Vihan voimalla

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.

Katajaisen kansan parista

Jalojen villien keskellä

Joel Lehtonen, Markkinoilta. ”Rakkaiden muistojen sarjaa”. Sisältää kuvaukset Markkinoilta maalle, Nurkka-Massin kuuliaiset ja Kevät-Simfonia. Otava 1912, 171 s.

Joel Lehtonen oli myös verrattoman taitava runoniekka. Matkakirja Puolikuun alla. Matka-ja mielikuvia murjaanien maasta (Karisto, 1919, 177 s.) on edelleenkin hyvin lukukelpoinen, eksotiikkaa tihkuva kuvaus Välimeren etelärannalta.

Markkinoilta-teoksen sävy on vallan toinen.

Markkinoilta on itse asiassa jonkinlaista eksotiikkaa sekin. Sen ihmiset elävät tyystin toisenlaisessa maailmassa kuin ne Helsingin herrat, jotka kertoja sitten kirjan lopussa kohtaa.

Miljöö, Mäkkyiskylä lienee kuvitteellinen, mutta näyttää sijaitsevan jossakin Mikkelin ja Savonlinnan välissä, ehkäpä Puumalassa. tai Sulkavalla Nimet tuntuvat tutuilta ja esiintyvät osittain myös Lehtosen muissa teoksissa (Ienokki Maljanen).

Kapakan tila on oikeasti olemassa ja ehkäpä myös erään laulun henkilö Palapan Killi on kaiketi joskus elänyt ja hengittänyt. Tässä kirjassa hän ainakin figureeraa siinä kuin Kustaa Mulli, Lieppo, Luara ja Rietukka.

Mikkelin markkinoita kirjailija kuvaa rehevästi monine hoijakoineen, leluryssineen, kankaita myyvine tattareineen ja rinkelikuormineen. Ukkojen piiput on tehty Rantasalmella ja ajan tupakkamerkit kerrataan pariinkin otteeseen, kuten myös miestä väkevämmän laadut.

Hevoskulkue, joka lähtee markkinoilta, on kirjailijan mielestä kuin suoraan kreikkalaisesta reliefistä ja tämän tästä hän vieraannuttaa katsojaa savolaisista kansantyypeistä vertaamalla niitä antiikin hahmoihin tai etelän ihmisiin, niitähän hän tunsi.

Kirjan päätapahtumat sijoittuvat kuitenkin Mäkkyiskylään, jossa vietetään kuuliaisia eli juhlitaan sulhasparin (vanha termi heteroparista) kirkossa saamia kuulutuksia.

Juhlat eivät suju ylevän klassisin muodoin kuin Runebergin Hirvenhiihtäjissä. Itse asiassa Bacchus on täällä päästetty irti ja hänen seurassaan erinäisiä epämääräisiä jumaluuksia, seileenejä ja mitä lienee.

Kirjailija joka tapauksessa aivan ilmeisesti viihtyy seurassa mainiosti ja ilmoittaa siellä olleensakin. Vasta aamulla hän lähtee suksilla sujuttelemaan Savonlinnan suuntaan. Savonlinnalaisia tyyppejä muuten käsitelläänkin monessa kohtaa, vaikka he eivät ole fyysisesti läsnä.

Tuntuu aika hurjalta ajatella, että tämä kuvaus on vuodelta 1912, eli julkaistu vain kolme sukupolvea sitten. Kyseessä on tietenkin fiktio, mutta niin erilainen maailma nykyiseen verraten.

Entäpäs, jos joku tekisi vastaavan runoelman samasta teemasta, mutta nykyisyydessä?

Jotakin eksotiikkaa siis tuossa metsäkylässä on myös aikalaisille. Kirjailijan mukaan tääll on paikka, jossa viel’ on rauha, pitkät iltapuhteet,/ täällä, -tääll’ on jumal-hämärä,/ jossa tähdet välkkyy niinkuin muinen/ tähdet taivaalla Tessalian… Tähdetkään eivät sivumennen sanoen missään muualla ole yhtä kauniit kuin täällä, eivät Toscanankaan taivalla.

