, jonka laadusta saa jo hyvän käsityksen erinäisten think tankien, esimerkiksi presidentin hallinnon alaisen RISI:n papereista?

Sitä emme vielä tiedä. Enemmistön arvot kyllä näyttävät sopivan presidentin ajamaan suuntaukseen, jota siinä mielessä voi pitää demokraattisena. Entä kannatanko itse Putinia? En kannata. Siitä huolimatta myös hän, kuten Stalin tai kuka tahansa muu mudak, saattaa joskus olla jossakin asiassa oikeassa. Ja siihen jokaisella on oikeus.

Fobiapuheita

Russofobia

Dostojevskin Tjuttševin ja Herzenin tapaisilla venäläisillä patriooteilla oli tapana kirjoittaa varsin pilkallisesti eurooppalaisesta pikkuporvarillisuudesta. Samaan aikaan heitä loukkasi eurooppalainen ylemmyydentunto ja kiittämättömyys. Olihan Venäjä sentään vapauttanut Euroopan Napoleonin tyranniasta ja kohdellut voitettujakin kiistattoman jalomielisesti. Mistä siis vihat?
 Yksinkertainen selitys tähän ongelmaan oli, että venäläiset olivat objektiivisesti oikeassa ja siksi myös venäläisten sopi paheksua ja halveksua Eurooppaa, kun se taas toisin päin oli aivan sopimatonta.
Fjodor Tjuttšev, hän joka lausahti kuuluisan ajatuksen Venäjän ymmärtämisen mahdottomuudesta, uskoi asian ytimen olevan siinä, että Euroopan ehtyvä kulttuuri ei kyennyt ymmärtämään seuraajaansa, Venäjää, joka olisi sen hautaava kuten lapset joutuvat tekemään vanhemmilleen. Eihän Kreikkakaan kyennyt ymmärtämään Roomaa.
Vastaava ajatus oli Dostojevskillä, joka kyllä väitti venäläisten rakastavan Euroopan pyhiä hautoja ja suuria muistoja. Mutta nyt ne kuuluivat menneisyyteen.
Ymmärtämätön, itsekäs, pikkumainen ja tyhmänylpeä Eurooppa ei kyennyt näkemään sitä suuruutta, joka piili venäläisessä kyläyhteisössä. Se näki vain ryysyiset ja oppimattomat talonpojat ja oman pinnallisen järkensä mukaisesti uskoi olevansa niitä ylempänä.
Venäläiset patriootit olivat usein vilpittömän hämmästyneitä ja loukkaantuneista siitä, ettei Eurooppa uskonut myöskään Venäjän politiikan epäitsekkyyteen. Kirjailijan päiväkirjassaan Dostojevski purki loukkaantumistaan sen johdosta, että Euroopan vallat ryntäsivät riistämään Venäjältä sen Turkin sodan voittojen hedelmät.
Eurooppalaisen politiikan järjestelmä taisi todella olla aika kyyninen. Liian vahvaksi kasvava valtio sai aina vastaansa muiden muodostaman koalition, mikä palautti voimatasapainon. Asia ei kuitenkaan koskenut vain Venäjää, joka itse oli tässä pelissä mukana täysin rinnoin.
Venäjän kasvava mahti synnytti pelkoa ja ranskalaisia ja englantilaisia heräteltiin huomaamaan tilanteen vaarat julkaisemalla melko karuja kuvauksia elämänmenosta Venäjällä. Alan klassikko on markiisi de Custinen kuvaus Venäjältä vuodelta 1839.
Tokihan Venäjää tämänkin ajan kirjallisuudessa paneteltiin, mutta kaikkia kauhutarinoita ei suinkaan tarvinnut keksiä. Jo pelkästään Puolan lukuisten kapinoiden kukistamiseen liittyi aivan kylliksi hiuksia nostattavia tapauksia.
Vastaavaa olisi kyllä voinut löytää myös vaikkapa Irlannista tai Euroopan valtojen siirtomaista, mutta tämä on taas toinen juttu. Kyllä Venäjän pelolle oli täysin ymmärrettäviä syitä, minkä venäläiset patriootit helposti unohtivat. Tokihan Venäjä ei ollut maailman ainoa imperialistinen ja autoritaarinen maa, mitä lännessä ei aina välitetty muistaa. Toisaalta malka löytyi myös venäläisten patrioottien silmästä.
 Jo 1800-luvun puolivälissä alettiin ainakin joskus käyttää termiä ”russofobia. Sen otti käyttöön Fjodor Tjuttšev. Venäjään kohdistuvaa vihamielisyyttä ja erityisesti pelkoa –johon sana ”fobia” nimenomaan viittaa-  oli Euroopassa tuolloin runsaasti liikkeellä.
Se länsieurooppalainen russofobia, jonka huippu asettuu Krimin sodan aikoihin, on selitettävissä sekä nopeasti vahvistuvan Venäjän aiheuttamalla pelolla että Nikolai I:n autoritaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan tunnetulla antipatialla.
Länsi-Euroopassa erityisesti liberaalit pitivät Venäjää taantumuksen suurimpana tukipylväänä ja kansojen vankilana. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kaltaiset radikaalit olivat vähintään yhtä leppymättömiä russofobeja.
1800-luvulla venäläisvastaisuuden keskeisimpiä argumentteja oli se raaka sorto, jolla Puolan vapausliike yhä uudelleen murskattiin. Puolalaiset kehittivät jopa oman kansallisen mytologian, jonka mukaan Venäjän sortama Puola oli kansojen Kristus, sijaiskärsijä, joka sai Euroopan puolesta ottaa vastaan Venäjän iskut, mutta joka vielä kerran nousisi kuolleista.
 Venäjä, Kristuksen piinaajana sai tässä siis lähinnä saatanallisen roolin. Poliittinen vastakohtaisuus innoitti puolalaisia myös selittämään, että barbaariset venäläiset eivät edes olleet oikeita slaaveja, vaan puoliksi suomalaista rotua, mistä heidän barbaarisuutensa juuri johtui. Samaa Suomi-korttia käytettiin myös ukrainalaisten nationalistien keskuudessa. Venäläisten ”suomalaisuus” oli jo tuolloin vanha otaksuma, jolle tukea löytyi aina Nestorin kronikasta saakka. Nykyinen geenitutkimus antaa sille perusteita.
