Oikeat tunteet oikeaan paikkaan

Ihmislajin käyttäytyminen on paljolti lajityypillistä. Temperamentti, persoonallisuuden kypsyysaste, sosiaalinen viiteryhmä, koulutustaso ja monet muut seikat vaikuttavat käytännössä siihen, miten ihminen reagoi erilaisiin ärsykkeisiin. Itse taipumus sen sijaan on lajityypillistä ja perittyä ja luultavasti muutettavissa vain lajinkehityksen myötä. Näin sanoo tiede jo Aristoteleesta lähtien, mutta tiedehän on vain väline ancilla theologiae, kuten joskus sanottiin. Nykyajan teologiaa on politiikka.

Shakespearen Schylock, inhottavan alhaisuuden prototyyppi vetosi hänkin ihmisyyteensä: se, että hän oli juutalainen, ei tehnyt hänestä pohjimmiltaan erilaista kuin muutkaan ihmiset. Hän halusi kostaa kärsimänsä vääryyden, kuten kaikki muutkin tekevät.

Schylock edusti tietenkin kurjan perusihmisyyden voittoa eettisesti kehittyneemmästä. Anteeksianto ja jalo käytös eivät liene luonnollisia, vaan opittuja asioita, joista tosin saattaa seurata sosiaalinen palkinto. Vai ovatko koirat ja apinatkin ritarillisia jättäessään antautuvan vastustajan rauhaan? Aikamme esikuvat, slummien katutappelijat eivät ainakaan ole, terroristeista puhumatta.

Kulttuuri ja kasvatus, mikä on pitkälti sama asia, ovat jatkuvaa taistelua luontoa vastaan. Hyvä käytös opitaan kasvatuksen ja elämänkoulun myötä, mutta se ei voi kumota luontoa, se vain jalostaa sitä.

Halpamainen teko, provosoimaton uhkaus ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus aiheuttavat luonnostaan kielteisen reaktion, vaikka kulttuurin silaama käytös estäisikin suoran toiminnan ja tunteiden välittömän ja autenttisen ilmaisun, joka on ennen muuta lasten oikeutena. Vastaavasti sympaattinen käytös aiheuttaa myönteisen reaktion, jonka ilmaiseminen puolestaan on sosiaalisesti sallittua ja tuottaa myös palkitsevaa palautetta.

Tunteet sinänsä ovat kuitenkin pitkälle riippumattomia kulttuurista, vain niiden ilmaisun kontrollointia pidetään yksilön velvollisuutena ja yhteiskunnan oikeutena. Näin asia oli ainakin ennen.

Näyttää siltä, että postmodernit virtaukset onnistuivat nostamaan tunteet aivan uudelle yhteiskunnallisen kiinnostuksen tasolle. Fenomenologinen omien tunteiden ja tuntemusten vatvominen, josta jotkut peräti ovat halunneet tehdä tieteen varsinaisen toimintakentän, on merkittävänä sivuvaikutuksenaan aiheuttanut sen, että itse tunteita ja niiden esiintymistä pidetään asiana, johon yhteiskunnalla on oikeus puuttua. Poliittisesti vääriksi määritellyt tunteet on asetettu kovennettujen sanktioiden alaisiksi ”viharikoksina”. ”Syrjivät” asenteet on periaatteessa kriminalisoitu. Monet keskustelunaiheet, jotka voisivat johtaa negatiivisiin tuntemuksiin vääriä tahoja kohtaan, on käytännössä suoranaisesti kielletty. Ajatelkaamme vaikkapa sellaista seikkaa kuin ihmisrotujen tutkimista. Muiden elollisten olioiden kohdalla vastaavaa rajoitusta ei jostakin syystä ole. Ne eivät kai voi herättää vääriä tunteita.

Tämä yhä taajemmaksi kasvava tunteita ja elämyksiä koskeva kieltojen viidakko on sitäkin kummallisempi seikka, kun nykyinen postmoderni kulttuuri periaatteessa puhuu yksilön kaikinpuolisen itsetoteutuksen puolesta. Kaikki luonnolliset impulssit, eikä luonnottomia oleteta olevan, ovat periaatteessa yhtä hyviä. Tämän yleisen periaatteen vastapainona ja sen kumoajana on kuitenkin yhä kasvava poliittisen korrektisuuden viidakko.

