Tätäkö muka tilattiin?

Tätäkö me tilattiin?

Kun nykyisiä lehtiä lukee, menee joskus rinta rottingille. Tuntuu siltä, että nyt ollaan viimeinkin lakattu ketään kumartelemasta. Olo on kuin Saksan keisarikunnassa Bismarckin aikana. Mitä sanoikaan rautakansleri: ”Wir Deutschen fürchten Gott, aber sonst nichts in der Welt!”  

Mutta eihän tuo nyt mitään ole, me suomalaiset emme pelkää Jumalaakaan. Jos joskus näyttää siltä, että me jotakin kumarramme, tai suorastaan otsa maassa sen edessä pyllistelemme kuin Allahia palvovat muhamettilaiset, johtuu se vain siitä, että me olemme näin ihan itse päättäneet. Ja se oli ankara valinta.

Matteus ja Luukas muistaakseni kertoivat siitä, miten tämän maailman ruhtinas tai oliko se nyt hänen lähettiläänsä, kiusasi ja koetti kelkkaansa vietellä nasaretilaista nuorta miestä. Lähettiläs näytti hänelle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kunhan vain tämä suostuisi häntä kumartamaan eli omaksuisi eli, kuten sanotaan, ostaisi, aidon bisneshenkisen mielenlaadun. Eipähän noista maailmallisista erikoistarjouksista kai muuten olisikaan ollut kiinnostunut?

No, kuten tiedämme, Jeesus ei tehnyt kauppoja, vaan jatkoi elämäänsä aineellisesti köyhänä, mutta, sikäli kuin voimme havaita, sisäisesti rikkaana, eikä liene kauppojaan katunut.

Tässä tietenkin herää ajatus, ettei Jumalan pojalla ollutkaan mitään syytä mennä mammonaa kumartelemaan ja hulluhan hän olisi ollut, mikäli olisi vaihtanut iäisen elämän maailmankaikkeuden kuninkaana vaivaiseen tämän maailman rihkamaan.

Olematta teologi päättelen kuitenkin, ettei Jeesus tuolloin tiennyt jumaluudestaan tuon taivaallista, vaan hän toimi nimenomaan ihmisenä, jolle oli annettu valta valita: dynaamista kehitystä markkinavoimien ehdoilla tai sitten vaivalloista jahnaamista alhaisen BKT:n ja iänikuisen puutteen keskellä.

Mikäli, kuten uskon, juuri siitä oli kyse, herättää nasaretilaisen valinta hieman epäuskoista kunnioitusta tuota ihmistä kohtaan, vaikka se samalla juuri nyt symbolisoi epäajanmukaista takapajuisuutta, jota kuvaamaan konservatismi on oikeastaan liian lievä sana, mutta koska siinä on sopivasti herjaavaa potentiaalia, niin kelvatkoon.

Voisin itse kuvitella Jeesuksen seisomaan temppelin harjalle, vaikkapa Sulkavan kirkon sisäänkäynnin yläpuolelle tai Savonlinnan keskussairaalan asuntolan räystäälle joskus 1960-luvun alussa.

Itse asiassa tämä vertaus on tietenkin anakronistinen eikä paikkakaan ole oikein sopiva, mutta kaikkihan me joudumme ajattelemaan käyttäen niitä eväitä, jotka on matkaan annettu.

Joka tapauksessa voisin siis kuvitella, että tuona köyhänä aikana nasaretilaiselle -joka siis itse asiassa saattoi olla vaikkapa kotoisin jostakin Vekaran lossin takaisesta Vesikansasta- olisi heijastettu silmien eteen jonkinlainen kuva mahdollisesta uljaasta tulevaisuudesta.

Tuossa tulevaisuudessa hänellä, köyhällä turpeenpuskijalla, olisi ollut rahaa taskut täynnä, mahdollisuus syödä meetvurstia ja fileetä päivittäin, auto, jolla kaahata niin paljon kuin mieli tekee, mahdollisuus saada lapset koulutetuiksi herrojen töihin, pitkät lomat ja rahaa, ota kylvää ulkomaanmatkoille, vuosittaista loikoilua jossakin aurinkorantojen kuumalla hiekalla kesken talven…

Hullupa olisi se mies ollut, ellei hän olisi kauppoja tehnyt. Mitä sitä paitsi vaadittiin kaiken tuon onnen ehtona? Eipä mitään muuta kuin kyllin suurta kiinnostusta tuota kaikkea hyvää kohtaan. Ja kuka nyt ei olisi ollut kiinnostunut.

