Kulttuurin katkokset ja Venäjä

Aito kulttuuri ja aikakausien yhteys

”Koko Eurooppa on parrakas akka” lausahti hiljattain eräässä venäläisessä TV-ohjelmassa Aleksandr Prohanov, jota ei enää tarvitse suomalaisillekaan esitellä.

Asenne on ymmärrettävä. Kulttuurin nimellä kulkevissa esityksissä tarjoillaan nykyään kaikenlaisia helppohintaisia tekeleitä, joiden ottaminen vakavasti osoittaisi vain huumorintajun puutetta. Paljoakaan liioittelematta voi sanoa, että tämän hetken länsimainen kulttuuri muistuttaa haisevaa ruumista ja suuri kiinnostus sitä kohtaan on todennäköisemmin osoitus perversseistä taipumuksista kuin korkeasta sivistystasosta.

Mutta kulttuurin kenttä on laaja. Parrakkaiden naisten ja ulosteilla maalaavien taiteilijoiden ohella siihen kuuluu yhä se korkeakulttuurinen perintö, jonka ovat tuottaneet suuret aikakaudet ja niiden jaloimmat henget. Omien lähtökohtiensa pohjalta länsimaat ovat tuottaneet maailmanhistorian hienoimmat saavutukset. Joidenkin muiden kulttuurien piirissä on luultavasti päästy yhtä pitkälle, joskin eri pohjalta. Kulttuureja, kuten uskontojakaan ei liene mahdollista asettaa ainakaan selkeään arvojärjestykseen vaikka mieli teksi. Olennaista on, että ne omassa piirissään täyttävät tehtävänsä, ihmisen hengen kohottamisen niihin korkeuksiin, jotka hänelle ovat mahdolliset.

Olisi rohkeata väittää, ettei kulttuuri voi rappeutua. Luultavasti se voi ja monessakin mielessä. Vain mikäli hyväksymme nihilistisen ajatuksen kulttuurin arvovapaudesta ja täydellisestä relativismista, saatamme kirkkain silmin päästää suustamme moisen sammakon. Mutta rappiosta erottautuminen, sen ulkopuolelle asettuminen tai peräti kehityksen kääntäminen uuteen nousuun onkin jo mutkikkaampi tehtävä. On pelättävissä, ettei se ole ihmisvoimin suoritettavissa. Kyse on niin suurista prosesseista, että ne tulevat jos ovat tullakseen, mutta eivät ole suurimmankaan neron, saati diktaattorin määrättävissä.

Pyrkimys rappion kääntämiseksi uudeksi nousuksi on tietenkin historiasta tuttu. Roomalaisajan jälkeen tunnetuimpia yrityksiä ovat natsien ja kommunistien suuret kampanjat, joissa kirjoja poltettiin ja tuotettiin mahtipontista sälää, jossa muka ilmeni jälleen aito ja terve elinvoima väsyneen ja kieroutuneen tuherruksen sijaan. Natsien kampanja lienee kaikkien muistissa, mutta harvemmat ehkä tuntevat Neuvostoliiton 1930-luvun kulttuurikampanjaa, johon värvättiin mukaan myös laajasti Euroopan ”edistyksellisiä” piirejä, jotka pitivät selviönä, että natsien vihollisen täytyi olla aidon kulttuurin asialla.

Itse kukin varmaan muistaa erään Herr Schlageterin suuhun pannun repliikin siitä, että kuullessaan sanan ”kulttuuri” hän poistaa pistoolistaan varmistimen. Saksassa tuo sana oli siinä määrin assosioitunut kulttuuribolsevikkeihin, juutalaisiin ja kaikenkarvaisiin pervoihin, että niitä vastaan sovinnaisesti ja autoritaarisesti ajattelevia kunnon kansalaisia oli hyvä mobilisoida.

Mutta myös Neuvostoliitossa taistelu ”aidon” kulttuurin puolesta suuntautui nimenomaisesti sitä hedonismia ja ”harhaviettisyyttä” vastaan, jota porvarillisen yhteiskunnan katsottiin mädätessään tuottavan. Maksim Gorki, kirjeissään läntiselle älymystölle puolusti kollektivisointia ja luki madonluvut porvarillisille perversioille, joita läntinen kulttuuri oli tulvillaan. Koko ”sosialistinen realismi” perusteli erinomaisuuttaan sillä ajatuksella, että se jatkaa eteenpäin läntisen kulttuurin suurta traditiota hyläten sen umpikujan, johon porvarillinen yhteiskunta sen oli saattanut. Neuvostokulttuuri lauloi oikeiden sankarien ylistystä, kun taas porvarillinen kertoi rosvoista ja huijareista, prostituoiduista, pornografiasta ja muusta ala-arvoisesta.

