Inkeriläisten vaellus

Kansansiirtoa katsomassa

Jussi ja Liisa Tenkku, Inkeriläisiä siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943-1944. Johdannon kirjoittanut Pekka Nevalainen. SKS 2008, 290 s.

Nuorna miesnä, puoli vuosisataa sitten, muistan panneeni merkille, että filosofian professori Jussi Tenkulla oli muiden arvonimiensä joukossa myös sacri ministerii candidatus.

Tuo Harvardin käynyt filosofi oli siis myös suorittanut pappistutkinnon. Minusta, joka tuolloin olin viisaimmillani, se näytti kovin epäilyttävältä, vähän niin kuin jonkun filosofisen teoksen kirjoittajan nimeen joskus liitetty lyhenne S.J. -Societas Jesu eli jesuiitat.

Mutta se, mitä pidämme obskurantismina, saattaakin joskus olla pikemmin oman ymmärryksemme vähäisyyteen perustuvaa ennakkoluuloa. Papitkin saattavat olla kelpo ihmisiä tai ainakin kehittyä. Sitä ainakin toivokaamme.

Jussi Tenkun ura on sen laatuinen, että taidan todella kiinnostua hänen julkaisuistaan. Hänet lähetettiin vuonna 1943 Inkerinmaalle, jossa hän valmisteli siviiliväestön siirtoa pois sodan jaloista, odotettavissa kun oli seudun tyhjennys saksalaisten perääntyessä. Nämä valmistautuivat myös käyttämään poltetun maan taktiikkaa.

Kuten eunukin selibaatti tai hentomielisen pasifismi herättää meissä korkeintaan vähäistä kunnioitusta verrattuna ristiritarin kilvoitteluun, niin myös meillä lienee taipumusta pitää epäkiinnostavina sellaisen ihmisen moraalisia pohdintoja, joka ei ole maailman raadollisuutta saanut nähdä.

Tenkkujen pariskunta pääsi paikkaan, jossa heillä oli näköala jopa piiritettyyn Leningradiin aivan sanan kirjaimellisessa mielessä. Sen siviiliväestön kohtalosta ei kuitenkaan päiväkirjoihin näytä pohdintoja ilmaantuneen. Taisi omalla puolella olla kylliksi ajattelun aihetta, kuten sodassa yleensäkin.

Tenkun vaimo Liisa toimi samaan aikaan Virossa, Kloogan leirillä, jonka kautta inkeriläiset siirrettiin Paldiskiin ja sieltä Suomeen. Kirjeenvaihto puolisoiden välillä on hyvin kiinnostavaa, kuten myös päiväkirjat, jotka käsittävät julkaistusta materiaalista valtaosan.

Sotatantereelle jääneiden inkeriläisten asema oli vaikea. Elintarvikepulakin vaivasi, jopa niin, että Suomestakin käsin yritettiin sitä hieman lievittää, vaikka myös oma maa oli jatkosodan alussa nälänhädän partaalla ja joutui sen lisäksi ruokkimaan noin 60000 sotavankia ja saman verran siviiliväestöä, jonka ruokavarat oli Itä-Karjalassa Stalinin käskyn mukaisesti yritetty mahdollisuuksien mukaan tuhota.

Inkeriläisten siirron tarkoitus oli ennen muuta humanitäärinen, joskin myös tietysti oli otettava huomioon se, että siirron ja oleskelun kustannukset oli jotenkin kyettävä korvaamaan äärimmäisen niukkuuden oloissa.

 Työvoimapula vallitsi sekä Suomessa että Saksan valtaamalla alueella ja aiheutti jonkin verran kitkaa maiden välille. Lopulta sentään saatiin yli 63000 henkilöä laivattua Suomeen.

Suurin osa lähti sangen mielellään, mutta toisenlaistakin henkeä oli. Tämä koski etenkin ortodoksisia inkerikkoja, jotka nimittivätkin itseään venäläisiksi.

Sodan päätyttyä suurin osa inkeriläisistä odotti malttamattomana pääsyä takaisin kotiin, mutta sitähän ei sallittu ennen kuin kymmenien vuosien kuluttua. Itse asiassa, kuten Pekka Nevalainen toteaa, toisen maailmansodan loputtua Inkerinmaata ei alueellisesti yhtenäisenä käsitteenä ole ollut olemassa.

