Intelligentsijamme uudet kasvot

Intelligentsija rulettaa

Suuren laatulehden kulttuuriosaston se juttu oli tässä eilen muuan kolmikko, josta kerrottiin otsikolla Painava sana.

Porukka räppää kuulemma naisten oikeuksista ja turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista. Samalla he haluavat järjestää hyvät bileet, kertoo lehti. Pääministeri halutaan lähettää johonkin kaukaiseen maahan, jäädäkseen. Kaikille pitäisi saada jotakin, valtiolta kai.

Yritän löytää jutusta vihjeitä siitä, mahtaako tällä porukalla olla jotakin älyllistä toimintaa, mutta löydän vain viittauksen siihen, että hekin haluavat murtaa myyttejä ja aivan erityisesti sellaisen myytin, jonka mukaan jazz on jotakin vaikeaselkoista ja mitä lie, hienoa.

Eihän se ole. Se on juuri yhtä tyhjänpäiväistä ja jonninjoutavaa, kuin on porukan muukin sanoma, ymmärrän. Sehän komppaa metoo-kampanjaa ja paljastaa myös vitsien kertomisen todellisen olemuksen, joka on kiellettyjen mielipiteiden esittäminen.

Itseään vielä nuorempaa sukupolvea joku sankareista kertoo kasvattavansa lukemalla tyttärelleen iltaisin kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille (sellainen kirja on oikeasti olemassa).

Kuten Orwellin Oseanian virallisessa historiankirjassa kerrottiin porvarisvallan aikaisista kauhuista, tuossa sadussa kerrotaan myös huikeita tarinoita. Muun muassa siitä, miten italialaista pyöräilijää tultiin repimään hiuksista, kun hän osallistui naisena kilpailuihin.

Pieni lapsi sitten ajattelee, että hitto, onko tällainen maailma joskus ollut.

No, ihan yhtä suuressa määrinhän se on ollut olemassa kuin tuo Orwellin kirjassa kuvattu Oseanian virallisen historian mukainen menneisyys. Siis hieman sinnepäin ja itse asiassa ihan toisin. Mutta siinä sitä sitten on historiankuvaa, tarpeeseen.

Jutun mukaan nämä miehet sanoutuvat topakasti irti setäilystä, minkä ilman selityksiä ymmärrän olevan kiitettävä asia. Yhtä varmaa on, että he ovat kaulaansa myöten mukana täteilyssä, mitä kaiketi pidetään ilman muuta kiitettävänä. Ehkä se onkin?

Jos näin on, ei ulkopuolinen voi kuin kumartaa, mitään älyllisiä argumentteja, joihin voisi vastata, ei ole näkyvissä ja tuskin koskaan mietittykään.

Näiden kolmen yhteiskuva on symbolisesti tärkeä. Siinähän ovat kuin ovatkin, kuten muuan sankari toteaa, aikakautemme Lenin, Marx ja Engel…

Niin.

No, tämä kulttuuripläjäys nyt löytyy paikasta, josta ei enää aikoihin ole tottunut sen kummempia odottamaankaan.

Mutta täytyyhän tässä maassa vielä älymystöäkin olla, sanan vanhassa merkityksessä. Siis sellaisia ihmisiä, joiden ajattelu nojaa argumentteihin ja jotka siis kykenevät itse muodostamaan mielipiteen ja sitä myös muuttamaan, mikäli paremmat argumentit siihen velvoittavat.

Räppääminenhän ei kai ainakaan välttämättä vaadi enempää musikaalisuutta kuin ajattelua, joten sen voi kuitata intelligentsijan slummiosastoksi. Mutta miten on sanan ammattilaisten kanssa? Ehkäpä aikamme järki, kunnia ja omatunto löytyvät siltä suunnalta?

Toivoa täynnä käännän katseeni toimittajakuntaan. Havaitsen, että Toimittajat ilman rajoja -niminen järjestö on vaatinut äärimmäistä vihapuhetta rangaistavaksi.

Kuulostaa hienolta: sehän on melkein kuin entisaikaista vannomista: pudotkoon taivas niskaani, jos valehtelen, vieköön minut piru, jos en maksa velkojani, annettakoon minulle potkut, jos vähänkään toheloin työssäni ja niin edelleen.

