Muuan turha joukko

 

Sievistelevät hupsut

 

Moliére kirjotti vuonna 1659 näytelmän Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules). Kuten tuo alkuperäinen ranskalainen otsikko kertoo, kyse oli nimenomaan erinomaisuutta, hienoutta tavoittelevien ihmisten naurettavuudesta.

1600-luvulla oli erittäin tärkeää pyrkiä hienoon käytökseen, johon kuului myös aimo annos koristeellisuutta, mutta liikahan on aina liikaa ja oli jo silloin. Kun kohtuullisuuden taju menetetään, käykin hullusti, vaikka miten hienoiksi pyrittäisiin.

 Ylevän ja naurettavan välillä on tunnetusti vain se pieni askel: Du sublime au ridicule il n’y a qu’un pas, muotoili jo Napoleon aikoinaan. Joku kiero englantilainen tokaisi tähän: Oui, le Pas du Calais… Englannin kanaali se muka siis erotti ylevän ja naurettavan.

Tiedä häntä, mutta tänä päivänä tuntuu siltä, että typerä naurettavuus nimenomaan sievistelevien hupsujen ajamana on periytynyt aivan erityisesti anglosaksiseen maailmaan. Meidän nilkit tietenkin seuraavat kintereillä niin lähellä kun pystyvät ja yrittävät edellekin, jos mahdollista.

The Economistin nimimerkki Johnson, jonka logona on 1700-luvun juurevan Samuel-tohtorin ja englannin kielen sanakirjan laatijan profiili, keskittyi viime numerossaan käsittelemään poliittisen korrektiuden, tuon aikamme uusimman idiotismin ilmauksia kielenkäytön alueella.

Poliittisen korrektiuden vartijat näyttävät saaneen päähänsä, että maailma olisi muutettava ja parannettava- korvaamalla sanoja toisilla sanoilla. Joihinkin sanoihin liittyy häpeämerkki eli stigma ja sellaisista olisi luovuttava.

Tätähän on harrastettu jo jonkin aikaa. Uutistoimisto AP herätti kuitenkin sekä hilpeyttä että pahennusta julkaistessaan tannoin twitterissä kielenkäytön ohjeita, joissa muun muassa sanottiin: We recommend avoiding general and often dehumanising ”The” labels such as the poor, the mentally ill, the French, the disabled, the college-educated…

Pian twiitti hävitettiin ja pyydettiin anteeksi ”ranskalaisten” dehumanisointia. Hupaisaahan tämä oli, mutta toki ideana oli välttää asiaa, jota kutsuttiin nimellä olemuksellistaminen, essentialising. Englannin kielessä määräävän artikkelin käyttö kun loi mielikuvan siitä, että viitatut henkilöt eivät mitään muuta olleetkaan kuin mainitun määreensä edustajia.

Toki normaalijärkinen ja kohtuullisen säädyllinen ihminen ymmärtää luonnostaan, ettei ketään ihmistä tai ryhmää voi tyhjentävästi kuvata millään yksittäisellä sanalla, olkoon sitten kyseessä vaikka ranskalainen tai -uskaltaisinpa sanoa, edes venäläinen.

Yrityksiä muuttaa maailmaa sanoja muuttelemalla on ollut viime aikoina paljon. Kiellettyjen sanojen lista on tullut jo kantapään kautta monelle somen käyttäjälle tutuksi. Mutta ajo jatkuu. Joitakin ihmisiä häiritsevät ainakin englannin kielessä ryhmiä osoittavat sanat, sellaisetkin kuin blacks, Gays tai Jews.

Niitä on koetettu kiertää käyttämällä muotoja kuten black veteras, gay activists tai Jewish voters, jotka eivät muka ole yhtä olemuksellistavia. Slaves sanaa on korvattu rakenteella enslaved people, minorities-sanaa ilmauksella minoritised people tai racialised people (siis tämä rodullistetut) Sanaa addicts on korvattu rakenteella drug users tai people with a substance-abuse problem ja niin edelleen.