Kiinnostuksen suuruus on tietenkin suhteellista. Käytännössä markkinavoimien lähettiläs edellytti, ettei ko. henkilö mistään muusta oikeastaan olisikaan kiinnostunut. Hän tuli myöhemmin suuresti paheksumaan sitä, että moni uusista adepteista kantoi sydämessään petosta ja yritti esimerkiksi fuskata ikuisesta työn tekemistä ja raatamisesta huomisen hyväksi, kun ymmärsi, ettei se huominen koskaan muuttuisi täksi päiväksi.

Mutta Jeesuksen inkarnaatio ei tehnyt kauppoja, sillä hän ymmärsi etukäteen, mikä hinta kaikesta olisi maksettava. ”Saatana”, sanoi lähettiläs ja lehahti matkoihinsa. Vesikansalainen laskeutui varovasti alas katolta ja palasi osastolle, jossa hänen poistumistaan ei edes ollut huomattu.

Mutta tämä mainittu henkilö ei kuulunut tulevaisuuspuolueeseen ja edusti siis vähemmistöä. Toisenlaisia löytyi sitten tulevina vuosina vaikka millä mitalla ja heitä oli helppo höynäyttää. Kukapa ei olisi ostanut niitä loputtomia maailman hyvyyksiä, joita tarjolla oli. Hulluja olisivat olleet.

Niinpä kehitys syöksyi hurjaan lentoon ja kansan suuren enemmistön syvimmät toiveet toteutuivat. Rahaa tuli vaikka lampaiden syödä.

Mutta mikään ei tullut ilmaiseksi, mitä lähettiläs ei piruuttaan tullut maininneeksi. Tuli työtä säästäviä koneita, mutta niiden avullahan vain tehtiin entistä enemmän sitä työtä. Tuli tukuttain rahaa, mutta eihän rahalla mitään todella arvokasta saanut. Elämä piteni, mutta ei se letkuelämä märissä vaipoissa mitään herkkua ollut.

 Naisillekin tuli paljon kaivattu yhteiskunnallinen tasa-arvo, mutta samallapa loppui heidän hyysäämisensä ja paijaamisensa. Lapsille tuli ilmainen päivähoito, mutta niiden tekeminen ja pitäminen oli niin kallista ja vaivalloista, ettei sitä oikein kukaan täysijärkinen halunnut tehdä. Sijaisperheille kyllä sitten löytyi bisnestä uusista huutolaisista.

Jotakin selvää edistystä sentään tapahtui. Ihmiset muuttivat pois maalta ja pääsivät kauan kaivatun sivistyksen piiriin. Esimakua tulevasta saatiin jo televisiosta, joka mullisti täysin ihmisten henkisen maailman. Nyt elettiin Säämingin kaukaisimmassa korvessa jo kuten Dallasissa. Ah onnea! Ah sivistystä! Jo tätä olikin odotettu!

Karl Marx puhui aikoinaan halveksivasti maalaiselämän idiotismista ja samaan sävyyn käsitteli asiaa myös Oswald Spengler, jonka mielestä kehäänsä kiertävä talonpoika oli kuin osa sitä luontoa, jonka mukaan hän joutui elämään, historiaton, ikuinen uurastaja maaemon pinnalla kuin kirppu koiran turkissa, mitä vertausta hän ei käyttänyt.

Kaikkein mehevimmin talonpoikaa kuitenkin kuritti Maksim Gorki, joka vyörytti hänen niskoilleen kaiken sen vandalismin, mitä Venäjän vallankumoukset toivat tullessaan. Talonpoika oli Gorkille kaiken kulttuurin vastakohta. Ihmiskunta sivistyisi vasta, kun talonpoika, eli siis hänen pikkuporvarillinen luokkaolemuksensa olisi likvidoitu ja tilalle olisi astunut työläinen, tuo oikean sivistyksen sankari ja kaiken hyyvän luoja.

Niinpä neuvostojen maassa suoritettiin täyskollektivisointi ja rakennettiin siinä jo saman tein uusi ihminen, kuten Gorki suureksi ilokseen sai heti havaita. Siinä vähän lastuja lenteli, mutta lopputulos oli komea, ainakin puheiden tasolla. Entisestä kulakista saattoi kasvatusleirillä, vaikkapa tuolla Stalinin kanavalla, tulla kollektivisti muutamassa kuukaudessa, jos hän hengissä säilyi ja enemmistöhän säilyi, vaikka panettelijat ovat muuta väittäneet.