On vanha huomio, että natsien ja kommunistien aatteellinen taide muodostui niin samanlaiseksi, että niiden tuotteita olisi hyvin voitu vaihtaa. Kun nimilaput olisi myös vaihdettu ei kukaan olisi huomannut mitään omituista. Kuitenkin, kaiken tuon mahtipontisen poseerauksen ohella molemmat totalitaariset systeemit myös kunnioittivat sitä klassista kulttuuriperintöä, jonka todellisia jatkajia ne väittivät olevansa.

Natsien kulttuuripolitiikasta jäi historiaan tuskin muuta kuin alaviite. Neuvostoliitto sen sijaan sai nauttia sosialistisen realismin hedelmistä parin sukupolven ajan. Itse asiassa tuona aikana kyllä todella tuotettiin hyvin merkittävää korkeakulttuuria, jonka arvon voivat kiistää vain ne, joiden mielestä kulttuurilla ei oikeastaan ole sen kummempaa arvoa. Mielestäni tämä aidon kulttuurin tietynlainen suosiminen keinotekoisen ja mahtailevan puoluekantaisuuden rinnalla oli itse asiassa sellainen systeemin ristiriita, joka merkittävästi edisti sen hajoamista. Kommunismin barbaarisuuksia voitiin yrittää todistaa kulttuurin uusimmaksi ja korkeimmaksi kehitysvaiheeksi, mutta vain hölmöt pystyivät sitä uskomaan.

Hölmöjen merkitystä historiassa ei kyllä kannata vähätellä ja tunnettu lausahdus siitä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan, on aivan uskottava. Mikäli joku vielä kannattaa postmodernismia, hän sitä paitsi arvostanee tuota mainittua joukkoa aivan erityisesti. Onhan se ainakin määrällisesti suuri eikä sen tasosta ole mahdollista esittää perusteltuja väittämiä.

Näin siis lännessä. Venäjällä ajatus aidosta kulttuurista ja sen piirissä vallitsevasta hierarkiasta sen sijaan on täysin voimissaan. Venäjän tiedeakatemian filosofian instituutin tieteellinen varajohtaja Sergei Nikolski ilmaisi hiljattain Nezavisimaja Gazetassa huolestumisensa siitä, että Venäjän kulttuuri on vaarassa menettää historiallisen perintönsä (svjaz vremjon). Irtautuminen edellisestä aikakaudesta, joka on tapahtumassa, hukkaa sen tuottamat hedelmät.

Hänen mielestään tällainen historiallinen katkos, razryv vremjon, tapahtui vuoden 1917 mullistuksessa, joka merkitsi kulttuurin romahdusta. Yhteiskunta jäi ilman henkisiä johtajia ja niiden sijasta valtaan tulivat fanaatikot ja politikoijat, joiden piirissä ei ollut juuri lainkaan todella sivistyneitä ihmisiä. Oikeuden ja kulttuurin tilalle tuli korvikkeita, oman ajan ja menneisyyden kriittisen pohdinnan tilalle tulivat fantasiat halutusta tulevaisuudesta.

Toinen vastaava historiallinen katkos tapahtui Neuvostoliiton romahtaessa. Mennyt pohja oli romahtanut eikä uutta ollut. Nytkin ollaan pattitilanteessa, kun pitäisi kehittyä eikä pystytä kehittymään. Maidan Ukrainassa on varoittava merkki siitä villi-ihmisyyden tilasta, jossa entisen Neuvostoliiton kansojen suuret joukot ovat.

Nikolski on erityisen huolestunut eliitistä ja ”eliittien eliitistä”, jonka olisi noustava maan henkiseen johtoon. Se ei nyt onnistu, sillä eliitti on sulkeutunut ja maho. Järjestelmä, jossa ei ole oikeusvaltiota eikä sosiaalisen nousun mekanismeja, ei pysty kehittymään ja on tapahtumassa kolmas ”historiallinen katkos”.

Kirjoittaja käyttää synkkiä värejä ja sanoo, että ”ruumis haisee jo”. Valta etsii nyt kannatusta kansan kaikkein valistumattomimman osan piiristä (людье). Suurten joukkojen sivistystaso on Nikolskin mielestä venäläisen yhteiskunnan suurin ongelma.

Hän väittää, että Venäjällä on menossa täysimittainen kulttuurinen katastrofi. Kulttuurin todelliset arvot ja mieli on korvattu jäljitelmillä. Lisäksi sivistyneistön kerrostuma on taantunut, se on hajanainen, neuvoton ja arvovaltansa menettänyt. Sillä ei ole enää vaikutusvaltaa politiikkaan, talouteen eikä kulttuuripolitiikkaan eikä se enää oikein pysty uusiutumaankaan. Skeptisyys ja pessimismi ovat vallalla ja muuttoa ulkomaille tapahtuu.

