Eipä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä

Menneisyys on vieras maa

Muuan olulainen professori pahoitti taannoin mielensä siitä, että opiskelijat olivat ripustaneet seinälleen Mannerheimin kuvan. Ehkäpä joku Che Guevara olisi ollut otollisempi, en tiedä.

Joka tapauksessa, uutisten mukaan hänen mielikuvissaan Mannerheim oli se suurlahtari, jonka omallatunnolla oli tuhansien syyttömien teloittaminen vuonna 1918.

Näinhän ei voida sanoa, jos asioita hieman tarkemmin katsotaan, mutta epäilemättä Mannerheim kyllä symbolisoi tuota voittanutta valkoista valtaa, joka toki syyllistyi raakaan terroriin.

Mutta Suomen kansa, enempää kuin Mannerheimkaan eivät jämähtäneet vuoteen 1918. Se demokratian elpyminen, joka maassa tapahtui, on tavattoman tärkeä prosessi. Se jää helposti huomaamatta niiltä, jotka jäävät tuijottamaan vain niin sanotusti seksikkäitä aiheita, joissa on sitä dramatiikkaa.

Talvisodan ensimmäisessä päiväkäskyssä Mannerheim ilmeisen harkitsemattomasti julisti, että nyt syttynyt sota on sitten Vapaussodan jatkoa. Aivan samoin julisti myös Suomen kommunistinen puolue samaan aikaan.

Mutta eihän se sitä ollut. SKP väitti, että kansalaissota on alkanut ja sen tukena on nyt ”voittamaton puna-armeija” ja siksi se saattoi luottavaisesti vakuuttaa voittonsa olevan varma.

Mutta tuon hirmuisen armeijan lisäksi muita kannattajia sillä ei ollutkaan ja se oli lopultakin aika tärkeä juttu. Suomessa ei syttynyt minkäänlaista vallankumousta kansalaissotaa, toisin kuin Neuvostoliiton propaganda julisti.

”Kansanhallituksen” tueksi haalittu Kansanarmeija koostui niistä suomalaisista, jotka olivat rajan itäpuolella säilyneet hengissä vuosista 1937-1938 eikä niitä paljon ollut. Kuusisen lisäksi ei ”hallitukseen” löydetty yhtään edes vähän tunnettua suomalaista kommunistia, kuten Poika Tuominen totesi.

Kyllä aatteen kannattajat meilläkin tiesivät, että paljon oli päitä pudonnut ja siitähän todisti myös uuden hallituksen kokoonpano. Missä olivat Gylling ja Rovio? Missä Manner, Haapalainen, Letonmäki, Sirola ja kaikki muut? Joku oli kai kuollut luonnollisella tavalla, mutta kovin ankara epidemia näytti raivonneen keski-ikäisten miesten keskuudessa.

Samaan aikaan propaganda kuvasi Suomea valkokaartilaiseksi helvetiksi, jollainen se oli ollut jo kaksikymmentä vuotta. Neuvostoliitossa oli sen sijaan rakennettu sosialistinen yhteiskunta, joka oli etenemässä kohti kommunismia, siintäviä onnen kukkuloita…

Itse asiassa oli sangen luonnollista, että Suomen historiaa tuntevat arvelivat tuolloin maassa olevan paljonkin aineksia vallankumoukselliselle nousulle.

Vuoden 1918 verivelka vaati kostoa, kuten kommunistit selittivät. Neuvostopropaganda puolestaan selitti, miksi vallankumous syttyi juuri marraskuun lopussa: valtio noudatti sotaista politiikkaa, jota kansanjoukot vastustivat. Se tuhlasi valtion varat mobilisaatioon ja nyrjäytti normaalin elämänmenon raiteiltaan evakuoimalla kaupunkeja ja rajaseutua.

Reserviläisten perheet näkivät nälkää ja puukkotappeluita syntyi reserviläisten ja suojeluskuntalaisten kesken, kertoivat Neuvostoliiton lehdet uutisissaan marraskuun jälkipuoliskolla.

Ilmeisesti tuo hävytön provokaatio Mainilassa ja sitten muuallakin oli kiusatulle kansalle se viimeinen pisara, joka laukaisi vallankumouksen, ymmärsi lukija. Vallankumouksen mukaan lähteminen ei nyt sisältänyt mitään riskejä, sillä sen takana oli, kuten todettu, voittamaton puna-armeija. Vuonna 1918 se oli ollut liian heikko, mutta nyt sille ei ollut maailmassa vertaa, tiesi kommunistien julistus, jota levitettiin radion avulla ja lehtisissäkin.

Kun Kuusisen hallitus ja neuvostohallitus 2.12. allekirjoittivat AY (avunanto- ja ystävyys) sopimuksen, oli kahden naapurimaan historia siltä osin kirjoitettu ja asia voitiin todeta myös uudessa politiikan tietosanakirjassa.

Sopimukseen liittyi myös Itä-Karjalan voittopuolisesti karjalaisten alueiden liittäminen itsenäiseen ja demokraattiseen Suomen valtioon. Sopimus astui välittömästi voimaan, joten kyseessä ei ollut mikään propagandalupaus, vaan niin sanotusti fait accompli, tapahtunut tosiasia.