Mutta kun aikaa hieman kului ja alettiin aikaansaannoksia tarkastella kriittisesti, niin huomattiin, että myös tuo paljon ylistetty kollektiivitalonpoikien luokka oli aivan yhtä kiinnostunut vodkasta ja yhtä vähän kiinnostunut kulttuurista kuin se entinenkin. Eivätkä teollisuustyöläiset olleet sen parempia.  Класс? –Он тоже выпить не дурак!

Mutta tokihan ongelma piili ja sen täytyi piillä maalaisuudessa. Niinpä maalaisuutta likvidoitiin ja sen kasvatteja uudelleen kasvatettiin, kaupunkeihin muutettiin joukolla, mutta se idiotismi vain pysyi. Ehkäpä isä Marx olikin haukkunut väärää puuta?

Venäjän talonpoikien suurta muuttoa kaupunkeihin on paljon pohdiskeltu. Moshe Lewin oli näkevinään siinä kaupunkien ruralisaation. Jotkut uskovaiset marxilaiset näkivät siinä paralleelin Kreikan ja Rooman historiaan: aikoinaan valloitetun Kreikan korkeampi kulttuuri tekikin roomalaisista valloittajista alamaisiaan.

Venäjällä taas saattoi käydä vallan toisin: valtava, barbaarinen maaseutu alisti pienen teollisuusproletariaatin itsensä kaltaiseksi. Siinä siis syy siihen, ettei kommunismin lupaus toteutunutkaan. Etsikää talonpoika, kun kaipaatte syntipukkia! Eihän se edes osaa protestoida, kunhan jatkaa möyrimistään ja elättää hiirestä kuninkaaseen kaikki, jotka kehtaavat tulla osille.

Mutta entäpä miten kävi meillä? Suomessa suuri muutto maaseudulta kaupunkiin oli ainutlaatuisen nopea ja perusteellinen muutos, eikä siinä mitään pakotusta tarvittu. Jokainen ymmärsi oman etunsa, tai melkein jokainen

Nytpä ollaankin sitten Euroopassa eikä missään liki neuvostoliittolaisessa kekkoslovakiassa. Eurooppalainen talonpoika elää tukien varassa. Ruoka kyettäisiin tuottamaan muualla halvempaan hintaan, joten itse asiassa tuo möyrijä kuuluu tuholaisten piiriin ja on vain elätettävä loinen, harmful drudge, kuten tohtori Johnson asian ilmaisisi. Niinpä maajussi saa tehdä tarkan tilin tekosistaan ja kansan suuri enemmistö odottaa vain malttamattomana, milloin hänet lopullisesti likvidoidaan.

Ainahan niitä sopeutumattomia on. Joku näyttää taas hiljattain esittäneen, että koko Suomi olisi pidettävä asuttuna. Jo sanana aluepolitiikka on retroa, huomasin jonkun cityihmisen tähän julistavan. Kysymys on siis sanan retrograde-suomalaistetusta muodosta ja kanta on äidissämme englannissa. Taantumus on kyseessä, pyrkimys takaisin menneeseen aikaan. Vade retro, male spiritus!

Mutta tänä aikana meillä on selvät realiteetit, jotka määräävät, mitä me voimme ja saamme tahtoa ja haluta. Puoli vuosisataa sitten meillä asuttiin enimmäkseen maalla ja elettiin sen antimista, sitä paitsi elettiin köyhästi, ainakin mittarilla BKT per capita. Siksipä kiusaajalla oli tuolloin kiitollinen yleisö, kuten alussa mainittiin.

Olisimmepa silloin saaneet puhtaana käteen sen mammonan määrän, mikä meillä nyt sitten on käytettävissä! Jopahan olisi maaseutu kukoistanut ja kaikki olleet tyytyväisiä!

Ei silloinkaan joka suhteessa huonosti eletty, tai niin luultiin, kun ei paremmasta ymmärretty. Töitä riitti melkein kaikille ja monilla sitä oli enemmän kuin koskaan ehti tekemään. Palvelut pelasivat, vaikka monia nykyisiä palveluita puuttui. Eipä ollut maatalouslomittajia eikä myöskään sataa henkeä kunnantalolla byrokratiapalveluita tuottamassa. Posti joka tapauksessa kannettiin kahdesti päivässä ja linjurit sahasivat ympäri pitäjiä ja veivät myös kaupunkiin, jos tarvittiin.

Kun koulutusasiatkin saatiin järjelliseen uomaan ja kirjastoissa oli tarjolla muutakin kuin viimeisten kymmenen vuoden bestsellereitä, tuntui maailma valmiilta ihmisarvoista elämää varten. Oli aika luopua idiotismista.