Nikolskin mielestä tilanteen voisi pelastaa ennen muuta kaksi asiaa: oikeusvaltion palauttaminen ja massiivinen sivistystyö. Edellä mainittu on olennainen, sillä vain oikeus muodostaa kansalaisuuden perustan. Uskonto ja etnisyys ovat tärkeitä, mutta jos oikeus ja etnisyys työnnetään taka-alalle, nousevat etualalle klerikalismi ja nationalismi ja ”puhdas usko” ja ”puhdas veri”.

Nyt olisi Venäjällä saatava palautetuksi laaja kulttuurieliitin kerros ja voitettava ”historian katkos”. Tähän tarvittaisiin myös riittävää tukea valtion ja yhteiskunnan taholta, arvelee kirjoittaja.

Mielestäni Nikolskin näkemys on monessa suhteessa kiinnostava, ei vähiten siksi, että hän pitää kulttuurin tilaa Venäjällä huolestuttavampana kuin lännessä, mihin hän lyhyesti viittaa. Venäjällä ollaan kyllä suuriäänisesti kannattamassa ”todellista” kulttuuria ”partaisten akkojen” sijasta ja vannotaan hyvyyden, totuuden ja kauneuden nimiin. Mutta hedelmistään puu tunnetaan. Hyviä asioita on ennenkin kannatettu, vieläpä aivan erityisesti niiden toimesta, jotka käytännössä harrastivat jotakin aivan muuta.

Jostakin syystä en oikein osaa ottaa, että kansanjoukot entisessä Neuvostoliitossa olisivat erityisen villissä tilassa ja alttiita jonkinlaiselle fasismille, kuten Nikolski varsin avoimesti vihjaa. Luulen, että vaikka kulttuurin harrastus ja tuntemus siellä on massojen keskuudessa ilmeisen heiveröisellä pohjalla, on tilanne lännessä todennäköisesti vielä paljon huonompi. Molemmissa maissa barbaarisuuden puhkeamista kukoistukseen kuitenkin jarruttaa konsumerismi, joka riittää mainiosti sammuttamaan myös henkisen nälän ja janon niin kauan kuin tavaraa riittää.

Mutta sitten kun jaettavaa ei enää olekaan, kuten nyt Ukrainassa, voi tilanne muuttua rajusti. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että vanhan reaalisosialismin perintö, jossa sodalla ja patriotismilla oli erittäin vankka asema, tekee ihmiset siellä alttiiksi väkivaltaisille liikkeille, jos niitä tarvitaan täyttämään jotakin tarvetta. Ja johtajat tarvitsevat kannatusta kaikkialla. Näin on aivan erityisesti demokratioissa, jollainen Venäjäkin on. Koska sen piirissä normaali eliitin muodostuminen on estynyt, kuten Nikolski kuvaa, se saattaa olla varsin räjähdysherkkä, mikäli pahoja häiriöitä tulee tai kun niitä tulee.

En ymmärrä niitä, jotka uskovat, että suuret mullistukset Venäjällä olisivat meille, tai lännelle hyvä ja toivottava asia. Todellinen ja luotettava jatkuvuus hyvässä ja pahassa voi olla kaikkien etujen mukaista. Irrottautuminen historian jatkuvuudesta voidaan tehdä myös jatkuvuuden nimiin vannomalla ja juuri näin saattaa olla nyt tapahtumassa. Voiko Venäjästä tulla jälleen myös kulttuurinen suurvalta, ei liene mahtikäskyllä ratkaistavissa, se luultavasti on asia, joka kuuluisi pikemmin Nikolskin tarkoittaman kulttuurisen eliitin kuin vaikkapa Izborskin klubin tai Putinin hallinnon toimialaan.

Huomenna on sitten sota?

Huomenna on sitten sota

Завтра война! Вооруженные силы

и военная реформа в России.

Москва, Книжный мир, 2013. 383 с.

Juuri ennen toisen maailmansodan alkamista oli Neuvostoliiton suuri iskelmäsuosikki nimeltään Jesli zavtra vojna – jos huomenna syttyisi sota. Sanat ja sävelen voi helposti löytää netistä: Если завтра война, если завтра в поход, будь сегодня к походу готов!

Moskovalainen tutkija Aleksandr Nevežin, joka tuntee erinomaisesti tuon ajan kulttuurin ja propagandan maailmat, on korostanut, miten voimakkaasti neuvostokansalle syötettiin ajatusta siitä, että Puna-armeija oli voittamaton ja että tuleva sota ratkaistaisiin vihollisen alueella ja vähällä verellä, jopa suorastaan hämmästyttävän vähäisillä menetyksillä.

