Tuuhakon viesti

Tuuhakko

Merikorttia (nyk. merikartta) katsellessa sattui silmiin uusi saaren nimi: Tuuhakko. Vastaavanlainen saari nimeltä Tupsu oli aikanaan tullut hyvinkin tutuksi, minulla kun oli tapana sen kohdalta siirtyä merkityltä väylältä merkitsemättömälle.

Tuuhakko – tuo sointuva sana toi vanhalle syntisäkille jotenkin nostalgisen olon. Vielähän hiljattain joka tytöllä ja varttuneemmallakin naisella oletettiin olevan sellainen. Siinä oli jotakin salaperäisen romanttista ja, pakko myöntää, kiihottavaakin. Miten laulettiinkaan 1950-luvulla: ”On piilossa viidakon…” Jatkoa en oikein hyvin muista, mutta idea oli selvä. Tuuhakon tapaisesta siinä viidakossa oli kyse.

Nyt, internetin aikakaudella ei voi aina välttää näkemästä ns. pornokuvia, vaikka yritän parhaani, voin vakuuttaa. Niissä ei nimittäin enää lainkaan saa nähdä noita tupsuja ja tuuhakoita. Pelkkä paljas ilona siellä on esillä kuin esipuberteettisella. Melkeinhän se hävettää sellaista katsoa, kun sen habitukseen liittyy selvä assosiaatio suojeluiästä ja pedofiliasta. Syvään huokaisten klikkaan pois moisilta sivuilta ja paheksun mielessäni tapojen höltymistä ja maun turmeltumista.

Elin sentään nuoruuteni tuuhakoiden aikaan, jos niin saa sanoa. Silloin myös naiset näyttivät aivan häpeämättömästi naisilta ja taisivat olla siitä vähän ylpeitäkin, jotkut jopa koppavia, mikä tietenkin oli jo ikävää. Nyt on kuvissa tarjolla muka silmän iloksi erilaisia infantiileja luuviuluja, joista rasva on jollakin metodilla tykkänään kuorittu pois. Muutamassa iltapäivälehdessä tarjottiin naisille kadehdittavaksi täysin litteää naisvatsaa. Tyttö oli litteä kuin lauta ja laiha kuin kesäorava.

Vanhassa ja arvovaltaisessa Fritz Kahnin kuvitetussa teoksessa esiteltiin aikoinaan sukupuolten primääriset jos sekundäärisetkin tunnusmerkit. Oppi oli hyvin tervetullutta ja tarpeellista ja tarttui muistiin erinomaisesti. Naissukupuolen sekundäärisiä tunnuksia olivat tuon auktoriteetin mukaan muun muassa tuuhakon yläreunan tasaisuus, joka antoi kokonaisuudelle sangen söpön ja jotenkin herttaisen yleishahmon. Toinen oli se, että naisen reidet ulottuivat koko pituudeltaan toisiaan vasten, kun taas miehille jäi reisien väliin hieman kolhon näköinen kolo.

Kovin hehkeitä olivat nämä sukupuolimallit siihen aikaan. Silloin ennen, ja nyt viittaan suunnilleen ajanjaksoon Milon Venuksesta Twiggyyn, normaali naisvartalo erosi selvästi miehen vartalosta. Harva nainen taisi edes yrittää tulla pojaksi, jolla on rinnat. Miksi olisi?

On selvää, että se uusi taso, jonka olemme tälläkin alalla saavuttaneet, merkitsee edistystä. Kukaan ei enää kiellä naista muotoilemasta kehostaan haluamaansa taideteosta, jossa sukupuolten aiemmat stereotyyppiset erot ylitetään vapautuneen riemukkaasti tuosta vaan. Varmemmaksi vakuudeksi piirrätetään kankkuun jokin kuva, jonka ajatellaan merkittävästi parantavan alkuperäistä ruumiinosaa. Sille ei siis paljon arvoa anneta. Usein se olisi alkuperäismuodossaan aivan liian naisellisen näköinen.

Vapaus vapautena. Kuitenkin näyttää monille naisille tuottavan hirmuisia paineita se, että he ovat naisen näköisiä, noin ihan biologisen objektiivisessa mielessä. Koska ainakaan heteronaiset itse eivät pysty ymmärtämään naisellisen vartalon seksuaalista viehättävyyttä, he ovat alttiita viekkaalle propagandalle, joka selittää, että heidän täytyy näyttää jollekin muulle. Asialla ovat kaiketi ns. muodinluojat, joiden seksuaalinen suuntautuminen selittänee ainakin osaksi heidän makunsa ja häpeällisen naisvihamielisen toimintansa. Ja onhan kyseessä toki myös miljardibisnes.

