Puuropyssymellakka
En tiedä, miten
moni tunsi käsitteen ”punkrukous” vielä pari vuotta sitten. Oman vajavaisen
tietämykseni mukaan punk tarkoitti
ns. rähjärockia eli epämääräistä mölinää, joka halusi haistattaa paskat
kaikella normaalilla ja poroporvarillisella. Niinpä punk merkitsi sitä, ettei
laulettu, vaan mölistiin, ei tanssittu, vaan pogottiin, ei pukeuduttu normaalisti, vaan käytettiin repaleisia ja
rähjäisiä kuteita. ”Pogoamiseen” liittyi mahdollisimman suurta vastenmielisyyttä
aiheuttavia ilmeitä ja eleitä, syljeskelyä, piereskelyä ja niin edelleen.
Kyseessä oli siis lyhyesti sanoen vähintäänkin henkisesti alaikäisen ”kapina”
aikuistumista ja normaalia yhteiskuntaa vastaan.
”Kapina” koski
nimenomaan kaikkea sellaista, minkä valtavirta hyväksyi: kunnolla soitettua
musiikkia, taitoa vaativaa tanssia, kaunista pukeutumista ja aikuisen
pidättyvää käytöstä. Niiden sijasta demonstroitiin pidäkkeettömyyttä,
vastustettiin kaikkea sellaista. mikä rajoitti oman narsistisen egon
itsetoteutusta vaikkapa asettamalla sen aikaansaannokset objektiivisen,
kriittisen tarkastelun kohteeksi. Punkkarille ei kannattanut sanoa, ettei hän
osaa soittaa eikä laulaa. Sen hän tiesi itsekin. Ellen väärin muista, tämän
alan huippuihin kuului yhtye nimeltä ”Paska”. Se julisti olevansa joka
suhteessa täysin kelvoton ja ylpeili sillä.
Joka tapauksessa
tuo ns. kulttuuri-ilmiö ajoittui lähinnä 1980-luvulle. Silloin elettiin suurta
nousukautta eikä kasvavan yltäkylläisyyden keskellä keksitty oikein mitään
kunnon valittamisen aihetta. Nuoret, joilta oli riistetty kapinoinnin aihe,
reagoivat keksimällä punkin. Alkoi ”sota
apatiaa vastaan”. Apatialla tietenkin tarkoitettiin normaalia ikävää
hyvinvointiyhteiskuntaa, joka hemmotteli lapsukaisiaan kaikin tavoin, kehdosta
hautaan. Vähemmästäkin voi masentua.
Sellaista siis
oli punk, tahallisen irvokasta
typeryyttä ja rumuutta itsetarkoitukseksi julistettuna. Se, joka tunsi moiseen tarvetta,
harrasti sitä. Harva meillä viitsi tähän sotaan ryhtyä ja tuskin kukaan
aikuinen. Punk jäi alaviitteeksi institutionaalisessa ”nuorison kapinassa”,
jossa jokaisen sukupolven odotetaan tappavan isänsä ja sellaisen puutteessa
vaikkapa äitinsä.
Itse asiassa
suurten ikäluokkien lapsilla ei oikeata isää usein ollutkaan, vain anarkismin
aatteita opiskelleita lalluksia, jotka yrittivät kykyjensä mukaan palvella
vaimojaan, kun Jumalaakaan ei enää ollut. Herkkäuskoisimmat palvoivat Moskovan
julistamaa suurta tulevaisuutta, joka alkoi eräänlaisesta islamista eli
alistumisesta Puolueen kollektiivisen tahdon ja viisauden edessä.
Kuin
tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä tuli maailman lehdistön sivuille pari
vuotta sitten uutinen ”punkrukouksesta”. Joukko venäläisiä tyttösiä oli pannut
kommandopipot naamalleen ja käynyt pogoamassa
Moskovan Kristus Vapahtajan kirkossa. Pogoamisen
eli siis rukouksen sanomana oli, että Jumalaa pyydettiin vapauttamaan
venäläiset Putinista.
