Kilpailut

Jalo kilpailu

Vapaa kilpailu on tämän maailman lapsille tärkeä asia, muitta tuskin se lienee se kaikkein tärkein. Mitä kilpailu sitä paitsi oikein on?

Joskus tuntuu siltä, että kilpailua on niin monenlaista, ettei sen eri lajeista kannattaisi käyttää edes samaa sanaa. Monissa kielissähän onkin erilaisille kilpailun muodoille paljonkin omia sanojaan.

Kauppakorkeakoulun pihassa on veistos ”liikevoitto”, jossa lokki sieppaa kalan lajitoverinsa nokan edestä. Siinä on siis kyse sellaisesta kilpailusta, joka ei tuota mitään yleistä lisäarvoa. Se minkä toinen saa, on toiselta poissa. Yhtä hyvin voitaisiin siis puhua ryöstöstä.

Kun ihmiset pyrkivät olemaan toistaan parempia joissakin kannatettavissa ja hyvissä asioissa, ollaan sen sijaan toisenlaisella alueella. Se ei enää ole nollasummapeliä. Uudessa Testamentissa muistan kehotetun kilpailemaan toistensa palvelemisessa, mikä voi olla vaikea kisa, mutta ideana eriomainen. Itse asiassa kehittyneen maailman seurustelusäännöt liittyvät juuri tähän asiaan.

Sitten on noita urheilukilpailuja. Siinä pannaan kilpailijat järjestykseen suorituksensa perusteella. Samaa saattaa tapahtua myös kulttuurin alalla. Tuli hiljattain käytyä laulukilpailuissa, joiden idea jäi tosin käsittämättä.

Siinä oli vastakkain aivan erilaisia suorituksia, joku oli sopraano, toinen tenori eikä kumpikaan varmasti olisi pärjännyt, jos tehtävät olisi vaihdettu. Miksi siis oltiin samassa sarjassa?

Itse sarjojen idea onkin kiintoisa. Yleensä kaikkialla, joka shakissa, on naisten ja miesten sarjat. Koska miehet ovat fyysisesti ylivoimaisia voimalajeissa, he voittaisivat aina kärkipaikat, elleivät olisi omassa sarjassaan.

Niinpä onkin mielekästä, että sukupuolet kilpailevat omassa piirissään, joskin asia voi nykyään tulla vaikeaksi, mikäli ajatellaan, että niitä onkin enemmän kuin kaksi. Joka tapauksessa nykyinen jako on epäoikeudenmukainen naisille, jotka joutuvat ottelemaan hermafrodiitteja vastaan –vai pitäisikö sanoa heidän kanssaan.

Eihän kilpailu aina tarkoita toimimista jotakin vastaan. Pierre de Coubertinin, nykyisten olympialaisten kisojen perustajan jalo ajatus taisikin olla, että jokainen osallistuja kilpailee ennen kaikkea itsensä kanssa ja pyrkii sen ylittämään.

Mutta tässähän on käynyt kuin hölkkätapahtumissa: alun perin hölkkä tarkoitti rentoa juoksemista, mutta ennen pitkää niistä tehtiin hölkkäkilpailut, joissa tapellaan ensimmäisestä sijasta veren maku suussa.

Voittaja näköjään arvelee aina saaneensa suurenkin kunnian, vaikka hänen asemansa olisi perustunut tolkuttomaan harjoittelun määrään ja kilpailijat taa olisivat menneet mukaan ihan kylmiltään.

Mutta ehkä en vain ymmärrä ideaa. Ehkä tärkeintä onkin vain se ensi sija, hinnalla millä hyvänsä?

Sivumennen sanoen: Baldassare Castiglione, aikoinaan hyvin tunnetun ”Hovimies”-kirjan kirjoittaja eitti ihanteekseen henkilön, joka oli harjoittanut kaikkia kykyjään, ainakin useimpia.

Siinä kuitenkin oli pysyttävä kohtuudessa. Jos hovimies vaikkapa osasi liian hyvin shakkia, hän samalla paljasti, että oli käyttänyt siihen kovin paljon aikaa, jonka olisi voinut sijoittaa tärkeämpienkin asioiden opiskeluun. Näin voitosta tai liian loistavsta menestyksestä saattoi tulla itse asiassa nolo asia.

