Raamattu syytettynä

 

Kun lain kunnioitusta syödään eli uusia normeja perustamassa

 

Radikaalia ideologiaa tunnistavissa valtioissa on aina ajankohtia, jolloin vallitsevan ideologian ja sitä edeltävän normiston välillä tapahtuu rajankäyntiä.

Jeesus julisti aikoinaan: katso, uudeksi minä teen kaikki! Toisin sanoen vanha lakiuskonto kaikkine lähes loputtomine pykälineen jouti hylättäväksi. Ei ollut siinä kerettiläisyydellä mittaa eikä määrää vanhojen kirjanoppineiden näkökannalta katsoen.

Mutta Jeesus oli pientä vähemmistöä edustaja anarkisti, joka oli helppo kukistaa. Hänen oppinsa oli sitten sitäkin kovempi pala ja sinnittelee yhä tänäkin päivänä kaikenlaisia diktatuureja vastaan.

Mutta tapahtuu tietenkin myös niin, että itse valtion mahtikoneisto saattaa julistaa uusia normeja ja määrätä vanhan normaalin rikolliseksi ja siis rangaistavaksi toiminnaksi. Näin tapahtui Neuvostoliitossa, kun sosialistisen järjestelmän julistettiin voittaneen vuonna 1937.

Tuon tavattoman merkittävän vuoden kuvaan kuului suurena terrorina tunnettu prosessi, jossa pelkästään ampumalla teloitettujen kansalaisten määrä lähenteli miljoonaa, ehkä sen ylittikin. Tietojammehan ei kannata pitää näissä asioissa täydellisinä.

Rankaisutoimien kohteina olivat yleisesti ottaen sellaiset ainekset -siis ihmiset- jotka eivät olleet uuden, uljaan yhteiskunnan arvoisia.

 Esimerkiksi niin sanottu juurruttamispolitiikka (korenizatsija), joka merkitsi paikallisten kansallisuuksien suosimista, oli ollut 1920-luvulta lähtien ns. kansallisten alueiden kaaderien velvollisuutena. Nyt todettiinkin, että se uudessa yhteiskuntakehityksen vaiheessa oli koko vallitsevaa ideologiaa vastaan suuntautuvaa sabotaasia ja myyräntyötä. Mittapuut muuttuivat siis yhtäkkiä aivan radikaalisti, peräti vastakohdikseen, kuten dialektiikassa olikin luonnollista.

Varmemmaksi vakuudeksi rikollinen toiminta voitiin todeta myös taannehtivasti ja siten siitä, mistä aikoinaan sai kunniamerkkejä, jouduttiinkin nyt antamaan kuolemantuomio. Tämän prosessinhan me tunnemme Itä-Karjalasta, eikä se suinkaan rajoittunut sinne, vaan koski koko laajaa neuvostojen maata. Vanha paikallinen eliitti tuhottiin kaikkialla samaa metodia käyttäen.

Uuden yhteiskuntamuodon, sosialismin ilmaantuessa maailmaan muuttuivat myös arvot ja normit. Uudet normit olivat syntyneet ylhäällä, asiantuntijoiden piirissä ja ne pantiin nyt täytäntöön kaikkia valtion mahtikeinoja käyttäen. Viime mainituista vähäisin ei ollut niin sanottu VMN, vysšaja mera nakazanija eli rangaistuksen korkein aste. Aiemmin se oli yleensä tunnettu nimellä vysšaja mera obštšestvennoj (tai sotsialnoj) samozaštšity eli yhteiskunnan itsesuojelun korkein toimenpide. Ampumistahan sillä joka tapauksessa tarkoitettiin.

Tavallisen kansalaisen kannalta kehitys oli aika rajua. Hänen ei tarvinnut tehdä yhtään mitään muuttuakseen kunniallisesta kansalaisesta rikolliseksi.

 Mikäli ihminen oli ansainnut leipänsä kunniallisella työnteolla esimerkiksi kohtuullisen menestyvällä maatilalla tai pikkukaupassa, mikäli hän oli säännöllisesti käynyt kirkossa ja kastattanut lapsensa, mikäli hän oli pitänyt yhteyttä sukulaisiinsa ulkomailla, mikäli hänellä oli ollut tapana sanoa suoraan, mitä hän mistäkin asiasta ajatteli ja mikäli hän kieltäytyi kehumasta sitä, mikä oli kurjaa ja moittimasta sitä, mikä oli ansiokasta, hän muuttui muutaman vuoden kuluessa mallikansalaisesta rikolliseksi, jonka oli syytä ottaa huomioon sellainenkin mahdollisuus, että yhteiskunta katsoi itsesuojelunsa vaativan hänen suhteensa toimenpiteitä, jopa korkeimpia lajissaan.