Ilmeisenä tarkoituksena on kumota ihmisluonto kieltämällä erinäisten luonnollisten tunteiden ja taipumusten esiintyminen aivan periaatteellisellakin tasolla, ei ainoastaan niiden julkinen ja rajoittamaton esittäminen. Tämä on pyrkimystä kohti Orwellin dystopiaa, eikä se viime kädessä voi onnistua edes väkivalloin. Naturam expellas furca, tamen usque recurret, sanoivat muinaiset roomalaiset, jotka olivat realistista käytännön väkeä. Antiikin postmodernismi sai sofistien mukana maineettoman loppunsa.

Neuvostokommunismi lupasi aikoinaan luoda uuden ihmisen ja sillä oli tätä asiaa koskevaa ainakin kuviteltua tietoa. Arveltiin, että uudenlainen yhteiskuntajärjestys tekee ennen pitkää tehtävänsä, eikä pakotusta sitten enää tarvita. Leninin Valtio ja vallankumous, jossa tämä ohjelma suurpiirteisesti ja täysin vakavissaan esitettiin, on tunnetun historian naiiveimpia kyhäyksiä. Uutta ihmistä ei tosiaankaan sitten tullut, kuten tiedämme. Hänen rakentamistaan yrittänyt Neuvostoliitto panosti kyllä asiaan paljon, mutta pysyi lopultakin varsin välinpitämättömänä siihen nähden, mitä ihmiset oikeastaan itsekseen ajattelivat. Muuttuva yhteiskunnan ”alarakenne” tekisi jossakin vaiheessa joka tapauksessa tehtävänsä ja muuttaisi myös tietoisuuden. Tärkeintä oli, että ihmiset pitivät mahdolliset poikkeavat ajatuksensa omana tietonaan ja lainkäyttö antoikin tähän hyviä perusteita, ellei asiaa muuten älytty. Ihmisten henkilökohtaisen tunne-elämän hallitseminen ennen kommunismin kuviteltua koittamista oli Puolueelle sen poliittisesta mahdista huolimatta liian kova pala, mikä Kremlissäkin sentään ymmärrettiin.

Kukapa neuvostokansalainen olisi ollut tarpeeksi hävytön ja typerä sanoakseen, että henkilökohtainen on poliittista? Henkilökohtainen oli nimenomaan henkilökohtaista ja siitä pidettiin lujasti kiinni totalitaarisen politiikan vastapainona.

2000-luvun poliittinen korrektius on tässä mielessä sekä utopistisempi, että röyhkeämpi. Se on aidommin totalitaarista kuin kommunismi, sillä se haluaa todella hallita tunteita tässä ja nyt ja saa sankoin joukoin taakseen sekä hyödyllisiä että hyödyttömiä idiootteja, joita kannustavat mitä herttaisimmat motiivit.

Historian paradigmat ja myyttien elinkaari

Historian paradigmat ja myyttien elinkaari

Thomas Kuhnin teoriaa tieteellisistä vallankumouksista paradigman muutoksina ei tarvinne kenellekään erikseen esitellä. Senhän oletettiin ja yhä oletetaan toimivan jopa luonnontieteissä, mikä oli melkoinen järkytys tieteellisen maailmankuvan omaksuneille. Täytyy muistaa, että ”tieteellinen maailmankuva” ei vielä hiljattain tarkoittanut vain kriittistä ajattelua, joka ei hyväksynyt perustelemattomia tai huonosti perusteltuja väitteitä. Se oli paljon vaateliaampi asenne ja edellytti, että maailmaa voitiin hallita tiedolla, joka oli yhtä vastaansanomatonta kuin aritmetiikka. Ernst Machin ja Richard Avenariuksen empiriokritisismi, joka suhtautui pessimistisesti ihmistiedon rajattomaan pätevyyteen, sai V.I.Leninin raivon valtaan.  Leninismi oli poliittinen oppi, joka perusteli täydellisen häikäilemättömyytensä juuri sillä, että se edusti ainoaa totuutta siinä muodossa, kun se oli saavutettavissa ja sen oikeutus oli yhtä suuri kuin kertotaulun auktoriteetti alakoululaisten tekemiin laskuvirheisiin nähden.