Mutta sanoilla on kohtalonsa. Handicapped otettiin käyttöön korvaamaan töykeämmäksi koettua ilmausta crippled ja homeless oli vaihtoehto sanalle vagrant.

Nyt hadicapped on out ja tilalle on tullut disabled tai person with disability. Homeless-sanaa korvataan nyt sanalla unhoused.

Ja kukapa ei tietäisi, ettei black-sanaa sovi lainkaan käyttää ihmisistä, jos nyt mistään muustakaan. Mutta niin on vain käynyt, että mustat ovat taas ylpeästi black ja mieluummin vielä isolla kirjaimella Black. Älkää nyt siis enää suotta käyttäkö tuota ääliömäistä African-American termiä. Lihavatkin ovat alkaneet olla ylpeästi fat, joten voitte unohtaa nuo eufemismit, kun englantia käytätte ja pakkohan sitä on käyttää.

The Observer on hiljattain kirjoittanut myös barbarian uusimmasta aluevaltauksesta: kirjojen uusintapainokset on sievistelty vastaavaan naurettavimpien hupsujen uusimpia oikkuja. Suosittu kirjailija Roald Dahl vannoi aikoinaan, että hänen kirjoistaan ei koskaan saa muuttaa välimerkkiäkään, muuten hän tulee kummittelemaan krokotiilinä ja syömään kustantajat.

Nyt kutenkin myös Dahlin kirjojen kimppuun on käyty ja muutettu aivan idioottimaisesti seillä olevia sanoja, jotka viittaavat vaikkapa nyt rumuuteen tai lihavuuteen. Sellainen sana, uin naisten pikkupöksyjä tarkoittava knickers on saanut uudet sievistelevät hupsut kauhun valtaan.

Ja mitäpä saammekaan lukea tämän päivän hesarista: James Bond-kirjoista karsitaan rasismia… Siis mitä helvetin rasismia. Jos jossakin kohtaa on lukenut, että paikalliset mustat ovat suhteellisen lainkuuliaisia tyyppejä, paitsi silloin kun ovat juoneet liikaa, poistaa rasismin karsija kohdan, jossa viitataan liikaan juomiseen…

Idioottikin ymmärtää, että mustilla on ihan yhtä paljon erilaisia paheita kuin kaikilla muillakin ihmisillä ja että niihin liittyvien mainintojen hävittäminen kirjojen uusintapainoksista ei ole mitään muuta kuin barbariaa ja jonkinlaista käänteistä rasismia, jos tuota sanaa nyt kerran halutaan tällaisessa yhteydessä käyttää.

Mistä ihmeestä tuo sievistelevä hupsuus eli naurettava erinomaisuuden tavoittelu/hienostelu on tähän maailmaan taas tullut ja päässyt jopa normia luovaksi valtavirraksi?

Amerikassahan se sylttytehdas selvästi sijaitsee ja vieläpä sikäläisissä sivistyksen etujoukoissa eli yliopistoissa.

Onhan tässäkin ajassa vielä sentään myös omat Moliérensa, mutta sitäkin enemmän on hyödyttömiä idiootteja, jotka eivät kavahda edes kirjallisuuden raiskaamista hinkuessaan maailman muuttamista uuskielen, tuon aito orwellilaisen newspeakin avulla.

Poliittinen korrektius on syntyjään aivan tietty mielenvikaisuuden muoto, jonka mielekkyys liittyy Yhdysvaltojen poliittiseen järjestelmää ja sikäläiseen tarpeeseen mielistellä erilaisia eturyhmiä. On hätkähdyttävää havaita, että se on muitta mutkitta siirtynyt myös Eurooppaan ja sellaiseenkin maahan kuin Suomi ja täällä puhuttuun suomen kieleen, joilla ei pitäisi olla sen kanssa mitään tekemistä.

Todennäköistä on, ettei kannettu vesi meilläkään kauan kaivossa pysy, ei sittenkään, vaikka typerät hienostelijat kuinka pyrkivät matkimaan esikuviaan. Nekin muuttavat tapojaan koko ajan…

 

Pelottomat ja nuhteettomat

 

Lempeä sotilas ja raakalaiset

 

Kullakin kansalla on tarustonsa. Oman kansan sotilaalliset ansiot ovat usein kuuluneet tuon taruston ytimeen.

