Sopivat ja sopimattomat puhuttelut

 

What do you want to do ?

New mail

Puhuttelut

 

 Aikamme puhuttelukulttuuri ainakin länsimaissa on joutunut pahanlaiseen kriisiin. Ongelman keskiössä ovat nyt ikä ja sukupuoli, ei enää yhteiskunnallinen asema.

Kun kenenkään ei oleteta haluavan olla vanha, pidetään sanaa vanhus yleensä sopimattomana, ainakin mikäli sitä käytetään alle 80-90 vuotiaista. Niinpä on syntynyt hullunkurinen vanhojen keski-ikäisten ryhmä, vaikka yleisesti ymmärretään, ettei esimerkiksi 70-vuotias ole enää juoksunsa puolivälin tienoilla, vaan jo kalkkiviivoilla. Mutta voidaanhan puhua senioreista eli vanhemmista. Espanjassa näkyy ehdotetun sanaa mayores, isommat, ”majurit”.

Myös nuoruus on pahaksi koettu asia liian nuorille. Siten sanaa tyttö on joissakin piireissä päätetty pitää suorastaan haukkumasanana, vaikka siihen liittyvätkin kaikki hienoimmat klassisen kirjallisuuden ihmiskuvaukset. Mutta onko niilläkään enää mitään arvoa? Monet ovat kuolleiden valkoisten heteroiden työtä.

Ja kun totalitaariselle ajattelulle kelpaavat vain sen itse, omaan käyttöönsä ja oman ajatellun neroutensa innoituksesta sepittämät käsitteet.

Ei myöskään sana poika ole kaikkialla hyväksytty. Ranskassa oli vielä ennen ns. kulttuurivallankumousta tapana puhutella tarjoilijaa -iästä riippumatta- sanalla poika (garçon, fem. garçonne), mutta ei se kuulemma enää oikein passaa.

Venäjällä kaikki on hieman toisin.

Minua on joka kerta iloisesti yllättänyt, kun mummot ja muutkin ovat huutaneet minulle: molodoj tšelovek! (nuori mies, oik. nuori ihminen). Sitä sopii käyttää vielä 70-vuotiaastakin, kunhan kyseessä vain on miespuolinen henkilö. Pojat ja miehethän nimittävät toisiaan usein lapsiksi (rebjata). Naisesta sitä, kuten ei myöskään puhuttelua molodoj tšelovek sovi missään tapauksessa käyttää, niin ihmisiä kuin hekin ovat.

Sen sijaan sanotaan devuška, mikäli nainen näyttää vielä hedelmälliseltä. Vanhemmasta voidaan sitten sanoa vaikkapa graždanka (kansalainen), jolloin häntä on siirrytty käsittelemään toisenlaisissa kategorioissa.

Devotška taas tarkoittaa tyttöä, joka on alle naimaikäinen. Sitä käyttävät myös mummot toisistaan leikin päin. Ketään ei sen sijaan sovi puhutella sanalla deva, vaikka siitähän ne ovat diminutiiveja nuo devotška ja devuška. Vanhapiika on staraja deva, mutta sellaista ei kai missään käytetä puhutteluna. Yrittäkääpäs!

Vanhasta naisesta voi käyttää sanaa staruška, mutta ei se puhutteluksi sovi. Miehestä sopii myös starina (joka tarkoittaa myös tarinaa), mutta se on hyvin tuttavallinen.

Venäjän puhuttelukulttuuri on ainakin minun havaintojeni mukaan täydessä kunnossa eikä siis kriisissä, kuten se monin paikoin lännessä on.

Tarkoitan erityisesti noita naisten puhutteluja ja nimityksiä. Lentokoneissa oli vielä hiljattain tapana varata matkustajille erilaisia puhutteluja: herra/tohtori, neiti/rouva. Perinnöllisiä arvoja en ole koskaan havainnut huomioitavan. Ei siis esim. vapaaherra/kreivi/markiisi/herttua (tarpeeton yliviivataan).