Samaan tapaanhan tässä sitoudutaan hyvään ja manataan pahuutta pois pahoilla seurauksilla uhkaamalla. Ja samaan tapaan näyttää oleellista olevan, miltä asia kuulostaa ja millaisia asenteita sen voi arvella heijastavan.

Mutta mikäpä on tässäkään tapauksessa koko asian varsinainen eli siis empiirisessä maailmassa kohdattava sisältö? Julkilausumassahan suorastaan pyydetään luomaan lakipykälä, jolla voidaan rangaista julkista sanaa tarvittaessa.

Mutta tuollaisia pykäliähän laissa jo onkin. Mikäli julkisesti herjataan tai solvataan jotakuta tai kiihotetaan ihmisiä jotakin kansanryhmää vastaan, voidaan moisesta teosta määrätä rangaistukseen. On itse asiassa osoittautunut, että kovia rangaistuksia on määrätty jopa sangen tulkinnanvaraisissa tapauksissa. Niissä ei ole ollut kantajaa eikä hyvitystä vaativia tahoja, eli kyse on ollut uhrittomista rikoksista.

On syystäkin huomautettu, että tällainen on epäterve tilanne ja että lakitekstiä olisi muutettava konkreettisemmaksi, ettei sananvapautta vaarannettaisi mielivaltaisilla tulkinnoilla.

Ammatikseen kirjoittavien luulisi olevan sananvapauden asialla ja tiukasti vaativan tai vähintäänkin lämpimästi kannattavan juuri tällaista muutosta lakiin.

Mutta mitä tekevätkään Toimittajat ilman rajoja. He esittävät, että julkisen vallan puuttuminen kirjoitteluun tehtäisiin täysin mielivaltaisesti tulkinnanvaraiseksi. Tämä näyttäisi ainakin koskevan tapauksia, joissa kirjoittajan emootiot ja asenteet ovat toisenlaisia kuin jotkut toivovat.

Vihapuheen kriminalisointi merkitsee yksinkertaisesti avoimen valtakirjan antamista sille, jonka mielestä jokin mielipide loukkaa häntä. Enemmänkin, se antaa tämän valtakirjan jopa sille, joka haluaa tulkita tällaisen loukkaantumisen olevan tietyssä tapauksessa mahdollista.

Puoli vuosisataa sitten puuhattiin niin sanottua rauhanlakia. Rauhan vastustaminen oli ja on tietenkin niin törkeä asia, että sen kriminalisointi kuulostaa säädyllisen ihmisen korvaan prima facie aivan oikealta ja kohtuulliselta.

Mutta mitäpä asia olisi merkinnyt käytännössä? Sitä emme tiedä, koska tuota lakia ei koskaan säädetty. On kuitenkin perustellusti arveltu, että rapsuja olisi tullut Neuvostoliiton rauhanpolitiikkaa epäileville tai rienaaville, YYA:n halventajille ja monolle, monille muille, aina rauhankasvatuksen epäilijöitä myöten.

Pelkkä uhka olisi tehokkaasti suitsinut kriittistä kirjoittelua aivan tietyistä asioista. Sellaistahan nimittäin oli ja aika paljonkin.

Nyt sattuu olemaan niin, että tuo tänä päivänä esille nostettu vihapuhe on sisällöltään vähintäänkin yhtä epämääräinen ja tulkinnanvarainen kuin rauhan/rauhanajatuksen loukkaaminen.

Vihapuheen kieltämistä perustellaan tuossa johtavien intellektuellien tuottamassa dokumentissa sillä, että toimittajiin kohdistuvat kampanjat saattaisivat aiheuttaa heissä taipumusta varoa sanojaan. Asialla on jopa ihan oikea englanninkielinen nimi: chilling effect.

Suomeksi tämä tietenkin  tarkoittaa vain sitä, että uutta sensuurilakia kaivataan siis siksi, ettei toimittajien tarvitsisi kärsiä negatiivisesta palautteesta…

Enpä muista moisia argumentteja esitetyn edes missään diktatuurivaltiossa. On täysin käsittämätöntä, että ammatikseen kirjoittavat ryhtyvät vaatimaan aivan köykäisin ammattikuntaperustein sellaista sensuurilakia, jota minkä tahansa diktatuurin tai suvaitsemattoman hallinnon on helppo sitten käyttää mielensä mukaan.

