Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

 

 

 

Muuan yksilö

Annikan seikkailut

 

Sulkava pysyi Suuren Pohjan sodan taisteluista syrjässä, mutta toki sota vaikutti täälläkin. Miehiä otettiin armeijaan ja vietiin menehtymään kaukaisilla tappotantereilla, aina Norjan tuntureille saakka. Venäläiset puolestaan ryöstivät pitäjän jokseenkin putipuhtaaksi ja monet talot olivat autioina.

Kolmesataa rakuunaa ja kasakkaa näyttää majoittuneen Sulkavalle talvella vuonna 1714. Ne oli syötettävä ja juotettava ja nimismies Löfberg (Lööperi) joutui keittelemään tälle joukolle viinaa, jota armeija aina kulutti suuria määriä.

Muuan kiinnostava tapaus tässä yhteydessä sattui, kun Sulkavalta lähetettiin Piesämäelle viestiä viemään muuan venäläinen rakuuna. Hänet tunnisti ja matkalla nappasi kiinni suomalainen hevosenkengittäjä, joka oli ollut venäläisten vankina.

Vaikka Suomi oli tältä osin jo venäläisten vallassa, onnistui vangin vieminen aina Raaheen saakka, jossa oli ruotsalaisia joukkoja. Siellä pantiin toimeen tutkimus, jossa selvisi, että rakuuna oli oikealta nimeltään Annika Svahn, Joutsenon kirkkoherran tytär.

Svahn kertoi kuulusteluissa ummet ja lammet ja selitti osallistuneensa useisiinkin taisteluihin ruotsalaisia vastaan, käyttämättä kuitenkaan tällöin asetta. Napuella hän oli muutaman muun naisen kanssa kätkeytynyt lumihankeen, josta venäläiset heidät sittemmin löysivät ja pahoin pieksivät.

Svahnin kertoman mukaan Venäjän armeijassa oli paljonkin naisia myös rakuunoina eli siis ainakin periaatteessa taistelujoukoissa. Tähän tarkoitukseen värvättiin muun muassa suomalaisia sotavankeja. Kaksi tällaista naisrakuunaa oli talvella Mikkelissä synnyttänyt lapsen.

Svahn selitti, että hänet oli tuohon rooliinsa pakotettu ja samalla myös pakkokastettu ortodoksiksi, jolloin hän sai nimen Uljana. Tällaisia vihollisen puolelle joutuneita miehiä ja naisia hän väitti Venäjän armeijassa olevan suuria määriä, Napuellakin jopa tuhat henkeä, jotka pantiin eturiviin, etteivät suomalaiset heitä ampuisi. Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kaikissa aselajeissa, rakuunoiden ja jalkamiesten ohella myös kasakoiden joukossa.

Svahnin juttuja epäiltiin aikoinaan ja on epäilty sen jälkeenkin. Se kyllä pitää paikkansa, että sadat suomalaiset astuivat vihollisen riveihin esimerkiksi Olavinlinnan antautumisen jälkeen. Monelle se lienee ollut ainoa realistinen keino pysytellä hengissä.

Missä määrin sitten nuo mainitut naisrakuunat osallistuivat taisteluihin, on ollut spekuloinnin kohteena. Rakuunathan olivat ratsain liikkuvia, mutta yleensä jalan taistelevia joukkoja. Fyysinen voima oli tällöin tärkeä avu, mutta kukapa tietää, oliko sitä Annikallakin ja miten paljon. Olennaisempaa oli henkinen kantti.

Venäjän historiassa tunnetaan varsin hyvin muuan naispuolinen husaari, Nadežda Durova, joka myös harrasti kirjoittamista. Kuvissa hänet esitetään hyvin hoikkana ja sirona. Hän kuului husaareihin, joiden keskeinen ase oli miekka, yhdessä ratsuväkiyksikön fyysisen massan ohella. Sotilasarvoltaan Durova oli aliratsumestari.

Myöhemmiltä ajoilta toki tunnetaan myös ns. naisten kuolemanpataljoonan perustaja ja komentaja, Maria Botškarjova, luutnantti, joka sai parikin yrjönristiä ansioistaan rintamalla. Ensimmäisessä maailmansodassa niitä toki jaettiin tuhansittain, mutta harvoin kai aiheettomasti.

Nykyään on suurta muotia etsiä historiasta naissotureita, tarkoituksena kaiketi nostaa naisten omanarvontuntoa yleensäkin. Tietenkin sellaisia löytyy, mutta aikoinaan niitä pidettiin enemmän tai vähemmän merkillisyyksinä ja luonnonvastaisina tapauksina. Kysyä voi myös, mitä erityistä arvoa koko naissukupuoli saa siitä, että joku sen edustaja tekee samaa kuin miljoonat miehetkin.