Mutta kaikella on aikansa. Itse asiassa leninismi oli jo omana aikanaan takapajuinen uskomusjärjestelmä, josta aika oli ajanut ohi edistyneimmissä maissa. Saksassa ja Itävallassa ei eturivin älymystö enää Leninin aikana uskonut Hegelin dialektiikalla olevan paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Vain se, että Leninin mukaan nimetty oppirakennelma sai Venäjällä vuosikymmeniksi käsiinsä poliittisen vallan, mahdollisti sen, että tuo hirviömäinen kvasiuskonto sai niin tavattomasti arvovaltaa koko maailman huijattavan älymystön piirissä kuin se sai. Sen intellektuaalinen menestyshän oli aina sangen riippuvainen poliittisesta menestyksestä, suurimmillaan neuvostoideologian auktoriteetti oli sodan jälkeen, generalissimus Stalinin hymyillessä läntiselle maailmalle nousevan auringon suunnasta. Destalinisoinnin jälkeen moniaalla nolostuttiin siitä liehakoinnista, jota rikolliselle ideologialle oli osoitettu, mutta joillakin kulmilla, nimenomaan Suomessa, leninismin nousu oli 1960-luvulla vasta tulossa. Sen sovittaminen suomalaiseen historian kansalliseen paradigmaan oli parin vuosikymmenen pituinen prosessi, ja sillä on siellä yhä paikkansa.

Mutta paradigmoilla on elinkaarensa. Suomen itsenäistyttyä sen ikiaikainen taistelu itäistä vaaraa vastaan nousi kansallisen itseymmärryksen keskiöön. Pienen kansan ihmeellinen pelastuminen itäisen hirviön kynsistä kaipasi selitystään. Kansan sankaruus ja petturien petoksen kataluus nousivat kohtalonkysymyksiksi. Tilanne on nyt hyvin samanlainen Baltiassa ja Gruusiassa (Sakartvelo).

Kaikilla paradigmoilla on kuitenkin myös vanhuutensa ja raihnautensa. Historiassa tämä on erityisen selvästi havaittavissa. De Gaulle tokaisi aikanaan henkevästi, että tytöt, ruusut ja sopimukset ovat samanlaisia: ne kukoistavat vain aikansa. Jokainen aikakausi näyttää kaipaavan omaa uutta näkökulmaansa historiaan ja huumaantuvan siitä. Kyse ei ole pelkästä tieteellisestä mielenkiinnosta, vaikka myös matematiikan väitetään aiheuttavan joillekin hurmioitumisen hetkiä. Kyse näyttää olevan myös kulloisenkin nuoren sukupolven aikalaiskokemuksesta, joka kaipaa oman maailmanselityksensä. Kuten jokainen nuori luulee itse keksineensä seksuaalisuuden, luulee myös nuori intellektuelli löytäneensä jonkin ylivertaisen viisauden, joka häntä edeltäneelle ihmiskunnalle jäi saavuttamattomaksi. Ehkäpä kyseessä on nimenomaan sukupolvisidonnainen asia, jossa eräs avainkäsite on erottautuminen, nimenomaan erottautuminen vanhasta ja siten tuleminen uudeksi.

Sotien välisen ajan nuoriso erottautui edeltäjiensä lepsusta liberalismista, steriilistä legalismista ja selkärangattomasta ryssäläisyyden myötäilystä. Se vaali jääkärien ja heimosoturien eikä laillisuuden ja liberalismin perintöä. Sen suuri hetki oli sota, jossa se todella näytti leijonankyntensä. Kriittisesti tarkasteltuna AKS: läisyys oli tietenkin aina ollut lapsellista änkyröintiä ja muotiaatteiden eklektistä liehakointia, sen historiannäkemys oli vähintäänkin yksipuolinen ja epähumaani. Näistä asioista vanhemmat ja viisaammat olivat sitä jo akanaan arvostelleet. Siitä huolimatta se sopi aikakautensa nuorelle sukupolvelle kuin nenä päähän ja mitä ilmeisimmin se hurmasi kannattajansa.

Sodan jälkeiselle nuorisolle heidän edeltäjiensä ideologinen pakaasi oli sietämätön. Paitsi että sen yksipuolisuudet paistoivat nyt räikeinä heiveröisen filosofisen kaavun läpi, edellytti sen jatkuminen myös samaistumista omien vanhempien ideologiseen maailmaan, joka oli kohtalon oikusta muodostunut huomattavan arkaaiseksi. Runeberg ja Topelius kuuluivat sentään sadan vuoden takaiseen maailmaan. Tuo maailma oli yhteiskuntansa, tieteensä ja taiteensa kannalta jo kaukaista menneisyyttä. Tilanne ei voinut jatkua.