Niinpä naisellisuus opetetaan kokemaan häpeäksi ja se alkaa jo muuttua uhanalaiseksi luonnonvaraksi. Missä vielä saa nähdä niitä suloja, jotka kerran täyttivät maailman kursailemattomalla rehevyydellään? Onko enää olemassa edes niitä tuuhakoita? Jollei niin miksi? Onko tämä alkua maailman lopulle?

Näitä tuskaisia kysymyksiä miettiessä havaitsen, miten pilvi saa hopeisen reunuksen. Se paljastuu pehmoisen pyöreäksi cumulukseksi, joka purjehtii ylväästi kohti länttä. Ymmärrän, että kyseessä on numen, jumalten nyökkäys. Kompassin perusteella ikinaisellisuutta symbolisoiva taivaallinen ruumis saapuu idästä, jostakin Pietarin suunnasta.

Tietenkin! Naisellisuutta löytyy idästä ja etelästä. Maailma ei ole loppumassa. Myllyt jauhavat ja uusia taloja rakennetaan.  Tälläkin kansalla on vielä oleva monta sukupolvea jälkeläisiä molempaa sukupuolta, ehkäpä kaikkia 165:ttä vai miten paljon niitä oli. Vackert så!

Näitä ajatuksia tunki andropaussin herkistämään mieleeni, kun katselin merikorttia. Muodit tulevat ja menevät, nimet muuttuvat. Mutta mikä nykyään on Tuuhakko? Onko se enää vain saaren nimi? Ajatteleeko kukaan sen kuullessaan mitään muuta?

Käsittämättömän käsittäminen

Käsittämättömän käsittäminen

Venäjällä 1800-luvun puolimaissa syntynyttä Kozma Prutkovia voi pitää viisauden vertauskuvana. suotta ei eräs hänen toksistaan ole nimeltään ”Järjen hedelmiä”. Muuan sen kiintoisista ajatuksista kohdistuu itse järjen ominaisuuksiin. Suomeksi se on ”Kukaan ei käsitä käsittämätöntä” (suunnattomuutta). Alkukielellä se (Никто не обнимет необъятного) viittaa ehkä vielä konkreettisemmin ”käsittämiseen”, ”ymmärtämiseen” sen alkuperäisessä merkityksessä eli halaamiseen.

Prutkovin hengentuotteet syntyivät itse asiassa muutaman kirjailijan, etenkin Aleksei Tolstoin (vanhemman) aivoissa. Grafomaanin virkamiehen perikuva Prutkov kirjoitti myös mahtipontisia runoja ja ylpeili siitä, että kykeni ymmärtämään asioiden syvimmän olemuksen, koska oli valtion palveluksessa. Nykyisemmällä Venäjällä Prutkoville on haettu seuraajaa Viktor Tšerdomyrdinistä, jonka aforismin myös olivat loistavia, runoista en tiedä.

Yhtä kaikki, Prutkovin viehätys on hänen hahmossaan, siinä miten hän itse hurmaantuu omasta kyvystään ymmärtää maailmaa. Tosin käsittämätöntä ei voi käsittää, kuten Prutkov useaan otteeseen toteaa ja sanoo vielä varmemmaksi vakuudeksi: ”Sylkäise silmille sitä, joka sanoo käsittävänsä käsittämättömän!”

Mikä sitten on käsittämätöntä ja mikä ei? Aikoinaan ihmiset olivat pelokkaan kunnioituksen vallassa kuullessaan ukkosen jyrinää. Mummoni tapana oli asettua kiikkustuoliin ja lueskella virsikirjaa ”Jumalan ilmalla” ja hän kehotti ankarasti myös lapsia olemaan kunnolla tällaisella pyhällä hetkellä, jolloin hengenlähtö ei ollut paljosta kiinni.

No, sähköpurkauksiahan ne salamat olivat, kuten Benjamin Franklin oli jo parisataa vuotta aiemmin osoittanut. Ehkä mummon kiertokoulun oppikirjoissa asia oli jäänyt kertomatta? Joka tapauksessa mummo aivan ilmeisesti käsitti asiat huonosti ja yhdisti aivan suotta toisiinsa virrenveisuun ja salamien välttämisen.

Itse asiassa koko ihmiskunta on kulkenut riemuvoitosta toiseen käsittäessään yhä uudelleen käsittämätöntä. Kaikki oli yhtä pimeyttä, kuten Alexander Pope aikoinaan runoili, kunnes Jumala sanoi: ”Tulkoon Newton!” ja valkeus tuli.