Nykyään, kun sotiminenkin on paljolta kirjoituspöytätyötä, on naisten osallistumisesta siihen joka tapauksessa tullut ajankohtainen kysymys. Miksi jotkut säästettäisiin yhteiskunnan ankarimmilta vaatimuksilta ainoastaan yhden synnynnäisen ominaisuutensa takia, joka ei sitä paitsi kerro yksilön mahdollisesta hyödyllisyydestä sotilaana yhtään mitään?

Siinäpä kysymys. Aikakautemme barbaarisen logiikan mukaan tähän ei olekaan mitään pätevää syytä ja luultavasti saamme odottaa yhteiskunnan täydellistä militarisointia, joka kaiketi tuo mukanaan sukupuolten välisen, ajoittain hyvinkin hienostuneen tapakulttuurin lopullisen tuhoutumisen.

Annika ja hänen harvalukuiset kollegansa olivat vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.

 

Rauhan ylistystä

 

Muuan ilolaulu

 

Kuten tunnettua, Suuressa Pohjan sodassa oli Ruotsin voimavarat pian ammennettu loppuun, eikä suurta armeijaa enää Poltavan jälkeen voinut elättää vieraankaan maan kustannuksella koska koko armeijaa ei enää ollut.

Venäjä sen sijaan elätti omaa armeijaansa Suomessa, mutta tämän maan voimavarat olivat niin vähäiset, etteivät ne edes siihen riittäneet. Osittain huolto tapahtui Venäjältä käsin. Suomen oma mobilisoitu, suhteellisen vähälukuinen armeija ennen Pälkäneen ja Napuen taisteluita oli sekin koko ajan kärsinyt äärimmäisestä niukkuudesta, mikä johtui maan verotulojen vähäisyydestä.

Suuripa oli meillä, kuten myös emämaassa ilo siunatusta rauhasta, kun se viimein tuli. Olihan sitä jahkailtu jo vuosikaudet, alun alkaen jo Kaarle-kuninkaan eläessä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=siunattu+rauha ).

Mutta myös Venäjää oli rääkätty pahoin. Uusia miehiä toki oli armeijaan aina riittänyt, mutta sodassahan tarvitaan ennen muuta kolmea seikkaa: rahaa, rahaa ja rahaa. Talonpoikien selkänahasta ne voimavarat viime kädessä lähtivät, olipa kyseessä tykkien ja muskettien valmistus, uniformujen ompelu tai laivojen rakentaminen. Voin sijasta hankittiin tykkejä.

Ruotsi ja erityisesti Suomi olivat sodan jälkeen näännyksissä, mutta niin oli Venäjäkin. Veroa maksavien talouksien määrä väheni paikoitellen jopa 20-40%. Muuan venäläinen tutkija kiteyttää, että Pietari saavutti voiton autioittamalla oman maansa. Tämä on kiistanalaista, mutta joka tapauksessa myös Venäjälle sota toi talouskriisin.

Ruotsalainen ja venäläinen wikipedia arvioivat sodan ihmisuhrien määrän eri tavoin. Ruotsalaisilla on suuremmat luvut molemmin puolin ja ne ovat, sekä taisteluissa, että muulla tavalla menehtyneiden osalta noin 200 000 Ruotsille ja 100-220000 venäläisille. Aika mahtava haarukka siis. Venäläiset puolestaan arvoivat Ruotsin menettäneen kaatuneina 25000 sotilasta ja muista syistä 175000. Omat tappiot arvioidaan 30000 taistelussa kaatuneiksi ja sodassa kuolleiden yhteismäärä 120000:ksi.

No, aika paljon se joka tapauksessa on, vaikka sodan kesto olikin 21 vuotta, joten uusia ikäluokkia ehti kasvaa kenttäkelpoisiksi useitakin. Tässä, kuten muissakin vastaavissa yhteyksissä pitää joka tapauksessa muistaa, että arvioitu kuolonuhrien määrä on van yksi indikaattori, eikä kerro kaikista tai edes useimmista sodan onnettomuuksista yhtään mitään.

Pahimpiin niistä kuului ohi kulkevan tai paikkakunnalle majoittuneen armeijan elättäminen, olipa armeija oma tai vieras. Talonpojan kannalta kyseessä oli lähes aina vaeltava katastrofi, joka vei kaiken elintärkeän mukanaan ja usein päälle päätteeksi pahoinpiteli isäntäväkeä.