Eivät nämä mitään luonnonlapsia ole. Maailmanpolitiikasta ollaan enemmän tai vähemmän perillä, Japanin sota on tuttua ja venäläisiin nähden on erilaisia mielipiteitä, kuten tuon ajan puolueilla oli. Sivumennen sanoen, kirjailija mainitsee Uspenskin katedraalin sipulien olevan ”barbaarisia”…

Turmeltumattomuudesta ei kannata puhua, mikäli sisällyttää turmelukseen juoppouden, petollisuuden ja irstauden. Siisteys tulee viimeisenä mieleen tähän seurakuntaan sopivista epiteeteistä.

Mutta eksotiikan taitaa ennen muuta antaa primitiivisyys. Tämä kansa on tavattoman köyhää ja vaikka tässä nyt juhlitaankin ja läskin ja muikun tuoksut kertovat herkullisesta ateriasta, käy ilmi, että se on monelle kovin poikkeuksellista, kuten on myös kahvin nauttiminen.

Joukossa on parisniekkoja ja metsän myyjiä, joilla rahaa on, mutta se vain korostaa köyhemmän väen köyhyyttä, joka ulottuu myös opettajattareen. Liekö tuokaan oikein ryökkinäkään? Rikkinäiset alusvaatteet kuuluu olevan…

Mutta varsinaiseksi oodiksi Savon sydämelle kirja muuttuu loppupäässään, kun kirjailija selostaa maalla oloaan toiselle Helsingin herralle.

Innostus tulee niin ylenpalttiseksi että se kaipaa jo selitystä: Noh, anteeksi dityrambini mulle./ Sen aiheutti puoleksi viina,/ Fennia tuo, joka välkkyilee / kuin templissä kristallisessa… Omaa jokainen kiittelee/ syntymämaataan.

Nyt saa tuo toinen herra puolestaan kiitellä omaa seutuaan: Kas tuossa jo viinuri-tyttö, /tämä korinttolainen colonna,/ tämä ardennilainen muhkea tamma, /tuo kiiltävän Palmroosin punssin/ vihrehin kapselein…

Saattaapa tuo olla, että ilman viinaa olisi tämänkin maan kirjallisuus aika yksitotista. (Yksitotinen= en som dricker bara ett glas toddy, Lönnrotin sanakirja).

Jäähyväiset vuodelle 1918

Jäähyväiset vuodelle 1918?

Oikeastaan piti kirjoittaa jäähyväisistä vuodelle 2018, mutta itse asiassa se ei olekaan ongelma, vaan lienee helppo jättää taa. Vuosi 1918 on sen sijaan paljon pahempi juttu.

Sotien välisenä aikana saattoi tapahtua, että kun kaksi miestä joutui toimimaan yhdessä, joutui toinen sanomaan, että kai tiedossa oli, että hän oli teloittanut sen toisen veljen.

Tällaisessakin tapauksessa saatettiin kyetä unohtamaan menneet riittävässä määrin, jotta yhteistyö saattoi tulla mahdolliseksi. 1930-luvulla kaikesta päätellen jo tajuttiin, että vuonna 1918 oli toimittu massapsykoosin vallassa, jollaiselle ei enää ollut edellytyksiä ja jota vain harvat jäivät kaipaamaan.

Noita jälkimmäisiäkin toki oli, mutta suurin osa kansaa halusi pestä silmistään sen pahan unen, jollaiseksi vuosi 1918 oli muodostunut. Kuitenkin kyseessä oli suuri kansallinen trauma, häpeäkin. Se tulee joissakin kaunokirjallisissa teoksissa hieman verhotusti esille. Hirtetyn talossa ei sopinut puhua köydestä.

Suhde Neuvostoliittoon ja sen kätyreihin teki sitten ikään kuin jälkikäteen vuoden 1918 suuren teurastuksen anakronistisesti oikeutetuksi ja menneisyyden nostaminen esille koko kipeässä monimutkaisuudessaan oli liian suuri tehtävä tuon traumaattisen tapahtuman molempien osapuolten perillisille.