Stalinismi perustui terroriin. Mikään ei olisi voinut estää miljoonia ihmisiä vastustamasta sitä avoimesti, elleivät he olisi oppineet täydestä syystä pelkäämään. Kun sadat tuhannet ihmiset tapettiin syistä, jotka konservatiivisesta näkökulmasta olivat joko aivan olemattomia tai sitten mitättömiä, alkoi jokainen ymmärtää, ettei mikään suojele häntä. Julkinen valta on kyllin röyhkeä tehdäkseen mitä tahansa.

Nyt olemme tässä maassa saapuneet aikakauteen, jolloin normien radikaalia muuttumista juurrutetaan hallintoalamaisiin valtiokoneiston mielivallan avulla. Kysymys on oikeudesta vedota julkisesti raamattuun. Tarkoitan tietenkin Päivi Räsäsen tapausta.

Jotta ei puhuttaisi pelkillä abstrakteilla käsitteillä, oheistan tähän syyttäjäviranomaisten lausunnon:

Syytteissä on kyse kolmesta eri asiakokonaisuudesta.

Räsänen on laatinut kirjoituksen "Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen." Räsänen on esittänyt kirjoituksessaan homoseksuaaleja halventavia mielipiteitä ja tietoja.  Räsänen on muun ohella väittänyt, että homoseksuaalisuus on tieteellisesti todistettu psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Pohjola on julkaissut kirjoituksen Suomen Luther-säätiön ja Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan internet-sivustolla.

Lisäksi Räsänen on julkaissut Twitter- ja Instagram-tilillään sekä Facebook-sivullaan homoseksuaaleja halventavan mielipiteen, jonka mukaan homoseksuaalisuus on häpeä ja synti. 

Räsänen on edelleen Yle Puhe -radiokanavan ohjelmassa, sen jaksossa "Mitä Jeesus ajatteli homoista?" esittänyt homoseksuaaleja halventavia lausumia. Siinä Räsänen on sanonut, että jos homoseksuaalisuus on geneettistä, se on silloin geneettinen rappeuma ja sairautta aiheuttava geeniperimä. Räsäsen näkemyksen mukaan homoseksuaalit eivät myöskään ole Jumalan luotuja kuten heteroseksuaalit.

Syytteen mukaan Räsäsen syytekohdissa tarkemmin yksilöidyt lausumat ovat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä. Lausumat loukkaavat homoseksuaalien yhdenvertaisuutta ja ihmisarvoa, joten ne ylittävät sanan- ja uskonnanvapauden rajat.

Valtakunnansyyttäjä katsoo, että Räsäsen lausumat ovat omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan.

Haastehakemus on toimitettu Helsingin käräjäoikeuteen (käräjäoikeuden asianumero R 21/3567 ja syyttäjän asianumero R 19/16305).

Stalinin aikana uudet normit, jotka runnottiin vuosisatojen ja -tuhansien mittaan kehittyneiden perinnäistapojen tilalle, perustuivat niin sanottuun marxismi-leninismiin eli tarkemmin sanoen siihen mumbojumboon, jonka hallitseva puoluediktatuuri oli kehittänyt.

Nyt käytettynä perusteena on muuan lainsäädäntöömme uitettu kuminauhapykälä, joka kuuluu seuraavasti:

10 §

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Kyse ei siis suinkaan ole mistään rikolliseksi ymmärrettävästä laittomasta uhkauksesta, vaan pykälän soveltamiseen riittää panettelu(!) tai solvaaminen.

Koska vain älykääpiöt voivat kuvitella, että tällaiset asiat ovat yksiselitteisesti tulkittavissa, asettaa siis jokainen jostakin ”kansan” tai väestö ryhmästä tai muusta populaatiosta jotakin muuta kuin imarteluja sanova itsensä vaaraan joutua mielivaltaisten ja mahdollisesti mieleltään vähemmän tasapainoisten byrokraattien hampaisiin.

Ottakaamme esimerkiksi Päivi Räsäsen lausahdus, jonka mukaan homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Tässä voisi esittää vastakysymyksen siitä, mitä häiriöllä tarkoitetaan.