Kilpailu saattaa myös saada erilaisia sävyjä ja muotoja, jotka joissakin kielessä ilmaistaan eri sanoja käyttämällä. Termien sotkeminen olisi joskus aivan hullunkurista.

Otetaanpa vaikka varustelukilpailu. Englanniksi se on arms race, jossa sana race viittaa esimerkiksi kilpa-ajoihin. Venäjässä taas käytetään ilmausta gonka vooruženij. Sanaa gonka käyetään myös kilpa-ajoista ja sana tarkoittaa kiirettä.

Se on kuitenkin aivan erityistä kiirettä. Kantasana gnat merkitsee ahdistamista ja sen tunnemme esimerkiksi laulusta jamštšik, ne goni lošadej! –ajomies, älä lyö hevostas! Itse asiassa gnat ei suorastaan merkitsekään lyömistä, mutta käytännössä kyllä. Kun hevosta ahdistetaan, se tapahtuu lyömällä. Ja tällainen kilpailu on siis ahdistelukilpailua, tuottaa sen assosiaation.

Kantasanaa, gnat –verbiä käytetään myös vaikkapa pontikan keitosta ja se näkyy myös sen nimessä: samogon. Se mäskiin sisältyvä sprii ajetaan lämmön avulla jäähdytysputkiin.

Mutta esimerkiksi sosialistinen kilpailu esitettiin aikoinaan ehdottomasti toisin sanoin: sotsialistitšeskoje sorevnovanije. Tuon sorevnovanije-sanan kantanahan on revnovat –olla mustasukkainen, harras, innokas.

Sitä paitsi tietenkin oli ja on käytössä sana konkurs –kilpailu, latinan sanasta concurro, juosta yhdessä. Sama idea lienee vaikkapa ruotsin sanassa tävling. Kyseessä on joka tapauksessa monien halukkaiden keskinäinen kisa paremmuudesta.

Meillähän konkurssi tarkoittaa kilpailun loppua ainakin sen kohdalla, joka siihen joutuu. Englanniksi sana on bankruptcy, joka tulee italian sanasta banca rotta –särjetty pöytä. Kun kauppamiehen rahat loppuivat, hänen pöytänsä särjettiin, ettei hän voisi tyhjää kaupata. Venäjässä on sama latinalaisperäinen termi bankrotstvo.

Mutta se kilpailu, jonka vapaudesta näyttäisi koituvan merkittävästi taloudellista hyötyä, ilmaistaan eri sanalla. Englanniksi kyseessä on verbi compete, joka suoraan latinasta käännettynä tarkoittaa yhdessä tavoittelemista. Toistensa ohihan siinä käytännössä pyritään ja heidän kustannuksellaankin, jos tarpeen.

Venäjäksi sellainen kilpailu on konkurentsija, joka tarkoittaa yleistä kilpailun alaisuutta. Jokuhan voi myös olla vne konkurentsii eli kaiken kilpailun ulkopuolella.

Mutta mikä on kantana suomen sanassa kilpa(ilu)? Kisa? Kiisto? Viime mainittuahan muuten aikoinaan tarjottiin sportin suomalaiseksi vastineeksi. Myös uljailu oli ehdolla.

Sport on muuten aika mukava sana, joka merkitsee leikkiä ja kujeilua. Joskus saattoi urheilussakin vielä olla sellaisia piirteitä.

Peruskysymysten äärellä

Suomalaisuuden ytimessä

Muistan jonkun jossakin kirjoittaneen, että espanjalainen keittiö ei ole erityisen mainittava. Sille ominainen piirre on joka tapauksessa pilaantuneen ruokaöljyn käyttö, totesi kirjoittaja.

Mutta tämä oli siihen aikaan, kun mitään muuta kuin ranskalaista keittiötä ei kuulunut arvostaa, jos nyt halusi omata oikeat mielipiteet myös tällä alalla ja monethan pyrkivät tähän kynsin hampain.

Kiinalainen ja venäläinen keittiö olivat vain osittain poikkeus tästä yleisestä periaatteesta, eräänlaisia eksoottisia lisäkkeitä. Ranskalainen keittiö oli verrattavissa antiikin klassiseen perintöön eli siis koskematon auktoriteetti.