Leninismi oli aikanaan, 1920-luvulla näyttäytynyt suomalaiselle valtavirralle tolkuttomana verisenä pakkovaltana, jonka perusidea oli ihmisen alhaisimpien vaistojen irralleen päästäminen ja joka vaati miljoonia ihmishenkiä ja tuhosi Venäjän sivistyneistön ja sivistyksen. Tämä näkemys oli täysin perusteltu ja siitä poikkeaminen vaati vahvaa uskoa johonkin sellaiseen, jota ei ainakaan vielä ollut olemassa. Sodan jälkeen, kun leninismin nimiin vannonut Neuvostoliitto oli murskannut Saksan ja sen alistaman uuden Euroopan, oli tilanne jo kerrassaan toinen. Monen mielestä Neuvostoliitto väitti yhä, että kaksi kertaa kaksi on viisi, mutta asia ei enää ollut naurettava, vaan kammottava.

Uuden paradigman alku oli tuskallinen. J.K. Paasikivi purki sydäntään rakkaalle päiväkirjalleen ja valitti sitä, että Suomen oli heittäydyttävä mahalleen katumaan syntejään, vaikka se ei ollut tätä häväistystä suinkaan ansainnut. Mutta, kun Stalin pyytää tanssimaan, niin viisas mies tanssii. Jo Paasikivi, jota painoi vastuu Moskovan neuvotteluista vuonna 1939, pyrki muistelmissaan sälyttämään taakkaa muillekin ja avasi tietä kontrafaktuaaliselle vaihtoehdolle nimeltä Suomen historia ilman talvisotaa. Tämä olisi ilmeisesti sisältänyt myös mahdollisuuden jatkosodan jäämisestä pois aikakirjoista. Kaikkeen olisikin ehkä tarvittu vain keskinäistä luottamusta. Miten paljon tuo ”vain” tarkoitti, jäi vanhan valtioneuvoksen epigonien pohdittavaksi.

Tie jälkikäteiseen pelastumiseen oli avattu historialle. K-linja tykitti Suomen johtajien poliittista lyhytnäköisyyttä sotien välisenä aikana. Itse UKK julisti: mikäli jo vuonna 1938, eikä vasta vuonna 1948 olisi tehty Sopimus Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kanssa, ei olisi tarvittu mitään sotia. Suurella itäisellä naapurilla oli Suomeen nähden vain turvallisuusintressejä. Kun samaa paradigmaa jatkettiin, nähtiin suuren Venäjän kansan kautta historian aina tunteneen vain mitä syvintä sympatiaa Suomea kohtaan. Neuvostokaudella tämä sympatia oli myös täysin pyyteetöntä. Maiden välisten suhteiden ongelmat olivat aina perustuneet suomalaisten väärinkäsityksiin. Itsenäisyydestään Suomi sai kiittää Leniniä

Sotasukupolven korvissa tämä musiikki särisi pahasti, mutta nuori kohortti hurmaantui siitä. Siinä nimittäin oli paljon paikkansa pitävää tai ainakin sellaista, mitä voitiin perustella loukkaamatta kiistattomia faktoja. Ryssänvihan tympeä painolasti voitiin nyt heittää nurkkaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä todella kansallinen ulkopolitiikka, johon jo J.V. Snellman oli kehottanut.

Se, mitä me nyt nimitämme rähmälläänoloksi, oli monelle aikoinaan totisinta totta, humanistista ennakkoluulottomuutta ja avarakatseista realiteettien tunnustamista. Pelkoa tai matelevaisuutta tunsi tai ainakaan tunnusti tuskin kukaan. Jyvistä erotetut akanat eli vanhat änkyrät pysyivät juoksuhaudoissaan eivätkä ymmärtäneet, että heidän totuutensa oli, kuten näytti, lopullisesti, täydellisesti ja peruuttamattomasti kuopattu.

Paradigma kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että olemassa olevat tulkinnat voidaan suurimmaksi osaksi, mutta vain suurimmaksi osaksi mahduttaa yhteen peruskaavaan. Monet seikat jäävät aina sen ulkopuolelle. Kovin moninaistahan on inhimillinen todellisuus verrattuna käsitteidemme alkeellisuuteen, arkitajuntamme vähäpätöisestä kapasiteetista puhumatta. Uusikaan paradigma ei missään tapauksessa kumonnut vanhoja tosiasioita ja tutkimustuloksia kokonaisuudessaan. Se oli vain yksi tarkastelutapa ja paljon riippuvaisempi kannattajiensa ainutkertaisesta kokemuksesta kuin he halusivat tunnustaa. Tosin älyllisellä epärehellisyydellä on myös aina suuri käyttöarvonsa niille, jotka löytävät uuden paradigman hurman. Käyttääkseni analogiana poliittisesti epäkorrektia sanapartta: ”ensin miehelle pannaan säkki päähän ja sitten sille annetaan akka”.  Se, joka on rakastunut, ei pysty näkemään lempensä kohteessa virheitä tai ainakin tekee kaikkensa selittääkseen ne parhain päin. Tämä ei oikeastaan ole rehellistä, mutta sitä ei mikään osapuoli vaadikaan.