Talvisota, joka alkoi tuon hitin vielä ollessa suuressa suosiossa, oli sitäkin suurempi sokki hyökkääjälle. Kuten mielipidetarkkailu osoitti, niin rintamalla kuin selustassa saatiin pian tyrmistyä siitä, miten perusteellisesti pientä Suomea vastaan käyty sota sekoitti niin tuotannon kuin jakelun. Yhtäkkiä olikin pulaa kaikesta, Leningradin sairaalat täyttyivät haavoittuneista, veri vuoti virtanaan, eikä tulosta syntynyt…

Tarinat vorošilovilaisista yhteislaukauksista, lentäjä-ässien huimista uroteoista ja uuden neuvostoihmisen joukkosankaruudesta olivat syntyneet pikemmin kirjoituspöydillä kuin todellisuudessa. Sota, vieläpä nimenomaan Suomen valloittaminen oli hyvin vakava asia, eikä mikään huviretki, jossa vihollinen lakaistiin hatuilla pois tieltä, moitti Stalin upseeristoa kritiikkiseminaarissa pian sodan jälkeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saatiin havaita, että vain johtaja oli käsittänyt kaiken oikein ja pölkkypäät taas aivan väärin. Ei se jäänyt viimeiseksikään.

Emme kuitenkaan voi tuomita tavallista Ivan Ivanovitšiä tai Marija Ivanovnaa siitä, että he ottivat propagandan tosissaan. Siihen oli panostettu valtavasti ja kaikesta päätellen myös johtajat uskoivat siihen itse. Tähän viittasi myös puna-armeijan ryhmitys vielä kesällä 1941, kun talvisodasta oli jo hieman opittu. Tuskin voimme edes tuomita Neuvostoliiton johtoa siitä, että se panosti valtavasti juuri aseistukseen 1930-luvun lopulla, vaikka kansa eli kurjasti. Myös Saksa rakensi sotavoimaa niin nopeasti kuin pystyi, eikä sen häikäilemättömyydestä ollut epäilystä.

Toinen asia on sen sijaan se sopimus, joka 23.9.1939 päästi sodan valloilleen. Apologeetat löytävät sille jälkeenpäin mielin määrin perusteita, mutta tuossa vaiheessa sen kohtalokasta merkitystä oli mahdotonta ymmärtää väärin ja sen kyynisyys hämmästytti vielä niitäkin, jotka olivat jo saaneet nähdä molempien osapuolten touhuista yhtä ja toista.

Mutta vuonna 1939, samoin kuin vuonna 1914 kaikille oli selvää, että tulossa oli sota. 1900-luvun alussa valtakunnat olivat jännittäneet voimavaransa äärimmilleen rakentaessaan arsenaaleja, ammuksia ja kaikkein uudenaikaisimpia aseita, kuten valtavia dreadnoughteja, joiden piti olla samaan aikaan sekä ylivoimaisen tehokkaita että haavoittumattomia. Makasiinikiväärit ja kuularuiskut oli kehitetty uskomattoman tulivoimaisiksi, tykistö ampui kymmenien kilometrien päähän ja lentoasekin vaikutti lupaavalta aselajilta.

Kun sota syttyi, oli kaikkien osapuolten helpotus aitoa ja riemu vilpitöntä. Päästiinpä viimeinkin antamaan turpaan saksalaista, ranskalaista, venäläistä ja monia muitakin, joista ei oikeastaan tiedetty mitään, mutta joilla omasta puolestaan kuului olevan aivan samanlaisia hankkeita ja haluja.

Vuonna 1939 taas oli kaikilla Euroopan kansoilla runsaasti hampaankolossa toisiaan vastaan. Miljoonia ihmisiä oli tapettu eikä oikeuden toteutuminen vain ottanut tapahtuakseen. Pikemmin päinvastoin. Niinpä varustauduttiin vakain tuumin. Aseteollisuus tuotti valtavia määriä materiaalia. Kukaan ei ihan varmasti tiennyt, ketä vastaan sitä tultaisiin käyttämään ja miksi, mutta jokainen ymmärsi, että käyttämään tultaisiin ja että kyseessä oli hyvin vakava, vastuullinen ja kunniakas tehtävä.

Pystyikö joku ihan oikeasti ennustamaan, miten toinen maailmansota syttyisi ja kehittyisi? En usko sitä. Töikseen ajatteleville ja kirjoittaville tietenkin sattui onnenkantamoisia. Yleisesikunnat tekivät suunnitelmia kaiken maailman mahdollisuuksia varten, mutta jos joku väitti tietävänsä, miten kaikki oikeasti menisi, hän valehteli yhtä paljon kuin neuvostopropaganda, joka kertoi etukäteen, että edessä oli kevyt ja voitokas hyökkäyssota.

Stalinille ei varmastikaan ollut epämieluista nähdä Saksan ja länsivaltojen joutuvan sotaan. Tästä hän saattoi olla jopa varma solmiessaan sopimuksen Saksan kanssa. Vielä vähemmän epämiellyttävää oli marssittaa puna-armeija halki Itä-Euroopan sen alueen, joka myöhemmässä historiankirjoituksessa tunnettaisiin nimellä The Bloodlands. Tässähän oli kyseessä historiallisen vääryyden korjaaminen, kuten jokaiselle oli ilmeistä viimeistään vuonna 1945, jolloin myös länsiliittoutuneet hyväksyivät Neuvostoliiton ja Saksan syksyn 1939 ystävyys- ja rajasopimuksen alueelliset määräykset.

