On tätä jo valmisteltu

 

Venäläinen ideologia

 

Putin riisui jo naamionsa, mutta kauan se olikin käytössä vain puolittain, niitä varten, jotka halusivat uskoa rationaalisen ajattelun ohjaavan myös Venäjän johtoa.

Nyt voimme todeta, että kansan uudelleenkasvattaminen informaatiohegemonian avulla on tuottanut yllättävän hyviä tuloksia. Vielä 2000-luvun alussa demokraattiset arvot olivat kyselytutkimusten mukaan kunniassa, mutta nyt on toisin.

Sitä, että kasakat ja muut enemmän tai vähemmän tärähtäneet sovinistipiirit kannattavat Putinin politiikkaa, ei kukaan ihmettele. Jonkin verran oudompaa on, että ortodoksisiin, kristillisiin arvoihin näkyvästi sitoutunut Putin on värvännyt tšetšeenikaartin, aikamme SS-joukot avustamaan hyökkäyksessä ortodoksisia uskonveljiä vastaan.

Ortodoksinen kirkko on perinteisesti kannattanut ajatusta siitä, että se on vallalle alamainen, vaikka myös sen historiasta löytyy kyllä uljaan vastarinnan sivuja.

Kun Putin nyt rehentelee edustavansa todellisia, ikuisia arvoja ortodoksisen kristillisyyden julistamassa muodossa, on kirkko temppelin harjalla: hyväksyykö se hallituksen väkivaltapolitiikan vai ei? Toimivatko kirkon johtajat nyt omantuntonsa mukaan siunatessaan tuon rosvopolitiikan?

Tähän liittyy saumattomasti kysymys Venäjän nykyisestä ideologiasta. Millä tavalla tuo rosvojen ja varkaiden valtaa edustava yhteiskuntajärjestelmä muka toteuttaa kristillisiä arvoja? Jos se on niin mainio, sen kaiketi kannattaisi julistaa rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatetta ja odottaa, miten lännen henkisesti ja aineellisesti riistetyt massat kääntyvät sen puoleen ja hylkäävät kurjat johtajansa.

Kirjoitin seuraavan blogin vuonna 2014 ja samasta aihepiiristä olen kirjoittanut jo aiemmin. Luulen, että sen kertaaminen juuri nyt saattaa olla hyödyllistä.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Projekti Venäjä

 

 

 

"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja

 

 

Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.

Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se on ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. 

Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin teksti jo ainakin pääoiirteissään julkaista.

Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.

Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.

Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.

Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

 Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?

Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.

 

Harhoja ja hurjuutta

 

Hulluja on monenlaisia

 

Isoisäni kuulemma sanoi joskus, että hulluja on monenlaisia, taisi olla peräti 100 eri lajia, joista hän vielä erotteli erikseen mehtähullut eli metsästykseen hurahtaneen nuorison.

Vanhan 1800-luvun opit sisäistäneen talonpojan näkökulma oli aivan ymmärrettävä. Saihan sieltä metsästä vähän vaihtelua ruokapöytään, mutta kyllä se oli työn ja touhun takana. Toiminta siis oli kaiketi aika epärationaalista ja ehkä vähän rienaavaakin. Olisivat vain pyhänä levänneet ja arkena tehneet oikeita töitä, kuten Luoja oli määrännyt.

Itse en yhdy ukko-Kustin näkemyksiin monessa asiassa, mutta kyllä se on ilmeistä, että hulluja on monta eri lajia ja itse sana tarkoittaa monenlaista ja usein keskenään aivan erilaista asiaa.

Vanhassa J.A. Hollon suomentamassa Russellin Länsimaisen filosofian historiassa on muistaakseni kohta, jossa kirjoittaja selittää tietynlaisen ajattelun olevan yksi hulluuden muoto. Ehkä alkuteksti käyttää sanoja variety of folly, en ole tarkistanut. Joka tapauksessa käännös hieman huvitti minua, suomeksi kyllä kuulostaisi ainakin paremmalta puhua tässä yhteydessä hullutuksesta, sillä hulluus viittaa sentään ensi sijassa psykopatologiseen tilaan, joka tuskin koskaan on loogisen päättelyn seuraus.