 Ruotsalaiset ovat uskoneet olevansa Euroopan ja siis saman tein maailmankin urhoollisinta sotilaskansaa. Vielä Ibsenin Peer Gyntissä ruotsalaisuutta saa edustaa herra Trumpeterstråhle, joka poseeraa nimenomaan kansallisella urhoollisuudellaan.

Suomalaisten sotilasmaine nousi talvisodan aikana huimiin korkeuksiin, vaikka se ennen sitä oli ollut tunnettu tuskin muualla kuin Suomessa, jossa Runebergin ja Topeliuksen teokset oli tarkoin luettu.

Venäläisistä sanoi 1800-luvun alussa suuri historioitsija Nikolai Karamzin, että he tiesivät olevansa monia muita kansoja urhoollisempia, eivätkä tunteneet yhtään kansaa, joka olisi ollut heitä urhoollisempi. Venäläisten poikkeuksellista urhoollisuutta korosti myös generalissimus Suvorov hengennostatuspuheissaan.

Saksalaisille ja eritoten preussilaisille sotilaskunnia oli kaikki kaikessa ja usein heillä olikin ollut sillä alalla menestystä, vaikka Napoleonin joukot sitten tekivätkin selvää äkseeratuista teutoneista. Vahinko otettiin sittemmin takaisin ja militarismi oli yhdistyneenkin Saksan kansalaisuskontona aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Mutta pelkkä sotiminen on vain raakalaisuutta, ellei siihen liity jotakin suurempaa. Todellinen sankari ei koskaan voi olla vain raaka tappaja. Ylevän hänestä tekee tietysti ensi sijassa se sijaiskärsijän rooli, missä ominaisuudessa hän säästää avuttomat suojeltavansa barbaarisen vihollisen raakuudelta.

Todellinen sankari on kaiken lisäksi myös jalomielinen voitettua vihollista kohtaan. Ritarillisuus kruunaa urhoollisuuden. En tiedä, onko tällainen ajatus sankarista koko maailman mitassa kovinkaan yleinen, mutta Euroopassa sitä pidetään normaalina. Amerikkalaiset sen sijaan havaitsivat, etteivät japanilaiset pitäneet antautuneita vihollisia minkään arvoisina.

Jokseenkin notorisessa teoksessaan Eurooppalainen veljeskunta (Otava 1942) Arvi Kivimaa ihasteli saksalaista sotilashenkeä, joka hänestä näytti pohjautuvan ikivanhaan ritari-ihanteeseen.  Tuohon ihanteeseen kuului myös vankka kulttuuritahto ja se oli vetelän, liberaalin ihmiskuvan suoranainen vastakohta.

Venäjällä on sen omia sotureita perinteisesti pidetty, paitsi erityisen urhoollisina taistelussa, myös erityisen jalomielisinä ja lempeinä sen ulkopuolella. Jo Tolstoin Sodassa ja rauhassa tapaamme tällaisen tyypin ja Dostojevski Kirjailijan päiväkirjassaan toteaa asian painokkaasti:  Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Bolševismin aate korosti voimakkaasti vihan merkitystä koko maailmanhistorian luovana liikevoimana ja kuvasi sitä eräänlaisena rakkauden kääntöpuolena, sen toisina kasvoina. Armottomuus ja säälimättömyys, безпощадность kuuluivat kommunistien keskeiseen sanastoon, mikä ilmeisesti juonsi juurensa dialektisesta ajattelusta, joka uskoi jyrkkien ristiriitojen merkitykseen ja niiden äkilliseen muuttumiseen vastakohdikseen (Aufhebung).
Puna-armeijalaisen armottomuudella ajateltiin olevan luokkaluonne. Samat, kovat sotilaat, jotka eivät koskaan antautuneet viholliselle, olivat herttaisen inhimillisiä ja auttavaisia niitä kohtaan, jotka eivät olleet heidän vihollisia.