Minusta ajatus
oli ihan vitsikäs ja yksi pogoajista oli myös sangen hyvännäköinen, toisin kuin
punkkareiden perinteisiin kuului. Tytöt saivat tempustaan pari vuotta vankeutta,
mikä ei kuulostanut lainkaan yllättävältä. Rienaaminen, кощунство, noin
pyhällä paikalla (kyseessä oli mielestäni ikonostaasin edessä oleva koroke), ei
nykyisellä Venäjällä jää rankaisematta. Toisaalta mikä tahansa liike, joka
tavoittelee huomiota, on kiitollinen tämänkaltaisesta marttyyriudesta. Kukaan
ei kuole eikä edes vahingoitu, aikaan saatava häly on hirmuinen ja tytöt
pääsevät maailmanlehdistön etusivuille ja historiankirjoihin. Vain todella
merkittävät joukkomurhaajat saavat yleensä nykyään yhtä suuren kunnian. Breivik
luultavasti jää kauas taakse. Luulen, että se julkisuuden määrä, joka seurasi,
oli jotakin niin valtavaa, että se herätti jo roppakaupalla kateutta. Miten
moni olisikaan ollut valmis sen tähden istumaan vaikka kymmenen vuotta
Se tiedotuksen
laatu, joka liittyi tähän mellakkaan, joka sentään ei ollut pyssymellakka, vaan
vain ja ainoastaan puuropyssytason hässäkkä, on jotakin ainutlaatuista. Kun lukee
valtavirran toimittajien tekstejä, joutuu yhä uudelleen hämmästelemään sitä,
miten yksituumaisen kritiikittömiä ne ovat. Jokainen tuntuu ajattelevan, että ”punkrukouksen”
pitäminen katedraalissa kuuluu ilman muuta ihmisoikeuksiin. Vähintäänkin on
sallimatonta antaa siitä suurempaa rangaistusta kuin sakot. Mikäli suurempi rangaistus
annetaan, on ilman muuta selvää, että poliittisen johdon on lievennettävä sitä,
vaikka periaatteessa tuomiovallan pitäisi olla hallinnosta erillään.
No, kaikkihan me
tiedämme, että Venäjällä toimitaan toisin kuin perustuslaki edellyttäisi,
toimittakoon siis, kunhan toimitaan niin kuin edistyksen mielestä pitää.
Kyseessähän ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmisoikeuden puolustaminen, mikä
on sentään kaiken kannatuksen ja ylistyksen ansaitsevaa toimintaa.
Se, miten
Putinin vastainen ”punkrukous” liittyi ihmisoikeuksiin, ei ehkä ole
kriittiselle tarkkailijalle itsestäänselvyys, mutta jokaiselle sopulille se
näyttää sitä olevan. Epäilevät tai penseät toimittajat saattavat olla pian
entisiä toimittajia tai vähintäänkin vertaisryhmänsä syrjimiä ja halveksumia.
Tämä on
kuitenkin ydinasia, mikäli ajatellaan tiedotuksen etiikkaa ja moraalia. Putin
on epäilemättä ikävä tyyppi, jonka vastustamiseen on lukemattomia hyviä syitä.
Tšetšeniassa
tapahtui sotarikoksia, ihmisiä on murhattu turvallisuuselinten toimesta,
hallinto on huonoa, korruptio kukoistaa ja kansalaisten oikeuksia karsitaan.
Tämä kaikki on totta ja on aihetta vierittää ainakin osa vastuusta Putinille. Putinin
poistuminen poliittiselta näyttämöltä on perusteltu toive, jota voi kaikin
mokomin rukoilla Jumalaltakin, ei siinä mitään. Kuka taas saadaan hänen
tilalleen, on kysymys sinänsä. Aikoinaan koko älymystö kannatti Nikolai II:n
syrjäyttämistä, mutta sai tilalle Leninin. Tämä oli katastrofi, jonka syvyys
aletaan vasta nyt ymmärtää Venäjällä, ei sen sijaan vielä Suomessa.
Yhtä
kaikki, Putin on vastenmielinen poliittinen hahmo, joka symbolisoi
korruptoitunutta hallintoa. Miksipä siis ei voisi osoittaa mieltä häntä vastaan
juuri niiden asioiden vuoksi, joita pitää huonosti hoidettuina tai suorastaan
rikollisina? Siihen täytyy olla oikeus.
Minulle
sen sijaan on arvoitus, miksi ei puhuttu noista suurista asioista, vaan sen
sijaan täysin vähäpätöisestä puuropyssymellakasta. Kuka voi oikeasti nähdä
tuossa hässäkässä suuren ihmisoikeusongelman ja millä perusteella? Mikäli sen
sijaan ei ole tarkoituskaan puhua itse ”mellakasta”, vaan sen varjolla
Putinista yleensä, ollaan hyvin arveluttavalla tiellä.
Olen
kuullut toimittajien sanovan, että he toimivat joskus tahallisen falskisti ja
nostavat esille toissijaisia asioita siksi, että he tietävät, että kampanjan
kohde on mätä ja rikollinen jossakin muussa suhteessa. Sitä ei kuitenkaan voi
sanoa, koska todisteet eivät riitä.
Joukkotiedotuksen
moraalin kannalta tämä on äärimmäisen arveluttava tie. Se muistuttaa suuresti
sitä tapaa, jota totalitaaristen valtioiden joukkotiedotus noudatti. Olen
varmaan naiivi, mutta uskon yhä, että totuudellisuus on jokaisen velvollisuus,
ellei nyt oteta huomioon ruhtinaan toimia joissakin Machiavellin mainitsemissa
tapauksissa. Lehdistö ei kuitenkaan saa ottaa itselleen ruhtinaan roolia, sen
tilanne ja vastuu eivät ole samat. Sallimalla falskiuden hyvässä tarkoituksessa
lehdistö ottaa taakakseen niin sanotun jesuiittamoraalin, josta sille kuuluu
asianmukainen moraalinen rangaistus. Nykyään se saattaa tulla siten, että
asiakkaat hylkäävät lehden.