Hulluteenkin voidaan viitata monilla sanoilla ja se onkin tarpeen, ottaen huomioon itse ilmiön moninaisuuden ja etenkin sen, millainen sävy sanan käytölle halutaan.

Englannissa madman tai madcap on yleissana, joka sopii vaikkapa aitobrittiläisten eksentrikkojen kohdalla käytettäväksi. Fool taas viittaa selvemmin huonosti orientoituvaan, alentuneesta suorituskyvystä kärsivään tai esim. herkkäuskoiseen. Lunatic on ennen muuta sekopää, jollaisista taas näinä aikoina on ollut paljon puhetta.

Meillä Suomessa on runsaasti hulluja, nykyään monet ylpeilevätkin tästä arvonimestä (vrt. luova hulluus). Sen lisäksi on sellaisiakin ihmisiä, joita sanomme hassuiksi, myös positiivisessa mielessä. Sanalla hassahtava taas on hieman erilainen kaiku eikä se suinkaan välttämättä tarkoita mitään lievennystä edelliseen.

Vielä minun lapsuudessani käytettiin laajasti sanaa hurja, jolla ei tosiaankaan ollut mitään positiivista kaikua. Siinä ainakin minusta tuntui olevan viittaus pidäkkeettömyyteen, edesvastuuttomuuteen.

Kun historiassa käännämme ilmauksen Das tolle Jahr hulluksi vuodeksi, kuten tapana on, jää huomaamatta, että saksassa toll tarkoittaa myös ja jopa ennen muuta hurjaa, myös merkityksessä makee/mahtava jne.

Toista on verrückt tai wahnsinnig. Jälkimmäisessä on ajatus harhoissa elämiselle (vrt. Grössenwahn)

Kuten tunnettua, venäjäksi hullu on yleensä durak/dura. Suomessakin käytettiin ennen aika usein sanaa turakka, joka viittaa älyllisiltä kyvyiltään rajoittuneeseen henkilöön. Myös sen niminen korttipeli oli ja oli tietenkin häpeällistä jäädä turakaksi, kukas moista olisi halunnut.

Durak on kuitenkin ennen muuta hullu merkityksessä hölmö. Mitä luonteeseen tulee, hän saattaa olla oikein mukava ja sympaattinen, kuten hölmöläistarinoidemme sankarit. Ivan Durak on sympaattinen, mutta yksinkertainen venäläinen sankari.

Mutta sitten on sitä lajia hulluutta, joka panee pelkäämään. Se on arvaamattoman ja edesvastuuttoman henkilön ominaisuus. Jotakin sellaista yleensä on niissä kansoissa, jotka arvostavat verikostoa ja ovat kovin herkkiä kunniansa perään.  Sellainen hullu on mieletön, järkensä menettänyt: sumasšedši (сумасшедший), hulluuden puuskassaan hän on bešeni (бешеный). Myös hullut koirat kuuluvat tähän luokkaan.

Viime aikoinahan on puhuttu paljon sellaisestakin asiasta kuin hullun miehen taktiikka: kun tekeytyy edesvastuuttomaksi ja arvaamattomaksi, saa toiset varomaan itseään ja sen takia saattaa kuvitella jopa tulleensa kunnioitetuksi. Olihan meilläkin nuo puukkojunkkarit, joita muuten eräillä seuduilla taidetaan vieläkin ylistää…

Hullu ei tietenkään merkitse samaa kuin edesvastuuton tai roisto. Muistan, miten muuan ranskalainen psykiatri loukkaantui siitä, kun joitakin terroristeja nimitettiin hulluiksi: hänen potilaansa olivat kyllä hulluja (fou) eli kärsivät hulluudesta (folie), mutta eivät olleet roistoja.

Meillä suomessa on mielenkiintoisia epiteettejä hulluja varten. Yksi sellainen on ääliö. Kyseessä on ilmeisesti merkittävän kognitiivisen kyvyttömyyden ja itsetietoisen arroganssin yhdistelmä. Pelkkä tollo tai tolvana (ks. myös ven. bolvan, vrt. bulvaani) ei vielä ole ääliö eikä myöskään pelkkä hulluus riitä siihen.