Venäjällä patrioottiset slavofiilit puolestaan selittivät venäläisyyden olevan olemukseltaan väkivallatonta, ihmisrakasta ja suvaitsevaista. Saatanan valta löydettiin sen sijaan läntisestä Euroopasta, johon myös Puola katolisen uskontonsa perusteella kuului.
Myöhemmin, 1900-luvulla russofobian keskus siirtyi poliittisen asetelman muuttuessa Saksaan ja Ruotsiin, jotka pelkäsivät Venäjän tavatonta väestönkasvua ja näköjään loputonta laajenemista.
Saksassa venäläisvaara myös innoitti ajatuksia ”kansojen vankilan” hajottamisesta vapauttamalla Ukraina ja myös Suomi ja muutkin vangitut kansat. 1900-luvun aatehistorian aarteistoon tuli myös kuulumaan ohjelmallinen kansallisuusviha, jota tietyissä vaiheissa varsin estottomasti lietsottiin venäläisiä vastaan.
Saksassa tämä saavutti räikeimmät muotonsa natsien kansamurhapolitiikassa, jota tuskin kannattaa nähdä Euroopan poliittisen- ja aatehistorian normaalina jatkona. Pikemminkin se oli irvokas bifurkaatio, poikkeava kehityskulku, joka tukahdutettiin alkuunsa globaalisella yhteistyöllä.
Suomessa russofobiaa on hyvin vaikea löytää 1800-luvulta. Vaikka venäläisyyteen pidettiin etäisyyttä, siihen suhtauduttiin pikemminkin myönteisesti, kuten ajan lehdistöstä voi todeta.
1900-luvun sortovuosien aikana tilanne muuttui täysin ja vuosien 1917-1918 aikana myös venäläisestä ihmisestä alkoi Suomessakin muodostua hyvin epäsympaattinen kuva. Tämä kuva, johon erityisesti vuosien 1917-1918 kokemukset vaikuttivat, korosti venäläisten hillittömyyttä ja vastuuttomuutta. Oppimaton venäläinen ei ollut pelkästään sivistymätön, vaan jopa sivistyskyvytön.
Anarkistinen bolsevismi kasvoi tämän käsityksen mukaan juuri venäläisyydestä. Vuoden 1918 sota selitettiin venäläiseksi tartunnaksi.
1920- luvun nationalistinen nuoriso pyrki eheyttämään kansakuntaa kansalaissodan jäljiltä korostamalla suomalaisuuden ja venäläisyyden vastakohtaisuutta. Suomalaisen velvollisuutena ei ollut pelkästään irtautua venäläisyyden vaikutuspiiristä, vaan myös nimenomaan vihata sitä.
On jossakin määrin kiistanalaista, missä määrin tämä russofobinen kansalaisuskonto todella saavutti yleisönsä. Mikäli sillä oli menestystä suppeiden ylioppilaspiirien ulkopuolella, lienee syytä pikemminkin etsittävä Neuvostoliiton omasta politiikasta kuten Inkerin kollektivisoinnista ja Karjalan suomalaisvainoista. Ainakin pelkoon löytyi kyllä syitä ja silloin on vihakin lähellä.
Jo ennen sotaa ja erityisesti sen aikana toiminut mielialatarkkailu sai aiheen todeta, että suomalaiset suhtautuivat hyvin vihamielisesti jo Neuvostoliiton aluevaatimuksiin vuonna 1939 ja erittäin katkerasti Karjalan luovuttamiseen. Todellinen russofobia, ryssäviha, saavutti Suomessa epäilemättömän huippunsa Talvisodan rauhan aikoihin.
Entä onko tuota  ryssävihaa yhä maassamme löydettävissä? Viisimiljoonaisesta joukosta tietenkin löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia asenteita ja näkemyksiä. Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että ”hyvin vihamielisesti” suomalaisista suhtautuu venäläisiin hyvin pieni määrä, Helsingin Sanomien pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan se oli kolme prosenttia. Samaan aikaan myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet ja neutraalisti asennoituvia kolmasosa.
Tällaisten tulosten valossa ei ole mitään syytä ottaa vakavasti puheita siitä, että ”russofobialla” olisi Suomessa merkittävää roolia. Kansallisuuksien välisessä kanssakäymisessä on kyllä aina enemmän tai vähemmän kitkatekijöitä, mutta niiden syytä kannattaa etsiä muualta kuin jostakin irrationaalisesta vihasta, joka määräisi suomalaisten käyttäytymistä.
Nykyään ”russofobiaa” joka tapauksessa  käytetään Venäjällä laajasti lännenvastaisena yleiskäsitteenä, jolla selitetään, miksi Venäjän politiikkaa vastustetaan, venäläisiä äitejä vainotaan ja venäläisiä sorretaan ja halveksitaan. Tämä on kätevää, koska silloin ei tarvita rationaalisia argumentteja tai analyysiä.
Kuten 1800-luvun slavofiilit, myös ”russofobian” nykyiset määrittelijät ovat selittäneet tuon ilmiön heijastavan Venäjän ja lännen kulttuurien syvää vastakohtaisuutta. Jopa presidentin hallinnon alaisen Strategisten tutkimusten instituutin (RISI) johtajan, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp. Rešetnikovin mielestä tämän ristiriidan ytimessä on, että venäläinen kulttuuri edustaa Kristuksen valtakuntaa ja läntinen liberalismi sen totaalista vastakohtaa. Myös kommunismi oli saman lähteen mukaan eräs russofobian muoto.
Mikäli asia on näin, taitaa näkemysten sovittelu olla paitsi vaikeaa, myös epätoivottavaa. Tilanne muistuttaa siis tässä suhteessa kommunismin aikoja, nyt ei tosin enää edellytetä, että koko maailma olisi jossakin vaiheessa tuomittu tulemaan Venäjän kaltaiseksi.
Sivumennen sanoen, kun kommunismia ja liberalismia pidetään ainakin RISI:n suunnalla saman russofobian ilmentyminä, ansaitsevat Mannerheimin kaltaiset antikommunistit venäläisten patrioottien vilpittömät kiitokset, samoin kuin koko valkoinen liike. Tämä meillä usein unohdetaan.