Itse asiassa jopa Platonilta, joka yleisesti ottaen ei homoseksuaalisessa kulttuurissa, löytyy yllin kyllin ajatuksia asian epänormaalisuudesta ja epäsuotavuudesta. Ehkäpä ne pitäisi sensuroida ja sallia vain hänen myönteiset lausuntonsa tästä asiasta?

Normaaliahan homoseksuaalisuus ei missään tapauksessa voi olla, koska normaali lajin kehitys ja säilyminen eivät sen puitteissa ole mahdollisia. Toki voidaan kaikin mokomin ajatella, että ihmislajin, kuten muidenkin lajien  kehitys sietää kaikin mokomin tietyn määrän epänormaalisuutta, mutta eihän se itse asiaa miksikään muuta. Yritys muuttaa käsitteiden sisältöä väkisin on lähinnä säälittävä, tai se olisi sellainen, ellei sen takana nyt olisi peräti valtion koneisto kaikessa arvovaltaisuudessaan.

Historiallisesti kyseessä on mitä ilmeisimmin toisen maailmansodan jälkeisin vuosikymmeninä alkaneen kulttuurivallankumouksen institutionalisoiminen. ”Pitkä marssi läpi myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan instituutioiden” näyttää nyt edenneen siihen pisteeseen, että vallan käyttäjien piirissä ajatellaan jo voitavan panna iso kirves heilumaan.

Tuskin me nyt sentään vielä Neuvostoliitossa elämme, saati sen historian vuodessa 1937. Räsäsen tapaus on kaikessa räikeydessään kuitenkin niin symbolisesti kuin käytännönkin kannalta erittäin tärkeä.

Mikäli hyväksymme mukisematta tällaisen oikeudenkäytön, emme ole vapaata yhteiskuntaa ansainneet. Hyökkääminen raamatun tulkintaa vastaan oikeuslaitoksen kautta ei kuulu normaalin, kristillisen kulttuurin piirissä olevan oikeusvaltion käytäntöihin.

Kun asialla on sellaisen valtiomahdin edustaja, jonka toimintaan kansalaiset yleensä joutuvat luottamaan, on tilanne hyvin erikoislaatuinen. Tällaisissa tilanteissa kansalaiset voivat turvautua lähinnä kansalaistottelemattomuuteen ja on syytä olettaa ja toivoa, että siitä tulee laajamittaista.

Tämänkin mielettömän syytteen ja syyttäjän palauttaminen normaalille, tervejärkiselle tielle olisi ollut oikeuskanslerin tehtävä, mutta kuten on saatu huomata, ei sillä taholla ilmeisesti tätä nykyä kyetä yleensäkään normaaliin viran hoitamiseen.

Tilanne on kovin valitettava. Kansainvälisesti joudumme kaiketi tämän takia sekä naurun että surkuttelun kohteiksi, mutta sellaisen voi aina kestää. Kansalaisten kunnioitus lakia ja oikeuslaitosta kohtaan on sen sijaan vakavampi asia ja on varmaa, että se tämän ilveilyn takia tulee pahasti kärsimään.

 

 

Aikansa änkyrä

 

Aktivistin tarina

 

Jussi Niinistö, Paavo Susitaival. Kolme sotaa, kaksi kapinaa, neljä linnareissua. Minerva 2021, 348 s.

 

Eräässä muistelmiensa niteessä muistan Paavo Susitaipaleen maininneen, että hän oli saanut ryssävihan jo perintönä, olikohan ihan suorastaan äidinmaidossa.

Erich Frommin opetuslapsena tein heti pikadiagnoosin, jonka mukaan kyseessä oli persoonallisuuden kehityshäiriö, olisiko nyt lähinnä anaalista sadismia vaiko oraalista, en ruvennut pohtimaan.

Melkoinen änkyrähän Susitaival olikin ja myös briljeerasi sillä. Talvisotaan hän lähti kansanedustajana ja sen kaltainen käytös oli koko maailmassa varsin harvinaista. Kun ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat sitten kysyivät, mitä puoluetta everstiluutnantti edusti, tämä ilmoitti muitta mutkitta olevansa fasisti.

Toki fasistit rintamalle kelpasivat kuten kommunistitkin ja hoitivat yleisesti ottaen tehtävänsä hyvin, vaikka meillä kyllä lienee laajalle levinnyt käsitys, että parhaat johtajat olivat sodassakin tasapainoisia ja tervejärkisiä miehiä, jotka osasivat parhaiten harkita tilanteitaan ja mahdollisuuksiaan.