Olen aina silloin tällöin pohdiskellut, mitä olisi merkinnyt, jos Suomen armeijan vastarinta olisi välittömästi romahtanut, kuten varmasti kaikkialla, eikä vähiten Moskovassa odotettiin.

Sekavissa oloissa tapahtuneelle ”vallankumoukselle” olisi varmasti löytynyt todisteita ja kannattajiakin. Kun järjestys säilyi kuukaudesta toiseen, kävi lopulta kaikille selväksi, että kyseessä oli pelkkä valhe, ei edes liioittelu tai venytetty tulkinta. Maassa ei yksinkertaisesti ollut mitään kaukaisestikaan vallankumousta muistuttavaa.

Tätä oli se kuuluisa talvisodan yksimielisyys, jota on sanottu sekä ihmeeksi että ihmeiden ihmeeksi. Totta se silti oli, ellei nyt siten ruveta nostamaan marginaaleja keskiöön, kuten nykyään usein on tapana. Siinäkin tapauksessa erimielisten löytäminen on erittäin vaikeaa, vaikka kansa sai nyt kärsiä oikein todella.

On hyvin ymmärrettävää, että ulkomailla Suomen ”vallankumouksellisten” tueksi syntyi solidaarisuusliikkeitä. Hyödylliset ja hyödyttömät idiootit kiiruhtivat paljastamaan lahtari-Suomen todelliset kasvot ja tiesivät Suomen olot paremmin kuin suomalaiset itse.

Näitä löytyi kaikkialta, myös Amerikan suomalaisten keskuudesta. Kuuluisa tanskalainen kirjailija Martin Andersen-Nexö oli yksi tämän liikkeen näkyviä hahmoja.

Jollakin tavalla ymmärrettävältä tuntuu, että Suomen historiasta kirjoittavat diletantit saattavat tänäkin päivänä selittää, että Suomi oli tuohon aikaan fasistinen valtio, täysin verrattavissa Saksaan. Suomellahan oli omat SS-joukkonsakin, joita nimitettiin suojelukunniksi ja oma Führerinsä –Mannerheim…

No, ehkäpä nimikuulu herra Aleksandr  Širokorad, jota tässä tarkoitan (Ks. https://www.ozon.ru/context/detail/id/20409716/ ), voisi saada akateemista tukea ainakin Oulun yliopiston suunnalta. Mene ja tiedä. Ainakin häntä näyttää käyttäneen lähteenään muuan sotatieteen tohtori Malyšev, joka hiljattain on esittänyt Nezavisimoje vojennoje obozrenije –lehdessä samanlaisia ajatuksia. Hän näyttää myös uskovan suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset tai ainakin niin kirjoittaa ( ks. http://nvo.ng.ru/history/2019-11-29/1_1072_finland.html ).

Historia ei ole ihan niin helppo laji, kuin usein kuvitellaan. Aivan oleellista sen ymmärtämisessä on kyky suhteuttaa asioita. Se kun puuttuu, on helppo vääntää lähes millaista juttua tahansa ja vielä todistella sitä vakavalla naamalla. Se sitten uskoo, ken uskoo.

Usko todella on tärkeä asia myös itse elämässä. Asiaansa voi uskoa tai olla uskomatta. Viime mainitussa tapauksessa se tuskin tulee menestymään. Herkkäuskoisuus on sekin eräs uskon laji. Niille, jotka haluavat tulla petkutetuiksi, on helppoa tehdä historiasta miltei rajattomasti erilaisia tulkintoja, etenkin radikaaleja.

Mutta joskus käy niin, ettei tarina mene läpi, vaikka sen tukena ovat kaiken maailman houkuttimet ja vieläpä maailman vahvin armeija.

Kun uskottavuus puuttuu kokonaan, ei sitä saa takaisin järkeilemällä, muuttamalla kertomusta tai edes anteeksi pyytämällä.

Uskottavuus on yksinkertaisesti ansaittava, ajan kanssa ja osoittautumalla sen arvoiseksi.

En oikein tiedä, mikä merkitys pitemmän päälle on tuollaisilla Širokoradin kirjan kaltaisilla sepustuksilla. Mikäli valtio niitä avoimesti tukisi ja asettaisi arvovaltansa niiden taakse, se kaivaisi kuoppaa itselleen.

Onneksi tässä voi ainakin vielä sanoa, että historiantutkijoiden piirissä kunniallisuus on yhä arvossaan, ainakin normaalitapauksessa.

Nyt näyttää siltä, että tällä hetkellä levitettävien historiasensaatioiden takana ovat jonkin päähallinnon pojat dosentteineen ja he pelaavat kansan oletetulla tietämättömyydellä ja tyhmyydellä.

Matala tietämyksen taso, se, mitä venäjäksi kutsutaan nimellä невежественность, on tässä toiminnassa suureksi hyödyksi. Mutta valheella on se ikävä ominaisuus, että se aina jossakin vaiheessa paljastuu.

Voi tietenkin sanoa, että harkittua valhetta levitti myös Neuvostoliitto ja sehän kesti vuosikymmeniä. Ehkäpä se kesti juuri valehtelunsa ansiosta. Vai romahtiko se juuri sen takia? Sen takia se ainakin sai vastaansa toisinajattelijoiden liikkeen, jonka merkitys paisui lopulta valtavaksi.