Päiväkirjamerkinnät ovat ilmeisen todistusvoimaisia ja niistä ilmenee hyvin inkeriläisten uskonnollisuus, joka olikin ollut eräänlainen tuon väestön kansallinen tunnus, hieman kuten katolisuus puolalaisilla.

Inkerissä ja Virossa jouduttiin tekemisiin myös saksalaisten ja virolaisten kanssa.

Saksalaiset näyttävät jakaantuneen aika jyrkästi erilaisiin tyyppeihin. Toisaalta oli miellyttäviä ja kohteliaita tyyppejä, joita esiintyi jopa SS- joukkojen ja turvallisuuspoliisi SD:nkin piirissä. Niiden kanssa oli kirjoittajilla aika paljonkin kontakteja.

Toisaalta sitten oli törkimyksiä ja tolvanoita, joihin etenkin Liisa sai useammankin kerran harmistua ja maksaa potut pottuina. Kerran hän kertoo tehneensä kepposen aivan tuntemattomalle saksalaiselle upseerille. Tallinnalaisessa hotellissa upseerit jättivät saappaansa yöksi oven eteen kiillotettaviksi.

Suomalainen lotta -siis Liisa itse- ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ja kaatoi joihinkin saappaisiin vettä. Aamuista reaktiota hän ei ollut kuulemassa, mutta pelkään pahoin, että viaton hotellin henkilökunta sai satikutia.

Lottien maine saa ainakin minun silmissäni pienen kolauksen myös siitä, että Liisa kertoo pöllineensä kapteeni Tuulen (se sulkavalainen merikapteeniko?) palttoon taskusta viinapullon, jonka nuo pikku enkelit sitten kai yhdessä nauttivat. Ainakin herroilta jäänyttä konjakkia he nautiskelivat tyttöporukalla.

Hyi, hyi ja vielä kerran hyi! Vaikka on tässä myös jotakin aseistariisuvaa, jota en pystyisi näkemään, mikäli asialla olisivat olleet pojat.

Suomalaiset saivat usein verrata itseään saksalaisiin ja päinvastoin. Saksalaisten kuuluisa metsän pelko tulee tässäkin kirjassa usein esille. Partisaanit saivat mellastaa siellä mielin määrin, mikäli paikalla oli vain saksalaisia. He pysyivät poissa metsistä.

Inkerinsuomalaisia mobilisoitiin myös Saksan armeijaan ja sillä suunnalla oli myös Vlasovin armeijan väkeä, joka oli herkkää loikkaamaan. Tästä muuten kuulenkin ensimmäistä kertaa. Yleensähän väitetään, että tuo armeija toimi vain Prahassa ja silloin saksalaisia vastaan.

Suomalaisten sotilaskuntoa kehuivat sekä he itse, että saksalaiset. Yleisarvosteluna saksalaisista inkerinsuomalaiset sotilaat sanoivat, että he olivat ”arkaa, kovaa ja itsestään pitävää kansaa”.

Erotus SS- joukkojen ja SD-miesten sekä varsinaisen Wehrmachtin välillä tehdään eräässä kohdassa. Muuan itävaltalainen sotilas ylenkatsoi SD-porukkaa ja toteaa, etteivät nuo poliisit mitään kunnon sotilaita ole.

Wehrmachtin piiristä löytyy myös herrasmiehiä, joita SS:ssä on hyvin harvassa, saatiin todeta.

Kerran Liisa eksyi alueelle, jolla sijaitsi Kloogan nykyään hyvin tunnettu juutalaisleiri. Siellä pari naista pyysi surkeina lotilta leipää, jota näillä ei kuitenkaan ollut mukanaan. Tämä teki kaamean vaikutelman ja tuntui siltä, että oli parasta olla puhumatta asiasta kenellekään.

Myöhemmin syksyllä Liisa huomasi, että juutalaisparakki oli tyhjä. Minnekähän asukkaat oli viety, hän pohti. Sen enempää asiasta ei merkitty muistiin ja tuskin myöskään tiedettiin.

Sota-aikana oli liikkeellä kaiken maailman huhuja, joita vastaan myös käytiin organisoitua taistelua. Yleensä täyspäiset ihmiset näyttävät epäilleen kaikkein villeimpiä tarinoita eikä edes sotapropaganda ottanut niitä käyttöönsä, ettei tyystin menettäisi uskottavuuttaan.

Niinpä esimerkiksi Vapaan Ranskan Lontoossa sijaitseva hallitus sai käyttöönsä materiaalia, jossa kerrottiin juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta, mutta ei käyttänyt sitä, enempää kuin britit tai amerikkalaisetkaan.