Kun tuo ero neidin ja rouvankin välillä on viime vuosikymmeninä tullut arkaluontoiseksi, on vaihtoehtoina useinkin enää vain Mr/Ms, joista jälkimmäinen ei tarkoita muuta kuin naissukupuolta. Englannissahan voidaan myös todeta miessukupuoli merkitsemällä nimen jälkeen Esq., eli siis esquire, joka saa aikaan komeita assosiaatioita.

Kukaan ei kai kiellä käyttämästä esquirea nykyäänkään?

Vielä jokunen aika sitten oli tapana aina erotella toisistaan madamet ja mademoisellet (mamselit), jotka muuten 1800-luvulla yleensä aina tarkoittivat kotiopettajattaria. Nykyään kukaties pyritään suojelemaan mamsellien mahdollisen vanhapiikuuden arvoa ja kunniaa siten, ettei asiaa paljasteta. Vaikka mitäs kumman häpeämistä siinä enää tänä maailmanaikana olisi?

Herroittelu on kiinnostava asia. Englannissa Mister, herraa eli mestaria tarkoittava sana on nykyään aivan neutraali sana ja sillä on informaatiomerkitys vain ja ainoastaan sukupuolen ilmaisijana. Samahan koskee ranskan sanaa Monsieur ja espanjan sanaa Señor, joka tarkoittaa vanhempaa eli siis arvokkaampaa ja on nimenomaan komparatiivi.

Sana herra (Herr) se kuitenkin on komeista komein, sillähän nimitetään myös itse luojaa, Jumalaa. Sama koskee viron sanaa Issand, jota ei kyllä puhuttelussa käytetäkään, siellä herroitellaan vain. Venäjän gospodin-sanalla on sama kaksoismerkitys.

Sekaannusten välttämiseksi saksalaiset toisinaan nimittävät ylätuvan ukkoa nimellä Herrgott.

Venäjässä voidaan käyttää puhuttelussa myös sana sudar (esim. spasibo, sudar!), joka on lyhenne sanasta gosudar, hallitsija. Paradoksaalisesti se on siis etymologisesti vähäisemmästä asiasta juontuva. Sudar/sudarinja ei ole oikein ottanut tulta, vaikka joskus sitä saa kuulla, esimerkiksi korvauksena antamasataan reilusta juomarahasta.

On muuten venäjässäkin sana neiti, baryšnja. Se viittaa hienoon aatelisneitiin (vrt. barin -tilanherra). Kerran neuvostoaikana kyselin puhelimitse onko muuan baryšnja Ivanova tavattavissa. Keskustelukumppani sai hillittömän naurukohtauksen ja kysyi, hiukan ilmaa saatuaan: mitä te oikein sanoitte? Kun toistin saman, ei riemulla tuntunut olevan loppua, joten lopetin osaltani keskustelun tiettyyn nasevaan suomalaiseen ilmaukseen ja löin puhelimen kiinni. Nyt ymmärrän hauskuuden ja pahoittelen käytöstäni.

Tämän eurooppalaisen moninaisuuden taustaa vasten tuntuu hieman kummalliselta suomalaisen herra-sanan lähes täydellinen katoaminen käytöstä.

Mikäli kirjoittaisin jostakin henkilöstä ja tituleeraisin häntä herraksi, ymmärtäisi jokainen, että kyseessä on ironia. Jostakin syystä tuolle henkilölle olisi silloin annettu komea titteli, jota hän ei ansaitse…

Vielä 1960-luvulle saakka oli kuitenkin tapana aina varustaa esimerkiksi kirjeet tittelillä, joka tarpeen mukaan oli Neiti, Rouva tai Herra. Joskus kirjoitettiin leikillisesti nuoriherra tai pikkuherra/pikkuneiti jne.

Saksassa Herr kuuluu ehdottomasti korrektiin kielenkäyttöön, sitä ei korvaa edes esimerkiksi Doktor. Silloinhan sanotaan Herr Doktor! Englannissa sanojen Sir ja Madame käyttö on hieman erilaista, kuten tunnettua.