Hyvä näin. Maailman järjellistyminen, Entzauberung der Welt, on ollut valtava edistysaskel pois siitä pimeydestä, joka kerran vallitsi. Nyt meillä on tietoa ja ymmärrystä, jollaisia menneet sukupolvet eivät voineet kuvitella. Käsitämme ja tiedämme yhä enemmän. Tiedämme myös paljon sellaista, mikä ei ole terveen järjen käsitettävissä, mutta voidaan todistaa. Ehkä olemme käytännöllisesti katsoen jo ratkaisseet sen, jota joskus sanottiin maailmanarvoitukseksi –die Welträtsel? Joku aalto ja hiukkanen on vielä nappaamatta, kosmologian kaukaisin nurkka vähän repsottaa, mutta näin isossa asiassa sen merkitys on kokonaisuuden kannalta plus miinus nolla.

Koska maailma on täysin tunnettu, on se myös täysin järjellinen ja käsitettävissä. Niinpä turhat ja vajavaiseen ymmärrykseen perustuvat johtopäätökset voi heittää romukoppaan. Koskee erityisesti veisuuta ukonilmalla, mutta paljoa muutakin. Sapere aude! sanoi jo Immanuel Kant. Ja Occamin partaveistä käyttäen saamme kuorittua esille myös ihmisen ja yhteiskunnan kovan ytimen. Sen, mitä on luonnossa ja välttämättömästi voimme nyt erottaa tarpeettomasta ja mielettömästä rojusta.

Kaikki ymmärrys on viime kädessä ihmisen itseymmärrystä. Olemme siinä pitkällä, kun ymmärrämme oman samuutemme apinoiden ja sikojen kanssa liki identtisten geenien kantajina. Alastomina apinoina meillä on ymmärrettävät heikkoutemme mutta myös vahvuutemme. Orgaanisina kasaumina olemme osa luonnon kiertokulkua ja yhteiskunnan jäseninä biologisen luonteemme toteuttajia.

Mutta ymmärrämmekö sen, saammeko ja miksi emme saisi manipuloida, siis parantaa omaa perimäämme ja rotuominaisuuksiamme? Saisimmeko ja miksi emme saisi tappaa lajitovereita tai toisten lajien edustajia? Pitäisikö meidän pyrkiä entistä paremman ihmisen luomiseen myös biologisesti ja jos ei pitäisi niin miksi? Pitäisikö meidän uskoa, ettei joitakin kansoja tai rotuja saisi tuhota tai ainakin suuresti harventaa? Miksi näin on? Voimmeko luottaa siihen, että myös nuo toiset tekevät samat johtopäätökset? Miksi?

Meistä saattaa näyttää, että vastaukset ovat itsestään selviä. Biologian, kosmologian, fysiikan ja kemian näkökulmasta ne ovatkin sitä. Tee, apina luontosi mukaan! Jos olet sika, niin ole sitä! Laji ei kärsi yksilön kuolemasta ja joidenkin rotujen väistyminen ja toisten astuminen niiden tilalle ovat nimenomaan luonnollinen asiaintila. Muu on luonnotonta. Sellaisiksiko haluamme?

Jo toistasataa vuotta sitten Nietzsche pohdiskeli samoja peruskysymyksiä ja päätyi siihen, että kristillinen orjamoraali oli mieletön kehityksen jarru. Itse asiassa sillä toki oli mieli, se toimi huonoimpien hyväksi parhaita vastaan. Mummolleni ei tätä kukaan kiertokoulussa kertonut ja hän kuoli 1960-luvulla uskossa ylösnousemukseen ja muuhun vastaavaan.

On jotenkin hienoa, että ymmärrämme nykyään asioita. Mutta Prutkovin memento on syytä yhä muistaa. Ymmärryksemme aseet ovat heiveröiset, ne ovat kuin hakkuja ja lapioita, joilla on turha edes yrittää käsitellä kellokoneistoa. Niillä on omat tehtävänsä, joihin ei lainkaan kuulu vastaaminen kaikkein olennaisimpiin kysymyksiin.

Ludwig Wittgenstein kirjoitti joskus: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen”! Tämä trivialisoidaan usein käsittämällä asia niin, että lauseen muss (muß) olisi merkitykseltään identtinen verbin soll kanssa. Silloin kysymys olisi kehotuksesta, velvollisuudesta olla höpöttelemättä turhia. Kyse on kuitenkin puhumisen mahdottomuudesta silloin, kun asialle ei löydy käsitteitä. Se tarkoittaa, että sellainen maailma jää ymmärryksemme ulkopuolelle.

Vanha kunnon Prutkov sanoi saman jo aikanaan, ennen Wienin piirin perustamista. Hän ei kuitenkaan tainnut tehdä sitä Wittgensteinin kiteytystä, josta erityisesti pidän: Nicht wie die Welt ist, ist das Mystische, sondern dass sie ist. Mystistä? Aivan oikein. Sen kanssa rationaalisella ajattelulla ei ole mitään tekemistä, vaikka siitä onkin paljon sekä huvia että hyötyä.