Alan klassikko on jo Leninin kertoma tarina Pyssymiehestä (Человек с ружьем): hän oli junassa kuullut jonkun suomalaisakan kertovan kohtaamisestaan metsässä pyssymiehen kanssa. Aluksi risuja keräämässä ollut akka oli säikähtänyt kuollakseen, mutta sai sitten huomata, että mies olikin omaa väkeä. Hän ei suinkaan ottanut risuja pois (!), vaan auttoi vielä keräämään niitä lisääkin.

Tämä tapaus todisti Leninin mielestä, että oli syntynyt aivan uudenlainen suhde kansan ja armeijan välille. Armeija ei enää ollut valtion harjoittaman sorron ja pakkovallan väline, vaan kansan omista riveistä noussut sen etujen vartija ja suojelija…

Kansalliset tarustot ovat tietenkin ennen muuta tarua. Kuitenkin niissä on eroja ja sillä, mitä kansa haluaa kertoa itsestään, on varmasti jotakin merkitystä myös reaalimaailmassa. Kansan on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta uskoa sellaisia asioita, jotka ovat sen hellityn omakuvan vastaisia.

Nyt käynnissä olevassa sodassa Venäjän armeijan käyttäytymistä valloittamiensa alueiden siviilejä kohtaan on pidetty suorastaan uskomattoman raakana ja on esitetty kysymys, miksi nimenomaan venäläiset ovat tuollaisia, kuuluuko se heidän perinteeseensä vai onko pahuus suorastaan geeneissä?

Tämäkin kysymys on jo kuultu aiemminkin. Kun venäläiset kukistivat Puolan kapinan vuonna 1863 taannoisen Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin johdolla (ks. Vihavainen: Haun duchinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), valittivat puolalaiset isänmaanystävät joutuneensa aasialaisen barbarian kohteiksi.

 Muuan Frantisek Duchinski selitti venäläisten raakuutta sillä, että he eivät olleet slaaveja, kuten puolalaiset (ja ukrainalaiset), vaan barbaarista suomalais- tataarilaista rotua, jolle mielenjalous oli aivan vierasta.

Tällaiset selitykset eivät ole historiassa olleet harvinaisia, mutta eivät ne ainakaan minua vakuuta. Voimmehan nyt vaikkapa vertailun vuoksi muistella sitä, miten Ranskan Suuri armeija (jossa oli puolet ranskalaisia ja suuri määrä puolalaisia) teki Moskovassa vuonna 1812 ja miten taas Venäjän armeija käyttäytyi parin vuoden kuluttua Pariisissa, vaikka siinä oli mukana runsaasti myös kasakoiden kurittomina pidettyjä vapaajoukkoja.

Napoleonin Suuren armeijan tunnuslause oli universaalisia sotilasarvoja korostava valeur et discipline, uljuus ja kuri. Venäjän armeijalla se oli nationalistinen за веру, царя и отечество -Uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta.

Luulen, että Venäjän armeija ainakin Pariisissa ollessaan kunnostautui paremmalla kurilla kuin Suuri armeija Moskovassa, niin paradoksaalinen kuin asia onkin.

On tietenkin helppo sanoa, ettei abstrakteilla tunnuksilla ole mitään tekemistä sodan karun todellisuuden kanssa. Eiväthän venäläisetkään periaatteessa koskaan antautuneet (Vihavainen: Haun antautuminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta todellisuudessa antautujia ei missään armeijassa liene koskaan ollut sellaisia monimiljoonaisia joukkoja, kuin toisen maailmansodan puna-armeijassa.

Arvi Kivimaan ihastelema ritarihenkikin näyttäisi toisaalta kokonaan puuttuneen ainakin saksalaisilta Einsatzkommandoilta. Venäjällä käydyn Vernichtungskriegin jälkimaine on kovin karu. Toki hunnit olivat ympärysvaltojen propagandassa saaneet hurjan maineen jo ensimmäisessä maailmansodassa.

Raakuudet ovat raakuuksia, eikä niitä kannattaisi selitellä, vaan pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi. Toivon mukaan ainakin osa niistä voidaan käsitellä kansainvälisessä tuomioistuimessa, vaikka ylimmän johdon saaminen sinne ei näytäkään realistiselta.