Sitä paitsi punainen puoli oli suurimmaksi osaksi luopunut siitä ideologiasta, joka aikoinaan oli innoittanut sitä siihen vastuuttomaan politiikkaan, joka teki verilöylyn mahdolliseksi.

Toisen maailmansodan jälkeen tätä asetelma säilyi, eikä arpien avaaminen kiinnostanut muita kuin sitä ainesta, josta kohtalon oikusta oli tullut maanpetoksellinen elementti, joka yhä pyrki yhteiskunnan radikaaliin muuttamiseen. Poliittisesti se eristettiin, mihin vaikutti jo pelkkä itsesuojeluvaisto.

Vuoden 1918 tapahtumilla oli pitkät varjot, joiden merkitystä on menneinä vuosina tuskin riittävästi huomioitu. Talvisodan henki yllätti kaikki, mutta tuskin sekään olisi ollut mahdollinen ilman vuoden 1918 perintöä, joka alitajuisena vaikutti taustalla. Kyseessä taisi tosiaan olla sen sodan jatko ja toinen näytös, kuten Mannerheim esitti.

Jatkosota olikin kai sitten jo osa 3. sarjassa Suomen perimyssodat. Mutta tämä menee jo eri asiaan.

Kuten tunnettua, Juhani Paasivirran kirjat antoivat ensimmäisenä tasapainoisen kuvan tuon hullun vuoden tapahtumista, alkaen vuodesta 1917.

Sille pohjalle rakensi sitten Väinö Linna, joka mestarillisella tavalla toi nuo asiat mikrohistoriallisen, matalan katseen piiriin.

Jaakko Paavolaisen tunnollinen tutkimustyö selvitti sitten terrorin juuriaan myöten ja voisi luulla, että tämä olisi riittänyt lopullisesti siirtämään tuon tragedian viileän tieteellisen analyysin kohteeksi. Sotahan oli päättynyt jo puoli vuosisataa sitten.

Toki maamme tragikoominen vasemmistolainen nuorisoliike löysi terrorivuodesta aineksia kirjallisille pyrinnöilleen, mutta yleisesti ottaen kyseessä ei ollut enempää kuin pastissi. Pateettisia lauluja hoilattiin humalassa sen kummemmin niiden sisältöä ajattelematta.

On sanottu, että historioitsijoiden tehtävänä on rakentaa sanoista vainajille sellaiset sarkofagit, että ne pääsevät lepäämään rauhassa, eivätkä enää tunne tarvetta kummitella.

Miksi tämä sota ei kuitenkaan jättänyt yhteiskuntaa rauhaan edes suuren valtiollisen projektin (Punaisen Suomen historia) jälkeen? Valkoinen Suomi jäi julkaisujen ja osakseen saamansa sympatian osalta selvästi nyt punaisen puolen jalkoihin. Tähän vaikutti myös se meikäläinen Lenin-kultti, joka korosti maamme itsenäistyneen jo vuonna 1917.

Asioilla on syynsä eikä ole tarpeen kuvitella, että ne automaattisesti menisivät jotenkin rationaalisesti tai ansioiden mukaan.

Esko Salmisen kirja Päättymätön sota vuodelta 2008 toteaa sisällissotakirjallisuuden vinouden vasemmalle. Itse asiassa valkoista puolta käsiteltiin tutkimuksessa kovin vähän, puhumattakaan siitä, että sen tekoja olisi oikeutettu. Ero maailmansotien välisen ajan historiografiaan oli järkyttävä.

Salminen lienee jo kuvitellut, että kaikki vasemman laidan asiat oli kohteesta sanottu yhdeksänkymmenen vuoden aikana, mutta näin ei asia ollut.

Menneisyydestä kaivettiin yhä uusia detaljeja, uhrikertomuksia, joissa nyt oli ennen vähemmälle jäänyt näkökulma: naisia, lapsia ja keitä lieneekään. Olisi väärin sanoa, että näissä olisi enää tuotu esille jotakin aivan uutta, mutta epäilemättä fokusointia muutettiin.