Tätä ilmiötä tavataan kaikilla nuorilla sukupolvilla ja sitä voisi nimittää intellektuellisyndroomaksi. Vaikka usein puhutaan vihaisista nuorista miehistä, voi asian nähdä myös niin, että pikemminkin heitä ennen muuta hurmaa rakkaus uuteen ja tuoreeseen, johonkin sellaiseen, joka tekee heistä maailman keskipisteen ja vapauttaa menneisyyden taakasta. Näkökulma on täysin oikeutettu ja sen rajoittuneisuus selviää vasta ajan myötä.

Suomettuminen saa nyt uudelta sukupolvelta säälittelevän ja halveksivan tuomionsa. Uuteen paradigmaan ei kuulu kansallinen käpertyminen pohjoiseksi ”erikoistapaukseksi”, joka oli muka kylmän sodan rintamalinjojen välissä puolueeton ja myös Neuvostoliiton vaikutusvallasta vapaa maa. Nyt olemme osa monikulttuurista Eurooppaa ja vieläkin enemmän globaalista kansojen yhteisöä, jossa kotimaan, kulttuurin ja uskonnon merkitys on varsin toissijainen, ihonväristä ja kielestä puhumatta. Historia on nyt mahdollista ja myös palkitsevaa nähdä tavallisen ihmisen, ja vieläkin enemmän epätavallisen ihmisen, vähemmistöjen, sorrettujen, uhrien näkökulmasta. Hullut, hölmöt, perverssit, vammaiset ja muuten sairaat yksilöt ovat kokeneet maailman aivan yhtä syvästi kuin muutkin. Heidän historiansa näyttävät kaikille muille näiden oman rajoittuneisuuden. Miksi tutkia ja tulkita erikseen Suomen tai edes Euroopan historiaa? Onko lähimmäisemme Etiopiassa vähäarvoisempi kuin Kontulassa tai Polvijärvellä? Ihmiskunnan syvä yhtenäisyys on Suuri Totuus, jonka itämaiset uskonnot jo kauan sitten havaitsivat.

Mutta, kuten Yrjö Kallinen aikoinaan mainitsi, tästä kaiken yhteyden suuresta periaatteesta tehtiin Intiassa se päätelmä, että ihmiset on jaettava kasteihin ja eroteltava tiukasti toisistaan syntyperänsä mukaan. Tämä johtopäätös oli ilmeisesti pitkän kehityksen tulos ja se näyttää jääneen pysyvämmäksi kuin meidän historialliset paradigmamme.

Tuo nykyinen monikulttuurisuuden hurma on ymmärrettävää. Se on paradigma, joka tarjoaa kokemuksia älyllisestä vapaudesta ja eettisestä jaloudesta. Se auttaa irrottautumaan edellisen sukupolven naurettavasta ja moraalisesti pöyristyttävästä Neuvostoliiton liehakoinnista. Päivänpolitiikkaan se sopii yhtä hyvin kuin rähmälläänolo Kekkosen aikaan. Ehkäpä se on lopullinen totuus, joka pelastaa maailman? Vai mahtaneeko silläkin olla elinkaarensa?

Stadin slangin nousu ja tuho

Stadin slangin nousu ja tuho

Vielä nykyäänkin moni helsinkiläinen muistelee kaiholla mennyttä nuorison elämänmuotoa, johon kuului erityinen puhetapa, stadin slangi. Slangi oli osa työläiskorttelien nuorten erottautumista, johon kuului yhtä hyvin myös tietty kävelytyyli, pukeutuminen, käyttäytymiskoodi ja muu habitus. Slangi oli sakilaisten kieltä ja sakilaisuudella tarkoitettiin hiukan yli sata vuotta sitten työväenluokkaisen muuttajaväestön liepeille syntynyttä alakulttuuria.

Kyse näyttää olleen ennen muuta maalta muuttaneesta juurettomasta nuorisosta, joka oli vähintäänkin vaarassa ajautua marginaaliin kasvavassa suurkaupungissa ja joka reagoi syrjäytymisen ja halveksunnan uhkaan kehittämällä oman tapansa päteä. Se oli alakulttuuri, jossa väkivallan uhka ja uhmakas erottautuminen niin Pitkänsillan eteläpuolisesta kantaväestöstä kuin maalaisistakin olivat hyvin korostuneita. Työläiskorttelit eivät olleet slummeja sanan nykyaikaisessa mielessä. Niissä kyllä asuttiin ahtaasti ja jopa kurjasti, mutta suurelle enemmistölle oli ominaista voimakas eteenpäin pyrkimisen henki. Kouluttautuminen, yhdistystoiminta ja säästäminen olivat tyypillisiä elämänhallinnan elementtejä, monet jopa tempautuivat mukaan aatteellisiin ja ihanteellisiin pyrintöihin.