Ääliö tuntuu, ainakin minusta, sopivan erityisen hyvin sellaiseen henkilöön, joka on henkisen kyvyttömyytensä takia innostunut kritiikittömästi palvomaan jotakin itse asiassa hyvin noloa aatetta tai henkilöä ja johon eivät minkäänlaiset argumentit tehoa.

Juuri näinä päivinä on helppo havaita, että maailmassa ovat suuresti aktivoituneen ja nousseet esille henkilöt, joita voimme kutsua ääliöiksi. Yleensä he juoksevat sellaisten johtajien perässä, joita on syytä kutsua lähinnä hulluiksi mielettömän, järkensä menettäneen(сумасшедший) merkityksessä.

Toki hullun miehen taktiikkaa on mahdollista pelata myös pää kylmänä, vetäen roolia, jota pitää uskottavana. Näyttää kuitenkin siltä, että myös tällä hasardipelillä tavoitellut päämäärät ovat itse asiassa aivan arvottomia samaan aikaan kun saavutettavat vahingot eivät ole vain todennäköisiä, vaan myös varmoja.

Tällaisen hulluuden kohdalla kyseessä on kai ennen kaikkea moraalinen vajavaisuus, persoonallisuuden kieroutuminen, johon liittyy usko omiin kuvitelmiin. Sellaista henkilöä ehkä parhaiten voitaisiin luonnehtia englannin termillä lunatic tai saksaksi wahnsinnig.  Entäs suomeksi? Häiriintynyt mulkku sanoisi kai hyvin itse asian, mutta siitä puuttuu nasevuutta.

Vai mitä mieltä lukijat ovat?

Hieman kansansodasta

 

Kansat, valtiot ja taistelijat

 

Sergei Lavrov, jos nyt henkilön oikein muistan, sanoi pari päivää sitten, että nyt ruvetaan sitten puhumaan Ukrainan kansan kanssa, kun ei valtion kanssa asioista tule mitään.

Juuri sama asia sanottiin Moskovasta käsin myös hiukan ennen talvisotaa, ja kas ihmettä: Suomen kiusattu kansa nousi kuin nousikin kapinaan ja karisti harteiltaan Cajanderien ja Tannerien ikeen. Fasistisen tyrannian sijaan Suomen kansalle koitti autuas elo omassa kansantasavallassa, johon vielä liitettiin Itä-Karjaan varsinaisesti karjalaiset alueet. Luotiin siis Suur-Suomi. Kyseessä ei ollut mikään lupaus, vaan täysivaltaisten elinten solmima sopimus, joka astui voimaan heti allekirjoituspäivästä eli 2.12.1939 lähtien.

Kääntyminen kansan puoleen kuulosti komealta ja oli tavallaan vakuuttavaa: Suomen hallitusmuodonkin mukaan valta maassa kuului nimenomaan kansalle. Istuva, juuri syksyllä vuonna 1939 valittu eduskunta oli asettanut valtaan Cajanderin kansanvastaisen hallituksen, mutta aivan pian pantaisiin toimeen uudet, todella vapaat vaalit, joissa valittu uusi eduskunta toteuttaisi todellisen kansan tahdon.

Tämä kaikki oli siis Stalinin fantasiaa, jonka toteutumisen takasi maailman vahvin armeija. Voiko mikään mennä pieleen?

Mahdistaan sokaistunut Stalin kuvitteli, ettei hänen tarvinnut ottaa huomioon sitä, että se kansa oli ihan oikeastikin olemassa ja tietyissä olosuhteissa se saattoi kieltäytyä mukautumasta sille annettuun rooliin ja lakata pelkäämästä niitä seurauksia, joilla suuret ohjaajat sitä pelottelevat.

No, vuonna 1939 koko homma meni surkeasti pieleen ja aiheutti Stalinille hänen elämänsä suurimman nolauksen. Kuusisen hallitus ei saanut alamaisia eikä se koskaan saapunut Helsinkiin. Jopa rauhansopimus tehtiin kuin tehtiinkin Ryti-Tannerin hallituksen kanssa, jonka vielä hiljattain oli selitetty olevan vain vailla kansan kannatusta ja kuvattu pelkäksi rikollisjoukkioksi, jonka pyssymiehistä voittamaton puna-armeija oli puhdistamassa maata -kansanhallituksen pyynnöstä. Sotaa ei siis käyty.