Koko raaka totuus valkeni vasta, kun tuhoamisleirit jäivät liittoutuneiden käsiin. Saksalaiset sotavangit pakotettiin katsomaan filmejä noista leireistä, mutta usein he kieltäytyivät niihin uskomasta.

Nykyään sitten näyttää olevan muotia lähteä siitä, että tottahan toki kaikki tiesivät kaiken.

Jussi ja ainakin Liisa tiesivät ilmeisesti hyvin paljon enemmän kuin Suomessa juuri kukaan muu. Mutta mikä oli edes heidän tiedon tasonsa? Millaista taustaa vasten on ymmärrettävä heidän kuvansa sodasta ja tuon ajan saksalaisista, inkeriläisistä ja virolaisisista?

Siitä voi saada suodattamatonta tietoa näistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Siltäkin kannalta tämä kirja on hyvin arvokas aikansa dokumentti.

Humaani häijyläinen

Häijyyden juhlaa

Isaiah Berlin, Enlightening. Letters 1946-1960. Edited by Henry Hardy and Jennifer Holmes with the assistance of Serena Moore. Pimlico 2011, 844 s.

Englantilainen henkevyys, wit, on aivan oma lajinsa. Sen tunnustettuja mestareita ovat olleet muun muassa Samuel Johnson, G.B. Shaw, Oscar Wilde ja Winston Churchill.

Sir Isaiah Berlin, joka syntyjään oli Riian juutalainen, ansaitsee kuitenkin myös paikkansa tässä joukossa. Itse asiassa hänelle olisi kuulunut päärinarvo jo pelkästään sillä perusteella, miten korkealle hän kehitti tuon englantilaisen kansallisurheilun.

Tässä nyt käsitellyn kirjekokoelman arvostelijat eivät ole säästäneet superlatiiveja: Ironic, gossip, profound and always intensely human;  A brilliant talker and a feline gossip… readers will find that same bubbling flow of malice, wit and human insight…; As well as being sometimes profoundly wise, these letters are often laugh-out-loud funny….

Meillä, jossa niin sanottu munaton nillittäminen halutaan nostaa keskeiseksi kansalaishyveeksi, moinen ilkeyden ylistys saattaa kuulostaa aivan villiltä. Meillähän on totuttu siihen, että niitä, joista ei pidetä tai joita ei hyväksytä, haukutaan, enemmän tai vähemmän ruokottomasti.

Berlinin lajityyppi on sen sijaan älykäs henkevyys, jos kohta myös feline gossip. Hänessä on kissamaisen juoruilijan vikaa ja kissathan eivät hauku.

Mutta eivät kaikki viatkaan aina niin yksioikoisen tuomittavia ole, jos ne on kehittänyt taiteeksi.

Olen aina arvostanut Berlinin terävää otetta venäläisistä klassikoista. Etenkin hänen esseensä The Hedgehog and the Fox on kuuluisa. Kettu osaa monta pientä temppua, mutta siili vain yhden ison tempun.

Oliko Leo Tolstoi kettu vai siili? Berlin uskoo, että hän oli itseasiassa kettu, joka kuvitteli olevansa siili. Kirjoittajan ylitsevuotava ihailu Tolstoita kohtaan näkyy myös näistä kirjeistä.

Berlinin suuri intohimo oli vapaus, jota hän ei käsittänyt banaalilla tavalla esteiden puuttumisena, vaan ennen muuta hengen vapautena. Oli uskallettava ymmärtää, että ihmisen oli itse luotava historiansa eikä rynnättävä minkään historiallisen ”välttämättömyyden” turviin. Historialla ei ole librettoa.

Itse olen erityisen vaikuttunut niistä Berlinin esseistä, joissa hän osoitti sellaisenkin vapausmaanikon kuin Mihail Bakuninin taipumuksen totalitaariseen ajatteluun. Aleksandr Herzen sen sijaan kuuluu Berlinin suuriin sankareihin.

Sir Isaiah on siitä merkille pantava tyyppi, että samaan aikaan kun hän tekee aivan armotonta pilkkaa ihmisten typerästä ja usein sitäkin arrogantimmasta ajattelusta, hän osaa myös arvostaa heidän hyviä ominaisuuksiaan, mikäli niitä on.

On merkille pantavaa, että Berlin suhtautuu varsin ironisesti sellaisiinkin vapauden ritareihin kuin Karl Popper, Arthur Koestler tai jopa Bertrand Russell.