Mutta historiallisten vääryyksien korjaaminen ei ole kovin mielenkiintoinen asia. Niitä nimittäin riittää loputtomasti ja suurella varmuudella voidaan sanoa, että yhden sellaisen korjaaminen tuottaa yhden tai useampia uusia. Ajatellaan nyt vaikka mahdollista Karjalan palautusta, jota joukko sekopäitä näyttää yhä vaativan. Luuleeko joku tosissaan, että tässä nimenomaisessa kysymyksessä olisi mahdollista korjata yhtä vääryyttä tekemättä yhtä suurta uutta? Ja luuleeko joku, ettei tätä vääryyttä sitten koskaan yritettäisi korjata?

No, olihan meillä tässä matoisessa maailmassa melko pitkä aikakausi, jolloin historiallisten vääryyksien korjaaminen ei näyttänyt kiinnostavan oikeastaan ketään, vaikka juuri silloin olivat vielä hengissä ne, jotka olivat saaneet noista vääryyksistä kärsiä. Tilanne taitaa nyt olla toinen ja tämä on se huolestuttava asia.

On varsin murheellista ja masentavaa nähdä, miten erilaiset kiilusilmäiset tolvanat, jotka ovat lyöttäytyneet yhteen asiaansa ajaakseen, puhuvat taas eri maissa sodan väistämättömyydestä kuin jokapäiväisestä leivästä. Syy mahdollisen sodan syttymiselle on aivan epäselvä ja liikkuu parhaimmillaankin erittäin korkealla abstraktiotasolla. Kysymys näyttää suorastaan olevan siitä, että tulevaisuudessa taistelevat osapuolet edustavat erilaista sivilisaatiota, jotka eivät voi elää rauhassa keskenään.

Puhun tässä nyt erityisesti kirjasta nimeltä Huomenna on sota (Завтра война!), jonka on julkaissut ns. Izborskin klubi vuonna 2013. Kirjassa keskustelee joukko klubin jäseniä ja ilmeisesti lisäksi muita siihen kuulumattomia, ammattisotilaita, tutkijoita ja poliitikkoja. Mukana ovat esimerkiksi Aleksandr Prohanov, kenraalieversti Leonid Ivašov, varapääministeri Dmitri Rogozin, futurologi Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), journalisti Mihail Ramm ja monet muut alan asiantuntijat, mukana armeijan terävintä kärkeä.

Kirjan teemana on Venäjän asevoimien reformi, josta monet kirjoittajista ja panelisteista ovat huolissaan. Joidenkin mielestä tilanne nimittäin on aivan surkea, erityisesti edellisen puolustusministeri Serdjukovin jäljiltä, jonka aikana lähdettiin siitä, ettei varsinaista sotaa enää tulisikaan, vaan voitaisiin varautua vain rajoitettuihin operaatioihin esimerkiksi terroristeja ja separatisteja vastaan.

Vuonna 2013 kokoontuneet keskustelijat saattoivat todeta, että tilanne oli nyt muuttunut. Tämä näytti herättäneen suurta iloa heidän keskuudessaan.

On tietenkin selvää, että ammattimiehet joutuvat kantamaan huolta erikoisalansa menestyksestä. Sotilaiden huolena on, ettei armeija ole hampaaton hyökkääjää vastaan eikä esivallan miekantuppi jää tyhjäksi. Tämä on oikein ja ymmärrettävää.

Miksi siis käytin alatyylistä ilmausta tästä joukosta, joka vain pyrkii hoitamaan työnsä hyvin?

Syy on se, että se mentaliteetti, joka on todettavissa eräiden kirjoittajien ja puhujien puheenvuoroista, kuulostaa eräissä tapauksissa perverssin ilahtuneelta ja tuo mieleen vuodet 1914 ja 1939. Se, että ”vain kuuro voi olla kuulematta sotarumpujen pärinää”, näyttää elähdyttävän joitakin. Valtavat panostukset aseisiin saavat aplodeja, samoin se, että Venäjän asevoimille on nyt luvassa maailmanluokan rooli eikä enää provinsiaalisen vahtikoiran virka.

No mutta miksei venäläisillä olisi oikeutta asevoimiensa kehittämiseen ja maailmanlaajuiseen poliittiseen rooliin siinä missä muillakin? Ja Suomellakin on armeija, jonka mahdollisuuksia pärjätä naapurille taistelukentällä pohdiskellaan innokkaasti iltapäivälehdissä, ikään kuin mitä tahansa arkista, mutta tärkeää kysymystä.