Mutta tietenkin yleinen elintaso, se oikea mittari näytti matalia magnitudeja BKT:llä mitaten. Missä olivat valintamyymälöiden loputtomat valikoimat? Missä olikaan keskituloisen ja köyhän mahdollisuus matkustaa nyt vaikkapa ensi hätään Espanjaan, tai sitten joskus Thaimaahan? Ei sellaista ollut.

1950-luvulla elettiin maailmassa, joka ei ollut paras mahdollinen. Siitä kuitenkin puuttuivat monet nykyiset ja tulevat ongelmat huumeista ja maahanmuuttajaslummeista pitkäaikaistyöttömyyteen, nuorison vieraantumiseen, näköalattomuuteen ja taparikollisuuteen ja monen monta muuta asiaa. Ei ollut kouluammuntoja (paitsi reserviläisillä), ei ollut yhtä paljon maanisia, perheitään hylkääviä sarjarakastajia, huimasti kasvavaa huostaanottojen määrää, negatiivista väestönkasvua ja niin edelleen.

Jospa siis tuohon melkein idylliseen, joskin niukan toimeentulon tarjoavaan maailmaan olisi saatu vielä hieman enemmän tai mielellään jopa rutkasti rahaa, jotta myös vähäosaisten elämä olisi voitu kunnolla turvata ja saada vielä hiukan lisää mahdollisuuksia koulutukseen ja kaikinpuoliseen sivistykseen! Silloin olisi lähettiläs ollut oikealla asialla!

Ja rahaa näytti olevankin tarjolla, sitä uljas tulevaisuus lupasi, mutta jätettiin kertomatta, ettei se tule ilmaiseksi. Tuo lähettiläs, itse asiassa tuo Iso Kiero, oli kantanut ketunhäntää kainalossaan. Nyt kun on temppelin harjalta hypätty, ei paluuta enää ole. On vain rahaa, joka ei riitä koskaan eikä enää edes mihinkään sellaiseen, mikä ennen oli itsestään selvyys.

 Yritetään nyt sitten saada sillä niukalla rahalla aikaan edes inhimillinen yhteiskunta, onhan se ainakin sallittua. Vai lieneekö?

Uljas uusi maailma

Uljas uusi maailma

Aldous Huxleyn Brave New World kuului aikoinaan lukiossa äidinkielen tunneilla luettujen joukkoon. Nythän Huxley on paljastettu taantumukselliseksi retrohenkilöksi, jolla oli paljon epäkorrekteja ajatuksia. Eipä sikäli, onhan myös George Orwell osoitettu lahjattomaksi kynäilijäksi, jolla ei tosiasiassa ole mitään annettavaa tälle ajalle eikä millekään muullekaan.

Tietenkin tuollaisia paljastajia ja maineen mustaajia löytyy aina, mutta itse puolestani näen asian niin, että kyse on kateellisen lahjattomuuden hyökkäyksestä itselleen tavoittamatonta ja jopa käsittämätöntä neroutta vastaan. Siis vähän samaan tyyliin kuin nuoret teatterintekijät Helsingin Sanomien mukaan eivät halua toistaa konventioita, joissa sankari on valkoinen, sukupuolia kaksi ja naisen alistaminen tehokasta näyttämöviihdettä.

Nyt siis halutaan loistaa aivan uuden maailman taivaalla oman nerouden tulta. Ikävä kyllä, pelättävissä on, että asetelma on joka kohdastaan falski. Tuollaista maailmaa ei ole eikä ole sitä nerouttakaan. Lisäksi puuttuu vielä yleisö, joka tämän ilveilyn kustantaisi. Tai se puuttuisi, ellei aina avoin veronmaksajan kukkaro olisi käytettävissä.

Mutta jotakin tämä nykyinen asenne ja suhteemme vanhaan kertoo ajastamme. Orwellin profeetallinen näky on toteutunut suorastaan pirullisella tarkkuudella ja siksi onkin ilmeistä, etteivät monet lukijat hänen kirjoituksissaan pysty näkemään mitään erikoista.

Orwell nyt vain kuvaa meidän touhujamme ja entäs sitten? Sama koskee Huxleytä, joka sitä paitsi ei ollut ymmärtänyt tasa-arvon peruskysymyksiä, kuten sitä, ettei tulevaisuudessa olisi mahdollista olettaa ihmisten kuuluvan erilaisiin arvoluokkiin, vaikka he todellisuudessa niihin kuuluvatkin.

Toki Huxleyllä on ansionsa myös nykyajan silmissä. Doors of Perception on ilmeisesti jopa antanut nimensä kulttiyhtyeelle ja sen ajatuksissa todella on jotakin, joka panee tajuntaansa joskus laajentaneen ajattelemaan toisenkin kerran.