Myös suhteita Suomen kanssa vuonna 1939 järjestettäessä olisi kannattanut pysyä totuudessa. Siitäkin huolimatta, että käytössä oli maailman mahtavin armeija.

Ankara totuus

Tosi-TV:n alku

Veikko Huovinen, Lemmikkieläin. Fantasia ihmisistäni. WSOY 1966, 165 s.

Aito huovismaiseen tapaan kirjoittaja antaa silloin tällöin alaviitteissä lukijalle selityksiä. Johnson = Jussinpoika. Müller=  Mylläri, laveammassa merkityksessä eräänlainen elämän myllääjä, teuhaaja. Tekijän huom… Samaa persoonallista sarjaa on esimerkiksi adjektiivi ylppömäinen.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Rikas mies, jolla on paljon kiireitä, haluaa joskus tarkastella tavallisen ihmisen tavallista elämää. Niinpä hän hommaa itselleen ja vaimolleen lemmikin, joka tässä tapauksessa on ihminen.

Lemmikiksi palkataan vuoden ajaksi muuan työtön, jolle luvataan maksaa ruhtinaallisesti.

Siitä vastineeksi hän suostuu vain asumaan lasikopissa ja olemaan tietyt ajat näkösällä, ”omistajan”  tai oikeastaan vuokraajan, työnantajan tarkkailtavana.

Miksi ihmeessä kukaan olisi kiinnostunut niin typerästä asiasta kuin yhden tavallisen tallaajan päivittäisestä oleilusta ja sen tirkistelystä?

Hyvä kysymys. Rikas mies on sitä mieltä, että suuri osa kansaa olisi siitä hyvinkin kiinnostunutta. Itse asiassa kannattaisi perustaa suurimpiin kaupunkeihin ihmisakvaarioita, joissa asuisi kokonaisia perheitä.

Niissä ihmiset eläisivät normaalia elämäänsä, vanhemmat tekisivät töitään, lapset leikkisivät ja laskisivat pyllymäkeä kahluualtaisiin.

Koska kaikki tapahtuisi lasiseinien sisällä kuin akvaariossa, tekisi se arkipäiväisetkin asiat erittäin mielenkiintoisiksi Ovathan näyttämönkin sattumukset enimmäkseen pitkäveteisiä. Kiinnostaviksi ne tekee katselijan asenne.

Niinpä niin. Huovinen ei vielä ollut kuullut tosi-TV:stä, joka toteutti tämän, aivan älyttömän ja täydellisessä idioottimaisuudessaan hyvin toimivan idean.

Kirjassa päähenkilö kyllä menettää mielenterveytensä ja hänen ihmisarvoa alentavan kohtalonsa takia jopa aloitetaan aseellinen kapina, mutta tämähän onkin fiktiota.

Vankeudessaan lemmikki miettii monenlaisia asioita, lähinnä naisia, joista on kirjan lopussa herkullinen luettelo. Sinne mahtuvat niin jättiläisnainen, jonka housuissa henkilö kuvittelee päiväkaudet asustavansa, itäsaksalainen kampaajaoppilas, samettipyllyinen nainen, elämää höyryävä, rohkaiseva nainen, pieni hullu liivimannekiini, nutturapäinen nainen siivoustikkailta yllätettynä ja paljon, paljon muita, muun muassa tehtaantyttöjä, myyjättäriä, mannekiineja. filimitähtiä, pesijättäriä, karjakkoja ja kukkaistyttöjä ym. ym.

No, mitäpä sanoakaan. Mielikuvituksen kehittämisen kannalta moinen akvaariokokemus saattaa olla myös hedelmällinen. Huovinen näyttää kuitenkin kokeneen asian jotenkin ongelmalliseksi, mikä ilmeisesti liittyy juuri tämän lemmikin pakotettuun yksinäisyyteen.

Nykyäänhän, BB-talossa kaikki on toisin. Juuri sosiodraamoja ja kahden kauppojahan siellä herätellään ja näytetään, sikäli kuin olen ymmärtänyt. Ilmaiseksi en moista viitsi katsoa.

Molemmissa tapauksissa idea on joka tapauksessa äärimmäisen simppeli ja pohjimmiltaan sama: tirkistely.

Jo pyhä Augustinus huomasi aikoinaan, että teatterin ideana oli herätellä ihmisissä himoja muiden kustannuksella, kun omat eivät enää tuntuneet riittävän. Syntiähän se moinen oli.

Ehkäpä tuo tosi-TV on koko teatterin idean äärimmäisen yksinkertaistettu muoto, jollainen ei vain ollut mahdollinen ennen nykyajan teknisiä edellytyksiä. Vielä viime vuosisadan puolivälissä lähimmäs tuota lattiatasoa voitiin päästä vain poraamalla reikä uimarannan pukukopin seinään.

Siellä, tyttöjen puolella kyllä taidettiin huomata nuo reiät, joita seinässä eri korkeuksilla saattoi olla aika paljonkin. Mutta entäs sitten?