Eivät erot valtavia ole, mutta niitä on olemassa. Niistä ei myöskään voi olla ihan varma, ellei käytä kieltä ahkerasti ja seuraa siinä tapahtuvia muutoksia. Viimeisten sadan vuoden aikanahan kielet ovat olleet hyvin nopean muutoksen tilassa. En suinkaan väitä, että edellä esittämäni näkemykset eri kielten konventioista olisivat juuri nyt ihan varmasti voimassa. Muodit saattavat muuttua hyvinkin nopeasti.

Mitä muutosten taustalla on, ei liene ihan yksiselitteistä. Yhteiskunnan ns. tasa-arvoistuminen nyt ainakin vaikuttaa ja sehän on asia, jonka vaatimukset kaikkialla käsitetään hieman eri tavoin.

Sen vuoksi näyttääkin irvokkaalta, kun meilläkin on aina välittömästi syöksytty matkimaan englannin kielessä tapahtuvia muutoksia, ikään kuin se olisi missään mielessä meidän äidinkielemme.

Hullunkurisinta on ollut huomata, että meilläkin on ollut ihmisiä, jotka ovat vaatineet sukupuolittuneisuuden poistamista kielestä, jossa sitä nimenomaan ei ole koskaan ollutkaan. On jopa esitetty uutta, naispuolista kolmannen persoonan pronominia (hen).

Venäjässä sentään taipuvat verbitkin sukupuolen mukaan. En ole vielä huomannut, että asiaan olisi vaadittu muutosta. Ehkäpä tuo ihastuttava naisellisuuden esille tuominen myös teonsanoissa osaltaan takaakin venäläisen kulttuurin naisellisen prinsiipin säilymisen nykyisen barbarian pahimmilta iskuilta?

Kielet ovat erilaisia ja omamme on muiden joukossa kiinnostavimmasta päästä. Vaalikaamme me sitä ja hoitakoon muut omaansa!

 

What do you want to do ?

New mail

Karjalainen tragedia

 

What do you want to do ?

New mail

Karjalan pojan kova kohtalo

 

Studia Nordica II. Jeremejev-Räihä: ihminen, perhe ja politiikka Karjalan raja-alueella 1900-luvun alussa. Tutkielmа Аsiakirjat Aineistot. Laadinta, tieteellinen toimitustyö ja historiallinen katsaus Olga Iljuha. Tekstien käännökset Natalia Pellinen yhteistyössä Yury Shikalovin kanssa. Kielen, historian ja kirjallisuuden instituutti. Karjalan tiedekeskus Venäjän tiedeakatemia Karjalan tasavallan kansallisarkisto Karjalan sivistysseura. Petroskoi 2017, 362 s.

Еремеевы-Ряйхя: человек, семья, политика в карельском пограничье начала XX века. ИЯЛИ РАН Петрозаводск 2017.

 

Tämä täysin kaksikielinen eli sekä suomeksi että venäjäksi kirjoitettu kirja tarjoaa hyvin kiinnostavan välähdyksen Vienan Karjalan historiaan ja on erittäin sopivaa, että myös Karjalan sivistysseura on osallistunut sen julkaisemiseen. Kirja näet kertoo eräästä seuran -tuolloisen Vienan karjalaisten liiton ensimmäisiin aktivisteihin lukeutuneesta henkilöstä.

Liiton perustivat vuonna 1906 Tampereella vienankarjalaiset kauppiaat ja sen missiona oli kotiseudun sivistäminen suomalaisen esikuvan mukaan.

Suomen esimerkki oli vaikuttava, sillä muutamassa vuosikymmenessä katajainen kansamme oli noussut aivan uudelle kehitystasolle, mihin oli ratkaisevasti vaikuttanut kansakoulujen toiminta. Sivistys oli pienen kansan ainoa voima ja pelastus, ajateltiin ja siihen panostettiin erittäin paljon huolimatta yleisestä köyhyydestä ja erinäisten taantumuspiirien vastustuksesta.

