Kuolemalla on aina syynsä

Pah

U.K. Kekkonen sanoi kerran uudenvuodenpuheessaan: ”Olemme tappajakansaa”. Tällä hän tarkoitti liikenteen uhreja, joita tuon ajan kuskit onnistuivat tuottamaan tuhatkunta vuodessa, vaikka vehkeitä oli  vielä vähän.

No, kyllähän meillä on kuoltu ja kuollaan monesta muustakin syystä. Nyt on liikenteen uhrien määrä jo pudonnut noin kolmeensataan vuodessa, mitä voi pitää todellisena edistyksenä.

Mutta suuremmat ongelmat odottavat yhä ratkaisuaan. Kekkosen puheesta ärsyyyntyneet tai huvittuneet muistivat aikoinaan huomauttaa, että enemmän meillä kuollaan erilaisiin kaatumisiin kuin liikenteen aiheuttamiin vammoihin. Pitäisikö siis sanoakin ”Olemme kaatujakansaa!”

Hyvä kysymys. Jokainen väkivaltainen kuolema on tragedia. Aivan erityinen tragedia siitä ainakin journalistien ja poliitikkojen mielestä tulee, mikäli se tehdään ampuma-aseella, etenkin luvallisella. Tällaisten tapausten uhreja on meillä muistaakseni kolmisenkymmentä vuosittain. Puukotettuja on moninkertainen määrä, mutta sillä ei taida olla niin väliä. Puukko on sentään normaali työkalu, samoin kuin leipäveitsi, jonka tehtaat yleensä valmistavatkin sopivasti kärjestään terävänä. Tällöin se on hyvännäköinen ja jännittävä esine, joka pudotessaan pöydältä paljaan jalkaterän päälle voi tuottaa ns. wau-elämyksiä.

Ampuma-aseessa sen sijaan on aina sitä jotakin. Jos joku ampuu vaikkapa vain ilmakiväärillä auton tuulilasiin (joka ei siitä taatusti rikkoudu) hän voi olla varma hetken kuuluisuudesta iltapäivä- ja muissakin lehdissä.

Mutta missä ovatkaan uutiset kaatujista ja muista arkipäivän uhreista? Eikö kuolema, vammautuminen, kipu tai jopa säikähdys olekaan aina samanarvoinen? Miksi?

Lehdistössä on hiljattain liikkunut parikin artikkelia, jotka liittyvät pienhiukkasiin. Toisen mukaan koti-ilman hengittäminen tappaa meillä noin tuhat ihmistä vuodessa. Siis taaskin tuo maaginen tuhat! Meillä on perinteisesti ollut tuhat liikenteen uhria (ei enää), tuhat itsemurhaajaa ja nyt siis tuhat sisäilman uhria! Nämäkin ihmiset voitaisiin pelastaa parantamalla tuuletusta, joka liian usein on painovoimainen. Siitä on kuulemma vallalla suuri yksimielisyys asiantuntijapiireissä. Maallikkopiireissä sen sijaan kiertelee juttuja koneellisen ilmanvaihdon uhreista, mutta tämä ei kai kuulu tähän.

Joka tapauksessa: se, joka mielii pysyä hengissä menköön siis ulos, raittiiseen ilmaan! Ehkä se voisi olla kansamme pakotie tässä murheen alhossa.

Tästä ei kuitenkaan taida olla apua. Erään toisen asiantuntija-artikkelin mukaan ulkoilman pienhiukkaset (PAH) tappavat meillä vuosittain kaksituhatta ihmistä. Ehkä on parasta pysyä vain sisällä ja tilkitä ikkunat kunnolla?

Pienhiukkasten suurtuottajia ovat puuta polttavat uunit, jotka pitäisi kieltää, mutta sehän ei ole realistista. Olemme ansassa. Koska voittoa tavoittelevat kapitalistit eivät vapaaehtoisesti tule sallimaan enempää uunien kieltämistä kuin niiden valmistuksen lopettamista, lienee ainoa oikea tie siirtyä kärsivän kansan vanhaa asetta, terrorismia.