Mutta sitten niitä alkoi tulla: japanilainen, italialainen, meksikolainen, nepalilainen, espanjalainen ja miltei mitä tahansa. Vuoronperään kaupungit täyttyivät yhä uusista muodeista ja niiden adepteista.

Tämähän oli toki ihan oikeutettua, jokaisella keittiöllä on omat ihanuutensa tarjottavana ja tämä koskee jopa englantilaisia ja saksalaisiakin. Ruotsalaisten IKEA-tarjouksethan tunnemmekin.

Suomalaisia ravintoloita maailmalla ei sen sijaan juuri ole ja asia johtunee paitsi alamittaisesta gourmet-väestämme, myös siitä, että aito suomalainen keittiö on liian vaikea asia kunnolla toteutettavaksi muualla kuin sellaisessa maassa, jossa on pitkät ja kylmät talvet ja suuri määrä (savu)saunoja.

Muistan kerran, kun muuan engelsmanni oli vieraana mökillämme ja totesi ihmetellen, että joka paikassa täällä on savua. Savusauna lämpeni ja grillissä savustettiin säynävää tillin ja voin kera. Samaan aikaan käytettiin myös hyttyssavua.

Hienoarominen puuhiilisavu onkin muuan suomalaisen keittiön nurkkakivi käyttääkseni tätä tuoretta ilmausta. Ennen muinoin se vallitsi myös savupirttiä jonnekin pään korkeudelle saakka. Se antoi arominsa myös kuivatettavalle rukiille ja tietenkin hyvin monille muille herkuille, joille piti saada myös säilyvyyttä.

Päivätolkulla savusaunassa palvattu kinkku on verraton herkku, jonka rinnalla jokin parmankinkku on yhtä tyhjän kanssa ja sama koskee espanjalaista serranokinkkua. Westfalenin ja Schwarzwaldin kinkut kelpuutan samalle asteikolle, mutta en yhtä korkealle.

 Ja älkää nyt tuomitko tätä herkkua sen perusteella, mitä kaupassa on myytävänä. Siellä myydään hölmöille asiakkaille vettä niin paljon kuin myyjä kehtaa. Ostajathan maksavat mieluummin siitä, kuin aidosta tavarasta.

Minkä aromin savukinkku antaakaan esimerkiksi hernekeittoon! Savustettu lapa vain sekaan, sitten pitkä haudutus ja johan kelpaa!

Ja se pitkä haudutus onkin se toinen nurkkakivi suomalaisessa keittiössä (cuisine). Aikoinaan meillä lämmitettiin uunia talvisin jatkuvasti ja usein kesälläkin.

Karjalanpaisti, erilaiset kukot, ruisleipä, rieskat, juustot, milteipä mitä vain valmistettiin uunissa ja useinhan siellä ruuasta tulee parasta, kun sen antaa hautua useita tunteja. Samalla kalan ruodot pehmenevät.

Mutta valmistapas tällaista a la carte-listan mukaan ravintolassa… Eihän siitä tule yhtikäs mitään.

Kyllä meilläkin on uunissa tehty myös nopeaa ja äkäistä lämpöä vaativia ruokia ja yksi sellainen on karjalanpiirakka. Myös monet kalat tykkäävät sellaisesta käsittelystä: nopeaa ja rajua! Sopii vaikkapa uunilohelle. Myös muikku vaatii vain voita mukaansa ja lyhyen kypsytyksen, tosin lempeän.

Mutta kyllä se hidas ja rauhallinen kypsyttely antaa useimmiten parhaan tuloksen. Herkkua syntyy vaikkapa puurosta, kun on aikaa sitä tehdä.

Ajatelkaapa uuniohrapuuroa voisilmän kera, juustomaidosta paistettua juustoa ja niin edelleen! Kysykääpä näitä vaikkapa Pariisin Tour d’Argentissa. -Mutta turhaahan se on.

Niin pysyvät nämä kaksi, savustus ja haudutus keittiömme kulmakivinä. Että rakennelma pysyisi pystyssä, tarvitaan niitä lisää ja yksi voisi olla oma, kotoinen lajivalikoimamme tuolla luonnossa: kalat, sienet, marjat...