Arnold Toynbee on Berlinistä sinänsä herttainen herra, mutta hänen kirjansa A Study of History on kauhistuksien kauhistus. V.M. Joad näyttää olevan pelkkä keskinkertaisuus eikä kirjoittaja edes mainitse Oswald Spenglerin nimeä. Toki tämä ei kuulukaan tuttavapiiriin, edes vainajana.

Kunnioitetusta George Kennanista, (joka käyttää puheenvuoron Tolstoista ja seksistä sekä meidän aikakaudestamme) ja samalla hänen norjalaisesta vaimostaan, Berlin piirtää herkullisen karikatyyrin: ”that grey, fanatical passionate Presbyterian appearance with a total lack of spark anywhere, and the bleak, solemn sweet, Ibsenite look on the face of his wife”.

Tämä oli vastustamattoman koomista ja muuan kollega pistikin Berlinille heti lappusen, jossa arveli tämän puheenvuoron asettavan rouva Kennanin aivan uuteen valoon.

Mutta Berlin pyysi vastaanottajaa ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja varomaan näyttämästä sitä kellekään.

Stalinin ja Trotskin elämäkerturina tunnettu Isaac Deutscher on Berlinin mukaan ”…a full-sized charlatan and not a word he says, its seems to me, is to be believed”.

Eräästä toisesta, nyt jo unohtuneesta kirjasta Berlin sanoo: ” It is one of the cheapest and most bogus book I have read on almost any subject lately -smart, smug, empty and ill intentioned.”

Suomalaisia ei tämän brittimiljöön kirjeistä juuri kannata etsiä, vain Konni Zilliacus, vasemmistoparlamentaarikko vilahtaa ohi. Edes Mannerheim ei kuulu siihen maailmaan, jossa All Souls college on maailman napana.

Eipä sikäli, Oxfordilla on oma lumonsa, joka virittää vierailijankin hartaaksi. Se kyllä saattaa myös viekoitella älyllisesti palkitsevaan, mutta vähän tuottavaan joutenoloon -otium sapientis.

Berlinin tapaaminen Anna Ahmatovan kanssa on kuuluisa ja sitä on usein kuvattu. Hän sai tavata myös Lazar Kaganovitšin ja kertoo kirjassaan, miten tuo entinen suutari ylhäisesti kuulusteli häntä siitä, millaista filosofiaa lännessä oikein opetettiin ja ilmeisesti sai keskustelusta vain lisää pontta intellektuaaliselle omahyväisyydelleen, mikäli sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Meidän on helppo unohtaa, miten tavattoman röyhkeää tuon ajan marxismi-leninismi oli ja miten itsekylläisesti sen piirissä uskottiin ”itse elämän” osoittaneen Marxin jo sata vuotta sitten löytäneen ainoan mahdollisen totuuden.

Hengen vapauden merkityksen ymmärtäminen ei tänäkään päivänä ole mikään helppo juttu ja se tieteisusko, joka tyhmimpien piirissä on erityisen lujassa, oli yhtä simppeliä jo aikanaan.

Berlin mainitsee vain kerran Norbert Wienerin nimen, mutta on sitäkin imponoituneempi hänen ajattelustaan. Toynbee puhuu ”atomiajasta”, mikä on Berlinin mielestä vain banaalia.

Wienerin kybernetiikka sen sijaan tuo hänen mieleensä (jo vuonna 1952!) vision uudesta maailmasta, jossa henkisen työn tekijät on korvattu ”mekaanisilla” muisteilla ja aivoilla. Se on asia, joka voi muuttaa elämämme täydellisesti. Siihen verrattuna ”atomiajasta” puhuminen on pelkkää vulgaariutta.

Berlinin kirjeitä on julkaistu vielä toinenkin nide, jota en tällä kertaa hankkinut. Tällaiset aikansa dokumentit puhuvat paljon enemmän kuin sanovat. Niiden suuri etu on jälkiviisauden puuttuminen.

On sääli ajatella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua tällaisen materiaalin löytäminen saattaa olla enimmäkseen mahdotonta.

Arkistot tallentavan jonkin verran sähköposteja, mutta valtaosa niistä kaiken maailman twiittauksista, jotka nyt täyttävät maailmamme, taitaa hävitä peruuntumattomasti.