Mutta se soma, jota koko kehittynyt maailmamme nykyään päivittäin nauttii, ei vielä ole sitä uutta ja uljasta, minkä tulevaisuus vielä tuonee tullessaan. Se on kai kaikki sitten vielä edessäpäin, vaikka Huxley saikin innoituksensa vanhalta, heteroksikin epäillyltä Shakespearelta:

O wonder!
How many goodly creatures are there here!
How beauteous mankind is! O brave new world,
That has such people in't.

Uudet ihmisethän ne ovat uljaan uuden maailman suurin ihme ja tärkein anti. Doorsin perusteella voisi kuvitella, että joka kulmakunta tässä maailmassa on oikeastaan jo ihmeistä suurin, kunhan havaitsija vain kykenee sen näkemään ja eikö siihen voisi kuka tahansa kyetä soman avulla? Eikö jokainen oikeastaan ole taiteen suurimpien nerojen vertainen? Kysymys on vain havainnon vapauttamisesta.

Orwellin henkilöt joivat halpaa giniä turruttaakseen mielensä, Huxleyn sankarit lähtivät soma-lomalle, mutta loppujen lopuksihan molemmat jäivät ylivoimaisen systeemin kynsiin surkeaan ja nuhjuiseen elämäänsä vailla ylevyyttä ja täynnä falskiutta. Kapinointi kaikkein perustavimpia vankilan rakenteita vastaan oli tuskin edes mahdollista ja ainakaan onnistumisen mahdollisuuksia sillä ei ollut.

Ja nämä rakenteet ja tabut eivät tosiaankaan koskeneet sitä, millaista oli elää yhteiskunnassa ei-valkoisena, ei-terveenä ja ei-luterilaisena/anglikaanina. Tuntuu siltä, etteivät kaikkein perustavimmat kysymykset koskeneet edes sitä, montako prosenttia valtionosuusteattereissa edusti kutakin sukupuolta ja miten johtajien määrä jakaantui sukupuolittain, ihonvärittäin, uskontunnustuksittain, sukupuolisuuntauksen mukaan tai muista vastaavista syistä. Nyt kai ne sitten koskevat.

Kaikkein perustavimmalle ja siksi kaikkein arimmalle alueelle päästäänkin ehkä tutkistelemalla ihmisen, vaikkapa valkoisen keski-ikäisen miehen eksistentiaalisia kriisejä. Mutta tämähän on niin itsestään selvää, ettei sille kannata uhrata edes logosfäärin rajallista bittitilaa. Näin voisi kuvitella ja siksi onkin merkittävää, mihin mustetta tämän ajan lehdistössä tuhlataan ja millaista todellisuutta teattereissa oikein luodaan. Hohhoijaa. O wonder!

Entä onko meidän aikakaudellamme lainkaan utopioita, joihin innolla ja tarmolla suunnistaisimme ja joista ehkäpä välkähdys jo näkyy tässä Kimmerion yössä? Huxley, Orwell ja kumppanit ovat kovin pessimistisiä. Olisiko meidän vain lohduttauduttava sillä, että koko edistyksen projekti oli suuri vitsi, mutta ei ilkeä sellainen? Vai oliko se?

Neuvostoliitossa joskus 1970-luvulla nousi Cervantesin Don Quijote yhdeksi suureksi kulttihahmoksi. Kysymys saattoi tosin pikemmin olla siitä, että valtiovalta eli puolue työnsi häntä esille. Syy tähän oli ilmeinen. La Manchan surullisen hahmon ritari saattoi olla koominen sikäli, ettei hän pysynyt kiinni todellisuuden koko ankeudessa, mutta pyrkimystensä suhteen hän joka tapauksessa ansaitsi mitä suurimmat kiitokset!

Paralleeli Neuvostoliittoon oli osoittelemattakin selvä tai ainakin sen haluttiin olevan. Kun nostettiin esille herttaista Lenin-setää ja entusiastien uljasta uhrimieltä ja unohdettiin koko se karu väkivaltakoneisto, joka koko valtiota pyöritti ja ne lukemattomat viattomat uhrit, jotka se teurastutti, saatiin aikaan kuva pyyteettömästä pyrkimyksestä hyvään. Falskiahan se oli, mutta sitäpä on tämä nykyaikakin, ainakin valtavirran tiedonvälityksellä ja ideologian etujoukon touhuilla mitaten.