Tornin ikkunasta

Viimeiset kesät

Etenkin kesällä ja tietysti muulloinkin kannattaa lueskella vanhoja epäajankohtaisia kirjoja. Erityisen hyviä ovat sellaiset, jotka heti julkaisuajankohtansa jälkeen kokonaan vanhenevat. Ne näyttävät oman aikansa kuvan ilman jälkiviisauden retusointia.

Muuan tämän lajin klassikko on Pidot Tornissa, jossa suomalaisen nuoren kulttuurieliitin edustajat pohdiskelevat maailman menoa ja suomalaista kulttuuria vuonna 1937.

Sehän oli vuosi, jolloin itärajan takana tapettiin ihmisiä sadoin tuhansin.

Keskustelu ilmeisesti käytiin kuitenkin hiukan ennen vuoden raflaavimpia tapahtumia ja esimerkiksi Itä-Karjalan suomalaisuuden täydellinen likvidointi tapahtui vasta hieman kirjan ilmestymisen jälkeen. Itävallan Anschluss, Münchenin sopimus ja Punalippuisen Itämerenlaivaston aiheuttama paniikki Helsingissä kuuluivat vasta vuoteen 1938. Tornin kulttuurikeskustelijat elivät vielä täydessä rauhan tunnelmassa ja olivat virittyneet katselemaan asioita pikemminkin sub specie aeternitatis kuin päivälehtien ja sähkösanomien perspektiivistä.