Näytteitä, jotka säilyvät, tulee ainakin sisältymään niiden oikeudenkäyntien pöytäkirjoihin, joita pölkkypäät nostavat siksi, että heitä on haukuttu tai heille on peräti ilkeilty.

O tempora o mores.

Maanmiehemme

Yksi monista

Väinö Haapanen, Upseerielämää. Muistikuvia sumalaisen armeijaupseerin palvelusjalta Venäjältä. Otava 1928, 271 s.

Väinö Haapanen oli yksi niistä yli neljästätuhannesta suomalaisesta, jotka k palvelivat upseereina Venäjän armeijassa. Ja niitä kenraalin- tai amiraalin arvoihin lopulta (yleensä eläkkeelle siirtyessään) päätyneitähän oli nuo nelisensataa. Mirko Harjulan mainio teos Ryssänupseerit kertoo asiat tarkemmin, mutta se ei nyt ole käytettävissäni.

Suhtautuminen tähän joukkoon oli kotimaassa vähän kahtalaista. Ruotsinkielisessä yläluokassa nämä våra landsmän olivat enimmäkseen omia poikia, joiden menestystä ihasteltiin. Suomenkielisenä Haapanen kuului tämän joukon pieneen vähemmistöön.

Jokseenkin samoista yhteiskunnallisista piireistä sitten 1900-luvun alussa levitettiin meillä kuitenkin myös aivan erityisen aktiivisesti ryssävihaa. Tilanne oli jokseenkin paradoksaalinen.

Mannerheimin perhe sopii esimerkiksi: Carl Gustaf meni Venäjälle palvelukseen ja pääsi jopa keisarin seurueeseen. Vanhempi veli, kreivi Carl Mannerheim sen sijaan oli perustuslaillinen vastarintamies ja karkotettiin maasta.

Suomen itsenäistyttyä ns. ryssäviha sai maassa paljon suosiota ja sitä käytettiin ahkerasti hyväksi, kun ns. ryssänupseerit savustettiin armeijasta, aliupseerikoulutuksen saaneiden jääkärien ottaessa heidän paikkansa.

Venäjällä palvelleet ehtivät kuitenkin suorittaa maallemme merkittäviä palveluksia vuonna 1918 ja pian sen jälkeen, jolloin tarvittiin kokeneita upseereita. Heidän mainettaan oli kuitenkin aktiivisesti mustattu.

Haapanen kirjoittaa kirjansa alkusanoissa, että hänen rehellinen kuvauksensa saattaa olla jonkin verran kiintoisaa ainakin niille, jotka eivät muodosta mielipiteitään summamutikassa, vaan vieläkin uskovat yhdessä minun kanssani, että useimmat niistä nuorista miehistä, jotka silloin ja sitä tietä astuivat keisarikunnan palvelukseen, pyrkivät tätä tietä, joka vastasi heidän luontaisia taipumuksiaan, saavuttamaan sellaisen aseman, missä voisivat hyödyttää isänmaataan.

No, kirjoittajan motiiveista ja niiden arvojärjestyksestä en voi sen enempää tietää, mutta jostakin syystä kirjoittaja oli kertomansa mukaan aina tuntenut vetoa sotilaselämään, kuten hän itse kertoo. Upseerin virkoja oli tarjolla Venäjällä ja ylioppilastutkinnon jälkeen kirjoittaja suuntasikin sinne.

Uranvalinta ei ainakaan tässä tapauksessa merkinnyt sitä, että mies olisi ollut luonteeltaan sadisti tai himomurhaaja. Siitä monet tämän kirjan kärsiville myötätuntoa ilmaisevat tekstikohdat saavat vakuuttuneeksi. Etenkin eläinten kärsimystä hän piti sietämättömänä, kuten niin moni muukin. Ainahan niillä ihmisillä sen sijaan jotakin syntiäkin oli tilillään…

Arkielämää armeijassa kuvataan aika samaan tapaan kuin kaunokirjallisuudessa. Itse asiassa kirjoittaja toteaakin, että Kuprinin Kaksintaistelu antaa tästä miljööstä hyvä ja aidon kuvan. Olihan senkin kirjoittaja upseeri.

Kuprin kuitenkin nousi aikanaan esille monen mielestä juuri armeijan häpäisijänä, vähän kuten Haanpää aikoinaan meillä.

 Ilmeisesti siinä miljöössä olikin paljon moitittavaa. Väkivaltaa alaisia kohtaan ei olisi saanut käyttää, mutta sellaiseen ei suinkaan aina puututtu. Itse upseerit taas usein laiminlöivät velvollisuutensa opiskella itse sotataitoa ja keskittyivät sen sijaan viinaan, naisiin ja pelaamiseen.