Ajatus venäläisen sotaväen raakuudesta siviiliväestöä kohtaan sotii joka tapauksessa niin pahoin venäläisten itsestään hellimää omakuvaa vastaan, etten pidä todennäköisenä mitään anteeksipyyntöjä. Tällaiset tiedot torjutaan mieluummin vaikka totaalisilla valheilla, jotka saattavat olla aivan fantastisia. Muistammehan vaikkapa kertomukset siitä, miten alas ammutun matkustajakoneen matkustajat olivatkin itse asiassa ruumishuoneilta kerättyjä vainajia…

Mikään juttu ei ole niin typerä, ettei sitä sodan aikana ainakin joku uskoisi. Suurta yleisöä oli Venäjällä jo kahdeksan vuoden ajan ennen sotaa ruokittu tarinoilla kammottavista julmuuksista, joita natsit Itä-Ukrainassa harjoittivat. Siihen olivat liittyneet kertomukset siitä uhrautuvuudesta, jota venäläiset osoittivat avuttomia siviilejä suojellessaan. Tällaisessa tilanteessa on turha uskoa, että tuo yleisö suostuisi ottamaan vastaan sellaisia julmuustarinoita, joissa venäläiset sotilaat ovatkin itse syypäitä.

Eiväthän jalot ja lempeät kansan ja isänmaan puolustajat koskaan voisi alentua sellaiseen. Natsien ja heidän myötäilijöidensä on turha vaivautua tarjoamaan sellaisia tarinoita venäläisille…

 

 

 

Yli railon, itään

 

Itää ja länttä

 

Arvi Kivimaa, Epäjumala. Otava 1930, 333 s.

 

Arvi Kivimaa aloitti uransa nuorena runoilijana tulenkantajien joukossa. Hän toimi kirjailijana, teatteriohjaajana ja sanomalehtimiehenä sekä muun muassa vierailevana suomen kielen ja kulttuurin lehtorina Greifswaldin yliopistossa vuosina 1932-1934, kokien siis aitiopaikalta Weimarin tasavallan vaihtumisen Hitlerin natsihallintoon. Vuodesta 1950 vuoteen 1974 hän oli Kansallisteatterin johtajana.

Sodan jälkeen Kivimaa oli kulttuuriradikaalien hampaissa kirjoitettuaan vuonna 1942 teoksen Eurooppalainen veljeskunta, joka julkaistiin myös saksaksi nimellä Europäische Dichterreise durch Deutschland. Ajan virtaukset herkästi aistinut esteetikko ja entinen Suomen PEN:in puheenjohtaja oli hurahtanut Goebbelsin touhuihin.

Vuonna 1930, julkaistessaan nyt käsillä olevan kirjan Kivimaa toimi Uuden Suomen toimittajana. Kirja koostuu melko irrallisen tuntuisista osista, joista yksi kuvaa teatterimiljöötä Suomessa ja pari muuta keskittyy ulkomaanmatkoihin, sekä Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin että Neuvostoliittoon.

Pariisi on ollut suomalaisen kulttuurieliitin Mekka jo puoli vuosisataa ja sinne matkustavat myös viinistä ja vapaasta rakkaudesta kiinnostuneet. Sen kaupungin suomalaiset tuntevat paremmin kuin Tallinnan.

 Pariisista puhuttaessa mukana on Joel Lehtosen Henkien taistelussa kuvatun Hirvo Törsön tapainen tyyppi ja Pariisihan on aina vetänyt puoleensa vieraan kulttuurin (tai kyltyyrin) gloriasta itselleen arvonnousua etsiviä mitättömyyksiä. Tässä Pariisia tyydytään vain vertaamaan Berliiniin, jonka runoutta (runottomuuden runoutta!) vain todelliset humanistit pystyvät käsittämään.

Berliini nyt joka tapauksessa on Euroopan amerikkalaisin kaupunki, työn ja proosan kaupunki, jolla on oma luonteensa. Kaiken maailman törsöt eivät ymmärrä siitä mitään ja humaltuvat sanan varsinaisessa merkityksessä Pariisista, josta ymmärtävät vielä vähemmän. Mutta vieraaseen kulttuuriin on helppo heijastaa omia kuvitelmiaan.