Muikkua ja silakkaa on muuallakin, mutta osaavatkos ne tehdä niistä kunnon ruokia? Kultaiset, savustetut silakat löydät vain Suomesta, muualla tarjotaan jonninjoutavaa Rollmopsia. Ruotsissa silakka hapatetaan ja sitten syödään, mikä herättää kyllä tiettyä kunnioitusta, mutta ei välttämättä ruokahalua.

Entäpä tuoreet savumuikut sitten? Tai edes tuoreet (!) lohikalat.

Yleisradion entisellä pääjohtajalla, Reino Paasilinnalla oli Kesäkadun katolla savustuspönttö ja siellä Petsamon poika savusteli vierailleen sellaisia herkkuja, että niistä varmasti riitti kotiin kerrottavaa. Tärkeää vain oli, että raaka-aineet olivat hyviä ja tuoreita ja savustaja tehtävänsä tasalla.

Tuoreus onkin ehkä suomalaisen keittiön neljäs nurkkakivi.

En tarkoita sitä, että ihmiset muuallakaan söisivät mielellään vanhentunutta ruokaa, mutta puhtaasta luonnosta vasta hankitut ainekset ne todellisen herkun tekevät. Pitkä hankintaketju huonontaa heti esimerkiksi kalan maun, kuten jokainen saattaa todeta.

 Lisäksi lähes kaikkia raaka-aineita pyritään suurissa firmoissa jotenkin suojelemaan pilaantumista vastaan, mikä on hyvä asia, mutta lopputuloksen kannalta usein arveluttava ja jopa tuhoisa.

Mieluummin minä toki nautin lihan ja kalan kanssa nitriittiannnokseni kuin hommaan itselleni botulismitaudin, mutta kaiken maailman glutamaatit ja luonnottomat arominkorvikkeet ovat sittenkin sekundaa sen aidon ja tuoreen rinnalla.

Toki se maksaa.

Mutta kun tuota rahaankin näyttää nyt monella olevan loputtomasti tuhlattavaksi vaikkapa kaiken maailman hilavitkuttimiin, uusiin autoihin ja yhä uusiin rätteihin, niin miksei sitä sen sijaan voisi sijoittaa kunnon ruokaan ja maksaakin siitä?

On syystäkin sanottu, että liha on nyt tolkuttoman halpaa ja osin tämä liittyy siihen, että se halpuus kiskotaan eläinten ja tuottajien selkänahasta. Kyllä eläimille pitää taata miellyttävä elämä, vaikka se maksaisikin. Kanojen kanssahan tässä ollaankin edistytty. Kallista herkkua voi syödä sitten vaikka harvemmin.

Ja kun sitä ruokaa kerran tehdään, niin tehtäköön sitä hartaudella, aikaa ja vaivaa säästämättä. Ruoka on elämän suurimpia lahjoja ja sitä on syytä kohdella arvonsa mukaan. Kun kerran joudumme joka tapauksessa syömään, niin tehtäköön asia sen vaatimalla arvokkuudella.

Ein Tier frisst, ein Mensch isst, ein Kulturmensch speist.

Ja jotta ruokaamme kohtaan tuntemamme arvonanto nousisi asianmukaiselle tasolle, on meidän syytä myös perehtyä sen historiaan. Jotta terve patriotismi pelastaisi meidät typerän laumaeläimen kohtalosta, kannattaa meidän myös lähestyä omaa kulinaarista perintöämme sen ansaitsemalla pieteetillä ja nostaa se sille paikalle, jonka se maailmassa ansaitsee.

Missä ovatkaan ravintoloiden tarjonnassa vaikkapa kaalikeitto tai kaikki kunnon laatikkoruuat: kaalilaatikko, maksalaatikko, lanttulaatikko, tai sitten muut uuniruuat: karjalanpaisti, uunihauki. Missä ovat savustetut silakat ja muikut, missä suolasärki, missä lanttukukko… luettelo on yhtä loputon kuin ruokahalua kiihottava, jos nimittäin on joskus saanut niitä oikein valmistettuna.

Katse kyökin puolelle

Keittiömme vaaliminen

Yhä uudelleen kohtaa sen väitteen, ettei mitään erityistä suomalaista keittiö ole olemassakaan. Se nyt vain on vain lähinnä ruotsalaista perua, johon on tullut karjalaisia vaikutteita.