No toki! Oikeus on ja sotilaille tämän alan kysymysten pohdiskelu on jopa sitä työtä, josta heille maksetaan palkkaa. Harrastetaan nyt vaan vaikka koko kansa lastenkamarista lähtien sotapelejä ja leikkejä, joissa kokeillaan, miten paljon vainolaisesta saataisiin missäkin vaiheessa verta laskettua ja mikä riittäisi torjuntavoittoihin tai vastaaviin suorituksiin. Se on oikeasti jännittävää ja mahdollisesti kai myös hyödyllistä.

Oikeus valmistautua suurimittaiseen ihmisteurastukseen on hyvin todennäköisesti olemassa ainakin muodollisesti. Ongelmallinen asia on, että se henki, joka nyt näyttää elähdyttävän sotilaita eri tahoilla, vaikuttaa kyynisen hyväuskoiselta, mikäli sanontaa voi käyttää. Nyt on olemassa tarkkuusaseita, joilla toimitaan vihollisen alueella ja pärjätään vähällä verellä. Uuden sukupolven aseisiin sijoitetaan valtavia summia ja niitä on ehdottomasti saatava mahdollisimman monelle maailman kolkalle, esimerkiksi tietenkin Suomeen. Kukaan ei oikeastaan tiedä miksi näin on, mutta ehkä niitä on hankittava juuri siksi, ettei kukaan tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään muuta kuin että sotarummut tuntuvat jossakin pärisevän.

Koska tämä ilmiö, nuorten ja hieman vanhempienkin miesten innostuminen sodasta, jota he eivät ole kokeneet, on historiasta liiankin tuttua, otan vapauden suhtautua heihin hiukan resignoituneella ylenkatseella ja käyttää alatyylisiä ilmauksia. Toivon, että tämä suhtautumistapa leviää ja että sillä on myönteistä vaikutusta maailman kohtaloon.

Kulttuurin itsenäisyysjulistus Venäjällä?

Kulttuurinen itsenäisyysjulistus?

Huhtikuussa Venäjän intelligentsija sai taas kerran hätkähtää, kun uuden kulttuuripolitiikan projektista tuli  julkisuuteen ”materiaalia ja ehdotuksia”. Teesi, jonka mukaan Venäjä ei ole Eurooppaa näytti olevan dokumentin kulmakivenä. Puhuttiin myös siitä, että dokumentissa irtisanouduttiin niin multikulturalismista kuin suvaitsevaisuudesta. Puheet internetin ”saastumisesta” herättivät pahoja aavistuksia.

Mihail Jampolski New Times-lehdessä oli hyvin pessimistinen ja ironisoi, että dokumentista tuli sellainen vaikutelma, että sen tekijät olivat yrittäneet kaikkeensa pystyäkseen hahmottelemaan venäläisen kulttuurin erikoispiirteet, mutta eivät saaneet aikaan mitään: ”Niin, olemme kristittyjä, olemme hyviä, olemme konservatiivisia ja erilaisia kuin kaikki muut. Ja siinä se oikeastaan onkin. (Tyhjyyttä) ei pysty täyttämään millään paitsi mielettömillä fraaseilla yhteisyydestä (sobornost), rakkaudesta vallanpitäjiä kohtaan ja korkeasta moraalista. Kyse on itse asiassa vanhasta Uvarovin kolminaisuudesta, ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus.”

Novaja Gazetan Dmitri Bykov oli optimistisempi ja totesi, että projektin lopullista kehittelyä johtaa Vladimir Iljitsh Tolstoi, joka on miltei yhtä viisas kuin esi-isänsä ja yhtä viekas kuin kaimansa… Hän ei tulisi sallimaan mitään ilmeistä idiotismia.

Toukokuun 16. päivänä Venäjän presidentin kotisivulle ilmestynyt dokumentti ”Valtion kulttuuripolitiikan perusteet” onkin itse asiassa ilmaisuiltaan melko maltillinen. Sekään ei ole vielä lopullinen kulttuurin koodeksi, vaan vielä avoin yhteiskunnalliselle keskustelulle. Siinä ei enää sanota, että Venäjä ei olisi Eurooppaa, sen sijaan siinä kyllä puhutaan useaan otteeseen Venäjän kulttuurisesta itsenäisyydestä. Lisäksi luetellaan perusarvot, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan täysiarvoiselle elämälle. Näitä ovat ennen muuta rehellisyys, totuudellisuus, lainkuuliaisuus, isänmaanrakkaus, epäitsekkyys, väkivallan, varastamisen, panettelun ja kateuden tuomitseminen, perhearvot, puhtaus, hyvyys ja armeliaisuus, sanansa pitäminen, vanhempien kunnioittaminen ja rehellisen työn kunnioitus.

Täyttä tavaraa siis ja kauniita asioita. Se, joka haluaa nämä arvot kiistää, saattaa kansan syvien rivien keskuudessa leimautua juuri sellaiseksi, kuin liberaalit on Venäjällä perestroikasta lähtien opittukin tuntemaan.