Kommuuni ja kommunismi

Kommunismin ongelmia

Matti Halminen, Sointula. Kalevan Kansan ja Kanadan suomalaisten historiaa. Mikko Ampuja  1936, 143 s. Jälkisanat Edvard Valpas.

Kommunismin tarina Venäjällä päättyi vuonna 1930, kun Stalin kuuluisassa kirjeessään pilkkasi maatalouskommuunien perustajia. Pari vuotta myöhemmin hän vielä varmuuden vuoksi julisti koko touhun olevan pikkuporvarillista pilkantekoa oikeasta marxilaisuudesta.

Tietenkin hallitseva puolue yhä säilytti kommunistisen puolueen nimen, joka oli aikaansa seuraavien sosialistien kauhistukseksi omaksuttu vuonna 1918, mutta vähänkös tällaisilla nimityksillä kikkaillaan.

Onhan Venäjällä tänäkin päivänä liberaalis-demokraattinen puolue, vaikka liberalismin ja demokratian kannattajien ei kannatakaan odottaa siltä mitään.

Joka tapauksessa kommuuni, suomalaisittain kommuuna oli siis nostettu vuonna 1918 koko bolševikkipuolueen symboliseksi tavoitteeksi ja kirottu sitten vuonna 1930, kun huomattiin sen vievän koko maan, puolueineen kaikkineen varmaan tuhoon.

Kommuunihan oli ikivanha ajatus. 1800-luvulla kommunismi oli erityisesti ranskalaista perua. Charles Fourierin falansterit olivat kuuluisin kommuunin muoto ja niihin liittyi vahvasti seksuaalisen vapauden eli käytännössä promiskuiteetin idea.

Nikolai Tšernyševskin kuuluisa teos ”Mitä on tehtävä”, joka oli myös Leninin suuri herättäjä, suorastaan tihkui seksuaalisuutta, nuo yhteisen elämän veljet ja sisaret olivat uusia ihmisiä, joille myös seksi oli rationaalinen asia, kuten kaikki muutkin elämän alueet.

Eipä ihme, että Venäjän vallankumouksen jälkeen alettiin perustaa kommuuneja. Tämä tapahtui kuitenkin pienessä mitassa ja vapaaehtoisuuden pohjalta.

Kommuuneissa elettiin yhtenä suurena perheenä lukuun ottamatta sitä seikkaa, että seksisuhteet saattoivat olla niin sanotusti rationaalisella pohjalla. Omia lapsia ei varsinaisesti ollut, kun kaikki kuuluivat koko kommuunille yhteisesti.

Ei aina näin pitkälle menty, mutta vähintäänkin tasapalkkaisuus –tai harkinnan mukaan maksettava palkka yhteisistä varoista, yleensä syöjien määrän mukaan (po jedokam) oli käytäntönä. Yksityisomaisuutta ei usein ollut lainkaan. Vaatteetkin olivat yhteisiä.

Talonpoikien piirissä levisi sitkeä huhu yhdestä suuresta peitosta, jonka alla kaikki nukkuivat ja pelehtivät mielensä mukaan. Ulkomaille levisi uutinen naisten sosialisoinnista, joka oli tapahtunut siten, että yksityisomaisuus naisiin nähden oli poistettu ja miehet saivat valita partnerin mielensä mukaan aina määräajaksi.

Tällaisesta kertova venäläinen kirjakin on säilynyt ja löytyy Kansalliskirjaston Slaavilaisesta osastosta (Социализация женщин, 1918). Siitä olen joskus kirjoittanut.

Naisten sosialisointi oli liioittelua, mutta tosiasia oli, että naiset pyrittiin vetämään pois perheen kotilieden ääreltä sijoittamalla lapset yhteiskunnan so. yhteisön hoitoon. Tämä merkitsi toisin sanoen perheen hajottamista, josta jo Engels ja sittemmin Kollontai olivat puhuneet. Ruoka- ja vaatepalvelut oli tietenkin myös järjestettävä yhdessä.

Kommuunit yleensä hajosivat muutamassa vuodessa ja kun koko Neuvostoliiton talouden mullistaminen alkoi vuonna 1928, oli niiden merkitys mitätön.

Kollektivisoinnissa kyllä huomioitiin aluksi kommunismin periaate eli pyrittiin perustamaan noita kommuuneja, tarkemmin ottaen neljäsosan uusista kollektiivitiloista oli määrä edustaa tuota kolhoosin korkeinta astetta.

Kevään 1930 jälkeen niitä ei sitten saanut enää perustaa lainkaan. Talonpojat pelkäsivät ja inhosivat määrätöntä yhteisyyttä ja sitä, että jokainen elukka viimeistä kanaa myöten oli annettava pois omasta taloudesta, ehkä eukkokin…?

Niinpä päättyi kommuunin ja voimme siis sanoa, myös kommunismin taru Venäjällä. Vuonna 1961 sen tunnuksiin kyllä taas palattiin ja luvattiin rakentaa kommunistinen yhteiskunta vuoteen 1980 mennessä, mutta olihan se aika vesitetty versio siitä, mistä oli Fourierista ja Saint-Simonista lähtien unelmoitu.