Mikäli uuniväen olot tässä maassa ja mielellään muuallakin tehdään mahdottomiksi pitämällä heitä jatkuvan pelon vallassa, on toiveita siitä, että saadaan pelastettua tuhansia ulkoilman uhreja. Samaa linjaa, mutatis mutandis on sovellettava niihin, jotka tuottavat ja uusintavat sitä sisäilmaa, joka tappaa vuosittain nuo tuhat ihmistä.

Kukapa johdonmukainen ja rehellinen ihminen ei olisi pakotettu myöntämään, että ne muutamat kuolonuhrit, joita terrori saattaisi vaatia, ovat kovin pieni hinta niistä tuhansista ja taas tuhansista, jopa miljoonista ihmiselämistä (voimme kurkistaa tulevaisuuteen ainakin n. tuhannen vuoden tähtäimellä), jotka voidaan pelastaa sankarillisella sissitoiminnalla.

On pakko kysyä, eikö pikemminkin olisi rikollista jatkaa sillä tiellä, joka nyt vie onnettomuudesta toiseen? Myönnän, että itse saan tähän kysymykseen aivan toisenlaisia vastauksia, joita mieleni myös tekee kannattaa. Olenkohan nyt älyllisesti epärehellinen? Miten usein olenkaan vain neuvottomana tuijottanut tuleen ja etsinyt vastausta. Turhaan. Ongelma on yhtä mystinen kuin yhden käden lyömisestä syntyvä ääni? Pah!

Hurskaat ja kummalliset

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

Halénin listat

Halénin listat

Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917. Unholan aitta 41. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2013. 131 s.

Suomen kansallisarkistossa on muiden aarteiden ohella muutama sata hyllymetriä venäläisiä sotilasasiakirjoja: VeSA. Ne tuntee parhaiten uuttera ja monipuolinen tutkija, FT h.c. Harry Halén. Hän hallitsee myös erinäisiä itämaisia kieliä ja on jo vuosia viihtynyt arkistojen pölyssä, eikä turhaan.

Halén on julkaissut jo puolensataa opusta, joissa arkistojen aarteita on tuotu jokaisen halukkaan nähtäville. Meikäläisen julkaisupolitiikan tuntien kyseessä on yksityisen tutkijan sankariteko, joka kannattaisi muistaa silloin kun kunniamerkkejä jaetaan.

Uusimmassa ”Unholan aitassa” julkaissut listat ovat ilmeisesti jääneet tutkijoilta aiemmin huomaamatta, koska on luultu, että kaikki santarmiasiakirjat aikoinaan luovutettiin Venäjälle, jossa niiden on kerrottu tuhoutuneen pommituksessa. Osa aineistosta toki onkin aikojen kuluessa eri syistä tuhottu, mutta jäljelle on jäänyt yllin kyllin kiinnostavaa materiaalia, joka siis nyt on julkaistu.

Kuten ”Unholan aitoissa” yleensäkin, dokumenteista huokuu väärentämätön ajan tunnelma, joka välittyy myös pienistä detaljeista. Ei ole välttämättä hyödyllistä tietää sitä, minkä nimisiä olivat santarmiston orit ja tammat, tai sitä, että erään santarmiupseerin kohdalle oli punakynällä merkitty ”naisten perässä juoksija”. Tällaisetkin pikku seikat ovat joka tapauksessa omiaan elävöittämään henkilöstöluetteloja, samoin niissä olevat tiedot asianomaisten virkaurasta ja ansioista suuren Venäjän muilla kolkilla. Varsin monet Suomeen komennetut santarmit olivat muuten palvelleet Siperiassa ja Kaukoidässä. Boksarikapinan kukistamiseenkin oli muuan upseeri antanut panoksensa.