Kansanvalistus, prosvetitelstvo, oli uljas sana myös Venäjällä, mutta siinä asiassa maa oli jäänyt muusta Euroopasta ja etenkin suuriruhtinaskunnasta pahasti jälkeen. Kun vienalaiset sitä paitsi etsivät esikuvansa Suomesta ja perustivat Karjalaan suomenkielisiä kouluja, oli konflikti valmis: suurvenäläiset puhuivat panfennismistä, jota pidettiin valtakunnan yhtenäisyydelle vaarallisena liikkeenä.

Niin sanottu vuosien 1905-07 vallankumous antoi paljon ilmaa siipien alle myös Vienan kansalliselle liikkeelle ja se nousi suomalaisissa merkeissä. Itse asiassa yhteydet Vienasta Pietariinkin oli tuolloin parasta hoitaa osittain Suomen kautta. Maakunnasta näet puuttuivat tiet lähes täysin.

Niinpä suuri suomalaisvaikutus etenkin raja-alueilla oli ymmärrettävää. Vuosittain lähti alueelta noin 2500 laukkukauppiasta talveksi Suomeen ja moni oleskeli siellä vuosia ja saattoi muuttaa vakituisestikin. Tätä joukkoa suomalaiset viranomaiset muuten Bobrikovin aikaan epäilivät suurvenäläisestä propagandasta ja nimismiehet vainosivat heitä kenraalikuvernöörin närkästykseksi.

Paradoksaalisesti vienalaisia vainottiin myös kotiseudullaan. Niin sanottu Stolypinin taantumus teki pian tyhjäksi monet niistä saavutuksista, joita vuosien 1905-07 vallankumouksella oli ollut. Karjalassa tuuli kääntyi jo vuonna 1907, mikä näkyi muun muassa suomenkielisten koulujen lakkauttamisena.

Tuolloin Arkangelin kuvernööri myös vangitutti kymmenen aktiivisinta panfennistiä.

Heidän joukossaan oli Vasili Jeremejev-Räihä. Räihä oli monen muun tavoin suomentanut sukunimensä ja jotkut valistusmiehet olivat jopa omaksuneen luterilaisen uskon. Ortodoksinen papisto oli hoitanut leiviskänsä Vienassa kehnosti, eikä nauttinut erityistä suosiota. Sen sijaan siellä rehottivat niin vanhat, jopa pakanallisetkin tavat kuin vanhauskoisuus ja Suomesta levinnyt lahkolaisuus.

Räihä oli joka suhteessa valistushenkinen ja kuului kadettipuolueeseen eli perustuslaillisiin demokraatteihin. Hänen säilyneissä päiväkirjoissaan ja kirjeissään emme tapaa uskonnollisuutta, vaan sen sijaan suurta valistususkoa.

Räihä ja hänen vaimonsa puhuivat ja kirjoittivat aivan mallikelpoista suomea, mikä selittyy epäilemättä pitkästä oleskelusta Suomessa. Koulunsa Vasili oli joka tapauksessa käynyt Karjalassa, niin sanotussa Mininin internaattikoulussa, joka nautti suurta mainetta. Niinpä Vasili osasi hyvin myös venäjää, hänen vaimonsa sen sijaan puhui sitä huonosti.

Joka tapauksessa siis uhtualainen Vasili oli niitä ”panfennistejä”, jotka vuonna 1907 vangittiin ja lähetettiin karkotukseen. Hänen julkaistu päiväkirjansa kertoo tuosta lyhyeksi jääneestä ajasta. Julkaistut kirjeet taas liittyvät enimmäkseen aiempaan periodiin. Vain Anna-vaimon kirjeet, joita hän lähetti karkotetulle Vasilille, ovat säilyneet.

Sekä Vasilin että Annan kirjalliselle tuotannolle on ominaista hämmästyttävän hyvä suomen kieli. Ainakin Annan tapauksessa julkaistu teksti on autenttista, mistä toistavat myös siitä otetut valokuvat. Myös kaunis ja harjaantunut käsiala todistaa korkeasta kirjallisesta kulttuurista, mikä ei Suomessakaan tuohon aikaan ollut ihan tavallista.

Mitä tulee Vasilin kuvauksiin pitkästä matkastaan, herättää huomiota, että jo Arkangelin läänissä hän kohtaa yllättävän alkeellisia paikkoja ja kurjia ihmisiä, joiden nostaminen Suomen tasolle veisi varmasti vielä paljon aikaa. Keski-Aasiassa tilanne on osittain ainakin yhtä surkea.