Keskustelijoiksi oli myös löydetty ns. hyviä tyyppejä, jotka eivät keskittyneet jankkaamaan omaansa, vaan ottivat toistensa argumentit tosissaan ja yrittivät nähdä pintaa syvemmälle. Poliittista väriäkin löytyi laidasta laitaan: Martti Haavio, Raoul Palmgren ja Urho Kekkonen oli helppo sijoittaa poliittiselle kartalle, Olavi Paavolainen oli hankalampi, koska Suomessa ei tainnut olla hänelle riittävän hohdokasta viiteryhmää, minkä vuoksi hän tyytyi symbolisella tasolla osoittamaan sympatiansa Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Jonkun mielestä tämä saattaa olla yllättävää, mutta yleinen konsensus keskustelussa oli, ettei Saksa missään tapauksessa kelvannut suomalaisten kulttuuriorientaation kohteeksi. Saksalaiseen hallintoon, ideologiaan ja elämäntapaan suhtauduttiin ironisesti, sen peittelemättömässä irrationalismissa nähtiin Spenglerin ennustamaa kulttuurin rappiota ja rotuopit leimattiin juuri sellaiseksi hupsutukseksi kuin ne sekä terveen järjen että tieteen näkökulmasta olivat. Vain Paavolainen murisi vaisusti vastaan, mutta hänkään ei keksinyt hyvää vastaväitettä siihen ennustukseen, että muutaman vuoden kuluttua Saksa ja Venäjä saattaisivat olla liitossa, niin samasta puusta ne olivat. Tämä rinnastus ei muuten ollut vieras suomalaiselle lehdistöllekään.

Mihin suomalaiset kulttuurin siis olisi orientoiduttava? Skandinaviaa ei pidetty kiinnostavana, koska se oli liian pieni ja samanlainen ja muutenkin välitti kulttuuriaan Suomeen jo aivan tarpeeksi. Saksa ja Venäjä olivat mahdottomat, Ranska jo loistonsa menettänyt. Jäljelle jäi Englanti ja jopa Yhdysvallat.

Englanti ja Suomi jakoivat keskenään jotakin hyvin merkittävästi samanlaista elämänasennetta. Niille oli saksalainen jäykkyys ja paraatimaisuus vierasta. Ne olivat vapaita maita.

Ongelmana oli, ettei Suomessa osattu englantia, koska kouluissa keskityttiin ruotsiin ja saksaan. Keskustelijat olivat sitä sukupolvea, joka vielä muisti pakkovenäjänsäkin, mutta sattuneesta syystä orientaatiota itään ei kannatettu. Aika kainosti siihen joutui viittaamaan myös Palmgren.

Tornin keskustelijat eivät erityisemmin kumarrelleet läntistäkään kulttuuripiiriä. Jopa Paavolainen joutui toteamaan vain muutaman vuoden takaisen tulenkantajavaiheensa jossakin määrin naurettavaksi, vaikka korosti ilmiön lopultakin olleen tärkeä. Englantilainen tekopyhyys oli kaikille tuttu käsite siinä kuin saksalainen mauttomuus.

Entäpä kansallinen itsetunto. Luultavasti oikea havainto oli, että natsismi oli Saksassa puuttuvan itsetunnon paikkaamista ja että Suomessakin tämä asia oli ongelma, vaikka urheilussa meille ei pärjännyt kukaan. Suomalainen viinapää liittyi ehkä tähän. Suomalaiset ulkomailla tunnisti humalakäytöksestään.

Venäläisistä käytettiin silloin tällöin ”ryssä”-nimitystä, mutta asenteista on vaikea löytää russofobiaa. Venäläiset leimattiin dostojevskilaisiksi masokisteiksi, mikä tietenkin oli aika köykäinen heitto, mutta heitä luonnehdittiin keskustelussa kohteliaasti verrattuna siihen käsittelyyn, jonka seipään nielleet saksalaiset saivat.

Omaa kansaa ei erehdytty sokeasti ylistämään. Olivatko suomalaiset esimerkiksi lainkaan soturikansaa? Sitä saattoi epäillä. Muuan keskustelija jopa jostakin syystä arveli, että juuri puolustustaistelussa he saattaisivat olla huonoja. Muuten, kuva suomalaisten ominaisuuksista, eri heimojen tyypillisistä piirteistä ja niin edelleen, ei ollut sen kummempaa kuin kirjailijoiden keksintöä. Ehkä se myös jossakin määrin toimi kuin itsensä toteuttava ennustus.

Ymmärsikö suomalainen sivistyneistö mitä maailmassa tapahtui? Tornin pitojen valossa näyttää siltä, ettei tuossa vaiheessa voitu uskoa meneillään olevien prosessien koko kohtalokasta brutaalisuutta ja tolkuttomuutta. Keskustelijat kyllä yleisesti ottaen käsittivät, millaista intellektuaalista myrkkyä ja humpuukia natsismi ja kommunismi olivat eivätkä erehtyneet pitämään niitä toistensa vastakohtina.

Kuitenkin näyttää siltä, että idyllinen Suomi koettiin yhä rauhan satamaksi, joka pystyisi pysymään ristiriitojen ulkopuolella. Eihän se ketään uhannut.

Kaksi lämmintä kesää oli vielä jäljellä ennen kuin alkoi rytistä.