Millaiseen maailmaan ja millaiseen Suomeen me nyt haluaisimme päästä? Minne me nyt pyrimme innolla ja antaumuksella? Millainen on se uljas uusi maailma, jonka tähden me olemme valmiit tinkimään nykypäivästä ja, jos niin vaaditaan, kaikkemme antamaan?

Asia näyttää kiinnostaneen kovin harvoja. Selvää ainakin on, ettei kukaan kovin paljon suostu sen hyväksi antamaan, olipa syy mikä tahansa.

Vielä Paasikiven lähtiessä Moskovaan syksyllä 1939 kansa osasi sanat ja veisasi Lutherin virttä, jonka tämä oli runoillut turkkilaisvaaran uhatessa: 

 Jos veis he henkemme, osamme onnemme

jäis meille kuitenkin Jumalan valtakunta

Voi vain kuvitella, miten veisuu nykyään onnistuisi. Siitä syntyisi ikään kuin massiivista, valtavan hyttysparven hyrinää. Tämän virren sanat ovatkin vanhentuneet ja tarvittaisiin uudet, sillä eihän näitä vanhoja kukaan ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Esimerkiksi tähän tapaan:

Jos veis he maat ja veet, asunto-osakkeet,

jäis meille kuitenkin, tuo fattan taikaluukku…

Itse asiassa voisi käydä paljonkin huonommin, mutta sellaisilla asioillahan ei sovi leikitellä eikä niistä muistuttaa. Lähtekäämme siitä, että BKT on tuomittu kasvamaan, mutta vain hiukan. Elämämme suurimmat peruskysymykset, monisukupuolisuuden ohella, liittyvät tähän.

Sen mukaisesti myös suurimmat kansalliset erimielisyytemme koskevat ja voivat koskea vain kysymyksiä siitä, onko BKT:n oikea kasvuprosentti aikaansaatava väestöä vaihtamalla, siirrättämällä nykyinen väki Helsinkiin vai lopettamalla maastamme huonosti tuottavat alat, kuten opetustoimi ja antamalla luovan tuhon heiluttaa viikatettaan mahdollisimman vapaasti vai pitäisikö sitä vielä auttaakin.

Kuten tiedämme, näkymätön käsi kyllä tulee ja korjaa kaiken. Paitsi että se korjaa sen minkä irti saa ja vie mennessään Cayman-saarille, se myös luo uuden ja aidosti arvokkaan maailman.

Kun nykyiset tolvanamme asuvat maaseudulla valtavissa ladoissaan peltojensa keskellä puoli-ilmaiseksi, he voisivat yhtä hyvin muuttaa suurkaupunkeihin, joissa pelkän asumisen hinta nousisi sanokaamme, jopa kymmenkertaiseksi. Se jo näkyisi BKT:ssä se!

Ja onhan näitä argumentteja ja tulevaisuusvisioita loputtomasti. Yhtä vain jään kaipaamaan: missä on kuva siitä uljaasta uudesta ihmisestä, jonka tämä aikakausi haluaa luoda? Ei kai nyt sentään ole kysymys vain siitä, että tulevaisuudessa ihminen koko olemassaolollaan ja toiminnallaan kohottaa entisestään BKT-lukuja?

Ei kai sekään kovin montaa elähdytä, että maskuliiniheteroiden maailma mitätöidään ja juhlitaan yhdessä monisukupuolisen Anja-enon ryhdistäytymistä oikeuksiaan vaatimaan? Vai onko tulevaisuuden ihminen esimerkiksi niin suvaitsevainen, että antaa kenen tahansa tulla koska tahansa viemään tuhkatkin sieltä, missä niitä vielä on? Millainen tämä ilmeisesti ainakin monisukupuolinen henkilö on tarkemmin kuvailtuna?

Vai onko tosiaan niin, että tämä maailma on nyt siinä tilassa, ettei se edes jaksa unelmoida paremmasta? Onko nyt jo Don Quijoten aika? Pitäisikö lohduttautua sillä, että ainakin hyvät olivat kerran tarkoituksemme, vaikka koko homma meni tylsäksi farssiksi? Nauretaan nyt yhdessä sitten sille.

Kyynikon elintoiminnot

Sievistelevät hupsut

Amerikan yliopistoissa kuuluu etenevän nyt Bodily Function Acceptance Movement, jonka sanomana lienee, ettei ruumiintoiminnoissa mitään hävettävää ole. Naturalia non sunt turpia.

Itse asia ei tietenkään ole aivan tuore. Pissisten ilmaantuminen Suomen kaduille taisi tapahtua 1980-luvulla, jolloin ei ollut harvinaista nähdä tyttöjä pyllistelemässä pikkuhätäänsä lievittääkseen milloin missäkin. Ja tekihän ne pojatkin sitä samaa.