Toisaalta näkyy silloin tällöin prameita tilanherrojen kartanoita. Omaisuuden epätasainen jakaantuminen näyttää pahoin polarisoineen venäläistä yhteiskuntaa, jossa suurilla liikaväestön joukoilla ei ole sivistymisen tai edes toimeentulon mahdollisuutta.

Suutuspäissään Vasili nimittelee välillä kohtaamiaan ihmisiä suomeksi ryssän nimellä, vaikka ei liene luultavaa, että kyseessä olisi mikään kansallisuusviha -pikemmin antipatia kohdistuu typerään virkavaltaisuuteen, jota pidettiin Venäjän onnettomuuksien todellisena syynä.

Toinen silmiinpistävä seikka on varkaiden -tai špana-aineksen- edustaman kulttuurin ilmeneminen jo tuolloin. Varkaiden (vor) kulttuurihan kukoisti neuvostoaikana ja tunnetaan hyvin muun muassa Solženitsynin teoksista. Ainakin minulle oli yllätys, että se oli niinkin vallitseva jopa Karjalan vankiloissa jo 1900-luvun alussa.

 Sikäli kuin saatan muistaa, ei Dostojevskin Kuolleessa talossa tai Tšehovin Sahalinilla edes mainittu sellaisen olemassaolosta. Toki Dostojevskin kirjallisiin hahmoihin kuuluu myös Fedka-Katoržnyi ja kuljeksivat tappaja-ryövärit, razboiniki tunnettiin. Kokonainen alakulttuuri on kuitenkin toista.

Joka tapauksessa Vasili yritti mahdollisuuksien mukaan päästä pitkällä matkallaan ns. poliittisten pariin, minne hän kuuluikin ja säilyi siten pahimmalta pitkän etappitaipaleen vaiheissa.

Matka vei aluksi Kaspian meren pohjoispuolelle Uralskiin, Stenka Razinin maisemiin, mutta sieltä oli jatkettava vielä syvemmälle nykyiseen Kazakstaniin, Temirin kaupunkiin, jota Vasili kuvaa maanpäälliseksi helvetiksi.

Ankeat olosuhteet toivat mukanaan tuberkuloosin, joka tappoi Karjalan pojan parin vuoden kuluttua. Suurvaltaisen Venäjän sokea koneisto näyttää yleensäkin jauhaneen hengiltä juuri idealistisimmat kansan ystävät, joiden ajatukset jossakin instanssissa oli havaittu valtakunnan eduille sopimattomiksi. Karjalan kohdalla näitä ei kenties ollut monia, mutta heidän tarinansa ansaitsee ehdottomasti myös tulla muistetuksi.

Jeremejev-Räihän lyhyeksi jäänyt elämä siitä jääneiden dokumenttien valossa avaa osaltaan kiintoisan näköalan Vienan Karjalan kansalliseen herätysliikkeeseen, joka muuttui varsinaisesti poliittiseksi sitten Suomen itsenäistyessä, Venäjän sekasorron kaudella.

Silloin osoittautui, etteivät Räihän kaltaiset, hyvin vahvasti suomalaisuuteen suuntautuneet ainekset kyenneet vetämään suuria joukkoja mukanaan. Kansanvalistus Karjalassa ei ollut vielä saavuttanut korkeaa yleistä tasoa, mutta tietty käsitys karjalaisuuden erityisestä merkityksestä sentään ilmenee niissä tapahtumissa, joihin ns. heimosodat kuuluvat.

Karjalaisen liikkeen kohtaloa voi nimittää historialliseksi tragediaksi. Suomalaisten aktivistien poliittiseksi ymmärretty rooli herätti venäläisen suurvaltasovinismin jo 1800-luvun puolella ja lienee loppujen lopuksi ollut lähinnä kirous sille pienelle kansoille -tai niille kansoille- jotka tunnetaan karjalaisten nimellä. Asiaa ei auttanut se, että Karjalan omat pojat olivat innolla mukana kansansa parasta tavoittelemassa.