Suomen armeijan vastarinta, joka oli alusta lähtien tuomittu ennen pitkää epäonnistumaan, sai kuin saikin aikaan niin suuren viivästyksen puna-armeijan etenemisessä, että Stalinin luoma skenaario Suomen ”vallankumouksesta” ja sen pyytämästä avusta menetti kaiken uskottavuutensa, eikä sitä lopulta enää kannattanut jatkaa.

Sitä paitsi hyökkääjä menetti valtavasti miehiä. Tappiot olivat hyvinkin verrattavissa maailmansodan suurimpiin taisteluihin. Lyhyessä ajassa maailman voimakkain sotakoneisto joutui ennenkokemattoman harvennuksen kohteeksi ja, kuten mielipideraportit todistavat, sekä armeijassa että omassa selustassa syntyi huolestuttavassa määrin sekasortoa ja tyytymättömyyttä.

Satojen tuhansien miesten menettäminen kaatuneina ja haavoittuneina ei ollut edes Neuvostoliitolle mikään pikkujuttu. Suomen tappiot olivat toki pienemmät, mutta ne olivat suhteellisesti hirvittävät. Molemmat osapuolet, myös Suomi, kestivät kuitenkin suoneniskun, mikä varmasti oli yllätys kaikille tarkkailijoille. Totalitarismin oloissakaan ei Neuvostoliiton tappioiden suuruutta voinut pitää täysin salassa. Huhut jopa suurentelivat niitä.

Talvisodan tulosta voi pitää lähes ainutlaatuisena: suurvalta ei kyennyt lannistamaan pientä naapuriaan asein. Pelin ratkaisivat toki viimein suurpoliittiset tekijät, joista ei tässä sen enempää. Itse tosiasia, valtavalla vyörytyksellä julistettujen hyökkääjän päämäärien vetäminen takaisin ja aivan toisenlaisen rauhan solmiminen jo voitetuksi julistetun ”kansanvihollisten” hallituksen kanssa on tässä se kiinnostava lopputulos. Itse kansahan se tässä meni sotkemaan selvät suunnitelmat.

Normaalitapaus tietenkin on, että ylivoimainen hyökkääjä tekee selvää alivoimaisen vihollisen armeijasta ja määrää sen jälkeen valloitetun maan oloista. Se voidaan liittää omaan maahan tai orjuuttaa muuten. Valloituksen jälkeen miehitetyllä maalla ovat yleensä konstit vähissä. Silloin vallanpitäjät kirjoittavat myös historian ja kertovat oman versionsa siitä, mitä kansa haluaa ja on halunnut.

Kansa ei kuitenkaan ole välttämättä ihan hampaaton. Sissisota (guerilla -pikkusota) on ikivanha keksintö, joka suosii alivoimaista. Siinä käytetään hyväksi niin sanotusti epäreiluja menetelmiä, jotka ovat vähintäänkin sukua terrorismille.

Espanjalaiset ja myös venäläiset käyttivät sissisotaa hyvällä menestyksellä Napoleonin joukkoja vastaan ja myös Suomessa alettiin vuonna 1808 hyökätä venäläisten huoltokuljetuksia ja pieniä osastoja vastaan. Se huolestutti hyökkääjää kovin ja syystäkin.

Kuitenkaan venäläiset eivät vuonna 1808 ryhtyneet taistelemaan sissejä vastaan terrorilla, toisin kuin Isonvihan aikana. Siihen ei ollut varaa, koska Suomi haluttiin liittää Venäjään ja pyrittiin saamaan mahdollisimman myötämieliseksi asialle -mikä itse asiassa onnistuikin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoittamassaan muistiossa muuan venäläinen kenraalimajuri analysoi Suomen kansan harjoittaman vastarinnan merkitystä ja mahdollisuuksia ja otti esimerkeiksi sekä Suomen sodan ajan että ns. passiivisen vastarinnan ja aktivistien terroriteot.