Moskovan käsi

Pietarin käsi ja Moskovan käsi historian patinoimina

Kaikki rinnastukset ontuvat, mikä enemmän mikä vähemmän, joillekin tarvitaan vähintään kyynärsauvat, että ne jotenkin kulkisivat.

Siitä huolimatta historiallisia rinnastuksia kannattaa tehdä. Siinä samalla tulee huomanneeksi sen, miten alttiita tulkinnat ovat muutoksille, jopa riippumatta siitä, onko asioista saatu jotakin uutta tietoa.

Aikalaiset toimivat aina ja säännönmukaisesti vajavaisen tiedon varassa. Tätä kuitenkaan harvoin edes ajatellaan, kun toiminta kutsuu ja suuret arvot ovat vaakalaudalla. Toimijalle on tyypillisempää hakea lisää perusteita omille näkemyksille kuin pysähtyä miettimään, mitä oikeutusta vastapuolella saattaisi olla omilleen. Kovin analyyttistä lähestymistapaa poliittisten inhohimojen raivotessa moni pitääkin tyhmyytenä. Kuten natsit ja bolsevikit sekä heidän ideologinsa selittivät, olennaista on maailman muuttaminen, teko, der Tat. Perustelut ovat hyviä, jos ne sitä auttavat.

Yleinen säännönmukaisuus on, että vuosikymmenten mittaan järki kuitenkin palailee hiljalleen ja usein pätkittäin. Mahtipontiset selonteot oikean ja väärän välisestä taistelusta, oikeuden puolesta annetuista uhreista ja taistelun ihanuudesta alkavat saada väriä ja sävyjä. Sinfoniaan tulee riitasointuja ja koko sävellaji voi muuttua.

Otetaan esimerkiksi vuosi 1918. Sen vallitsevana teemana oli aikanaan syvä moraalinen suuttumus. Se oli niin syvää, että se vaati verta. Se vallitsi molempia osapuolia. Punaiset turhautuivat valtalaista ja panivat sen hylkäämisen porvarien syyksi, vaikka hitunen kylmää harkintaa olisi riittänyt kertomaan, että Kerenskin hallitus olisi ollut edesvastuuton ja suorastaan hullu, mikäli se olisi sallinut moisen separatismin keskellä sotaa ja odottamatta koko Venäjän mandaatilla toimivan Perustavan kokouksen kannanottoa. Valkoisen puolen turhautuminen ja järkytys siitä, että punaiset ottivat bolsevistisen Venäjän suojelijakseen, oli aitoa ja syvää.

Se, mikä tässä jälkikäteen pitää silmään, on historiankirjoituksen näkökulman ja painopisteen muuttuminen. Siinä kun punaisten maanpetos ja heidän roolinsa Pietarin agentteina oli aikalaisille ilman muuta selvää ja toimi valkoisen historiankirjoituksen lähtökohtana, hävisi koko tämä teema lähes jäljettömiin siinä historiankirjoituksessa, joka 1960-luvulta lähtien nosti tarkastelun keskipisteeseen punaisten marttyyriuden ja Suomen sosiaaliset epäkohdat.

Nyt todetaan kylmän rauhallisesti, että aseet saatiin Venäjältä, samoin kehotuksia ottaa valta käsiin väkivalloin ja tulipa muutama tuhat miestäkin rintamalle taistelemaan. Hämmästyttävästi saatetaan aivan tästä riippumatta käsitellä kapinaa Suomen omana sisäsyntyisenä konfliktina, jossa Venäjä oli vain yksi, pyydettäessä sekaantunut osapuoli. Jopa Brest-Litovskin rauhan Suomea koskeva osuus jää ikään kuin koko tarinan ulkopuoliseksi detaljiksi, samaan aikaan kun tappion häämöttäessä solmittu Suomen ja Venäjän bolsevikkihallituksen ”punainen valtiosopimus” otetaan täydestä nimellisarvostaan.

Myöhemmin totuttiin puhumaan ”Moskovan kädestä” aina siellä, missä vehkeiltiin laillisia hallituksia vastaan ja nostatettiin kapinoita. Aseita tuntui mystisesti aina löytyvän niille, jotka syystä tai toisesta halusivat yrittää valtaannousua niiden avulla.

Moskovan käsi toimii myös nyt Itä-Ukrainassa, kuten jokaiselle lienee selvää. Olisi myös äärimmäisen naiivia olettaa, ettei mitä mahtavin organisaatio nimeltä CIA olisi siellä puolustamassa ns. vapaata maailmaa, jonka vapaus on määritelty USA:n tavoitteita tarkastelun keskipisteessä pitäen.