Kun aikataulu myöhemmin todettiin utopistiseksi ja lakattiin käytännössä, vaan ei teoriassa pyrkimästä kommunismiin, voidaan sanoa, että vain kyltti jäi siitä ihanteesta, joka joskus oli ihmisiä elähdyttänyt. Koko käsitekin oli muuttunut aivan tuntemattomaksi.

Ne Kanadan suomalaiset, jotka 1900-luvun alussa halusivat perustaa oman kommuuninsa, pyrkivät turvaan siltä äärimmäisen raa’alta kapitalismilta, joka jätti työläiset vaille kaikkea turvaa, vaikka antoikin vapauden juopotella ja viettää huonoa elämää.

Malkosaarelle eli Malcolm Islandille perustettu Sointula oli ennen muuta yhden palavasieluisen miehen idean ruumiillistuma. Inkeriläissyntyinen Matti Kurikka oli myös siinä määrin käytännön mies, että sai aikaan parin sadan ihmisen siirtokunnan, joka rakensi itselleen yhteisten asuntojen lisäksi muitakin laitoksia, muun muassa sahan.

Kurikka oli kuitenkin myös siinä määrin epäkäytännöllinen, että eksyi solmimaan mahdottomia urakoita ja kun talouden raa’at tosiasiat muutenkin olivat siirtokuntaa vastaan, se tukehtui lopulta niihin. Saha kyllä toimi, mutta sen tuotteet olisi vielä pitänyt kannattavasti markkinoidakin.

Sitä paitsi sattui tuhoisa tulipalo ja alkoi keskinäinen syyttely ja kateus. Naisten riidat ja yksityisyyden vaistot lienevät nekin olleet merkittävä syy epäsovun syntymiselle.

Matti Kurikka kritisoi ankarasti naisten puutteellista aatteellisuutta: Se, että nainen on päässyt miehensä elinkautiseksi elätiksi, on synnyttänyt ja kolhinut kymmenkunta lasta, kolhinut silloin kun on itse sattunut pahalla päällä olemaan ja nuoleksinut silloin kun on sattunut huumori hyvänä olemaan, se ei tee naista lasten kasvattajaksi…

Suuri enemmistö äitejä turmeli Kurikan mielestä lastensa oikeudentunnon sillä, että opetti ne itkemisellä komentamaan itseään. He luulivat lastensa olevan heitä varten ja ihailivat niissä vikojakin ja korkeintaan kadehtivat toisten lasten hyveitä.

Omistushaluinen äidinrakkaus oli lyhyesti sanoen oikean ihmisrakkauden irvikuva.

Tässä itse asiassa lienee kiteytynyt koko kommunismin ongelma ihmissuhteiden kannalta. Teoreetikot katsoivat, että oli rakastettava yhtäläisesti koko ihmiskuntaa ja luovuttava ”eläimellisistä” perhevaistoista.

Tämä ei onnistunut sen ajan oloissa. Nykyäänhän perheen hävittäminen sen vanhassa mielessä on toteutunut tietyssä määrin ja elintasonuoret voivat hyvinkin leikkiä puiden halaamista ja koko ihmiskunnan yhtäläistä rakastamista. Mutta emme me vieläkään varsinaisesti kommunismissa elä.

Malkosaaren Sointula näyttää hajonneen ennen muuta talousongelmiin. Seksuaalista vapautta siellä ei tunnusteta suuremmin harjoitetun, vaikka historiikin kirjoittaja kyllä kertoo Kurikan julistaneen noita aatteita ja selittäneen, ettei naisten tarvitse hävetä aviottomia lapsia. Brittiläisen Kolumbian hallituksellekin tehtiin ilmianto sointulalaisten irstaudesta.

Myös vakavammat miehet ja naiset vastustivat noita kevytmielisiä tendenssejä. Sitä paitsi näyttää siltä, ettei Sointula ollut varsinaisesti yhtenä perheenä elänyt kommuuni myöskään taloudellisesti. Itse kullakin oli yksityispalstansa yhteisten lisäksi, kuten maatalousarttelissa sitten vuodesta 1930 lähtien Venäjällä.

Kaiken kaikkiaan Sointula oli komea esimerkki aatteen nimissä tehdystä yrityksestä perustaa parempi yhteiskunta. Se ei jäänyt suomalaisillekaan viimeiseksi.

Sivumennen sanoen, Masalan nuorisoteatteri esitti muutama vuosi sitten Sointulaa käsittelevän teatteriesityksen, joka oli harvinaisen onnistunut ja vaikuttava. Se kuulemme esitettiin sitten myös Malcolm Islandilla.

Valitettavasti vain nuo ihmisen alkuperäiset vaistot ovat näihin asti olleet liian kova pala nujerrettavaksi ja niinpä tyrannimaiset hallitukset ovatkin mieluummin liittoutuneet niiden kanssa säilyttääkseen valtansa.