Aikakausi lienee tälle suuntaukselle nyt erityisen otollinen, kuten se oli Diogeneen aikoina. Tämä kyynikkohan kuuluu masturboineen julkisesti torilla ja kun häntä tästä moitittiin, hän lausui: ”Kunpa voisin tyydyttää nälkänikin yhtä yksinkertaisesti”.

Epäilemättä Diogenes edusti omalla tavallaan filosofian suurta pyrkimystä ihmisen vapauttamiseen aivan samoin kuin sitä edustaa tuo mainittu amerikkalainen liike. Luonto ja inhimillinen kulttuuri ovat normaalitapauksessa keskenään enemmän tai vähemmän ristiriidassa, eikä kyyninen tapa ratkaista tätä ristiriitaa ole suinkaan ongelmaton.

1920-luvulla kukoisti Moskovassa liike nimeltä ”Alas häpeä”. Sen edustajat liikuskelivat kaduilla ilman rihman kiertämää, ajelivat samassa asussa raitiovaunuissa ja niin edelleen. Jostakin syystä liike näyttää jääneen lyhytaikaiseksi ja ainakin itse kuvittelen, että se todennäköisesti syntyi kesällä ja lopahti jo ennen joulua.

Venäjällä palattiin yleensäkin nopeasti maksimaalisesta sallivuudesta pitkälle maksimaalisen repression suuntaan. Kiinassa, jossa muutoin oltiin jossakin vaiheessa kovin radikaaleja, ei tapojen vallankumous koskaan edennyt kovin kauas niillä aloilla, jotka koskettivat seksuaalisuutta. Tämä oli 1960-luvun radikaaleille ilmeisesti mahdotonta ymmärtää ja he koettivat ainakin omalta osaltaan hoitaa asiat paremmin.

Oli hyvin luontevaa ja kaiketi väistämätöntä, että tuon ajan radikalismiin liittyi myös liike, jota leikillisesti nimitettiin uusrahvaanomaisuudeksi. Kyseessä todella oli demokraattinen liike siinä mielessä kuin tuo sana silloin ymmärrettiin. Kyseessä oli luokkaerojen ja kaiken muunkin tasaaminen ja yhteiskunnallisen erottautumisen hävittäminen.

Meillä Suomessa vasta kansakoulut olivat opettaneet rahvaan niin sanotuille tavoille. Kansakoulun käyneet tiesivät, että juhlallisiin tilaisuuksiin tuli saapua juhlallisessa asussa, kasvot ja kädet pestyinä. He lakkasivat niistämästä nenäänsä sormien väliin ja rupesivat käyttämään nenäliinaa.

Syödessä oli hattu otettu päästä jo ammoin, sillä Jumalan viljan häpäiseminen kevytmielisellä ja epäkunnioittavalla käytöksellä olisi ollut vaarallista leikkiä, joka saattoi seuraavina syksyinä kostautua

Yhtä kaikki, kansankynttilät olivat sivistäneet kansamme syvien rivien käytöstavat eikä tämä tapahtunut käden käänteessä. Vaikka kansakouluja alettiin perustaa jo 1860-luvulla, oli vielä viime sodissa palvelleista miehistä moni käynyt vajaan kansakoulun kurssin.

Käytöstavat eivät toki olleet sinänsä koulusivistyksestä kiinni, mutta kiinnostavaa on, että jo niin pian, 1960-luvulla syntyi liike niistä luopumiseksi ja nimenomaan opiskelijanuorison keskuudessa.

Yhteiskunnan yläluokka oli tietenkin erottautunut rahvaasta omilla käytöstavoillaan jo iät ja ajat ja renessanssin käytösoppaita ilmestyi meilläkin jo varhain. Erasmus Rotterdamilaisen Cullainen ciria oli peräti julkaistu suomeksi jo 1600-luvulla. Ei tietenkään pidä luulla, että sitä opiskeltiin savupirteissä.

Epäilemättä yläluokka teki itsensä rahvaan silmissä naurettavaksi keikaroivalla käytöksellään. Jukolan Juhani oli Turku-retkellään ilmeisen imponoituna seurannut teikarien ja naarojen keskinäistä peliä ja jalanraapimista, mikä taisi näyttää akkamaiselta pelehtimiseltä, joka ei talonpojalle sopinut. Ei se tietysti sopinutkaan.

Voimme vain kuvitella, miltä olisi näyttänyt, kun Juhani olisi koettanut samaan tapaan hännystellä Venlaansa. Herroille jäivät luontevasti omat metkunsa siinä kuin talonpojille omat asialliset tapansa.