Suuri osa nuorisoa oli joka tapauksessa yhteiskunnan marginaalissa tai ainakin sen tuntumassa ennen vakiintumistaan. Sen ”kapinointi” ilmeni juuri erottautumisena muista ja ylpeilemisellä siitä itse asiassa kovin vaatimattomasta asemasta, mihin se oli joutunut. Tämähän on ollut kaikkien kyllin suurten muuttajakohorttien reagointitapa hamasta muinaisuudesta lähtien.

Yksi hankala asia erotti savolaiset ja hämäläiset muuttajat kantaväestöstä: vielä 1800-luvun lopulla enemmistö helsinkiläisistä oli ruotsinkielisiä ja tämä koski etenkin paremmin toimeentulevaa väestönosaa. Suomenkielisyys ei ollut valttia. Maalaiset leimautuivat hölmöiksi, hitaiksi ja primitiivisiksi olioiksi kaupungissa, jonka instituutiot olivat heille tuntemattomia. Kaupungissa asuva uusi nuorisoaines pyrki kaikin mokomin erottautumaan heistä myös puheenparreltaan. Ongelmana oli, ettei se osannut enempää ruotsia kuin venäjääkään, vaikka kuuli molempia päivittäin ja joutui niitä ainakin jossakin määrin myös ymmärtämään. Helsingissä asui vakituisesti vain muutama tuhat venäjänkielistä, mutta tilapäisesti asuvia sotilaita oli huomattavasti enemmän ja heidän kanssaan sakilaisnuoriso varmasti joutui päivittäin tekemisiin.

Niinpä oli luonnollista, että se slangi, joka syntyi sakilaisten erottautumisen välineeksi, omaksui mahdollisimman paljon piirteitä prestisiöösistä ruotsista ja soljuvasta venäjästä. Itse noita kieliä oppivat ilmeisesti vain harvat, mutta jo se, että oppi niihin kuuluneita suomen kielen vastaisia elementtejä, auttoi jo erottautumaan maalaisista. Niinpä slangissa muutettiin suomen kielen sana maalaiselle mahdottomaksi lausua ymppäämällä siihen erilaisia konsonanttirakenteita kuten sk, st, sn, pehmeitä epäsuomalaisia konsonantteja kuten g, b, f ja d. Suosittua oli myös rikkoa suomen kielen äänteenmukausta sijoittamalla samaan sanaan sekä etu- että takavokaaleja. Juutalaisilla oli aikoinaan tunnussanansa shibboleth. Se auttoi erottamaan gileadilaiset efraimilaisista, jotka eivät pystyneet tuota sanaa lausumaan. Tänäkin päivänä Sörkän ja Sörkan välinen ero jakaa ihmisiä yhtä tehokkaasti kuin olympian ja olumpian lausuminen . Sanoja suorastaan lainattiin statusarvoa omaavista kielistä sadoittain. Yleensä ne kuitenkin väännettiin puolisuomalaiseen, mutta epäsuomalaisesti äännettyyn muotoon ja tietenkin taivutettiin pääpiirteittäin suomen kieliopin mukaisesti.

On ilmeistä, että slangin sanasto on sadan vuoden kuluessa muuttunut olennaisesti siinä kuin muutkin muodit. Sata vuotta sitten jokaisella sakilaisella piti olla otsatukka, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se siirtyi pikkulasten muodiksi. 1900-luvun maaltamuuttajien puhumassa kielessä näyttää olleen vielä paljon maalaismurteiden vaikutusta: puhuttiin esimerkiksi ”hoirosta” (=puukko, hoito), poliisi oli dekkari tai pollari, poika oli sälli, eppu tai hessu. Sana ”heppu” muuten näyttää myös ilmestyneen maailmaan reilut satakunta vuotta sitten, samoin kiva ja saki (myöhemmin sakki)

Joskus on sanottu, että slangi oli Helsingin lingua franca, jota ymmärsivät kaikki, niin suomen- ruotsin- kun venäjänkieliset. Tämä on varmastikin liioittelua. Slangista ei koskaan tullut pidgin-englannin kaltaista kieltä, jota kaikki olisivat ymmärtäneet ja sen vuoksi opetelleet. Sen sanoja oli toki mahdollista tunnistaa osaamatta suomea, mutta loppujen lopuksi se jäi kielitaidottomien puolitiehen pysähtyneeksi yritykseksi irrottautua äidinkielestään.