Santarmisto oli alun perin olemassa lähinnä venäläisten tarkkailua varten ja siihen sillä lieneekin ollut parhaat valmiudet. Kuten tiedetään, ryhtyessään valvomaan suomalaista vastarintaliikettä 1900-luvun alussa, santarmisto sai aikaan varsin vaatimattomia tuloksia. Sille syötettiin usein olemattomia juttuja palkkion toivossa ja varmaan muustakin syystä. Joka tapauksessa se kirjasi agenteikseen melkoisen määrän suomea hyvin taitavia suuriruhtinaskunnan kansalaisia.

Näiden tiedottajien, agenttien ja apurien henkilöllisyys ja luonnehdinnat ovatkin sangen kiinnostavaa luettavaa.

Kukapa olisi arvannut, että Eero Haapalainen, sittemmin punakaartin ylipäällikkö ja Kansanvaltuuskunnan jäsen toimi tiedottajana vuosina 1905-07. Hänen yhteysmiehensä antoi tulevasta sosialistisuuruudesta varsin armottoman luonnehdinnan: ”Ilman moraalia oleva mies”, ”piru hänestä ottakoon selvän mikä hän oikeastaan on, onko hän todella sosialidemokraatti vai ryhtynyt sosialidemokraatiksi vain elääkseen ja tullakseen toimeen”. Joka tapauksessa Haapalaisen kerrottiin raportoineen luotettavasti sekä sos. dem. puolueesta että punakaartista ja kerran suojeluskaartistakin.

Varsin merkittävä bolševikki sukeutui sittemmin myös Adolf Taimista, jota muuan santarmiupseeri piti provokaattorina, samanaikaisesti sekä vallankumouksellisena että ilmiantajana. Hänen kerrottiin olevan ”Pietarin poliisidepartementin miehiä”. Taimillahan oli roolinsa myös Viaporin kapinassa ja talvisodan jälkeen hän kuului niihin Suomessa vangittuihin kommunisteihin, jotka Neuvostoliitto vaati vapauttamaan ja luovuttamaan itselleen. Myös Taimi oli kuulunut Kansanvaltuuskuntaan ja oli SKP:n perustajajäsen.

Sangen erikoiselta tuntuu löytää agenttien luettelosta myös Lennart Hohenthal, joka murhasi prokuraattori Soisalon-Soinisen ja sittemmin karkasi vankilasta. Hänet on ollut tapana mainita aktiivisen vastarinnan ”sankarien” joukossa.

Tiedustelu on oma maailmansa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Listoille voi joutua tietämättään ja sinne voi päätyä myös niin sanotusti hyvässä tarkoituksessa. Kekkosen yhteydessä on tullut tavaksi puhua ”puoluelinjasta” tarkoittaen salaista poliisia. Sellainen oli Venäjällä jo ennen Kekkosta ja on vielä hänen jälkeensäkin.

Tietyn henkilön yhteydet ”elimiin” eivät vielä sinänsä riitä hänen moraaliseen tuomitsemiseensa. Kiinnostavia se silti ovat.

Saamme taas kerran kiittää Halénia ahkerasta ja pyyteettömästä työstä Kleion hyväksi.

Kuvittelun kukkaset tieteen tarhoissa

Pahuuden ja pahojen puheiden perimmäinen yhteys ja niiden merkityksen mahdolliset merkitykset postkoloniaalisen diskurssianalyysin valossa. Skolastinen näkemys

(ANTIFEMINISM AND WHITE IDENTITY POLITICS:

Political antagonisms in radical right-wing populist

and anti-immigration rhetoric in Finland

Special Issue Article • DOI: 10.2478/njmr-2013-0015 NJMR • 3(4) • 2013 •

University of Turku, Finland

Suvi Keskinen)

Bertrand Russell, kelvollisena loogikkona pidetty, arvosti aikoinaan suuresti keskiajan skolastikkoja. Oman metodinsa kehittäjinä ja hienostuneina käyttäjinä he saavuttivat tason, jota on vaikea ylittää, vaikka Neuvostoliitossa yritettiin.