Huomattakoon, että tämä ei koske ns. karjalan murretta puhuvia suomalaisia, joita myös nimitetään karjalaisiksi. Kun sanotaan ”Karjala”, on aina muistettava, että on monta Karjalaa. Yhden ainoan Karjalan kuvitteleminen on historiassa ollut lakkaamattomien sekaannusten lähde ja on sitä vielä tänäänkin.

Sotien olemuksista

 

What do you want to do ?

New mail

Mikä on meidän näkökulmamme?

 

Henrik Meinander, Kaleidoskooppi. Tutikielmia Suomen historiasta. Siltala 2020, 351 s.

 

Meinander kuuluu nuoremman polven historioitsijoihin ja seuraa aktiivisesti myös alan ulkomaista kehitystä. Hänen kauttaan löydämme myös näköalan tuohon uuteen historiantutkijoiden maailmaan, joka on jo melkoisesti eriytynyt siitä, mikä vallitsi joskus 1960-luvulla. Myös ruotsinkielisellä miljööllä on omat erikoispiirteensä.

Artikkelikokoelmat ovat harvoin kovin yhtenäisiä teemaltaan ja sellaista tuskin kukaan odottaa ainakaan kirjalta, jonka nimenä on kaleidoskooppi.

Artikkelit on usein julkaistu eri yhteyksissä, ja ne pyrkivät tosiaan olemaan pikemmin tutkielmia kuin esseitä, mikä ehkä hieman hillitsee menoa. Esseiden vaarana onkin, ettei niitä aina ankkuroida kunnolla todellisuuteen, jolloin ne jäävät pelkiksi paremmiksi tai huonommiksi ajatuskokeiksi tai sitten tyhjän jauhamiseksi. Viitteet auttavat asiaa.

Niin, että tämä kiitoksena siitä vaivasta, että artikkelit on varustettu lähdeviittein.

Historian erikoisuutena on, etteivät pelkät ”faktat” vielä tee tulkintaa ja että tulkintoja taas kaikkein kiinnostavimmista aineista on aina monia. Mikäli käsitellään konflikteja, ovat ainakin sen osapuolten tulkinnat yleensä aivan erilaisia ja saavat ollakin.

Tämä tuli mieleeni erityisesti lukiessani artikkelia Erillinen sotako? Siinä kirjoittaja silmäilee jatkosodan historiografiaa ja sen muuttumista vuosikymmenien mittaan Suomen Venäjä-suhteen funktiona.

Puolustuspuheet Säätytalon sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä määräsivät kauan sitä kuvaa, joka jatkosodasta yleensä annettiin. Saksan lähettiläs von Blücher otti käyttöön mainion vertauskuvan: ajopuun, jonka vuolas pohjolan virta sieppaa mukaansa.

Itse asiassa ajopuulla tarkoitetaan myös kelkkaa, jonka avulla hylkeenpyytäjä lähestyy saalistaan, mutta ei tästä teemasta nyt enempää. Hienon vertauksen innoittamina ruvettiin sitten puhumaan peräti ajopuuteoriasta, jonka varsinaisesta merkityksestä en koskaan ole ollut oikein varma.

 Ei kai se nyt mikään varsinainen teoria ole koskaan ollut, vain vertauskuva, joka palauttaa mieleen sen, ettei Suomi ollut suurvalta joutuessaan mukaan suurvaltojen sotaan.

Myöhemmin ruvettiin puhumaan koskiveneteoriasta, joka tarkoitti vain siihen viittaamista, ettei Suomen politiikka nyt pelkkää avutonta räpeltämistä ja sinne tänne reagointia ollut. Venettä ohjattiin sen minkä pystyttiin. Ja tokihan meillä edes silloin onnistuttiin pääsemään sellaisiin pöytiin, joissa sanamme jopa saattoivat jotakin merkitä.

Meinander pitää molempia termejä, ajopuuta ja koskivenettä, sallimattomina, vaikka en oikein ymmärrä, mitä koko asialla edes voidaan tarkoittaa, ellei niiden ja niiden vaihtoehtojen merkitystä tarkoin eksplikoida.