Typeryys pysyy typeryytenä huolimatta siitä, ovatko asenteet kaiken sallivia vai kaiken kieltäviä ja tuodaanko niitä julki runomuodossa tai suorasanaisesti.

Ilkeät kriitikot sanoivat aikoinaan Venäjän 1800-luvun intelligentsijasta, ettei se osannut mitään eikä tiennyt mitään, mutta ihaili kyllä sen sijaan rajattomasti omia asenteitaan.

Tämä saattaa olla kärjistys, sillä jokin tolkkuhan se silläkin porukalla oli. Ei se ainakaan huutanut julkista valtaa apuun kieltämään omien mielipiteidensä arvostelemista.

Kenraalit kirjoittavat

Kenraalit kirjoittavat

P.N. Wrangel, Kenraali Wrangelin muistelmat. Karisto 1989 (1. painos 1930), 344 s. P.N. Krasnov, Kaksoiskotkasta punalippuun I, Otava 1924, 379 s.

Yleensä kenraalit eivät sodissa kaadu, vaan vetäytyvät niiden jälkeen eläkkeelle ja alkavat kirjoittaa. Usein nuo kirjat ovat jäsentenvälisiä selvityksiä, joissa menetetyt voitot ja tohelointien syypäät kerrataan ja unohdetut saavutukset nostetaan niille kuuluvaan arvoon.

Jokainen kenraali sentään kantaa mielessään vastuuta tuhansien miesten kuolemasta ja rampautumisesta, joten onhan asiat syytä perustella niin itselle kuin muille.

Pjotr Nikolajevitš Wrangel oli ansioituneen monitoimimiehen ja muistelijan Nikolai Jegorovitšin poika ja siis hänkin kenraali Hannibalista juontuvaa murjaanisukuakin, osittain.

Wrangelin komea kuva tšerkessiläistakissa ja papaha päässään on kaikille Venäjän kansalaissotaa edes jotenkin tuntevalle tuttu. Vaikka ei kasakoihin kuulunutkaan, komensi Pjotr usein kasakkajoukkoja, muun muassa siperialaista Nertšinskin rykmenttiä.

Siellä hän tutustui myös sellaisiin sangen kiinnostaviin hahmoihin kuin ”hullu paroni” Ungern-Sternberg ja atamaani Semjonov, jotka myöhemmin johtivat paikallista kapinaliikettä bolševikkeja vastaan. Valitettavasti näitä kuvataan vain pikaisesti.

Maailmansota, jossa Venäjän armeija käyttäytyi urhoollisesti, vallankumous, jossa tolkuttomuus sai vallan ja joka ennen pitkää johti koko maan tuhoavaan oklokratiaan, kuvataan kovan ja määrätietoisen, mutta oikeudenmukaisen ja karismaattisen johtajan näkökulmasta.

 Tämä ainakin on lukijalle välittyvä vaikutelma ja asianmukaisesti muistelija jatkaa jäsentenvälisiä selvittelyjä ja kertoo, kenen olivat ne ratkaisevat virheet, joiden takia sota hävittiin.

Sivumennen sanoen, se oli hirmuista sotaa, jossa oman maan alueet ja kansalaiset joutuivat vuorotellen paikalle vyöryvien armeijoiden jyräämäksi.

Kymmenien tuhansien miesten ja hevosten ylläpito riitti jo sinänsä raunioittamaan maan, mutta lisäksi tuli vielä pidättelemätön ryöstö ja terrori, joihin jotkut komentajat suhtautuivat kuin välttämättömään pahaan: näin tekevät bolševikitkin ja hehän ovat nyt voittamassa, vai mitä?

Sitä paitsi armeija sai aina tuhansia vankeja. Mitähän niille oikein mahdettiin tehdä? Vangittuna pitäminen ainakin oli ylivoimainen tehtävä.

Kun vapaaehtoisarmeija vetääntyi Krimille, oli se tuskin enää edes armeija. Pikemmin se oli ryysyläisjoukko vailla huoltoa, toivoa ja taistelutahtoa.

Wrangel otti vastaan tämän joukon johdon elättelemättä turhia kuvitelmia voitosta. Sen sijaan oli kyettävä tuhoutumaan kunnialla.