Sisua

Urhoollisuus
Kaikille lienee selvää, että sana urhoollisuus/urheus tulee urhoa eli siis urosta tarkoittavasta sanasta. Urho tekee urotekoja, jollaisia aikoinaan usein nimitettiinmyös urosteoiksi.
Vastaavaa ihailtua naarastekoa en muista missään mainitun, vaikka naaraat tunnetusti ovatkin aina olleet valmiita puolustamaan pesuettaan tavalla, jota nimitämme urhoolliseksi.
Muissa kielissä tällainen sukupuolitettu termi on myös tavallinen. Venäjän muzhestvennyi tarkoittaa nimenomaan miehekästä, rohkeus tai urhoollisuus on yhtä kuin muzhestvo, miehekkyys. Rohkeutta, myös henkistä tarkoittaa myös smelost.
Englannin courage tulee Ranskasta ja sen ilmeisenä kantana on latinan cor -sydän. Suurella sydämellä toimiminen merkitsee myös ruotsissa urhoollisuutta. Klingsporilla sen sijaan oli ainakin Runebergin mielestä kaksi leukaa ja yksi silmä, mutta sydäntä vain puolikas.
Rikhard Leijonamieli on englanniksi Lion-Hearted.
Rohkeus ja urhoollisuus ovat kuitenkin eri asioita, vaikka osittain päällekäisiä.
Kun joku kaunis missikandidaatti paljastaa lehdessä virheettömän pyllynsä, sitä voi halutessaan sanoa rohkeaksi teoksi, mutta ei suinkaan urhoolliseksi.
Rohkea ei suomalaisittain ole se, joka esimerkiksi kestää koettelemuksia välittämättä tai ainakin lannistumatta. Sen sijaan hän kyllä on urhoollinen. Tosin englannin vaikutuksesta tässäkin alkaa nähdä sekaannuksia.
Sellainen urhoollisuus, joka ei ole pelkkää rohkeutta, on ranskaksi ja englanniksi myös courage ja saksaksi Mut. Englanniksi voidaan myös sanoa, että henkilöllä on sisua, guts tai stamina.
Mutta missä sitten on tuo paljon puhuttu suomalaisen sisun ainutlaatuisuus?
Oikeastaan sopii kysyä, onko sellaista lainkaan olemassa. Talvisodan aikana siitä tuli myytti,joka ilmeisesti viittasi toimintakyvyn säilyttämisen tilanteessa, joka oli asiallisesti toivoton. Siinä näytti olevan uskoa mahdottomaan ja sellainenhan saattaa perustua tyhmyyteen tai narsismiin.
Itse asiassa sisu näyttäisi viittaavan negatiiviseen luonteenpiirteeseen, pahaan sisuun, jollainen on ominaista tietyssä, narsistisessa kehitysvaiheessa olevalle lapselle. Mikään ei pure uhmaikäisen sisunpurkauksiin, ne loppuvat vasta voimien ehtyessä.

Sisun etymologia näyttäisi viittaavan sisuksiin, kuten myös englannin guts. Kyseessä on siis aktiivinen oma voima, ei pelkästään reagointi ulkoisiin tekijöihin.
Sisua lähellä ovat merkitykseltään ilmeisesti ranskalais-englantilainen endurance tai prowess.
Kun kysymme,mitä on tai oli suomalainen sisu, luulen, että meidän on palattava talvisotaan, jolloin sitä tavattiin joikkomitassa. Silloin sillä oli yhteiskuntaa säilytävä rooli.
Tänään sitä ehkä kannattaisi etsiä työmarkkinajärjestöistä, jotka tarjoavat esimerkin siitä, että pusketaan vain, siitä piittaamatta, että edessä on seinä tai peräti kuilu.

Kyltyyri

Kyltyyri

Motto:

Kyltyyri, kyltyyri, kyltyyri,

tuo huuto on Suomessa syyri…

E. Leino

Kun joskus 1800-luvun alussa muuan britti valmistautui maahanmuuttajaksi Suomeen, jossa oli teollisuusmiehille kysyntää, hän tiedusteli kirjeessään, millaisia aseita olisi syytä ottaa mukaan alkuasukkaiden varalta.

Tosiasiahan oli, että suurin osa maailman kansoista eli tuolloin yhä varsin primitiivisissä oloissa. Meillä asiat kuitenkin olivat suhteellisen hyvin, mikä ei välttämättä ollut kovin paljon. Suomalaiset laivat joka tapauksessa halkoivat maailman meriä ja lukutaitoakin löytyi jopa yhteisen kansan keskuudesta. Se ei ollut missään itsestäänselvyys.

Mutta ei meilläkään paljon kulttuurilla päästy kehumaan. Herrasväen kerrostuma oli seitinohut ja rahvaan sivistys rajoittui yleensä katekismukseen ja joskus hieman laajempaankin raamatun tuntemukseen, mutta siinä se sitten olikin. Elämässä kun tarvittiin käytännön taitoja eikä loruja.

Vuosisadan mittaan tilanne muuttui ja aikalaisten silmissä muutos oli jopa hyvin suuri. Kuitenkin jäi niin sanottu joutilasluokka niissä oloissa vielä pieneksi ja sen mukana myös kulttuurin kulutus. Kirjallisuutta, joka oli enimmäkseen ruotsinnettua, harrasti vain kourallinen ihmisiä ja teatterit ja orkesterit syntyivät vasta vuosisadan puolivälin jälkeen.

Ennen elinkeinoelämän monipuolistumista oli talonpojan kunniakas tehtävä elättää kaikki, hiirestä kuninkaaseen. Ja tähän työhön tarvittiin kansan suuri enemmistö. Ennen kuin se patistettiin kansakouluun, oli sen yleissivistyksen taso hyvin matala. Olisi kovin kiinnostavaa tietää, millaisia tuloksia älykkyystestit olisivat antaneet.