Enemmänkin, kirjoittaja hylkää tykkänään myös termin erillissota, mitä pidän jo hyvin kummallisena.

On selvää, ettei yhdellä sanalla, olipa se mikä tahansa, voida kovin pitkälle kuvata sen konfliktin ja siihen liittyneen yhteistyösuhteen luonnetta, joka kehittyi usean vuoden aikana. Kyseessähän olivat monen tason asiat: valtio- ja sotilasjohdon taso, näkökulma rintamalta ja liittolaisten sekä vihollisten puolelta, jälkimmäisessä tapauksessa sekä Neuvostoliitosta että länsivaltojen suunnalta.

Huonosti valittu sana toki helposti tuhoaa koko politiikan, mikäli sitä käytetään väärään aikaan ja väärältä taholta.

Tilanne on hyvin suuressa määrin sama kuin Suomen puolueettomuuspolitiikan kanssa kylmän sodan aikana. Moskovan näkökulmasta asiaan suhtauduttiin varauksin ja sama koski länsivaltoja, jotka kuitenkin osoittivat varsin huomattavaa ymmärtämystä yritykselle ja hyväksyivät sen, että politiikka on mahdollisuuden taidetta.

Mikäli virallinen Suomi silloin olisikin julistanut, ettei se mihinkään puolueettomuuteen edes pyri, vaan on Neuvostoliiton lieassa ja sillä siisti, olisi koko politiikka -joka oli tuossa tilanteessa sangen onnistunutta- tuhottu kertaheitolla.

Aivan samoin olisi käynyt myös jatkosodassa. Silloinhan me todella mitä suurimmassa määrin kävimme omaa erillistä sotaamme, eikä asia jäänyt huomaamatta enempää Washingtonissa kuin Moskovassakaan. Paitsi, että meillä oli tietty määrä liikkumatilaa, jossa tuo sodan päämäärien ja keinojen erillisyys tuli todeksi, koski asia mitä suurimmassa määrin omia joukkoja ja kotirintamaa.

Kuten VTL:n pohdinnoissa todettiin, kansa oli saatava ymmärtämään, ettei turvautuminen Saksan aseelliseen apuun missään tapauksessa merkitse sen poliittisen järjestelmän sukoilua saati sen päämäärien omaksumista, vaan on nimenomaan reaalipolitiikkaa. Sellaistahan oli myös USA:n ja Englannin tuki Neuvostoliitolle.

Missä mielessä siis edes voidaan sanoa, että Suomen sota Saksan rinnalla ei olisi ollut erillissotaa?

Todistustaakka on epäilemättä sillä, joka tätä haluaa ja onhan niitä ilmoittautunut. Tietenkin olimme Saksasta riippuvaisia niin elintarvikkeiden kuin aseidenkin suhteen, mutta sotilaallinen merkityksemme antoi meille huomattavan paljon neuvotteluvaraa. Me nimenomaan emme olleet Saksan satelliitti emmekä sellaiseksi pyrkineet.

Mikäli katsomme toisen maailmansodan itärintamaa korkealta avaruudesta, muuttuu se tietenkin myös Suomen kohdalla osaksi yhtä ja samaa jatkumoa. Selvää liittolaisuutta siis siinä mielessä.

Mutta tämä on truismi. Kun laskeudumme alaspäin ja siirrymme mielellään vaikkapa helikopteriin, huomaamme, että Karjalan korpisotaa johdetaankin muualta ja toisenlaisin tavoittein kuin natsien Vernichtugskriegiä. Sillä on omat tavoitteensa ja oma sodanjohtonsa, joka on jopa sangen mustasukkainen itsemääräämisoikeudestaan.

Tässä siis juuri näemme pyrkimyksen erillissotaan, jolla on omat rajoituksensa. Liittolaiset on hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin toivottaisiin.