Väite on hyvin outo, mutta ilmeisesti sitä esitetään täysin tosissaan.

Aivan samalla logiikalla toki voitaisiin sanoa, ettei mitään erityistä suomen kieltä ole olemassa. Kielessämme on vain ani harvoja täysin omaperäisiä sanoja. Lainoja muilta sen sijaan on vilisemällä.

Silloin kyllä olisi todettava myös se, ettei erityisiä indoeurooppalaisia kieliäkään ole, sitä samaa mössöä ne ovat kaikki.

Mutta eiväthän ne ole.

Kun mietimme, miksi erottelemme toisistaan eri maiden keittiöt, saattaa ilmetä, että tarkoitamme ”keittiöllä” itse asiassa kahta eri asiaa.

Toisaalta kohtaamme sen kokonaisuuden, joka on edessämme joka päivä, kun jossakin tietyssä maassa tyydytämme animaalisia tarpeitamme, siis suun kautta.

Toisaalta tarkoitamme tiettyä määrää erityisen mainioita herkkuja, jotka ovat tietystä maasta peräisin.

Tuo edellinenhän se on osa jokapäiväistä elämäämme. Meille tuodaan samassa maassa aina samoja ruokalajeja tai sanokaamme, että ne vaihtelevat yleensä vain juuri sen verran, ettei saman viikon kahtena päivänä tarvitse syödä samaa. Siitä ei kehomme pitäisi.

Poikkeuksena ovat aamiaiset, jotka alkavat olla koko läntisessä maailmassa samanlaisia.

Pitkään oli lähes kaikkialla tarjolla ns. mannermaista aamiaista eli kahvia sämpylän kera, höysteenä voita tai hilloa tai peräti molempia.

Nyt tilanne on muuttunut. Kaikkialla on ehdottomasti tarjolla myös (sangen tyhjänpäiväisiä) croissantteja ja briosseja ja niiden päälle marmeladia Sen lisäksi on kokonainen pohjoismainen smörgåsbord, eli siis puhvetti, jonka nimi monessa kielessä jätetään jopa kääntämättä.

Tämän kilpailijana ja nykyään siihen sulautuneena on sitten tuo englantilainen aamiainen kanamunineen ja pekoneineen. Yleensä siihen muistetaan lisätä myös makkarat (full Monty!) ja pavut. Kummallista kyllä, sitä syö vaikka joka päivä ja Englannissa sitä on tarjolla monessa paikassa iltaan asti.

Vaikka ei englantilainen keittiö mikään huono ole, jos asiaa arvostellaan sen parhaiden saavutusten perusteella. Sunday roast hyvässä pubissa suoraan paistista leikattuna on herkkua ja purjomakkarat (bangers) ja muusi hyvän sinapin kera sopivat kuin nakutettu oluen kanssa pitkän kävelyn päälle.

Ranskalaiset (Frogs) ovat keksineet haukkua englantilaista keittiötä korottaakseen omansa arvoa ja tavallaanhan asia on ymmärrettävä.

Ranskalaisten paheisiin onkin jo Rabelais’sta saakka luettu mässäys –gourmandise. En tiedä, jalostuuko itse gourmand siitä, jos hän alkaa syödä hyvin pieniä herkkuannoksia hitaasti ja nautiskellen ja ottaa lajinsa nimeksi gourmandin sijasta gourmet.

Mielestäni esimerkiksi markiisi de Saden antisankarit teoksessa Sodoman 120 päivää kuuluivat luokkaan gourmet.

Ehkä eron tekee se mielentila, jossa tätäkin miellyttävää syntiä harjoitetaan. Meillähän kuuluu olevan oikea viinipappikin, ehkä hän kertoo.

Suomalaisen keittiön ylivertaisia herkkuja olen jo niin usein pohtinut, ettei niiden viettelevää potentiaalia tai omaperäisyyttä ole tarvis enää uudelleen jankuttaa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomalainen+keitti%C3%B6 ). On siinä kiusausta kerraksi!

Taidolla valmistetut suomalaiset ruoat muodostavat valtavan kokonaisuuden, joka jättää mennen tullen varjoonsa ne pöperöt, joita etelän matkailija saa eteensä. Pelkästään jo raaka-aineet, vaikkapa kalalajit eroavat edukseen lämpimien vesien hailakoista eläjistä.