Fasismin kannattaminen oli tietenkin äärimmäisyyspolitiikan kannattamista, mutta tuohon aikaan se saattoi vedota menestyviin esimerkkimaihin. Etenkin Italia koettiin noissa piireissä läheiseksi, Saksassa taas kohdattiin natsipuolueen piirissä röyhkeyttä ja ylimielisyyttä, vaikka Suomelle maassa kyllä löytyi sympatiaakin.

Susitaipaleelle Saksa ei ollut mikään suuri esikuvamaa, eikä hän itkenyt sen perään, kun syksyllä 1944 jouduttiin kääntämään aseet sitä vastaan. Sen oli Saksa ansainnut talvisodan ajan politiikallaan.

Muuten, Hitler viittasi tunnetusti talvisodan aikana Suomen noudattamaan saksalaisvastaiseen politiikkaan ja totesi maan saavan nyt syödä sitä soppaa, jonka oli keittänyt. Saksalaismielisyyttähän Suomessa oli maailmansotien välisenä aikana sangen rajoitetusti eikä maamme lehdistö koskaan unohtanut tuomita Hitlerin aluelaajennuksia.

Jopa IKL:n Ajan Suunta teki sen silloin, kun tynkä-Tšekkoslovakia vallattiin. Susitaival kyllä poikkesi siitäkin joukosta ja osoitti tuolle ryöstöpolitiikalle ymmärrystä.

IKL:n ja henkilökohtaisesti Susitaipaleen ihannevaltio oli korporatistinen, lähinnä Italian tapaan, puolueen kannatus jäi kuitenkin kovin vaatimattomaksi ja kutistui vuoden 1939 vaaleissa kahdeksaan edustajaan, siis neljään prosenttiin edustajista. Sillä ei herra huonetta rakentanut.

Talvisodan sytyttyäkin puolue jätettiin kaiken kukkuraksi hallituksen ulkopuolelle, vaikka kaikki muut puolueet tulivat siinä edustetuiksi. Puolue ei edes ollut mikään Saksan agentuuri, vaan sen suhteita natseihin kuvaa Niinistö viileiksi.

Suomen poliittisessa elämässä fasismi, siinäkin muodossa kuin IKL sitä edusti, oli siis painoarvoltaan lähinnä yhtä tyhjän kanssa. Puoluehan yritettiin lakkauttaa vuonna 1938, mutta edes siitä se ei saanut uuteen nousuun tarvittavaa marttyyrinkruunua.

Susitaival oli lähtenyt sotilasuralle ja toimi jääkärivärvärinä, vaikka ei päässytkään Saksaan koulutukseen. Sitä asiaa hän koetti paikata jälkeenpäin järjestämällä 1920-luvulla siellä epäviralliset kurssit itselleen ja muutamalle toverilleen. Yritteliäisyyttä ei ainakaan puuttunut.

Susitaival oli poliittisen änkyrän maineessa etenkin sen jälkeen, kun hän oli hyvin aktiivisesti osallistunut Mäntsälän kapinaan ja joutunut sen takia vankilaan. Sodassa miehet kavahtivat kuullessaan päällikkönsä nimen, mutta saivat aiheen muuttaa mieltään. Susitaival ei kuulunut niihin puolihulluihin upseereihin, jotka rasittivat ja tapattivat kohtuuttomasti miehiään pyrkiessään jatkosodan hyökkäysvaiheessa nopeasti eteenpäin ja ylennyksiin.

Ilmeisesti Susitaipaleen ansiot talvisodassa jäivät aiheettomasti varjoon, mikä johtui kenraali Siilasvuon kirjoittamasta Suomussalmen taistelujen kronikasta, jossa vedettiin kovin kohtuuttomasti kotiinpäin.

Täytyy kyllä todeta, että Susitaival onnistui hankkimaan kovin huonot välit myös esimieheensä Kylmä-Kalle Heiskaseen jatkosodassa. On toki täysin mahdollista, että molemmat esimiehet sattuivat olemaan melkoisia änkyröitä hekin, mutta niin taisi olla Paavokin.