Toinen asia on, ettei logiikan maailmalla välttämättä ole mitään kosketuskohtaa reaalimaailmaan. Sen tautologiat ja muodolliset täydellisyydet ovat niin täydellisiä juuri siksi, ettei niitä varsinaisesti ole olemassa. Kukaan ei vielä ole nähnyt puhdasta kokonaislukua tai ekvivalenssia istumassa kannon nokassa, imaginääriluvuista nyt puhumattakaan.

Niinpä skolastikot saattoivat rikkiviisaasti kiistellä enkeleiden erilaisista ominaisuuksista ja voittaa tai hävitä niitä koskevissa tieteellisissä väittelyissä, vaikka kukaan ei ollut nähnyt ensimmäistäkään enkeliä. Jo Aristoteles, skolastikkojen ylivertaiseksi oppi-isäksi korottama, oli oppinut väheksymään empiiristä tutkimusta reaalitodellisuuden tutkimisen metodina ja tuli väittäneeksi, että naisilla on vähemmän hampaita kuin miehillä. Kurkistus vaimon suuhun olisi tässä vienyt tutkimusta eteenpäin ja muutama satunnainen tarkistus olisi vienyt tieteen tässä kohden vieläkin varmemmalle pohjalle. Mutta ehkäpä tuollainen metodi kuulosti kovin banaalilta? Kukapa saattoi oikeasti arvostaa noin triviaaleilla keinoilla hankittua nippelitietoa?

Lukiessani nykyaikaisia sukupuolentutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen tuotteita, nousee skolastikkojen esimerkki pakostakin mieleen. Skolastikoilla oli tapana viitata aina aluksi Jumalan kaikkiviisaaseen ja kaikkivaltiaaseen suunnitelmaan, jonka ytimessä oli ihmisen pelastuminen pyhän katolisen uskon ja kirkon sakramenttien kautta. Se oli korkein totuus, joka siis oli jo tiedossa eikä kaivannut mitään tutkimuksia, moinen olisi ollut rienaavaa.

Sen sijaan ihmisjärjen rajoitetulle kapasiteetille sovelias tehtävä oli koettaa saada ihminen ymmärtämään niitä mekanismeja, joiden kautta Jumalan tahto toteutui sellaisissa erikoistapauksissa, joista raamattu ja kirkkoisät eivät sanoneet mitään. Järjen käytön kunnianhimoisena tavoitteena oli siis päästä levollisuuden tilaan sovittamalla ne –näennäisiksi jo ennakolta tiedetyt- ristiriidat, jotka häiritsivät kuvaa Jumalan täydellisyydestä ja kirkon opin totuudellisuudesta.

Subtiilit metodit olivat tässä työssä kaiken A ja O. Empiria ei lähtökohtaisesti ollut minkään arvoista, mutta siitä huolimatta tieteen tuloksia sovellettiin myös käytäntöön. Niinpä munkkiveljien Sprengerin ja Kramerin kuuluisa teos Malleus Maleficarum eli Noitavasara sisälsi paitsi kuvauksia ja todistuksia siitä, miten incubukset ja succubukset toimivat ihmisten keskuudessa, myös metodeja niiden paljastamiseksi. Pihdit ja piikit olivat aika hyviä.  Se, että paholainen toimi maailmassa aktiivisesti ja käytti noitia välikappaleinaan oli totuus, jonka epäileminen oli sinänsä kerettiläisyyttä ja riittävä syy ryhtyä konkreettisiin toimiin väärinajattelijoiden likvidoimiseksi.