Maailmalla liikkuessa elämää hankaloittaa kansainvälisen lingua francan puute. Kirjoittaja osaa kyllä ranskaa ja sijoittaa varmemmaksi vakuudeksi kirjaan pari pitkää sitaattiakin. Monet ulkomailla kohdatut ihmiset sen sijaan eivät osaa sitä eivätkä osaa edes saksaakaan. Hollannissa tulee hankaluuksia, kun keskushenkilö huomaa, ettei tunne hollannin kielen lukusanoja…

Venäjällä pärjätään sillä pakkovenäjällä, jota vuosisadan vaihteessa syntyneet joutuivat Suomessa opiskelemaan. Isänmaalliset nuoret ymmärsivät kuitenkin velvollisuutenaan olla tuota kieltä oppimatta ja niin ilmeisesti kävi myös kirjoittajalle, parista vähäisestä sitaatista päätellen. Toki moni Venäjällä osaa sentään saksaa, Marxin ja Kominternin kieltä.

Meillä usein unohdetaan, että Helsingistä Moskovaan oli maailmansotien välillä säännöllinen junayhteys ja sitä käyttäen myös romaanin keskushenkilö matkustaa ensin Pietariin (jota junan kyltissä nimitetään Leningradiksi) ja sitten Moskovaan. Jälkimmäisessä kohteessa viivytään useita viikkoja ja matkan kuvaus käsittää satakunta sivua.

Samaisena vuonna 1930, kun käsillä oleva kirja näki päivänvalon, ilmestyi myös toisen Uuden Suomen toimittajan, Juho Timosen Lenin-elämäkerta. Timosen kirjan näkökulma kohteeseensa oli niin sanoakseni historismin periaatetta kunnioittava: Leninistä ei tehty -eikä voitukaan tehdä- anakronistisesti sosialismin rakentajaa ja neuvostojen maan suuruuden luojaa.

Timoselle Lenin oli historian suurin hävittäjänero, joka ei koskaan kyennyt rakentamaan mitään. Hänen kuollessaan entinen loistava, joskin sisältä lahonnut suurvalta oli muuttunut kurjaksi punaisen hämärän maaksi, jossa miljoonat olivat kuolleet nälkään ja terroriin. Vasta Stalinin propaganda teki Leninistä täysin anakronistisesti suuren rakentajan. Itse asiassa tuo niin sanottu reaalisosialismi oli puhtaasti Stalinin luomus.

Kirjan sankarin vierailu Venäjällä ajoittuukin tosiaan tuon Stalinin oman vallankumouksen aikaan. Kuten tekstissäkin ohimennen mainitaan, meneillään on ensimmäinen viisivuotissuunnitelma. Sehän saattoi, kuten tiedämme, maan aivan tavattomaan kuohuntatilaan. Koko yhteiskunta meni sijoiltaan, kun maatalous kollektivisoitiin, kulakit likvidoitiin ja yksityinen liiketoiminta kiellettiin yhtäkkiä, mahtikäskyllä.

Samaan aikaan aloitettiin valtavia rakennusprojekteja ja maaseudulta lähtenyt ja sieltä paennut väki kiersi ympäri Venäjää uusia työmaita etsimässä. Moshe Lewinin sanontaa köyttäen syntyi juoksuhiekkayhteiskunta, jossa mikään ei enää tuntunut olevan hallinnassa, ennen kuin kuri palautettiin tehostetulla terrorilla.

Ei sinänsä ole outoa, etteivät enempää Timonen kuin Kivimaakaan huomaa, että vuonna 1930 (tai 1929) ollaan jo siirtymässä uuteen aikakauteen. Toistaiseksihan kyseessä olivat pikemmin propagandajulistukset kuin mitkään todelliset saavutukset. Uutta, joskin hiljattain jo koettua oli vain entistä paljon pahempi pula kaikesta kulutustavarasta, mitä vanhojen jakeluketjujen tuhoaminen suuresti pahensi.