Kokonaan uutta ei toki ollut sekään, että merkkivuonna 2018 tuotiin yksityiskohtaisemmin esille Saksan rooli asioissa ja hieman Venäjänkin. Jälkimmäisen toki oli tehnyt ajanmukaisesti jo Ohto Manninen Suomen itsenäistymisen alkutaipaleessa, mutta se olikin projekti, joka itse asiassa jäi puolisalaiseksi jostakin kummallisesta syystä.

Paljon kehuttu Seppo Aallon Vallankumous tehtailla ansaitsee arvostuksensa. Se on sitä mikrohistoriaa, jota Linna kirjoitti fiktiivisellä tasolla maaseudusta ja toki tehdasmiljöö ansaitsee tarkan kuvauksensa. Ei Suomi ollut enää pelkästään talonpoikaistalouden maa.

Mutta yhäkin tuntuu siltä, että meillä on tuijotettu silmät sokeiksi niin sanoakseni erillisvallankumoukseen. Venäjän tapahtumien täysin hallitseva merkitys omalle historiallemme on laiminlyöty. Volasen ja Lehtisen kirja on muuan poikkeus säännöstä.

Kuvaavaa muuten on, ettei suomeksi ole tähän päivään mennessä ilmestynyt ainoatakaan(!) edes jotenkin ajanmukaista esitystä Venäjän vallankumouksesta ja kansalaissodasta. Mirko Harjulan kirjat ovat hyviä, mutta kokonaisesitys puuttuu.

Tämä puute suomenkielisessä historiallisessa kirjallisuudessa on uskomaton. Toki myös Stalinin ja Leninin aikakausien suhteen ollaan yhä melko lailla Poika Tuomisen varassa, mutta kun tuon vallankumouksen ja kansalaissodan suhteen ollaan John Reedin ja neuvostokonseption tasolla…

Richard Pipes, Leonard Schapiro, Orlando Figes, Evan Mawdsley… Maailman johtaville tutkijoille on yksinkertaisesti viitattu kintaalla. Mitäs me Venäjästä.

Mutta ehkäpä nyt sitten, kun tuota yhtä sotaa on jauhettu jo sata vuotta, voidaan lopulta todeta, että se on päättynyt ainakin mitä kotimaan tapahtumiin tulee ja levottomat henget voivat rauhoittua todettuaan, että kaikki on sanottu?

Enpä tiedä, onko asia näin. Itse asiassa luulen, että nyt, kun vuoden 1918 valtava tragedia on koko raadollisuudessaan nostettu esille, on tullut aika yrittää vielä uudelleen arvioida sen jälkivaikutusta.

Kansamme eheytymisestä ennen talvisotaa on kyllä puhuttu, mutta tuskin useinkaan tajuttu, mitä asia oikein merkitsi. Eheytymistä mistä? Millainen oli oikeastaan se vuoden 1918 pitkä varjo, joka on vaikuttanut koko sen jälkeiseen historiaan ja vaikuttaa vieläkin?

Maailmansotien välisenä aikana nostettiin esille kunnia vuoden 1918 johdosta. Sen jälkeen vaiettiin ja nyt on esille noussut häpeä. Kaikille on sinänsä perusteita ja kansakunnan muistin on niitä kyettävä käsittelemäään. Myös tuota edellistä. Sekin on historiallinen tosiasia.

Kuka on syyllinen?

Kuka on syyllinen? (Wilhelm II:nmuistelmista)

Otsikon kysymyshän on tunnetusti yksi niitä Venäjän historian klassisia peruskysymyksiä, mutta on sitä tarvittu muuallakin. Ensimmäinen maailmansota oli sen luokan skandaali, ettei monikaan kehdannut tunnustaa sen syttymistä jotenkin auttaneensa, saati koko asiaa aiheuttaneensa.