Edellä (siis heti otsikon jälkeen) mainittu tieteellinen tutkimus alkaa surullisen kuuluisan norjalaisen Breivikin ajattelun selostamisella ja havaitsee, pro primo että samanlaatuisia multikulturalismin, feminismin ja maahanmuuton artikulointeja löytyy muiltakin äärioikeistolaisilta aktivisteilta ja ne sitä paitsi pro secundo liittyvät ”valkoisen kansakunnan” fantasiaan ja muuttuviin sukupuolten suhteisiin. Valkoiset rajavartijamaskuliinisuudet vaikuttavat siis keskuudessamme, halusimme tai emme. Hui, huudahtaa tuossa jo herkkä lukija, esimerkiksi slaavilaisen sielun omaava, joka alkaa ymmärtää asioiden näkymätöntä ydintä.

Tutkimus on täynnä viittauksia toisiin, näköjään samanlaisia perusoletuksia viljeleviin tutkimuksiin ja muutaman kerran viitataan jopa aineistoksi valittujen ”henkilöiden” teksteihin. ”Koloniaaliset valkoisen etevämmyyden fantasiat” haarukoidaan tutkittavien teksteistä helposti kuin sattumat hernekeitosta.

Incubusten ja succubusten vaikutus konkreettisessa todellisuudessa näyttää esitetyn valossa kiistämättömältä loogiselta mahdollisuudelta, vaikka esimerkit pahuudesta toki kuuluvat imaginäärisen piiriin.

Raflaavin on esimerkki misogyniasta, joka on tarttunut tutkijan haaviin. Hän (tutkijan kohde) omien sanojensa mukaan toivoo ja ehkä siis kuvittelee ja hekumoi sillä, että naiset, jotka kannattavat vapaata maahanmuuttoa, joutuisivat raiskatuiksi, siis sukupuolisen väkivallan kohteeksi tahtomattaan!  Tällainen kohtalo olisi naissukupuolen imaginäärisillekin edustajille todistetusti kauhein mahdollinen ja laajat piirit ovat jo irtisanoutuneet sellaisen kuvittelemisesta. Tutkimuskohteena olevassa tekstissä siitä joka tapauksessa puhutaan kuin leivästä. Puhe (kirjoitus) on populaaristi sanoen ”todellista” joten kyseessä on ”todellisuuden” piiriin kuuluva seikka. Kansa ymmärtäköön tämän niin kuin parhaaksi näkee.

Kysymys ”todellisuudesta” on portinvartijoiden fantasioiden, kuten muunkin kirjoituksen (écriture) kannalta etirivin tutkijoille kovin triviaali ja kiinnostanee korkeintaan essentialisteja, jotka ovat henkisesti jääneet viime vuosisadalle tai sitä edelliselle. Tieteen kärkijoukko kuittaa tämänlaatuiset ongelmat lyhenteellä EVVK. Apurahoja heidän onkin turha hakea.

Mutta vaikka hyväksyisimmekin alkeistotuuden esse est percipi ja uskoisimme universaaleilta tykkänään puuttuvan olemuksen, emme pääse eroon propreista. Kirjoituksella ja lukutavoilla, noilla tieteen varsinaisilla kohteilla on kuin onkin suhde myös konkreettisiin ihmisiin. Eritoten tämä pätee, mikäli henkilön nimi on Breivik.

The analysed rhetoric bears clear resemblance to

the one in Breivik’s compendium, as examined by Walton (2012).

While my analysis has not detected equivalences in relation to use

of violence between Breivik’s and the studied author’s texts, it should

however be noted that the “white nation” fantasy can be central in

establishing group identities and subjectivities. Thus, the feelings

of being wounded or threatened may in certain situations result in

fierce attacks towards those seen as responsible for the current

development, as evidenced in the case of Breivik and other extreme

right activists.

Kansanomaisesti sanoen siis kaikenlaisilla kuvitelmilla, tunteilla ja harmistumisilla ”suattaapi olla hirveitä seurauksia, mutta suattaapa olla olemattakii”.

Mitäpä tähän lisäämään.