Eipä ihme, että maalaismoukkia tuohon aikaan halveksittiin, vaikka heitä oli sentään yhdeksän kymmenesosaa väestöstä. Joukossa oli epäilemättä monta sellaista, jolla oli nerolle tarpeelliset luonnonlahjat, mutta ei mahdollisuuksia niiden kehittämiseen.

Talonpoikaiston ja sen vertaisten halveksinta oli tietenkin tapana kaikkialla ns. sivistyneissä piireissä vielä hyvin kauan, itse asiassa ihan viime aikoihin saakka.

Maksim Gorki tunnetaan venäläisen talonpoikaisuuden suurena halveksijana. Hänen mielestään talonpoikaisuus ja kulttuuri olivat suorastaan kaksi vastakkaista käsitettä. Talonpoika edusti pikkuporvarillisten omistajanvaistojen hallitsemaa ihmistyyppiä, joka oli luonnostaan vihamielinen kaikille henkisille pyrinnöille eli toisin sanoen kulttuurille. Hän oli siis kulttuurin antiteesi.

Gorki, ihanteellinen vallankumouksellinen, joka sitten tosipaikan tullen huomasi inhoavansa vallankumouksen irti päästämää vandalismin ja kulttuurin vastaisuuden aaltoa, selitti tämän odottamattoman ilmiön johtuvan juuri tuon venäläisen talonpoikaisuuden vaikutuksesta.

 Hän julisti sitten, kun se aika koitti, että maatalouden kollektivisoinnissa talonpoika viimein vapautettiin häntä orjuuttaneesta pikkuporvarillisuudesta. Se tapahtui jalojen työläisten johdolla. He kun eivät olleet noita pienomistaja -pikkuporvareita.

Kun talonpoika menetti yksityisomaisuutensa, saattoi hänkin kehittää itselleen korkeamman tietoisuuden tason ja liittyä kulttuurin piiriin.

Stalinin toimeenpanema Venäjän talouden ja yhteiskunnan tavattoman väkivaltainen mullistus esitettiin propagandassa usein nimenomaan suurena kulttuurityönä ja Gorki -vanha mestari- toimi sen takuumiehenä.

 Gorkin neuvostopropagandassa valtavankokoiseksi paisutettu hahmo tarkoitti juuri sen alleviivaamista, että nyt suorastaan koko maailman kulttuuri kehittyi Neuvostoliiton ja tarkemmin sanoen Stalinin johdolla Gorkin vanha prestiisi oli siitä todistuksena ja antoi uudelle aikakaudelle successio apostolican. Moskovan pääkatua ei suinkaan sattumalta nimetty Gorkin mukaan.

Neuvostoliiton asettuminen maailmankulttuurin kärkeen merkitsi myös sitä, ettei kulttuuria alennettu rahvaan tasolle, vaan nostettiin rahvas kulttuurin tasolle. en oli ensin opittavavaha kulttuurin aakkoset.

Tokihan aluksi, vallankumouksen jälkimainingeissa olivat myös taiteessa nousseet pinnalle monenmoiset ”proletaariset” suuntaukset, mutta 1930-luvun puoliväliin mennessä niistä tehtiin selvää.  Pyöveleillekin tuli siinä pian töitä.

Saman tein karsittiin kulttuurin yrttitarhasta niin porvarillinen modernismi kuin muukin kaikenkarvainen ”formalismi”. Nyt rakennettiin ihmiskunnan kulttuuriperinnön parhaiden saavutusten päälle ja niitä kunnioittaen.

Niinpä maailma sai nähdä sen ihmeen, että rasvanahkaiset duunarit yhdessä puoluebyrokraattien kanssa täyttivät ooppera- ja balettiteattereiden aitiot, joita aiemmin olivat kuluttaneet viinaan menevät kaartinupseerit ja äveriäs kauppiaskunta, korkean virkamiehistön ja hovin kunnioittaessa tilaisuuksia läsnäolollaan.

Kulttuuriin ei ollut kuninkaan tietä, totesi virallinen ideologia nyt. Se tarkoitti sitä, että kaikkialla alettiin taas massojen sijasta kunnioittaa neroa, mestaria. Gorkihan oli mestareiden mestari.

Mikä tahansa tuherrus ei nyt siis enää kelvannut mestariteokseksi, vaikka siinä olisi ollut aitoa luokkatunnetta ja yhteiskunnallista sanomaa miten paljon tahansa. Taide tarkoitti nimenomaan taitamista, huipun saavuttamista tietyllä alalla.

Näinhän meidänkin maassamme joskus ajateltiin, vaikka onhan siitä jo aikaa.

Kulttuurin huippusaavutusten ymmärtämistä ei luultavasti missään päin maailmaa pidetty mahdollisena kovinkaan suurelle osalle kansaa. Vielä sata vuotta sitten ja myöhemminkin tämä kai myös oli aivan realistinen arvio.

Mutta mitä se kulttuuri oikeataan oli? Sitähän Eino Leinokin innostui kyselemään.