Saksan syrjäytetty keisari Wilhelm II laati maanpaossa ollessaan vertailevan taulukon siitä, mitä eri vallat missäkin vaiheessa tekivät ennen sodan syttymistä. Saksahan siinä parhaiten pärjäsi.

Miksi Saksa olisikaan ryhtynyt sotaan sitä vastassa ollutta ylivoimaista liittoutumaa vastaan vuonna 1914? Sehän oli kukoistavassa kasvussa ja saattoi odottaa nousevansa kilpailijoidensa ohi, jos sai olla rauhassa.

Eihän sillä myöskään ollut anneksiopyrkimyksiä, kun kaikki oli jo saatu. Ranskan laita oli toisin ja myös Venäjällä oli alueelliset tavoitteensa.

Itse asiassa Saksa oli, esimerkiksi Englantia lepytellessään, pidättynyt kehittämästä laivastoaan niin paljon kuin olisi pystynyt, esimerkiksi sukellusveneiden osalta. Myös maavoimien kehittämisessä oli jarruteltu.

Sivumennen sanoen, Wilhelm mainitsee huolehtineensa siitä, että joukoille annettiin kenttäkeittiöt, jollaisia hän oli joskus nähnyt venäläisten joukkojen manöövereillä. Lämmin ruoka piti miehet terveinä ja reippaina.

Itävallan arkkiherttuan, henkilökohtaisen ystävänsä, murhasta Wilhelm sai tietää kesken Kielin-viikon purjehduskilpailujen. Hän ei matkustanut hautajaisiin Wieniin, koska sellaisen arveltiin voivan lisätä jännitystä. Itävallan Serbialle esittämästä uhkavaatimuksesta hän sai sitten lukea Norjan lehdistä, kun oli siellä lomailemassa.

Nikolai II sen sijaan oli jo keväällä 1914 sanonut hovimarsalkalleen, ettei tätä vuonna matkustaisi minnekään lomalle, koska sota oli tulossa.

Tämä heikko ja epäluotettava itsevaltias oli kaksi kertaa henkilökohtaisesti, syleilyin ja kädenpuristuksin vahvistanut Wilhelmille rauhanrakkautensa, sekä Koivistolla että Paltiskissa. Se oli muka kiitos Saksan rauhanpolitiikasta Japanin-sodan aikana, joka taas oli Englannin syytä.

Niin, jos Saksa olisi halunnut hyökätä naapureidensa kimppuun, niin miksei sitten Venäjän kimppuun Japanin-sodan aikana tai yhdessä Ranskan ja Venäjän kanssa Englannin kimppuun buurisodan aikana? Se olisi ollut hyvinkin mahdollista.

Olivatko saksalaiset siis hulluja valitessaan sodalle kaikkein huonoimman mahdollisen ajankohdan?

Nämä tietenkin ovat aihetodisteita, mutta Wilhelmillä on paljon muutakin. Tarinan konnia ovat Wilhelmin mielestä huono häviäjä, Englanti, joka valitsi sodan, kun ei pärjännyt Saksalle reilussa kilpailussa, tietenkin aiheettomasti kostonhimoinen Ranska ja hyvin suuressa määrin myös johdateltava Venäjä, jota Ranska rahoitti.

Mitä henkilöihin tulee, Venäjän Ranskan-suurlähettiläs Izvolski kuuluu suorastaan kerskuneensa olevansa tämän sodan isä silloin, kun sellaista vielä kehtasi sanoa. Ulkoministeri Sazonov, joka otti tavoitteeksi Turkin salmet oli toinen samanlainen. Valtionvarainministeri Kokovtsov sen sijaan ymmärsi suositella lähentymistä Saksaan.

Wilhelm esittää useita todistuksia sotavalmisteluista sekä Venäjällä, että Belgiassa, jonka puolueettomalle maaperälle englantilaiset olivat sijoittaneet materiaaliaan jo rauhan aikana. Belgian puolueettomuuden loukkaushan oli se muodollinen syy, joka aikoinaan sai Englannin liittymään sotaan.