Jonkinlainen sankaritarinahan tämän aktivistin elämäkerrasta kehittyy ja onhan sille myös aineksia. Vapaussoturien saavutuksiin liittyvät tihutyöt, kuten Viipurin venäläisten murha näyttää Susitaipaleen omissa muistelmissa selitetyn parhain päin ja myös kirjoittaja väittää, ettei ollut kyse etnisestä puhdistuksesta.

Tämä on kyllä käsitteiden venyttämistä kohtuuttomuuksiin.  Kyllä sellainen häpeällinen rikos todella tapahtui. Venäläisyys riitti murhaamisen syyksi ja kaiken kukkuraksi älyllisesti kaiketi elukan tasolle vaipuneet tai jääneet voittajat tappoivat siinä sivussa myös pari puolalaista, jonkun naisen ja muutaman univormua kantaneen lukiolaisen.

Vastaavia tihutöitä näyttää tehdyn monessakin sisällissodassa, jollaisissa kansainvälinen oikeus ja yleensä käyttäytymisen sääntely ovat tuntemattomia, mutta ei se asiaa muuta harmittomaksi oheisvahingoksi. Elämäkerta ei tietenkään ole se paikka, jossa amatöörisodan mentaliteettia ja Blutrausch-ilmiötä tutkitaan, mutta kovin kevyesti tässä sivuutetaan päähenkilön suhtautuminen teloituksiin yleensä. Näyttää siltä, että ainoa huolestuttava asia aikoinaan oli se, hoitaisivatko pyövelit toimensa asiallisesti.

Susitaipale näyttää olleen seurassa joviaali mies, jolle kelpasi myös poliittisesti toisin ajattelevien seura. Omaa, fasistista vakaumustaan hän ei kuitenkaan koskaan kätkenyt. Hän myös nimenomaan totesi, että kannattaa jesuitismia, sitä, että tarkoitus pyhittää keinot.

Tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, että hän olisi hyväksynyt epärehelliset keinot oman uransa edistämiseksi. Sen sijaan valtion ja isänmaan etu oli niin suuriarvoinen, että sen edistämisessä ei voitu rajoittua noudattamaan samaa moraalia, kuin yksilöt.

Tässä Susitaival oli toki Machiavellin Ruhtinaan kanssa samoilla linjoilla ja tätä periaatetta noudatti myös Kekkonen. Paradoksaalisesti Susitaival piti Kekkosta nimenomaan pyrkyrinä, oman etunsa eikä isänmaan edun ajajana ja halveksi sen vuoksi tämän jesuitismia.

Itse asiassa kaikki kyllin suurten ja mahtavien ideaalien edistämiselle vihkiytyneet ideologiat ovat machiavellistisia sanan vakiintuneessa merkityksessä ja tämä seuraa jo itse asian luonteesta. Natsismissa asia lausuttiin julki varsin avoimesti ja kommunismin ideologiaan se on sisään rakennettu. Nykyiset totalitaariset ideologiat kulkevat tietenkin vanhoja latuja.

Saattaa hyvin olla, että Susitaipaleen edustama äkkijyrkkä poliittinen linja olisi ollut maallemme tuhoisa, mikäli sillä olisi ollut vaikkapa vain kaksi tai kolme kertaa enemmän kannattajia. Sellainen tuskin kuitenkaan olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa. Vain hyvin harva halusi enää 1930-luvulla perustaa identiteettinsä vuoden 1918 synkille muistoille.

Niin sanotut jälkiaktivistit olivat poikkeus. He eivät kyenneet sopeutumaan demokraattiseen järjestelmään, jossa jokaisella oli vain yksi ääni. Suomen historian todellisia suurmiehiä olivatkin ne änkyröiden vihaamat patkulit, jotka johdattivat kansamme kompromissien kautta yhteistyöhön ja eteenpäin, kohti hyvinvointia.

 Ilmeistä kuitenkin on, että omalla sarallaan myös monet harvalukuisista suomalaisista fasisteista tekivät sitten aikanaan ja poikkeusoloissa oman velvollisuutensa, joka sekin koitui kansankokonaisuuden hyväksi. Myöhemmin harva heistä on edes kehdannut muistella ideologista menneisyyttään. Susitaival oli virkistävä poikkeus.

Meren takaa

 

Murrosajan mies

 

Andreas Oplatka, Lennart Meri. Virolle eletty elämä. Suomentanut Jouko Vanhanen. Tammi 2007, 391 s.