Mutta onko Moskovan käsi luonut koko konfliktin vai onko sillä kotoperäisiä juuria? Mikä suhteellinen rooli on Venäjän agenttien toiminnalla, venäläisillä aseilla, Venäjän propagandalla ja prestiisillä verrattuna niihin paikallisiin jännitteisiin, joilla on oma syntyhistoriansa ja jotka ovat eskaloituneet sitä mukaa kun konfrontaatio on jatkunut. Ei Suomessakaan tarvinnut tappaa kovin monta kymmentä ihmistä ennen kuin syntyi valmius tehdä selvää jälkeä vastapuolesta, joka näytti edustavan pelkkää pahuutta. Tämä siitä huolimatta, että samaa kieltä puhuttiin ja samaa kansakoulua oli käyty.

Kansalaissodan logiikka on ankara, eikä järjelle ole siinä muuta roolia kuin teknisenä apulaisena. Konflikti voi syttyä aivan vähäpätöisistä tapahtumista, jotka saavat yllättäen suuren symbolisen merkityksen. Siinä samalla ne aktivoivat vanhat kaunat, rakenteelliset epäkohdat, jopa henkilökohtaisen epäsympatian. Kun tässä vaiheessa suoritetaan provokaatio ja tapetaan riittävä määrä ihmisiä, on tie auki totaaliselle teurastukselle, jota mikään rationaalinen harkinta ei hillitse. Mölisevät joukot ovat kaduilla harjoitelleet kollektivismia ja erottautumista ja niiden kyky suodattaa informaatiota tarkoituksenmukaisesti on siinä samalla harjaantunut. Joillakin on asialle jo valmista henkistä pohjaa potkupallokisoista ja vastaavasta toiminnasta.

Moni ihmetteli, miten Suomessa, jonka kaikki tunsivat rauhallisuuden ja pidättyvyyden tyyssijana, saatettiin vuonna 1918 toimeenpanna joukkoteurastus, joka oli rajumpi kuin konsanaan Venäjällä, jossa sellaista kyllä osattiin odottaa. Asia on tänäkin päivänä hieman epäselvä. Pettymyksen, petoksen ja turhautumisen teemat ovat tässä tarinassa joka tapauksessa voimakkaasti mukana.

Nykyään historiankirjoitus joka tapauksessa on yleensä vallan unohtanut Pietarin käden, jonka aikoinaan katsottiin selittävän kaiken, ainakin mikäli siihen lisättiin kapinallisten alhainen älyllinen taso. Nyt koko asia näyttää selittyvän kotimaisista lähtökohdista, jotka oikeastaan jo sellaisinaan riittäisivät, mutta täydellisyyden vuoksi tarinaan lisätään maininta Venäjän tapahtumista ja suhteista meidän Kansanvaltuuskuntaamme.

Kuva on hieman karrikoitu, mutta pääpiirteissään se kuvaa sitä olennaista muutosta, joka vuoden 1918 sodan arvioinneissa on tapahtunut.

Emme vielä tiedä mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan, saati sitä, miten noita tapahtumia käsittelevä historiankirjoitus tulee kehittymään. Uskaltaisin joka tapauksessa olettaa, että alkuvaiheessa sen keskipisteessä on syyttely ja toisen osapuolen vaikuttimien oikeutuksen totaalinen kieltäminen. Mahdollisesti niitä jollakin tavalla ymmärrellään ”harhaanjohtamisen” näkökulmasta. Sitten seuraa revisiokausi, jolloin ”Moskovan käsi” saa aivan toissijaisen roolin ja lopulta, yli sadan vuoden kuluttua luodaan tasapainoinen kertomus, jossa konnien ja sankarien toimet sijoitetaan kontekstiinsa ja molemmille osapuolille annetaan sekä ymmärrystä että, ja ennen kaikkea, moraaliset nuhteet ja oikeudenmukaiset syytökset siitä vastuuttomuudesta ja sokeudesta, jolla he vetivät katastrofin itsensä ja kansansa päälle.

Koululaiset, jotka lukevat tätä uutta historiankirjoitusta ovat syystä tympääntyneitä ja kirjoittavat kommenttinaan virtuaalivihkoonsa EVVK ja jopa VMP. Samaan aikaan heitä kiehtovat tarinat tarumaisista konflikteista jossakin Mordorissa, jossa sankarit ovat todellisia sankareita ja konnat todellisia konnia ja jossa oikeuden miekka ei laske leikkiä vaan niittää lurjuksia armotta. Tokihan ihmisyyteen kuuluu myös tinkimätön oikeudenjano.