Vaikka projektissa ei enää ole kovinkaan raflaavia, asioita retoriikkaa lukuun ottamatta, huomiota herättävät kohdat sellaiset kuin julistus, jonka mukaan kulttuuri vaikuttaa kaikkiin valtion politiikan aspekteihin ja yhteiskunnallisiin elämänpiireihin. Myös internetin ”saastuneisuus” ja ihmisten rajoitettu medialukutaito todetaan ongelmiksi.

Koska kyseessä siis yhä on vain luonnos, ei siitä kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, miten havaitut ongelmat on määrä ratkaista. Edellä mainitun Mihail Jampolskin mielestä yksi asia kuitenkin on vakava ja vaarallinen. Kyse on siitä, että ensimmäisten kymmenen presidenttivuotensa aikana Putin kunnioitti sitä ajatusta, että on olemassa elämänpiirejä, jotka ovat politiikan kannalta neutraaleja. Tämähän onkin perinteinen liberalismin perusoletus. Nyt tilanne näyttää tämän dokumentin perusteella muuttuneen.

Silloin kun politiikkaa aletaan tunkea kaikille yhteiskunnallisille tasoille, vaikkapa ihmisten seksuaalielämään tai perheeseen, ylitetään se raja, joka erottaa liberaalin ja totalitaarisen yhteiskunnan. Jampolski ottaa esimerkiksi Carl Schmittin, jonka teoriat miellyttivät aikoinaan myös natseja. Nyt Putin näyttää hänen mielestään menevän samaan suuntaan kuin aikoinaan natsit, joita innosti ajatus kaiken poliittisuudesta.

Tässä voi tietenkin todeta, että tuo kaiken politisoiminen on ollut erityisen suosittua vasemmiston piirissä, kukapa ei tuntisi tokaisua henkilökohtaisen poliittisuudesta. Suomessakin se taitaa olla juuri Tutkijaliitto, joka on julkaissut Schmittin tekstejä.

Tiedä nyt sitten, millainen tämä Venäjän uusi kulttuuripolitiikan peruskirja tulee olemaan, joka tapauksessa tuntuu siltä, että rinnastus kreivi Uvarovin ”viralliseen kansallisuusoppiin” vuodelta 1833 on melko osuva. Tuohon aikaan näet Nikolai I:n suhde Länsi-Eurooppaan muistutti melko lailla Putinin asemaa Euroopan unioniin nähden. Samat moitteet väkivaltaisesta tai muutoin sopimattomasta politiikasta, sama ylenkatse arvoihin nähden ja sama neuvottomuus kummallisen ja uhkaavan Venäjän edessä ovat taas ilmielävinä Putinia vastassa.

Uvarovin ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus olivat venäläinen vastaisku lännen vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä vaativalle julistukselle, jota pidettiin Venäjälle vieraana. ”Virallinen kansallisuusoppi” julisti Venäjän itsenäisyyttä Eurooppa nähden ja lähti tietenkin siitä, että Venäjä itse oli parempi. Slavofiileistä viralliset nationalistit kuitenkin erosivat siinä, etteivät he yleensä perustelleet näkemyksiään saksalaisella romanttisella filosofialla. Lisäksi he kunnioittivat keisareita ja siinä luvussa myös Pietari Suurta. Tässä suhteessahan slavofiilit olivat aivan eri linjoilla.

Putinia ja hänen hallintoaan on nykyään yhä useammin pidetty uusslavofiilisenä. Tälle on tiettyjä perusteita, sillä viime aikoina jopa pahamaineisimmat slavofiilit ovat alkaneet innostua Putinista, joka myös on ojentanut heille kätensä. Mutta entäpä jos kyseessä onkin vain uusi virallinen kansallisuusoppi, komea ja juhlallinen, mutta samalla byrokraattinen ja tylsä? Parisataa vuotta sitten Nikolain ahdasmielisyys ei pystynyt estämään Venäjän kirjallisuuden kultakauden syntyä ja kukoistusta. On syytä uskoa, ettei kulttuurin kahlitseminen nytkään onnistu ja byrokraattien mahdolliset yritykset siihen suuntaan saattavat olla vain piristysruiske.

Moukkien ja rovastien parissa

Rovasti ja pula-ajan Nietzsche

Muuan eurovaaliehdokas päästeli hiljattain melkoisen latingin tolkuttomia ja ala-arvoisia herjauksia, vieläpä vakavia laittomia uhkauksia eräälle tunnetulle laulajattarelle siksi, että tämä oli omalla tavallaan protestoinut Putinin politiikkaa vastaan.

No, jokainen toimii järkensä ja sivistystasonsa mukaisesti ja mikäli käsitys mielipiteenvapaudesta demokratiassa on tuollainen, niin se sitten on. Ehkäpä laillisuusvalvonta puuttuu asian rikosoikeudelliseen puoleen, ellei asianomistaja ryhdy toimenpiteisiin. Se asia järjestynee omalla tavallaan.