Everstin mielestä vastarinta oli potentiaalisesti hyvin vaarallista ja siihen oli suhtauduttu liian hyvänahkaisesti. Suomalaista ”laillisuutta” oli kumarreltu kohtuuttomasti ja annettu terroristien lähes rauhassa tehdä ja suunnitella tihutöitään.

 Suuren sodan vallitessa kansan vastarinta Suomen kaltaisessa maassa, jossa venäläisten määrä oli vähäinen, saattaisi olla erittäin vakava asia liittyneenä esimerkiksi Ruotsin hyökkäykseen. Niinpä oli omaksuttava uusi linja ja kukistettava kapinoitsijat ja separatistit brutaalisti, laillisuuteen tuijottamatta. Eihän sodassa lakia lueta.

Suunnitelmat suomalaisten vastarinnan kukistamiseksi olivat olemassa, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana niitä ei käytetty. Kokonaisuutena ottaen suomalaiset pysyivätkin emämaalle hyvin lojaaleina. Jääkäriliike oli poikkeus, mutta sitäkin kohdeltiin lähes silkkihansikkain ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=luntinen ).

Vain neljä suomalaista hirtettiin, heistä kaksi värväriä ja kaksi viipurilaista huligaania. Mikäli hirtettyjä olisikin ollut vaikkapa neljäsataa, olisi reaktio varmasti ollut aivan toisenlainen ja venäläisten kannalta paljon ikävämpi. Suomalaisilla kävi todella hyvä tuuri ensimmäisen maailmansodan aikana.

 Lojalisteilla, välinpitämättömillä ja Venäjän armeijaan menneillä ”Mannerheimin jääkäreillä” oli kaikilla luultavasti osuutensa asiassa. Sankarillisten jääkärien ja kellarijääkärien aika tuli sitten myöhemmin. Heillä oli omat ansionsa omalla sarallaan.

Kansan mahdollisuudet vastustaa valtion väkivaltakoneistoa ovat historian kuluessa vaihdelleet. Jopa Nuijasodan aikana ne osoittautuivat hyvin huonoiksi.

Myöhemmin Euroopassa vallankumoukset kuitenkin menestyivät 1700-1800-luvuilla yllättävän hyvin. Paljon riippui kansan motivaatiosta ja kyvystä ja halusta kärsiä myös menetyksiä. Aseistetun kansan idea oli lähellä kaikenlaisten utopistien sydäntä ja vallankumoussodissa, esimerkiksi Amerikassa ja Ranskassa se osoittautuikin kykeneväksi lyömään jopa ammattisotilaat. Samaahan tapahtui esimerkiksi Italiassa.

Aseet kehittyivät kuitenkin yhä tehokkaammiksi etenkin 1800-luvun lopulta lähtien ja oli odotettavissa, ettei aseistetulla kansalla olisi enää mitään sanomista konetuliaseita, panssareita ja lentokoneita vastaan.

Indokiinassa havaittiin sitten yllättäen, ettei hyvin motivoituneen kansan sissisotaa ollut mahdollista voittaa edes nykytekniikalla. Viesti ei mennyt ensi yrittämällä perille ja lisää opetusta saatiin sitten muun muassa Afganistanissa. Noissa sodissa oli kuitenkin mukana sellaisia tekijöitä, joita ei juuri kannattanut etsiä Euroopasta, alkaen uskonnollisesta fanatismista ja päätyen kulkukelvottomaan maastoon, joka toimi sissien hyväksi.

Toki Euroopassakin sissisota oli merkittävä ilmiö sekä toisessa maailmansodassa että sen jälkeen. Sekä Baltiassa että Ukrainassa miehittäjä sai monen vuoden ajan tuntea olevansa alituisessa hengenvaarassa. Kovin moni ei kuollut, mutta sitäkin useampi pelkäsi.

Mikäli nyt historian kokemusten perusteella spekuloimme sissisodan mahdollisuudella Euroopassa, voinemme lähteä siitä, että tarvitaan muutama edellytys sen muodostumiseksi tehokkaaksi pelotteeksi.