Uudenkaupungin rauhaa nimitettiin Ruotsissa siunatuksi ja Venäjälläkin juhlinta oli ylitsevuotavaa. Tapahtuma ei ollut mikään ulkopoliittinen sopimus muiden joukossa, se oli yksi Venäjän historian tärkeimpiä virstanpylväitä ja sen takia koko valtakunnan nimikin muutettiin ja sen mukana myös hallitsijan nimike ja titulatuuri.

Kun Venäjän nimenä vanhastaan oli Rus, mitä nimeä yhäkin käytetään Pietaria edeltäneestä ns. vanhasta Venäjästä, tuli sen nimeksi nyt Rossija, tarkemmin sanoen Vserossijskaja Imperija.

Hallitsija, tsaari sai nyt senaatilta imperaattorin tittelin (Imperator Vserossijski). Venäjästä oli tullut muinaisen Rooman tapaan monikansallinen imperiumi, johon kuului myös vanhoja eurooppalaisia alueita omine laitoksineen: Vanha Suomi ja Baltia (Viro ja Liivinmaa). Venäjästä oli tullut tunnustettu eurooppalainen mahtitekijä. Oliko sen kulttuurikin eurooppalaistunut ja oliko tämä hyvä vai paha, siitä kiistellään yhä.

Kun tieto rauhasta tuli, alkoi juhlinta, jota säestivät sadat tykinlaukaukset. Ilmainen olut ja viini virtasivat kaupungeissa. Rauhan muistomerkki pystytettiin Pietarin Kesäpuistoon ja kaikkia mahdollisia kunnianosoituksia satoi keisarille. Senaatti kunnioitti Pietaria myös arvonimellä Isänmaan isä ja epiteetillä Suuri. Uudenkaupungin rauha oli epäilemättä keisarin uran huippukohta ja samalla yksi Euroopan historian käännekohta.

Netistä löytyy kantaatti ”Iloitse Venäjän maa” (Радуйся, Росско земле, kuten se vanhaksi venäjäksi kuuluu. Kun se on taas ajankohtainen, pistän tähän linkin:

https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8

Kantaatin sanoissa toistellaan kehotuksia riemuitsemiseen ja iloitsemiseen (likui, veselisja!) ja kerrotaan Pietarin (petrus= kallio) olevan timanttiakin kovempi, hänen voimansa edessä kaikki vapisevat. Tämä Venäjän kallio puolustaa valoa, murskaa Ruotsin leijonan ja sen hampaat.

Tämä oli ajan tyypillistä panegyriikkaa ja sitä edustaa myös Kesäpuiston muistomerkki, jossa Pietari-jättiläisen sijaan esiintyy kaksi naispuolista hahmoa kukistetun leijonan ja tykinputken päällä (https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8 ). Siivekäs on selvästikin voitonjumala Nike, ja toinen lienee äiti Venäjä. Patsaan nimi on Rauha ja voitto. Aikoinaan se oli Rauha ja yltäkylläisyys, mutta se on jostakin syystä jäänyt pois käytöstä. Runsauden sarvikin on aika vaatimaton.

Katariina Suuren pysytyttämä Vaskiratsastaja (Mednyi vsadnik) tulkitaan usein myös allegoriaksi voittoisasta Pietarista, jonka hevonen murskaa alleen Ruotsin, joka esiintyy käärmeen hahmossa. Jostakin syystä, kenties jonkinlaisen poliittisen korrektiuden takia vähintään puolivirallinen asema on tulkinnalla, jonka mukaan Pietari tässä murskaa sen paheen, joka ilmeni hänen uudistustensa vastustamisessa.

Kaarleahan Pietari itse asiassa kunnioitti ja piti häntä opettajanaan, jonka kovassa koulussa Venäjän armeija ja laivasto kypsyivät eurooppalaiseksi mahtitekijäksi.

Yhtä kaikki, varsin korskeaksi keisarin hahmo tuossa patsaassa kuvataan. Käärme tuskin sopisikaan erityisen hyvin kuvaamaan Kaarle-kuningasta, jolla oli paljon erilaisia paheita, mutta ei juuri kavaluutta, jonka aikoinaan esitettiin olevan käärmeelle tunnusomainen piirre.

Rauha merkitsi myös Venäjällä suurta ilon aihetta. Jostakin syystä Kesäpuiston monumentin hahmoista toinen näyttää kuitenkin olevan sammuttamassa soihtua. Asia lienee tulkittava niin, ettei kyseessä ole valistuksen soihtu, vaan tulipalojen sytyttämiseen ja poltetun maan” luomiseen tarkoitettu tuhoväline, josta nyt luovutaan.