 

Tämä kirja koostuu haastatteluista, joita unkarilaissyntyinen sanomalehtimies Andreas Oplatka teki 1990-luvun lopulla. Tällaiseen metodiin sisältyy omia etuja, jos haittojakin. Epäilemättä dokumenttiaineiston parissa tehdyissä muistelmissa olisi ollut enemmän perusteluja ja harkintaa ja ehkä myös toisenlaisia kysymyksiä. Muistelmiaan Meri ei kuitenkaan kirjoittanut ja ilmeisesti hän piti tätä kirjaa onnistuneena.

Diplomaattiperheen poikana Lennart vietti suurimman osan lapsuuttaan ulkomailla, mutta säilytti aina vahvana virolaisen identiteettinsä. Muuan seuraus ulkomaan vuosista oli erinomainen saksan ja ranskan taito. Venäjää hän oppi sittemmin karkotuksessa ja englantia pänttäsi päähänsä itsenäisesti, ymmärtäen sen tulevan merkityksen, jota myös isä oli hänelle korostanut.

Meren perheen joutuminen karkotukseen oli tyypillinen ja kuvaava esimerkki siitä niin sanotusta sosiaalisesta insinöörityöstä, jonka idean jo Lenin oli kehittänyt ja jota sitten erityisesti Stalin sovelsi laajassa mitassa.

Ideana ei ollut käsitellä ihmisiä yksilöinä ja arvostella heitä heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tai suoritustensa mukaan. Kun niin sanottu marxismi-leninismi rakentui sille periaatteelle, että vain sosiaalisilla ryhmillä ja erityisesti luokilla on historiallista merkitystä, annettiin noiden ryhmien jäsenille sen mukaan, kun ajateltiin noiden kokonaisuuksien ansaitsevan.

Niin sanotut riistäjäluokat oli tuomittu likvidoitaviksi ja sama koski pitkälti niiden palveluksessa tavalla tai toisella toimivia henkilöitä, muun muassa ja etenkin älymystöä.

Älymystö oli Stalinin mielestä sosiaalinen kerrostuma, prosloika eikä varsinainen luokka. Luokkaluonteensa älymystö sai siitä, mitä luokkaa se palveli ja tässä jouduttiin usein tekemään tulkintoja. Esimerkiksi Lenin ja muut ammattivallankumoukselliset olivat tietenkin myös älymystön jäseniä, mutta eivät tietenkään porvariston lakeijoita, joita taas saattoivat olla paremman puutteessa vaikkapa kansakoulunopettajat tai rautatievirkailijat.

Viron lähettiläs kuului tietenkin kansakunnan eliittiin ja näyttää siltä, että Lennartin isä välttyi pahimmalta sen takia, että häntä pidettiin varalla mahdollisia länsiliittoutuneisiin suuntautuneita operaatioita varten. Salaisen poliisin agenttia hänestä tuskin tuli, vaikka Lennartin vastustajat levittivätkin aikoinaan sellaista huhua.

Neuvostoliiton niin sanotuilla erikoispalveluilla oli monenlaisia toiminnan tasoja. Yksioikoisen repression ohella pyrittiin myös muokkaamaan ihmisiä ja murtamaan heidän moraalinen selkärankansa. Periaatteessahan puolueen arvovalta oli sen maailmanhistoriallisen merkityksen takia rajaton ja noissa piireissä hyvin tärkeänä tunnuksena oli: Laskekaa aseenne puolueen edessä!

Asettuminen maailmanhistoriaa vastaan oli jo periaatteessa sellaista röyhkeyttä, joka voitiin täysin rinnastaa pyhäinhäväistykseen.

Lennart Meri näyttää aina säilyttäneen oppositioasenteensa ja sama koskee tietyssä määrin myös virolaisia yleensä. Selitystä voi hakea siitä, että kaikki tapahtui Virossa aivan toisessa historian vaiheessa kuin Venäjällä ja sitä paitsi kommunistinen oppi oli jo muuttunut enemmän tai vähemmän läpinäkyvän mielivallan perusteluksi siinä vaiheessa, kun virolaisia käskettiin uskomaan siihen.

Tietenkin oli paljon myös niitä, jotka ainakin jollakin tasolla uskoivat, olihan niitä meilläkin. Virossa asia saattoi liittyä yritykseen tulla toimeen kognitiivisen dissonanssin kanssa, hankkia etuja itselle ja vaikkapa maallekin ja tietysti oli sitten paljon myös niitä, jotka yrittivät vain pysyä mahdollisimman kaukana politiikasta, joka oli vaarallinen alue.