Epäilemättä Wilhelm vetää kotiinpäin minkä taitaa, mutta sehän on kai hänen velvollisuutensakin. Jonkin verran häiritsevää on, että erästä seikkaa ei lainkaan mainita ja se on Schlieffenin suunnitelma.

Kyseessähän oli kahden rintaman sotaa varten luotu suunnitelma, jonka ideana oli lyödä ensin Ranska ja viedä vapautuvat joukot sen jälkeen Venäjää vastaan, jonka mobilisaation arveltiin -väärin- kestävän tätä varten riittävän kauan.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisen ikään kuin byrokraattista päättömyyttä on usein kuvattu. Sotaa ei kukaan oikein halunnut ja aivan varmasti ei kukaan halunnut sellaista sotaa, joka sitten todella saatiin. Kuitenkin niin sanottujen päätöksentekijöiden olo helpottui, kun päästiin asiaan ja annettiin valmiiden suunnitelmien johtaa toimintaa.

Venäjällä tsaari käski lopettaa mobilisaation saatuaan Wilhelmiltä varoittavan sähkeen, mutta käskyä ei noudatettu, ulkoministeri Sazonovin määräyksestä.

En ole verrannut näiden muistelmien antamaa kuvaa mihinkään ajanmukaiseen esitykseen, mutta muistini mukaan niissä ei ole ainakaan oleellisia virheitä. Puutteena on, ettei siinä lainkaan tule esille se saksalaisittain sanoen Zugzwang, jonka Schlieffenin suunnitelma aiheutti: kun juna lähti, oli radalla olevien vaunujen kohtalo selvä…

Sodan lopun osalta Wilhelm tukeutuu vanhaan tarinaan: Dolchstoss -tikarinpisto.

Saksan lyömätön armeija petettiin ja esitetyt rauhanehdot olivat myös petosta. Badenin prinssi Max, joka toimi kanslerina, sai kurjan roolin, mutta hänkin oli ilmeisesti sosialidemokraatti Scheidemannin marionetti.

Wilhelm toteaa, että Saksa oli myös tarjonnut rauhaa sodan vielä kestäessä ja sen ollessa täydessä sotakunnossa. Hän oli myös käynyt paavin luona ja keskustellut siitä, että Kristuksen sijainen olisi tuominnut koko sodan, mikä olisi voinut johtaa sen lopettamiseen.

Paavi osoitti ajatukselle ymmärtämystä, mutta katsoi, että katu eli roskajoukko (piazza) provosoituisi tästä ja koko Vatikaani voisi olla vaarassa.

Myös paavin nuntius uskoi tähän ideaan ja sen epäonnistuttua pudisteli murheellisena päätään ja toisteli ”piazza, piazza!”

Lopputulokseksi joka tapauksessa jäi, että Saksa pakotettiin tunnustamaan olevansa ainoa syyllinen sotaan ja sitä myös rangaistiin sen mukaisesti. Saksan edustajia nöyryytettiin, sitä rangaistiin suuria uhreja vaatineella nälkäsaarrolla ja miehityksellä, alueiden menettämisestä puhumatta. Ahdistetun maan harvoihin ystäviin kuului Suomi, mitä Wilhelm ei mainitse.

Wilhelm ei puhu revanssista, jonka muuan demagogi sitten toteutti, vaan uskoo Saksan kansan vielä nousevan entiseen kukoistukseensa. Totuuden tiesivät kaikki, myös voittajavaltojen päämiehet ja ennen pitkää se oli tuleva kaikkien tietoon.

Aito saksalainen siveysoppi tulisi nostamaan Saksan ja Versailles’n päätökset purkautuisivat, kun ulkomaiden ymmärtävät ainekset tulisivat järkiinsä.

Muuten, kääntäjä on käyttänyt paljon perfektimuotoa, mikä tekee epäsuomalaisen vaikutelman. Onkohan muuten itse asiassa niin, että se, mitä suomessa sanotaan imperfektiksi, onkin itse asiassa perfekti ja perfekti taas imperfekti, noin asiallisesti. Kysyn vaan.