Japanin sota herätti huomaamaan, että jotakin oli vialla. Haapasen kokemukset siitä olivat varsin samanlaisia kuin monen muunkin. Hän kuvaa kiintoisasti paikallista miljöötä ja sen ihmisiä, mutta myös sitä kapinamielialaa, joka vallitsi niiden sodan jälkeen rintamalta pois kuljetettavien joukossa, jota hän joutui valvomaan.

Kertojaa vaivasi se outo sovinistinen asenne, jota etenkin papiston piirissä esiintyi japanilaisia vastaan. Joku teksti oli ilmeisesti itsensä pyhän Johannes Kronstadtilaisen laatima. Myös juutalaiset, joilla oli omat vainoojansa, sai hänestä ymmärtäjänsä.

Kirjoittaja, joka koki sodan olevan vain poliittinen toimi, johon ryhdyttiin, kun diplomatia ei riittänyt, paheksui moista demagogiaa, jota hänen mielestään voi verrata vain mustasotnialaisten ja nykyajan kommunistien puheisiin.

Joukko-osastoihin mahtui tietenkin väkeä laidasta laitaan. Ikävien tapausten yläpuolelle nousevat lämpimät ystävyyssuhteet, jollainen syntyi myös sotilaspalvelijan eli tenssikan (Denštšik) kanssa, tuon ajan suuresta säätyerosta huolimatta.

Myös korruptiota esiintyi ja siitähän Venäjän armeija on aina ollut kuuluisa, jos ovat olleet muutkin armeijat. Merkittävintä se tietenkin oli suurten hankkijoiden taholla, mutta pieni natsaiju saattoi usein auttaa pyöriä pyörimään myös ihan tavallisen kirjurin kanssa asioitaessa -ja sillä saattoi olla yksilölle hyvinkin suuri merkitys.

Venäläiset olivat tämän kirjan kuvauksissa hyvin sympaattista kansaa, joka mielellään ja usein kallisteli myös miestä väkevämpää. Silloin ei kuitenkaan syntynyt tappeluita, vaan humalainen venäläinen innostui sen sijaan suutelemaan ja halaamaan ihmisveljiään.

Suomalaisten ihmetyksen aiheena oli tuohon aikaan aina venäläinen pääsiäinen. Armeijassa se tarkoitti, että komppanianpäällikkö antoi kolminkertaisen pääsiäissuudelman kaikille miehilleen ja vielä myös kaikille upseereille. Siitäpä kertyi sitten useita satoja suukkoja yhteen syssyyn…

Haapanen haki, muiden ihmetykseksi, vielä palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta. Paikallinen vieraanvarasuuskin tuli tutuksi. Silti varsinaisella Venäjällä oli helpompaa.

Sivumennen sanoen, myös Moskovassa Haapasella oli suomalainen tuttavaperhe. Sen pää oli muuan Kijander, joka toimi siellä pankinjohtajana.

Ensimmäiseen maailmansotaan Haapanen lähti alikapteenina (štabs-kapitan) ja sai ennen pitkää komppanianpäällikön aseman. Upseeristo oli kansallisesti kirjavaa. Haapasen pataljoonan neljästä komppaniastakin vain yhden päälliköllä oli -ov -loppuinen sukunimi.

Kertoja haavoittui sodassa kaksi kertaa ja toisella kerralla menetti jalkansa. Sen jälkeen hän pääsi esikuntahommiin, joissa elintaso nousi valtavasti ja lopulta Suomeen, sotasensuuriin.

Ainakin hän säästyi näkemästä vuoden 1917 sekasortoa, joka oli useimmille upseereille kauhistus ja monelle lisäksi vielä hengenvaarallinen ja kohtalokaskin aika.

Haapaselle kävi siis kuten Goethen runossa eräälle sotilaan uralle antautuneelle:

Ich setzt' meine Sach' auf Kampf und Krieg, juchhe!

Und uns gelang so mancher Sieg, juchhe!

Wir zogen in Feindes Land hinein,

Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein,

Und ich verlor ein Bein.

Ikävä asiahan se sota on, ihan perusluonteeltaan, mutta saattavat sitäkin joutua ihan kelo miehet tekemään. Sellaisena Haapanenkin näyttäytyy ainakin omien muistelmiensa valossa.