Slangi on nykyään katoavaa kansanperinnettä sillä kukaan ei sitä enää tarvitse. Jotakin vastaavaa luultavasti syntyy uusien muuttajaryhmien keskuudessa, jos ja kun heidän itsetuntonsa joutuu pahasti koetukselle uudessa ympäristössä. Täytyy toivoa, etteivät komplikaatiot ole sakilaisuutta ja slangia vakavampia. Molemmat ovat eräänlaisia pahoinpitelyyn perustuvan pätemisen tapoja, edellinen kohdistui ihmisiin, jälkimmäinen kieleen.

Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Tunnettu brittiläinen filosofi Roger Scruton on arvellut, että kristinusko voisi yhä myös Euroopassa kaikesta huolimatta pysyä kulttuurin keskiössä. Tällöin sillä voisi olla sama rooli kuin konfutselaisuudella Kiinassa. Mikäli uskonto on osa korkeinta kulttuuria, ”parasta, mitä on ajateltu, sanottu ja tehty”, se ansaitsee tulla kunnioitetuksi ja noudatetuksi, vaikka siihen ei uskottaisikaan ”tiedettynä” totena. Kuten saksalainen Hans Vaihinger (Philosophie des ”als ob”)on päätellyt, emme tiedä todellisuudesta oikeastaan mitään, mutta kun toimimme ikään kuin jotkut tietyt asiat (eivätkä jotkut muut) olisivat totta, saavutamme parhaan tuloksen. Kultti ja rituaali voivat luoda kulttuurisen kollektiivin joka kantaa mukanaan sukupolvien viisautta siitä, mitä ihmisen ja yhteisön sopii tehdä ja tuntea elämän kohtalonhetkinä. Kultti voi kasvattaa ja auttaa ilmaisemaan syvempiä tunteita, jotka nousevat arjen yläpuolelle. Jos uskonto sen sijaan madaltuu palvelemaan jotakin alempaa, olkoonpa vaikka ”edistyksellistä” päämäärää, se menettää alkuperäisen funktionsa.  Uskonnosta on Euroopassa erkaannuttu jo parin sadan vuoden ajan ja erityisesti muutaman viime vuosikymmenen aikainen kehitys viittaa siihen, että lopullinen ratkaisu jo häämöttää. Kristinuskon edustajat eivät enää juuri uskalla puhua instituutiostaan, ellei sen väitetä palvelevan jotakin käytännön tarpeita. Mikä sitten on konfutselaisuuden rooli ja merkitys?

Konfutselaisuus ei ole varsinainen uskonto, vaan sisältää nimenomaan käytännön tietoa elämän ja yhteisön tarpeisiin ja huomioi esi-isien kuulumisen myös nyt elävään yhteisöön. Onko konfutselaisuus tällainen ikään kuin uskonto Vaihingerin mielessä? Kiinan vanhassa kulttuurissa monet asiat ovat ilmeisesti kehittyneet kauemmas kuin Euroopassa. Meillä suhde uskontoon voi vasta nyt olla saavuttamassa tason, joka Kiinassa tavoitettiin jo kauan sitten. Taikauskoa tuskin tarvitsemme, sukupolvien viisautta kyllä ja rituaalejakin kenties. Näin kai Kiinassakin on asian laita ja konfutselaisuus näyttää pyrkivän säilyttämään vanhan uskonnon arvokkaan aineksen. Vai onko konfutselaisuus itse asiassa vain satunnaisesti ja irrationaalisesti syntynyttä käytännön arkipäiväfilosofiaa, jota pitää yllä tottumuksen tylsyys? Onko sen piirissä todellista pyhää? En uskalla vastata näihin kysymyksiin. Joka tapauksessa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle on tänä vuonna pystytetty Konfutsen patsas seuraksi Mao Tsetungille, joka aikanaan organisoi kampanjoita Konfutsen parjaamiseksi. Vanha mestari taitaa ainakin sopia Kiinan uuden johdon tarpeisiin. Mielipidekyselyjen mukaan kiinalaisten enemmistö ei kuitenkaan ollut jakamattoman ihastunut johdon uusimpaan symboliseen julistukseen.