Sinänsä mielettömät ja vailla luonnosta juontuvia perusteita olevat tavat monimutkaistuivat joskus äärimmäisyyksiin asti ja innoittivat Moliéren kaltaisia tarkkailijoita pilkkaamaan niitä.

Ehkä jotakin samaa on yhä anglosaksisessa kulttuurissa, jossa on kerta kaikkiaan sopimatonta kertoa vaikkapa menevänsä vessaan. Asia näkyy myös sanastossa. Muistan, miten ilahduin huomatessani, että jossakin liikkeessä oli lepohuone, restroom ja petyin, kun en löytänyt muuta kuin vessan. Vielä lupaavammalta saattaa näyttää, kun vieraiden käyttöön mainostetaan kylpyhuonetta, bathroom, mutta enää en mene siihen lankaan.

On tietenkin ymmärrettävää, ettei esimerkiksi herkullisen aterian aikana suotta muistuteta conviviumin jäsenille siitä, miltä pöydän antimet näyttävät ja haisevat tultuaan ulos pakoputesta. Vaikeampaa on ymmärtää, miksei käymälän nimeäkään voida julkisesti edes kirjoittaa. Mutta ilmiö ei ole vain amerikkalainen.  

Myös Venäjällä on hyvä pyytää anteeksi, mikäli tulee käyttäneeksi sanaa tualet. Siellä on myös tapana pestä usein käsiä, mikä on oikeasti erinomainen tapa ja sen yhteydessä sopii sitten antaa sijaa niille ruumiintoiminnoille, joiden julkista selostamista pidetään sopimattomana.

Mutta miten oikein pitäisi arvostaa niitä nykyajan kyynikoita, jotka ilmeiset vakavien pohdintojensa tuloksena ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei elintoiminnoissa mitään häpeämistä ole enempää kuin ihmisen elimissäkään ja että kaikkia näitä voi tämän johdosta vapaasti harjoittaa ja esitellä kaikkialla?

Diogenestä arvostettiin aikanaan, kuten tunnettua ja jopa Aleksanteri Suuri halusi esittää intellektuellia häntä henkevästi imartelemalla. Monet kuitenkin paheksuivat sitä, että Diogeneen koiramaiseti käyttäytyvät seuraajat esiintyivät filosofin viitassa ja kantoivat Herkuleen sauvaa. Eikö tuossa nyt ollut hieman liian simppeli oikotie viisauteen, jona antoi oikeuden halveksia poroporvareita?

Oswald Spenglerin mukaan stoalaisuus, jota kyynikotkin itse asiassa edustivat, kuuluu tiettyyn aikakauteen, sivilisaatioon, kuten siihen kuuluvat toisessa aikakaudessa sosialismi ja preussilaisuus. Näiden yhteys Bodily Function Acceptance Movementiin saattaa tuntua oudolta, mutta se ei ole minun vikani.

Sivilisaation suuret kuviot ovat merkillisempiä kuin toisen vuosikurssin opiskelijoiden aivoitukset eli sophomoric posturizing käyttääkseni erään englantilaisen snobin mainiota ilmausta.

Aikakautemme etummaisen sivilisaation suunta kohti luontevaa yksinkertaisuutta on arvokasta jatkoa sille vapautumisen projektille, joka valistusfilosofiassa heräsi ja on ehkä tuonut ihmiskunnalle enemmän onnea kuin mikään uskonto tai sitten ei. Mutta olemmeko tässä asiassa sittenkin vaarassa taantua? Eivätkö renessanssin myötä kehittynyt tapojen hienostuminen ja kanssakäymisen jalostuminen ollutkaan missään suhteessa edistystä?

Erasmus muistutti, että julkinen piereskely ei ollut sopivaa ja piti sen takia peittää yskähdyksillä. En tiedä, mitä mieltä BFAM:n adeptit ovat tästä asiasta. Mikäli päästö ei ole haiseva, vaan sisältää lähinnä ilmaa ja hieman metaania, ei kai ole millään tavalla ketään loukkaavaa harjoittaa myös julkisesti Jumalan säätämiä elintoimintoja?

En tiedä vastausta ja luulenpa, etten sitä koskaan itse keksisikään, ellen miljoonien muiden kanssaihmisteni tavoin voisi tukeutua edelläkävijäryhmien auktoriteettiin. Uskon, että ihmisen vapautumisen prosessi jatkuu ja voi jatkua ilman loppua. Ehkäpä olemme vasta alussa.