Tarkoitettiinko sillä jotakin niin syvällistä, että vain ehkä kymmenen tai viisi prosenttia kansasta kykeni sitä ymmärtämään ja siitä nauttimaan? Vai tarkoitettiinko sillä mahdollisesti vain sitä, mitä kymmenen tai viisi tai ehkäpä vain kaksi prosenttia kansasta harrasti, ymmärsi tai ei?

Sosiologit ovat sittemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että eliitiksi pyrkivä kansanosa pyrkii erottautumaan muusta joukosta juuri harrastamalla sellaisia asioita, jota suurin osa rahvasta ei halua harrastaa. Muistelen, että Seppo Räty on ilmaissut asiasta mielipiteensä.

Eino Leino arveli joskus, että ”kyltyyri” oli ”toisille uuppera-kyltyyri” ja ”toisille Tukholman-tyyri” ja nimesi siis ajan oloissa varsin kalliit, elitistiset harrastukset.

Kansan karttuisan käden rahoittama ooppera oli silloinkin kallista huvia, mutta joka tapauksessa se oli ihan oikeaa taidetta, siis kulttuuria.

Pistäytyminen vuorolaivalla Tukholmassa ei sen sijaan liittynyt kulttuuriin lainkaan, mutta ainakin se oli riittävän kallista auttaakseen erottautumaan rahvaasta ja tuntui siis myöskin hienolta.

Kyseessä oli siis kulttuuri Pierre Bourdieun tarkoittaman la distinction -käsitteen mukaisena eli erottautuminen rahvaasta.

Leinon räävitön runo halusi osoittelevasti paljastaa, miten sen ajan eliitti itse asiassa koki kulttuurin. Tietenkin kalikka sattui vain tiettyyn osaan tuota kulttuuriväkeä, mutta sattui varmaan kuitenkin. Keskiluokalla oli enemmän pianoja kuin soittotaitoa.

Mutta se oli sitä aikaa.

Kulttuuri sosiaalisen erottautumisen välineenä toimii epäilemättä yhä jossakin määrin. Moni maksaa oopperalipuista ja vastaavista elämyksistä tolkuttomia hintoja, joitakin muita moinen ei jaksa kiinnostaa lainkaan.

Mutta katsotaanpa laatulehtien kulttuuriosastoa. Olisi hauska tietää, miten suurta osaa sen käsittelemistä aiheista olisi nimitetty roskakulttuuriksi viisikymmentä tai vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Todellinen raja taitaa olla ns. kulttuurivallankumouksessa, jonka symbolinen merkkivuosi on 1968.

Juuri silloin ihmiset, jotka olivat vailla varsinaisia kykyjä, alkoivat tuntea, että heidän aikaansaamansa kulttuurin tuotteen ovat ihan yhtä hyviä kuin muidenkin, koska mitään pätevää hierarkiaa ei voi olla olemassa. Puhuttiin uusrahvaanomaisuudesta.

Muistan, että tälle aluksi tietenkin naurettiin. Kun laulutaidoton ihminen esitti klassisia kappaleita ääni välillä kiekumiseksi sortuen, sitä kuunteli pari kertaa vitsin vuoksi. Mutta kun samoja esityksiä alkoi kuulla radiosta yhä uudelleen, rupesi hymy hyytymään.

Nyt olemme jo aivan uudessa tilanteessa. Niin surkeaa esittäjää ei olekaan, ettei hän taitojensa vajavaisuuden vuoksi pääsisi kulttuurisivuille. Koska sinne kuitenkin mahtuu vain tietty määrä juttuja, on henkilöt valittava muiden kriteerien, kuten sukupuolen, kiinnostavien perversioiden tai uhripääoman perusteella.

Olemme nyt samassa pisteessä, jossa Neuvostoliiton kulttuuri oli vuosien 1928-1931 ns. kulttuurivallankumouksen jälkeen. Tärkeää ei ole kulttuurin kyky tarjota ihmisille sitä parasta ja korkeinta, mitä ihmiskunta on kyennyt luomaan.

Sen sijaan on tärkeää antaa ääni omalle ryhmälleen. Nyt ei enää tarvitse edustaa proletariaattia, vaan tärkeää on, että mahdollisimman monenlaiset perversiot tulevat esille ja kyvyiltään mahdollisimman eritasoiset henkilöt pääsevät mukaan.

Kun elintaso jo alkaa olla sitä luokkaa, ettei tuo uuppera-kyltyyrikään ole rahvaan mahdollisuuksien yläpuolella, Tukholman-tyyreistä nyt puhumatta, onkin päästy tilanteeseen, jossa koko kulttuuri on menettänyt aiemman glooriansa.

Ennen kulttuurilla tarkoitettiin siis kaikkea sitä parasta, mitä kyettiin saamaan aikaan. Nyt on hierarkkisen korkealle kurottamisen sijasta ruvettu pyrkimään mahdollisimman lavealle, ottaen mukaan myös kaikkia erilaisia tasoja edustavat työt ja tekijät.

Nyt ollaan taas ryhmäkuntaisessa agitpropissa, jossa kaikille kuppikunnille nimetään ikiomat neronsa ja jossa klassisen eurooppalaisen kulttuuriperinnön jatkamisesta ei ole puhettakaan.