 Miten paljon kannatusta edustamilleen aatteille joku arvelee tällä tavalla saavansa, on melko kiinnostava kysymys. Tosiasia on, että kaikkein hulluimmillekin purkauksille löytyy myös taputtajia ja olemme saaneet nähdä myös selvästi patologisten tapausten keränneen vaaleissa aina muutamia kymmeniä tai jopa satoja ääniä. Onhan äänen antaminen tällaisen saastan levittäjälle eräänlainen haiseva vastalause, jonka merkityksestä ei voi erehtyä.

Erityisen hullunkuriseksi juuri tämän tapauksen tekee kuitenkin se, että päähenkilö kehaisi seisovansa sanojensa takana ja ilmoitti käyttäneensä nietzscheläistä ilmaisutapaa, joka tunnetusti saattaa ajoittain olla hyvin voimakas.

Nietzscheä hiukankin tuntevilta tämä varmaankin vei aamukahvit väärään kurkkuun. Nietzsche saattaa toki käyttää erittäin vahvoja ilmauksia, mutta moukkamaisuutta hän karttaa kuin ruttoa, tämä on Nietzschelle aivan keskeinen asia. Mutta mitäpä sanoakaan: Le style, c’est l’homme même… Ehkäpä aikakautemme on nyt saanut arvoisensa Nietzschen, eräänlaisen pula-ajan korvikkeen hänelle, joka vielä tunsi Euroopan klassisen kulttuuriperinnön. Vassogo fan!

No, hauskuuttahan tässä maassa riittää muuallakin kuin politiikan lieveilmiöiden piirissä. Tässä juuri lehdet kertoivat, että Aalto-yliopisto, virallinen huippuyliopistomme, jossa opetuskieleksi jo puuhattiin englantia, on saanut uuden provostin. Mikäpä ettei, si, como no? sanoisi espanjalainen. On sanomattakin selvää, että tässä yliopistossa tittelin täytyy olla englanninkielinen.

Mutta englannissa noita titteleitä löytyy vanhoista yliopistoista kymmenittäin. Oxfordissa on joka collegella omat nimikkeensä niin laitoksen johtajalle kuin muille toimihenkilöille. Usein termit ovat alun perin kirkon piiristä otettuja, kuten dekaani tai juuri provost –rovasti. Myös meillä rehtorit, maisterit, tohtorit, professorit ja assistentit ovat tietenkin latinaa ja tässä maailmassa vanha terminologia säilyykin sitkeästi. Vain studiosus on muuttunut ylioppilaaksi tai nyt jo opiskelijaksi ja bakkalaureuskin taitaa englannin myötä taas palata kielemme aarteistoon.

Vanha oppineiden tasavalta oli hyvin kosmopoliittinen ja sen yhtenäistävä kieli oli latina. Nyt taitaa englanti olla saavuttamassa vastaavan aseman, mikä on epäilemättä monessa suhteessa erinomainen asia ja eräissä toisissa suhteissa taas katastrofi.

Vedän tämän hihasta, mutta englantilaisten termien apinointi saattaa toimia toisin kun oli ajateltu. Provost suomalaisessa yliopistossa kuulostaa yksinkertaisesti typerältä. Siinä haisee eklektismi ja puoliksi sulatettu ulkomaalaisuuden ihailu.  Ehkä on järkevää, ettei nimike ole suomeksikaan rovasti, joka minusta kyllä kuulostaisi hauskalta. Mutta mikä oikein on provostin etu verrattuna muihin mahdollisiin nimikkeisiin? Siitä kun tulee mieleen provocator, jollainen innovatiivisessa opinahjossa lienee sinänsä tärkeä virka, mutta sisältää rasitteita. Venäläisten mielestä se ehkä kuulostaa samalta kuin прохвост – kelmi, huijari, roisto…

 Jos me akateemiseen maailmaan lainaamme uusi käsitteitä, niin voisimme ainakin tehdä sen innovatiivisesti. Tämän uuden virkamiehen nimi voisi olla yksinkertaisesti provo. Äänneyhdistelmänä se on riittävän epäsuomalainen antaakseen tarpeellisen distinctionin rahvaan suuntaan ja siitä myös jotenkin huokuu nuorekas kevytmielisyys, joka vetää puoleensa tulevaa luovaa luokkaa.

Yliopiston tehtävähän ei nykyään ole eikä voi olla minkään sivistyneistön kasvattaminen, itse termistähän tuli naurunalainen jo kauan sitten. Sen sijaan kaikkinainen epäsovinnaisuus on nykyään arvo sinänsä. Uusnietzscheläinen tyylikin on omalla tavallaan nautittavaa siksi, että se on aitoa, joutavan hienostelun sijaan siinä on voimaa joka tulee syvältä. Mikä muu voisi olla tärkeämpää? Wau!