Vanhat ja uudet Venäjät

”Vanha” Venäjä Venäjän historiassa

”Vanhalla” Venäjällä on tietenkin eri aikoina ymmärretty eri asioita. Venäjän historian suurista epäjatkuvuuksista johtuen epiteetille ”vanha” on kuitenkin tiettyinä aikoina ollut erityistä tarvetta. Vallankumoukselliset uudistuskaudet ovat erottaneet aikakaudet toisistaan yhtä tehokkaasti kuin Ranskan suuri vallankumous jätti ancien régimen koskaan palaamattomaan menneisyyteen. Restauraation jälkeenhän se vielä, toki turhaan yritti palailla.

”Vanha” Venäjä tarkoitti 1800-luvun alun slavofiileille sitä Venäjää, joka edelsi Pietari Suurta. Допетровская Россия oli heidän kuvitelmissaan vielä aitoa ja puhdasta venäläisyyttä, laadullisesti erilaista kuin se puolivillainen kulttuuri, joka vallitsi ranskaa puhuvan 1800-luvun aateliston keskuudessa, jossa kilpailtiin eurooppalaisuudesta ja jossa venäläisyys symbolisoi karkeutta ja huonoa makua, mauvais ton.

1800-luvun lopulta lähtien ”vanha” Venäjä oli 1860-luvun reformeja edeltänyt Venäjä, дореформенная Россия, jossa maaorjuus ja isännän tuomiovalta olivat voimassa. Nikolai I:n jälkeen Venäjä vapautui ja modernisoitui monessa suhteessa, vaikka itsevaltius jäi voimaan. Paradoksaalisesti tämän aiheuttivat ne Narodnaja voljan terroristit, jotka murhasivat keisarin juuri ennen kuin tämä ehti vahvistaa uuden liberaalin valtiosäännön.

Vuoden 1917 vallankumousten jälkeen bolshevikkien Venäjä, joka jopa kätki nimensä ja alkoi esiintyä Neuvostoliittona, tietenkin alleviivasi totaalista ja kategorista erilaisuuttaan vallankumousta edeltävään Venäjään. Nyt ”vanha” Venäjä ei ainoastaan tarkoittanut Pietarin Venäjää vastakohtana vanhalle, Pietari Suurta edeltäneelle Moskovan Venäjälle. Nyt Pietarin Venäjäkin oli julistettu ”vanhaksi”, vanhentuneeksi, taantumukselliseksi ja joka suhteessa voitetuksi ja ylitetyksi Venäjän kehitysasteeksi.

Jotakin kovin bisarria oli tietenkin siinä, että tämän uuden Venäjän hallitus poistui modernisuutta ja eurooppalaisuutta symbolisoineesta Pietarista ja asettui Moskovaan, vieläpä Moskovan Kremliin. On syystä sanottu, että symbolisesti tämä merkitsi samaa kuin se, että Englannissa olisi tapahtunut vallankumous ja uusi hallitus olisi asettunut Towerin linnaan.

Venäjän historian jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia on paljon pohdittu. Pietari Suuren aika ja koko Pietarin Venäjän aika, joka kesti pari vuosisataa, merkitsivät tietenkin yleisesti ottaen hyvin merkittävää lähenemistä länteen. Verrattuna eristäytyneeseen, ahtaasti omahyväiseen ja takapajuiseen Moskovan valtakuntaan ero oli laadullinen. Tietyt poikkeamat yleislinjalta eri tsaarien aikana vain alleviivaavat kuvaa Venäjästä Euroopan eräänlaisena kulttuurisena liitännäisenä, joka ei koskaan täysin kotiutunut osaksi Eurooppaa, mutta oli yhtäkaikki sen kulttuurin innokas omaksuja ja jäljittelijä sekä tietenkin myös rikastuttaja.

Neuvostokausi puolestaan merkitsi aluksi suorastaan intohimoista irtisanoutumista edeltäneen aikakauden arvoista. Hyvin pian, vain puolentoista vuosikymmen kuluttua kurssia kuitenkin muutettiin jyrkästi. Venäjän perintö tunnustettiin nyt uuden Neuvostoliiton arvopohjaksi, lisäten tähän toki se varaus, että menneiden aikakausien saavutukset oli uudessa järjestelmässä ylitetty ja osittain myös kokonaan hävitetty.

Tutkijat ja Neuvostoliiton kriitikot puolestaan usein kiistivät myös tämän irtisanoutumisen ja selittivät monet uuden yhteiskunnan ja valtion piirteet vanhan Venäjän perinnöllä. Tässä mentiin jopa mongolivalloitukseen saakka ja rinnastettiin toisiinsa vanhan ja uuden Moskovan Venäjän itsevaltainen hallitsemistapa.