Ihme kuitenkin tapahtui. Wrangel sai järkevillä uudistuksillaan paikallisen väestön puolelleen ja valoi intoa armeijaansa, joka pystyikin huomattaviin suorituksiin. Bolševikit joutuivat ahtaalle ja heidän tunnuksikseen tuli ”Kaikki Wrangelia vastaan!” ja ”Wrangel on yhä elossa, lopettakaa hänet armotta!” Plakaatit laati alan klassikko Dmitri Moor.

Epäilemättä Wrangelin armeija säilytti kunniansa ja puolentoistasataa tuhatta henkeä perääntyi sitten Krimiltä Konstantinopoliin ja sieltä edelleen eri maihin.

Wrangelin laivaston aluksia joutui muun muassa Tunisian Bizertaan, josta Suomen armeija osti muutaman sille kuuluneen järeän tykin, jotka lienevät yhä jossakin rannikollamme, en nyt muista missä.

Wrangel on kirjoittavaksi kenraaliksi melko tavanomainen ja harrastaa muun muassa aika lailla lähteiden selostamista, mikä on toki myönteistä tämän genren kohdalla.

Wrangelin maine lienee ainakin nyt kaikkialla voittopuolisesti myönteinen. Samaa ei voi sanoa hänen kaimastaan, Donin kasakka Pjotr Nikolajevitš Krasnovista.

Krasnov kasakkajoukkoineen oli ensimmäisiä niistä, jotka yrittivät panna kampoihin sille bolševikkiklikille, joka oli kaapannut vallan Pietarissa. Hänen pieni osastonsa onnistuttiin kuitenkin likvidoimaan ja hän jäi itse vangiksi, mutta vapautettiin kunniasanaa vastaan.

Bolševikeille annettua kunniasanaa ei kai kuitenkaan pidetty kunniassa ja kenraali matkusti kotitanhuvilleen Donille ja aloitti siellä bolševisminvastaisen taistelun, joka tuli kuuluisaksi säälimättömyydestään. Krasnov tukeutui sittemmin saksalaisiin ja siirtyi myöhemmin itsekin Saksaan riitaannuttuaan vapaaehtoisarmeijan komentajan Denikinin kanssa.

Saksassa Krasnov siirtyi kannattamaan Hitleriä ja jopa tämän hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kenraali uskoi, että Hitler voisi nyt vastavuoroisesti toimia Venäjän pelastajan roolissa, kuten Aleksanteri I oli aikoinaan pelastanut Preussin.

Liittoutuneiden voitettua luovuttivat valapattoiset englantilaiset Krasnovin ja muut kasakat Neuvostoliitolle (operaatio Keelhaul). Krasnov hirtettiin maanpetturina.

Tämä tarina lienee yleisestikin tunnettu. Ainakin minulle sen sijaan oli yllätys, että kenraali kunnostautui myös kaunokirjailijana, joka kirjoitti peräti 41 teosta.

Kolmiosainen Kaksoiskotkasta punalippuun kuvaa nuoren sotilaan kehitystä ihanteellisesta ja naiivista kornetista kenraaliksi, joka lopulta tapetaan tšekan kellareissa.

Olen ehtinyt lukea kirjan ensimmäistä osaa vasta puoleen väliin, mutta olen täysin hämmästynyt. Enpä odottanut, että kovassa maineessa oleva kasakkakenraali kirjoittaa niin herkän eläytyvästi ja älykkäästi venäläisen yhteiskunnan eri piireihin kuuluvista ihmisistä ja heidän sielunelämästään.

Mutta Krasnoville ehdotettiinkin aikoinaan jopa Nobelin palkintoa. Olisikohan sellainen mahtanut pelastaa hänet teloitukselta? Ehkä tämä kunnianosoitus ainakin auttoi Knut Hamsunia?

Lukijaa palkitaan

Lehdet valvovat

Hataran muistini mukaan se oli Pontus Artti, Suomen lähettiläs Moskovassa 1920-luvulla, joka jättäessään asemapaikkansa pohdiskeli yleisen ilmapiirin merkitystä maiden välisille suhteille ja tässä tapauksessa nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton välisille.

Muistiossa joka tapauksessa korostettiin, että nykyaikainen sota ei ala tuosta vaan, yhdellä käskyllä kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan sitä täytyy ensin valmistella, jopa vuosia. Valmius sotaan on hankittava muokkaamalla yleistä mielipidettä ja rakentamalla infrastruktuuria, aina strategisista teistä ja rautateistä lähtien.