Toisaalta sian läskin saatavuus ei meillä ole kovin kehuttava ja erilaisten vihannesten (kurkku, tomaatti, tilli) laadussa on tapahtunut erittäin vakava retkahdus koneellistettuun massatuotantoon ja itsepalveluun siirryttäessä. Onneksi vielä löytyy omimpia raaka-aineitamme: kunnon ruisjauhoja, lanttua, naurista…

Muuten: myös ns. sekaleipä on erinomaista herkkua, kun se oikein tehdään. Ei kannata etsiä sellaista kaupasta ja sieltähän ei muutenkaan saa parasta tavaraa.

Monet tekevät jo ruisleipänsäkin itse, vaikka kyllä kaupastakin saa kunnon tuotteen, kun osaa sitä oikein käsitellä. Mutta leivästä olen jo muualla kirjoittanut. Se kuuluu siihen jokapäiväiseen keittiöömme, yrittäkääpä etsiä kunnollista ruisleipää muista maista.

Tuo jokapäiväinen keittiömme on todella hyvin altis muodin vaihteluille ja mikäpä sen luonnollisempaa.

Valitettavasti tilanne nykyään on se, että kuluttajan mahdollisuudet määrätä tarjonnasta ovat ruuan suhteen yhtä mitättömät kuin vaikkapa popmusiikin.

Miljoona- tai jopa miljardibudjeteilla lyödään läpi se pöperö, joka halutaan myydä ja ennen pitkää sitä mässyttää tai latkii koko maailma. On jotakin käsittämättömän pahaenteistä siinä, että niin monet tässä maailmassa juovat vaikkapa cokista. Miksi ihmeessä…?

Kansallisen keittiömme, aivan kuten oman kielemme huollosta kannattaisi välittää juuri meidän. Muut eivät sitä tee.

Tarjonnassa tapahtuu tietenkin muutoksia ja viime kädessä ne ovat kuluttajien (harhaanjohdettujenkin) valintoja, joita olisi typerää yrittää kahlita. Sitä paitsi se olisi yhtä totalitaarinen idea kuin ns. vihapuheen vainoaminen.

Mikäli ihmisen sielu niin sanoakseni johonkin tuntee pakottavaa tarvetta, niin paha on käyttää sitä vastaan hallintovaltaa.

Mutta ei se suuri yleisö tiedä, miltä perinteiset herkut maistuivat ennen niiden valjastamista kvartaalitalouden kapitalististen vasikoiden vedettäviksi.

Miltä maistuivatkaan aito, todellinen tomaatti tai kurkku niiden rehujen sijasta, joita kaupassa nyt on tarjolla? Millaista olikaan tilli, jota ei ole pakko taittaa ja heittää käsistään todettuaan sen tuoksuttomuuden ja mauttomuuden? Millaista oli oikea, tuore ruisleipä…?

Vielä on ihmisiä, jotka muistavat jopa ei-teollisten maitotuotteiden alkuperäisen maun, uunissa tunteja hautuneen sianlihan tuoksun, aidon ruiskuorisen karjalanpiirakan maun, lanttu- ja kalakukkojen huumaavan aromin, kun ne ovat tuntien ajan yhtyneet uunissa runsaaseen läskiin…

Olisiko aika perustaa seura, joka ottaisi arvostellakseen teollisia päivittäiskaupan tuotteita niiden herkullisuuden kannalta? Nykyään niiden halpaa hintaa hehkutetaan suurenakin ansiona ja samalla lätkäistään korville niin sitä tuottaja kuin jalostajaa, joka on tehnyt parhaansa maun eli siis laadun eteen.

Massatuotanto tietenkin pyrkii aivan muihin päämääriin eikä ole häikäillyt ryhtyä jopa kasvien jalostamiseen mauttomiksi ja ikuisesti raaoiksi.

Tällainen makuasioita vankan kokemuksen pohjalta pohtiva vanhojen neuvosto (gerusia) voitaisiin ottaa vaikkapa televisioon jonninjoutavien tekoviisaiden jaarittelijoiden tilalle, jos niin kuin ohjelma-ajasta puutetta olisi.