On epäilemätöntä, että Venäjän kuten muidenkin maiden historiassa vanhat traditiot vaikuttavat sellaisissakin asioissa, joissa niitä ei huomata vaan luullaan, että menneisyyden painolastista on vapauduttu, kuten tarkoitus oli. Näyttää jopa siltä, että nimenomaan Venäjän historialle on tyypillistä, että vanhat rakenteet vaikuttavat hyvinkin kauas nykyisyyteen. Osaksi asian saattaa selittää se, että menneisyydestä otetaan tietoisesti mallia. Tämä saattaa selittää sen, että Stalinin hallitsemistavassa oli niin paljon yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja Pietari Suuren aikaan.

Paradoksaalisesti, Stalin ei tietenkään ollut varsinaisesti konservatiivi, vaan nimenomaan vallankumouksellinen. Toki hän näytteli arvokoservatiivin roolia 1930-luvun kulttuurin kurinpalautuksessa, mutta se yhteiskunnallinen vallankumous, jonka hän toteutti 1920-luvun lopulta 1930-luvun lopulle oli rajuudessaan ja perusteellisuudessaan ylittämätön ja veti hyvin vertoja Pietari Suuren aikaansaannoksille. Erona tietenkin oli esimerkiksi se, että Pietari suuntautui Eurooppaan, eurooppalaista kulttuuria kohti, kun taas Stalin suuntautui niistä poispäin, tunnustaen kuitenkin klassisen, lähinnä esimodernin eurooppalaisen kulttuurin arvon.

Samaan aikaan vanha Venäjä palasi takaisin kuten se ”luonto”, jota sananparren mukaan voi mielin määrin heittää ulos hangolla, mutta joka aina palaa. Takaisin palannutta ”vanhaa” Venäjää edustivat Stalinin aikana monet konkreettiset, ulkoiset seikat, alkaen klassisesta taiteesta ja arkkitehtuurista ja päätyen armeijan kunniamerkkeihin, univormuihin ja muihin instituutioihin. Itse armeijan keskeisyys oli vanhan Venäjän epäämätöntä perintöä. Kuten joskus Preussi, niin myös Venäjä ja sittemmin Neuvostoliitto oli hyvin pitkälle armeija, jolla oli maa, ei niinkään maa, jolla oli armeija.

Neuvostokaudella, kuten myös sen jälkeen, on ollut helppo löytää esimerkkejä ”vanhan” Venäjän paluusta. 1970-luvulla julkaistiin useita 1800-luvun kirjoja, joiden avulla pystyttiin paremmin ymmärtämään nykyistä Neuvostoliittoa. Yksi tällainen kirja oli markiisi de Custinen teos ”Venäjä vuonna 1839”.

Toinen oli Venäjän historiankirjoituksen varsinaisen aloittajan, Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä, joka oli kirjoitettu keisari Aleksanteri I:tä varten vuonna 1811. Karamzinin teos, Записка о древней и новой Россиив ее политическом и гражданском отношениях (Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä politiikan ja kansalaisuuden näkökulmasta) oli konservatiivista kritiikkiä niitä radikaaleja uusia virtauksia vastaan, joita Aleksanterin politiikassa oli havaittavissa erityisesti uuden suosikin Mihail Speranskin ansiosta tai takia.

Kaunokirjailijanakin kunnostautunut Karamzin tunnettiin ennen muuta moniosaisesta Venäjän valtion historiastaan. Pushkinin ilkeän letkautuksen mukaan tämän teoksen kirjoittaja osoittaa kauniisti ja kiihkottomasti ”itsevaltiuden välttämättömyyden ja ruoskimisen ihanuuden”.

В его «Истории» изящность, простота

Доказывают нам, без всякого пристрастья,

Необходимость самовластья

И прелести кнута.

Muistio, ”sapiska” ei ollut julkinen, vaikka salaisia versioita siitä levisikin lukevan yleisön keskuuteen. Toisin kuin ”historia”, se oli hyvin suorasanainen arvostellessaan itsevaltiasta. Sen mottona ei suotta ollut ”Minun kieleni ei tunne imartelua”.

Karamzin, Venäjän historian tuon ajan suurin auktoriteetti, oli tyytymätön Aleksanterin ulkopolitiikkaan, joka ilmeni vuoden 1807 liittoutumisena Napoleonin, Euroopan traditioita pilkkanaan pitävän nousukkaan kanssa. Tästä seurauksena oli ollut Suomen riistäminen Ruotsilta, Pietarin hovipiireissä epäsuosittu ja seikkailupolitiikaksi leimattu operaatio. Sen Karamzin tuomitsi.