Muistion kirjoittaja joka tapauksessa suositteli, ettei pitäisi edesauttaa tällaisen prosessin kehittymistä. Sodanvaaran vatkaaminen julkisuudessa saattaa tosiaan edesauttaa sellaisen syntymistä.

Sitten kun päästiin puhumaan jälkiviisaudella, saattoivat jotkut sanoa, että näinhän siinä sitten kävi, kun sitä asiaa jatkuvasti hoettiin ja toiset taas, että enkömä sitä sanonu. Minä sitä viisas olin ja muut tyhmiä, totesivat molemmat.

Munan ja kanan ongelma on ikituore eikä sitä liene syytä tässäkään yrittää ratkaista. Olennaista kai on, että mielialojen suotuisa tai epäsuotuisa kehittyminen on prosessi, jossa osapuolet voivat ruokkia toisiaan. Fiksumpi lienee se, joka koettaa epätervettä menoa hillitä.

1920-luvulla harjoitettiin Suomessa laajaa sotilasvakoilua ja maanalaista toimintaa, jonka tarkoituksena oli aseellinen toiminta maahan hyökkäävän vihollisen saapuessa. Tästä olisi halukkaille paljon uutta materiaalia tarjolla siinä aineistossa, jota Venäjältä on hiljattain saatu Kansallisarkistoon. Lehdetkin tiesivät asioista aikoinaan hiukkasen.

1930-luvulla taas riitti lehdissä juttua kummituslennoista ja punalaivaston harjoituksista. Vuonna 1938 iski jo Helsinkiin suoranainen paniikki, kun kaikki saivat päähänsä, että nyt ne sitten tulevat.

Tulivathan ne sitten, myöhemmin, tai oikeastaan vain yrittivät tulla. Jälkeenpäin tietenkin on aina löytynyt joku, joka väittää, ettei sellaista edes yritetty ja muuan pelle jopa väittää, että valtava lentoarmada saapui keväällä 1944 Helsinkiin varta vasten pudottaakseen pomminsa mereen…

Mutta tämä vie jo sivupoluille. Joka tapauksessa sota sitten syttyikin, eikä suomalaisille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin taistella tai antautua. Jälkimmäistä ei tapahtunut ja on toki mahdollista, että asiassa oli osansa juuri sillä moraalisella varustautumisella, jota meillä harjoitettiin. Ehkäpä siis annetaan sille plusmerkki, eikä valiteta?

Historiassa syiden ja seurausten löytäminen on useinkin jopa mahdotonta. Erityisesti asia koskee tapauksia, joissa yhden riittävän syyn toteaminen ei ole mahdollista. Varautuminen sotiin erilaisissa tapauksissa on jokaisen yleisesikunnan arkipäivää ja tuskin erityisesti Suomen suunnalla selitettävissä minkään lehtikirjoittelun avulla.

Mutta kyllähän sitä kirjoiteltiinkin, puolin ja toisin.

On kuitenkin otettava huomioon, että meillä tuolloin suuret ja vakavasti otettavat lehdet käyttivät varsin säädyllistä puheenpartta. Varsinainen haukkuminen, johon sivumennen sanoen naapuri antoi yllin kyllin aihetta, tapahtui pienten poliittisten ryhmäkuntien pienten aviisien toimesta.

Naapurissa Suomi-kuvaa taas kehiteltiin tavalla, josta antavat riittävän käsityksen jo ne pilakuvat, joita silloin tällöin julkaistiin, ihan hauska kirjan aihe, muuten.

Mutta kaikki tämä kuuluu aikakauteen, joka itse asiassa oli yhden pitkän eurooppalaisen sisällissodan kahden kauden välinen tauko. Neuvostoliitto oli avoimesti terrorivaltio ja samanlaiseksi kehittyi myös Saksa. Ei niiltä kannattanut odottaa mitään säädyllisyyttä ja jo pelkästään tämä tosiseikka antoi oman sävynsä aikakaudelle ja sen odotuksille.