Kun rupean muistelemaan, en pysty löytämään yhtään virolaista 1970-luvulta lähtien, joka olisi silloin ilmoittanut uskovansa ilman muuta siihen viralliseen historiaan, joka esitettiin suomeksikin käännetyssä Ivan (Jan) Käbinin lyhyessä Viron historiassa. Kaikille oli selvää, että siinä valehdeltiin pääasioista ja kaupan päälle vielä muistakin asioista.

Koko suuren neuvostomaan kannalta Viro, kuten myös Latvia ja Liettua, olivat vieras elementti maan sisällä, tosin sen ulkoreunassa, mutta niin sanotun geopolitiikan kannalta aivan keskeisessä paikassa. Viron itsenäistymisen suhteen oltiin kaikkialla sangen skeptisiä.

Vasta 1980-luvun lopulla syntyi myös sellainen liike, jolle itsenäisyyden palauttaminen oli tavoitteena. Olihan maa jo kerran saavuttanut itsenäisyyden eikä sitä voinut pyyhkiä pois, vaikka neuvostohistoria toki selitti, että kyseessä oli tosiasiassa valeitsenäisyys suurvaltojen bulvaanina.

Realistisemmille riitti suureksi päämääräksi sellainen asema, joka Suomen suuriruhtinaskunnalla oli ollut 1800-luvulla. Sellaisenkin saavuttamisen ajateltiin edellyttävän suurta konfliktia jossakin toisaalla, esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan välillä. Silloin Venäjä olisi voinut poseerata jalomielisyydellään Baltiassa, kuten se oli tehnyt Puolan kapinan kukistamisen jälkeen Suomessa 1863. Muistelen, että tämän näkemyksen esitti ulkovirolainen Rein Taagepera.

Lennart Meri ja varsin monet hänen hengenheimolaisensa osoittivat omaavansa aika huikean uskon tulevaisuuteen ja taipumattoman tahdonvoiman sen ainutkertaisen hetken hyödyntämiseen, joka koitti niin sanotun hätätilakomitean surkean kaappausyrityksen aikaan. Koko kommunismin kannatus romahti sen uskottavuuden myötä tuossa vaiheessa kaikkialla, ei vähiten Venäjällä.

 Jeltsinin oma taktiikka hänen taistelussaan Gorbatšovia vastaan sai Viron ja Baltian maiden ”suvereenisuudesta” ja sitten aivan todellisesta itsenäisyydestä hyvän aseen, mutta virolaisilla oli oltava myös valmiudet asian hyödyntämiseen.

Suomen asenne Viron ja yleensä Baltian tapahtumiin lähti tietenkin eri pohjalta. Toisin kuin monet meikäläiset jälkiviisaat, Meri näyttää hyvin ymmärtäneen sen, että Suomen ulkopolitiikan tehtävänä oli hoitaa Suomen etuja. Siinä ohessa se kuitenkin auttoi Viroa erittäin merkittävästi monin tavoin.

Kun etsitään tapahtumien ja prosessien syitä, törmätään aina monen tason tekijöihin. Poliittisen historian käänteet ovat yleensä merkitykseltään kiistattomimpia ja helpoimpia löytää. Toki muutkin tekijät saattavat kuulua niin sanottuihin välttämättömiin ehtoihin.

Meri kiinnittää aina silloin tällöin huomiota neuvostosysteemin rappioon, mikä näytti johtaneen suorastaan sen osittaiseen halvaantumiseen. Armeija ei totellut kohtalokkaita käskyjä tai ei kyennyt niitä täyttämään. Osattiinko siellä edes suunnistaa…?

Jotkut esimerkit lienee lähinnä tulkittava haastattelutilanteeseen sopiviksi henkevyyksiksi, mutta systeemin rappio kyllä oli käsin kosketeltavaa. Vierailut ulkomaille saattoivat saada vakaumuksellisen neuvostobyrokraatinkin itkemään.

Onnellisesti päättyneitä näytelmiä oli ennen tapana nimittää komedioiksi. Kun nyt tiedämme, miten tuonkin sukupolven tarina päättyi, emme enää tule edes ajatelleeksi, miten lähellä tragediaa siinä oltiin. Mutta ehkä sitä oli jo yhden maan osalle kertynyt tarpeeksi. Sotavuosina Viro oli menettänyt neljänneksen väestöstään, mikä oli suhteellisesti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.