Kun helikopteri laskeutuu lähelle joukkoja, todetaan, että Suomen rintamalla sota on toisenlaista ja toisten miesten käymää kuin muu itärintaman sota. Se myös ymmärretään joukoissa toisenlaiseksi niin päämääriltään kuin keinoiltaan. Sen ahtaminen samaan Prokrusteen vuoteeseen saksalaisten sodan kanssa ei jättäisi todellisuudesta juuri mitään ehjäksi.

Suomen näkökulma on tietenkin kansallinen, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi jossakin mielessä epätodellisempi kuin muut näkökulmat. Mutta toki niitä muitakin on. Suomalaisille saksalaiset joukot olivat ”takuumiehiä”, eivät ”omia”.

Mutta tämä on sen verran tunnettu asia, että se voi jo alkaa kuulostaa tylsältä. Voisimmeko kukaties saada jotakin suurempaa viisautta tarkastelemalla asioita Saksan, Neuvostoliiton tai länsiliittoutuneiden näkökulmasta?

Erilaisia näkökulmia ainakin voimme sieltä löytää, mutta olisi outoa ajatella, että jokin niistä olisi jollakin tavalla todellisempi, aidompi ja parempi kuin meidän oma, kansallinen näkökulmamme, siis tuo erillissodan näkökulma.

Eihän meidän missään tapauksessa kannata jäädä vain omaan poteroomme sen seinämää tuijottamaan, jos haluamme tuotakin sotaa laajemmin ymmärtää. Venäläinen näkökulma siihen on meidän kanaltamme omamme ohella erittäin tärkeä ja sitä voi aivan hyvin myös arvostaa luopumatta silti omasta, kansallisesta näkemyksestä.

Aivan viime vuosina tarjolla on ollut myös yhä pontevammin tuputettua länsiliittoutuneiden näkökulmaa, jonka meille tarjoamaa viisautta pidän kovin kyseenalaisena.

Naiiveimmat uskoivat jo sodan aikana Atlantin julistukseen huolimatta siitä, että sen allekirjoittajaksi ilmaantui ennen pitkää myös Stalin, josta olimme tietyistä syistä saaneet huonon käsityksen. Niin sanottu luottamus siihen suuntaan oli kärsinyt pahasti, vaikka jälkikäteen onkin helppoa ymmärtää, miksi Karjala oli Neuvostoliitolle otettava ja miksei sitä ei voitu palauttaa. Se nyt vain ei ollut meidän näkökulmamme eikä moni ymmärrä asiaa vieläkään.

Kun viime vuosikymmeninä muodikkaat historioitsijat ja muut humanistit ovat yhä uudelleen toistaneet sitä tunnusta, ettei tutkimuksessa voida lähteä niin sanotusta essentialismista, ovat he nostaneet esille huomionarvoisen asian.

 ”Olemusta” voi ja kannattaa etsiä vain harvoista paikoista. Jos oletetaan, ettei ihmisellä -homo sapiens- sellaista lainkaan ole, avataan tie kaiken maailman älyttömyyksille, jollaisista olemme nyt ihan viime aikoinakin saaneet paljon nauttia. Mikäli sen sijaan etsimme ”olemusta” vaikkapa kahden tai useamman kansakunnan sodasta, ajamme takaa aivokummitusta.

Suomen sodat ovat olleet sekä kansallisia tapahtumia että osa kansainvälistä politiikkaa ja vielä paljon muuta. Eri tahoilla ne on koettu eri tavoin, eikä asioita ole mahdollista jälkikäteenkään muuksi muuttaa.

Sodan tapaisilla tilanteilla on taipumus kaventaa ihmisten älyllistä liikkuma-alaa ja muuttua erillisten fetissien täyttämiksi muistokentiksi, jotka ymmärretään äärimmäisen yksinkertaistettujen käsitteiden kautta.

Tämä on epäilemättä puute, jota historiantutkimus voi pyrkiä korjaamaan. Mikro- ja makronäkökulmat antavat asioille uutta lisäperspektiiviä, mutta eivät ne voi korvata aikakauden omia näkökulmia, olipa sitten kyse kansallisesta tarinasta tai rintamajermujen ruohonjuuritason näkemyksestä, upseeriston ja kotirintaman tasoa unohtamatta.