Odotukset täyttyivät runsain mitoin ja se sota, jonka oletettiin tulevan, oli ihan yhtä paha kuin oli pelättykin. Asiaa ei suinkaan parantanut se, että siihen oli niin hyvin valmistauduttu. Jotkut tosin muistavat aina valittaa, että olisi pitänyt sijoittaa asian valmisteluun paljon enemmän, mutta olihan sille rahalle muutakin käyttöä.

Nykyisiä lehtiä lukiessa tulee aina silloin tällöin mieleen, että kovasti näyttävät monet uskovan sotien merkitykseen myös nykymaailman ongelmien ratkaisijana. Rahaakin tarvittaisiin jo nyt, ja paljon.

Toki Venäjä on ollut asiassa edelläkävijä ja joistakin ehkä näyttää, että se on saanut sen vaarallisen käsityksen, että väkivalta kannattaa.

Itse rohkenen asiaa epäillä. Venäjä on niin perusteellisesti ryypännyt fataalinsa, kuten Paasikivi sanoisi, että se tuskin pystyy korvaamaan itselleen aiheuttamaansa vahinkoa koskaan eli siis yhden sukupolven mittaan.

Sen sijaan, että Euraasian unioni olisi EU:n kaltainen tai mieluummin jonkin verran parempi ja jäsenilleen turvallinen yhteisö, jolla on tässä maailmassa myös taloudellista ja sivistyksellistä merkitystä, on Venäjän naapureina vain joukko kyräileviä ja epäluuloisia naapureita, jotka kynsin hampain varjelevat itsenäisyyttään.

Russofobinen hysteria, josta mielestäni voi puhua, on tietenkin ensi sijassa Venäjän johdon omasta typeryydestä aiheutunut tila. Vanhaan venäläiseen tapaan siinä on haluttu saada tulosta aikaan komentamalla ja lyömällä ja päästy juuri vastakkaiseen tulokseen.

Muistakaamme nyt vaikkapa Venäjä-suuntauksen mennyttä suurta kannatusta sen naapurimaissa, Ukraina ja Georgia räikeimpinä esimerkkeinä.

Mutta olipa syy kenen tahansa, ikävää ja vaarallista jännityksen kiristämisen prosessia ei pidä ruokkia. Meidän nykyinen lehdistömme on nostanut valtavan haloon siitä, että venäläiset ostajat ovat hankkineet nimiinsä tontteja Turun saaristosta. Niiden kautta kulkee peräti 7.9 prosenttia maamme ulkomaankaupasta…

Mieleen tulee, että luojan kiitos, noita tontteja ei ole valtateiden varsilla. Voin vain kuvitella, miten vaikkapa nelostie voitaisiin katkaista piikkimatoilla, joita pikkuhiljaa kasattaisiin johonkin venäläisten hallitsemaan latoon.

Mutta en viitsi maalata enempää uhkakuvia, muut ovat sitä tehneet jo aivan riittävästi.

Kun tämän asian vatkaaminen muutama vuosi sitten alkoi, suosittelin, että poliisi menee ja tekee kotietsinnän. Mikäli miinoja, raketteja ja tykistöä löytyy, on se takavarikoitava ja julistettava valtiolle menetetyksi. Sitä paitsi lienee hyvin helppoa tarvittaessa tuhota nämä kohteet tulella ja mie… anteeksi puskutraktoreilla, mikäli kansallinen turvallisuus niin vaatii.

Nyt kuuluu löydetyn kolme esinettä, joita epäillään keräilyaseiksi.

Mainitsemalla tämän en toki halua vähätellä koko asian potentiaalista vaarallisuutta koko kansalliselle olemassaolollemme ja tulevien sukupolvienkin turvallisuudelle.

Se nyt kuitenkin tekisi mieleni sanoa, että valtavan metelin nostaminen asiasta toki palvelee roskalehdistöä, joka on aina rahastanut sensaatiolle.

Se, että nuo synnyttävät vuoret saavat aikaan vain naurettavan hiiren, on taas tällaisissa yhteyksissä se tavallinen tarina, joka ei edes naurata ketään. Onhan itse ihanan karmaiseva sensaation nautinto juuri se asia, jota lukijat lehdistä haluavat.

Ja ketäpä lehdistö palvelisi, ellei lukijoitaan?

Siinäpä kysymys. Ei se nyt havaintojeni mukaan ainakaan normaalia, rauhallista kehitystä palvele.