Kiinan kansan enemmistön mielipide, sikäli kuin siitä nyt on kysymys, on ymmärrettävä. Mao Zedongin aikana kaikki, lapsia myöten, joutuivat osallistumaan Konfutsen vastaisiin kampanjoihin. Vanha mestari symbolisoi tuolloin Puolueen mielestä Kiinan synkkää ja takapajuista menneisyyttä, traditionalismia, sortoa ja irrationaalisuutta. Kulttuurivallankumouksen aikaan kommunistinen puolue saarnasikin ehdotonta tasa-arvoa, jonka puitteissa tietenkin oli tarpeen entisten luokka-asemaltaan ylempien alistaminen mikä saattoi toki näyttää kovin eriarvoistavalta. Joka tapauksessa poliittinen korrektius vaati, ettei kukaan voinut olla periaatteessa toista parempi, rikkaampi tai viisaampi. Upseereilla ei saanut olla arvomerkkejä ja liikennevaloissakin punainen tarkoitti lupaa kulkea ja vihreä vaati pysähtymään. Kapinallinen radikaali oli aina oikeassa, kunhan oli sitä hallituksen tarkoittamalla tavalla.

Kun sama puolue nyt korottaa Konfutsen takaisin valtaistuimelle, se epäilemättä symbolisellakin tasolla tekee saman täyskäännöksen, joka Kiinan arkitodellisuudessa on näkynyt jo vuosikymmeniä. Kiinan perinteet ovat säilyttämisen ja ylpeilemisen arvoisia, sukupolvien viisaus on taatusti arvokkaampaa kuin moukkamaisten hungweipingien luokkatietoinen idiotismi. Kommunismin nykyinen väri on pikemminkin musta kuin punainen, mutta kuten aikoinaan sanottiin, kissaakaan ei pidä arvioida värin perusteella. Ja nykyinen systeemi, jolle kommunismin nimitys on pelkkä absurdi koriste, on joka tapauksessa osoittanut osaavansa ”pyydystää hiiriä”. Taloudellisessa suhteessa Maon Kiina oli kääpiö, nykyinen on jättiläinen.

Miljoonat ja taas miljoonat kiinalaiset elävät nyt hyvin. Merkittävä osa kansasta elää suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Samaan aikaan vielä suurempi joukko joka tapauksessa elää kurjasti. Kuilu kansanluokkien välillä on valtava.

On selvää, että tällainen ”kommunismi” on monien mielestä vain verho diktatuurille, jonka vallitessa rikkaat saavat mielin määrin riistää köyhiä. Konfutsen tuominen Maon rinnalle on kuin tulen ja veden avioliitto ja kertoo monien mielestä vain siitä, että kaikki käy, mikäli se palvelee omistavan luokan etuja. Konfutse käskee tottelemaan ja alistumaan, koska hän näkee ihmisessä perheenjäsenen. Mao taas piti häntä luokkansa sotilaana, jonka alistamista motivoitiin hänen omilla luokkaeduillaan.

Konfutsen palaaminen Taivaallisen rauhan aukiolle taitaa kertoa siitä, että kommunistisen kehyskertomuksen tarina on jo liian epäuskottava. Koska kansan tottelevaisuutta on kuitenkin syytä perustella myös jollakin muulla kuin hallitsevan luokan eduilla, kannattaa kansalle tarjoilla myös sellaista kvasiuskonnollista sanomaa, joka tukee maan kasvua ja sitä kautta viime kädessä kai jokaisen henkilökohtaista etua.

Mutta eivätkö nämä ideologiset kuperkeikat tee kansalaisia kyynisiksi? Konfutsen arvostuksen täydellinen muuttuminen on miltei kuin Rooman paavin tunnustus siitä, että koko katolinen usko on pelkkää pötyä. Valistellaanko Konfutsen esiin tuomisella jo lopullista luopumista kommunismin perinnöstä? Vallanpitäjien ja kenties muidenkin näkökulmasta kuuliaisuuden hyvettä korostava vanha moraalikoodeksi on ainakin parempi vaihtoehto kuin rajoittamatonta individualismia ja jokaisen yksilön yhtäläisiä oikeuksia korostava demokratia.

Paavo Haavikko kysyi aikoinaan, kenellä valta on silloin kun sen sanotaan olevan kansalla. Yhtä hyvin kannattaa kysyä, mitä ihmiset haluavat, kun he sanovat haluavansa demokratiaa. Eivät he välttämättä halua itselleen amerikkalaista poliittista järjestelmää enempää kuin irakilaista, egyptiläistä tai edes suomalaista.