Ensinnäkin kansan täytyy omata kylliksi henkistä kanttia asettuakseen kohtuullisen usein alttiiksi hengenmenolle ja muulle terrorille. Ellei tämä edellytys täyty, ei mikään voi sitä korvata. Toiseksi kansalla on oltava tarpeeksi ja kyllin tehokkaita aseita ja kolmanneksi on oltava sopivaa maastoa ja myötämielistä väestöä, jonka keskuudessa voi toimia.

Ukrainassa sopivaa maastoa, aseita ja motivoituutta väestöä on käsittääkseni erityisesti Länsi-Ukrainassa, jossa myös on alan perinteitä. En kadehdi lainkaan niitä miehitysjoukkoja tai kollaboraattoreita, jotka saavat tehtäväkseen toimia siellä.

Tietenkin miehitysvalta ensi töikseen takavarikoi kaikki mahdolliset aseet, mutta on selvää, että rekisteröinnin ulkopuolelle jää aina melkoinen prosentti koko määrästä. Jopa Suomessakin on noin puolitoista miljoonaa luvallista asetta ja joitakin kymmeniä/satoja tuhansia luvattomia. Joukossa on paljon sissien toiveaseita, tehokkaita kiikarikivääreitä.

Halukkaat terroristit löytävät varmasti useimmissa muissakin maissa riittävän määrän aseita ja elleivät muuten löydä, niin ainahan jokin ulkopuolinen valta on valmis auttamaan, jos tällaista apua tarvitaan.

Sissisota on sotimisen muodista raakalaismaisimpia. Siinä ei oteta vankeja eikä käydä oikeutta. Todelliset ja kuvitellut vihollisen kätyrit ja kollaboraattorit surmataan muitta mutkitta ja syntyvä koston kierre ruokkii itseään, kun miehitysvalta yrittää tukahduttaa toiminnan ylimitoitetulla terrorilla. Tästähän on kokemuksia kaikista miehitetyistä maista.

Terrorin ja vastaterrorin kierteessä kehitellään myös yhä sadistisempia kidutustapoja ja kostoa sovelletaan yhä kauemmas varsinaisten toimijoiden piiristä. Sanalla sanoen, normaali rauhanaikainen inhimillisyys jää kauas taa ja ihmisen petomainen luonto nousee etualalle. Tämä ilmiö tunnetaan kaikista vastarintaliikkeistä, vaikka sitä ei jälkikäteen mainostetakaan.

Sissisota, jota muistan joskus 1960-70-luvuilla nuorison piirissä naiivisti ihannoidun, on suurimpia onnettomuuksia, mitä kansakunnalle voi sattua. Se myös jakaa kansan kahtia. Silti se on heikon viimeinen keino ja tuottaa korskealle hyökkääjälle aina menetyksiä. Baltian maat, jotka eivät aluksi tehneet vastarintaa miehittäjille, joutuivat sittemmin kokemaan sissitoiminnan kirot. Nyt metsäveljien perinnöstä ylpeillään.

Joka tapauksessa pöyhkeät suurvallat, jotka kerskuvat armeijoillaan, ovat viimeisen puolen vuosisadan mittaan yhä uudelleen saaneet kantapään kautta oppia kunnioittamaan tuota paljon puhuttua ja puheissa ylistettyä kansaa, jonka roolia ei kannata yrittää kirjoittaa valmiiksi, kun laaditaan skenaario hyökkäyksestä.

 Lähes aina kansalle joka tapauksessa vielä jää vielä se viimeinen keino, mikäli vastarinta säännöllisen armeijan toimesta käy mahdottomaksi. Tämä merkitsee henkistä siirtymää yhä lähemmäs apinan tasoa, mutta sehän lieneekin joka tapauksessa aikamme megatrendi.

Järkensä säilyttäneen valloittajan onkin aina syytä viimeisen saakka välttää menemästä liian pitkälle -mutta juuri siihen saattaa sissiliike sen halutakin provosoida. Väkivalloin hallussa pidetystä maasta saattaa kehittyä sellainen avoin haava, että sen hallussa pitäminen on valloittajalle pitkän päälle vain taakka ja kansallinen onnettomuus. Jopa Stalin ja Molotov näyttävät aikoinaan ymmärtäneen tämän asian riittävästi havainto-opetusta saatuaan.