Hän oli muutoinkin tyytymätön hallitsijaansa. Aleksanterihan näytti erehtyvän oman valtansa rajoittamiseen ja aikoi suorastaan kopioida ranskalaisia lakeja ja laitoksia. Tämä oli Karamzinin mielestä suuri periaatteellinen virhe. Asiat nimittäin olivat Venäjällä paremmalla tolalla kuin Ranskassa eikä vieraiden instituutioiden siirtäminen Venäjälle tuottaisi muuta kuin onnettomuutta. Itse instituutiot eivät edes ratkaisseet mitään. Tärkeintä olivat ihmiset ja heidän laatunsa. Ainoastaan hyvät apulaiset saattoivat taata politiikan menestymisen. Ihmisten moraaliset ominaisuudet, ei raha tai hallintojärjestelmä olivat tae valtakunnan kukoistuksesta.

Venäjän suuruuden oli tuonut mukanaan yksinvaltius ja kansan kunnioitus, kun nämä menetettiin, kävi maalle huonosti. Tarkemmin ottaen Venäjällä vallitsivat sekä itsevaltius että yksinvaltius. Vallan jakaminen, Montesquieun kehittelemä oppi, joka nyt oli Euroopassa muodikas, olisi Venäjälle kohtalokas. Itsevaltiaalla ei itse asiassa ollut oikeutta luopua asemastaan. Hänen velvollisuutensa oli käyttää sitä mahdollisimman hyvin.

Karamzinin ”vanha” Venäjä ei ollut yhtä kuin se ihannoitu ja menetetty aitovenäläinen paratiisi, josta slavofiilit alkoivat pian puhua. Se oli pikemminkin suuri kokemusvarasto, johon kuului myös katkeria epäonnistumisia. Mongolivalloitus ja sekasorron aika, smuta, olivat traumana Venäjän historiallisessa muistissa. Venäjän menestys sen sijaan, ja sehän oli ajoittain hämmästyttävä, sijoittui vahvan keskusvallan ja tinkimättömän itsevaltiuden kausiin.

Karamzin on vain yksi niistä teoreetikoista, jotka ovat korostaneet, että yksinvaltius ja itsevaltius sopivat nimenomaan Venäjälle. Myös monien slavofiilien mielestä tämä järjestelmä oli moraalisesti ylivertainen. Mikäli päätökset jouduttiin tekemään äänestämällä ja ristiriitaisia etuja yhteen sovittamalla, ei totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia voitu pitää ohjenuorana. Politiikka latistui ihmisten etujen väliseksi taisteluksi. Viime kädessä tämä tarkoitti, että voiton peri se, jolla oli takana enemmän voimaa. Näin ratkaistiin asiat Puolan valtiopäivillä, mutta tässä ilmenikin se läntistä maailmaa elähdyttävä prinsiippi, jolle Venäjän sielu oli mitä syvimmin vihamielinen.

1900-luvulla monesta sovjetologista, ainakin Richard Pipesista näytti siltä, että Neuvostoliiton itsevaltaista ja yksinvaltaista järjestelmää saattoi paremmin ymmärtää lukemalla Karamzinia ja de Custinia. Järjestelmähän oli selkeän yksinvaltainen eikä tuntenut vallanjakoa. Se antoi ymmärtää nojaavaansa politiikassaan viime kädessä objektiivisen totuuden tieteelliseen tulkintaan, josta ei ollut eikä voinut olla erimielisyyksiä ja jossa ristiriitaisia etuja ei tarvinnut keskenään sovitella. Eihän sellaisia ollut.

Niinpä Brezhnevin Venäjä näytti paradoksaalisesti hyvin suuressa määrin muistuttavan Aleksanteri I:n ajan Venäjää sen jälkeen kun Speranski oli karkotettu. Paradomania, sotilassiirtokunnat ja hallinnon mahtipontisuus ja jäykkyys löivät leimansa sille hallintotavalle, jonka symboliksi sitten nousi Nikolai I. Markiisi de Custine olisi voinut kirjoittaa teoksensa uudelleen vuoden 1939 tai vaikkapa vuoden 1979 Neuvostoliitossa.

Nikolai I jatkoi edeltäjänsä tapaan ja vasta hänen kuoltuaan vuonna 1855 voitiin aloittaa ne suuret reformit, joita Aleksanteri oli suunnitellut, mutta ei uskaltanut toteuttaa. Niitä olivat maaorjuuden lakkauttaminen, paikallishallinnon uudistus, lainkäytön uudistus ja armeijauudistus. Niiden jälkeen ruvettiin puhumaan ”vanhasta” ja ”uudesta” Venäjästä, Venäjästä ennen ja jälkeen reformien, дореформенная ja пореформенная Россия.

Samaan tapaanhan me nyt puhumme neuvostokaudesta ja sen jälkeisestä ajasta soviet ja post-soviet periodeista. Ehkäpä joudumme pian puhumaan euraasialaisuutta edeltävästä ja euraasialaisesta kaudesta. Uskovaiset tehkööt ristinmerkin.