Suomalaista keittiötä sen kaikissa merkityksissä on syytä vaalia kansallisomaisuutenamme, joka hyvinkin on arvollinen maailmanperintöluetteloon merkittäväksi.

Venäjää auttamassa

Tarusankari Itämerellä

C.S. Forester Kommodori Hornblower. Suomentanut K.M. Wallenius. Otava 1948, 346 s.

C.S. Foresterin Hornblower-sarja oli meilläkin aikoinaan hyvin suosittu ja luulen 50-luvulla lukeneeni sen useimmat osat.

Kirja on tietenkin fantasiaa ja yhtä täynnä brittiläistä patrioottisuutta kuin Korkeajännityssarjan Battler Britton- vihkoset. Siitä huolimatta se tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa, koska kirjoittaja on varsin huolellisesti pohtinut kaikkia niitä ongelmia, joita tuon ajan purjelaivan päällikkö joutui ottamaan huomioon.

Hornblower on hieman samanlainen kummitus menneisyyden todellisten ihmisten joukossa kuin Waltarin Mikael Karvajalka tai Sinuhe. Tässä tapauksessa vain liikutaan varsin lähellä nykyaikaa.

Hieman oudolta tuntuu, että sankari on Marlboroughin herttuan lanko ja kohtaa huomattavan määrän todella eläneitä ihmisiä. Hänen suorituksensa sitä paitsi ovat niin merkittäviä, että ne kukaties jopa määräävät historian kulkua.

Tässä niteessä hän saa Ruotsin liittymään Napoleonin vastustajiin ja onnistuu auttamaan Riian puolustajia pitämään pintansa niin kauan, että Napoleon kärsii katastrofin Moskovan-retkellään. Pietari välttääkin siten hyökkäysvaaran, mistä saanemme kiittää aitoenglantilaista, vaatimatonta sankariamme.

Kirjallinen vapaus ulottuu myös Aleksanterin ja Bernadotten tapaamiseen vuonna 1812, joka tunnetusti tapahtui Turussa. Forester on sijoittanut sen Pietarhoviin, joka tarjoaa komeammat puitteet.

Kirjassa seikkailee myös muuan suomalainen ja kiinnostavaa kyllä, sankari huomauttaa heti, että sitä asiaa olisi parempi olla sanomatta miehistölle. Suomalaisia nimittäin pidettiin noitina, joilla oli laivoissa vaarallisen, huonoa onnea mahdollisesti tuottavan henkilön maine.

Tämä tuokin mieleen Jack Londonin Elsinoren kapinan, jossa suomalaista kirvesmiestä pidetään huonon onnen tuojana ja hänet heitetään yli laidan jossakin Kap Hornin tienoilla.

Tämä suomalainen on tulkki, poliglotti, joka oli joutunut lähtemään Suomesta ja kantaa kaunaa Aleksanterille, joka oli valloittanut hänen isänmaansa. Tyyppihän ei ole kovin todennäköinen, mutta historiassa on paljonkin myös epätodennäköistä.

Suomalainen yrittää jopa Aleksanterin murhaamista ja on tätä varten ottanut luvatta käyttöönsä kommodorin aarteen, nallilukkoisen rihlatun pistoolin, jolla tihutyö olisi varmasti onnistunut, ellei kommodorin miekka olisi ehtinyt pelastaa keisaria. Suomalainen lähetetään Englantiin ja hirtetään siellä.

Viihdettähän nämä Hornblowerit ovat ja aika hyvää sellaista ovatkin. Keasämökin kirjayllyyn 40-luvun nidotut kirjat sopivat kuin nenä päähän. Tekijä on joka tapauksessa tutustunut aikakauden historiaan sangen hyvin ja osaa vaikuttavasti kuvata purjehduksen arkea ja juhlaa ja entisajan taisteluiden kaameutta, jota lääkärien toiminta tuskin edes lievitti.

Kääntäjä on kenraali Kurt Martti Wallenius, joka Ståhlbergin kyydityksen vuoksi aikoinaan joutui sivuraiteelle ja ryhtyi kirjailijaksi. Työ on sujuvaa, mutta todettavissa on puutteellinen Venäjän tuntemus, mikä ilmenee terminologiassa ja englantilaisen translitteroinnin käytössä.