Kivimaan alter ego näkee kaikkialla synkkyyttä ja todistaa omin silmin jopa terroria. Pakkovallan alla elävien ihmisten silmistä puuttuu ilo ja elämänhalu. Entinen ylpeä Pietari on köyhä ja tuhruinen. Kaduilla näkyy lyhyen vierailun aikana parikin saattuetta, joissa tšekan miehet kuljettavat vankeja. Pikkupioneerienkin laulusta kajahtelee viha.

Leninin patsas Suomen asemalla ojentaa kättään ja tuntuu sanovan kaikille: Tuhotkaa! Anastakaa!... Harmaa ja punainen oli kuoleva Pietari.

Kirjoittajan matkaseurana on kotimaansa sotilasdiktatuuria paennut espanjalainen. Tälle kertoja vakuuttaa, etteivät suomalaiset tunne Venäjää yhtään sen paremmin kuin espanjalaiset. Heidän kohtalonaan on ollut pyrkiä pois Venäjän väkivaltaisesta syleilystä ja sen myötä on torjuttu myös venäläisyys, karvoineen kaikkineen.

Pietarissa matkaajat käyvät niin Eremitaasissa kuin Iisakinkirkon parvekkeella. Kaikki on masentavaa, kadut ovat kuoppaiset jopa Talvipalatsin seinien maalauskin on vähän yli kymmenen vuotta vallankumouksen jälkeen päässyt pahoin rapistumaan. Ajurit yrittävät kiskoa hävyttömästi, ihmiset katsovat vihamielisesti turisteja, joiden ulkomaalaisuuden kavaltavat lierihattu ja hansikkaat…

Moskovassa päästään jo lähemmäs paikallista elämää, myös teatteriin, joka ei ole kauttaaltaan huonoa. Itse asiassa venäläisillä on tällä alalla suurta luonnonlahjakkuutta, mutta tyrannia kahlitsee kaikkea.

Moskova tuntuu sinne saapujista aasialaiselta kylältä. Tämähän oli vertaus, jota yleisesti käytettiin 1800-luvulla, etenkin verrattaessa Moskovaa eurooppalaiseen Pietariin. Toki vanha, puinen Moskova oli vuonna 1812 palanut, mutta modernia asemakaavaa ei sille pakotettu ennen kuin suuri Kaganovitšin johtama suunnitelma aloitettiin vuonna 1935.

Se merkitsi ”pariisilaisen” Moskovan luomista. Kuten Haussman revitytti kortteleita leveiden bulevardien tieltä, tekivät bolševikit saman Moskovassa. Metro rakennettiin ja korkeita talojakin ilmestyi, muun muassa hotelli Moskova, joka on kuvattu Moskovskaja vodkan etikettiin ja hiljattain rakennettu uudelleen, vanhan mallin mukaan. Se kuitenkin tuli katukuvaan vasta vuosina 1932-1935.

Kristus vapahtajan kirkko, vuoden 1812 sodan muistoksi rakennettu Moskovan suurin kirkko seisoi vielä vuonna 1930 paikoillaan kirjan henkilöiden ihmeteltävänä. Seuraavana vuonnahan se purettiin ja alettiin rakentaa sen paikalla maailman suurinta rakennusta, Neuvostojen palatsia…

Näistä megalomaanisista suunnitelmista kirjan matkalaiset eivät vielä tiedä mitään ja kovin vähän onkin toistaiseksi nähtävillä. Viisivuotissuunnitelma, Stalinin vallankumous sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi, on kirjan henkilöille vain tavanomaista propagandaa, jota ei kannata pysähtyä edes miettimään. Olavi Paavolaiselle esitelty Moskova oli 1930-luvun lopulla jo jotakin aivan muuta.

Elämä Moskovassa sujuu enimmäkseen etuoikeutettujen ulkomaalaisten turistien parissa. Yöelämää löytyy ja jopa tuota tympeää pederastiaakin, jota yleisesti on tapana pitää rappeutuneiden kansojen ominaisuutena.

 Sivumennen sanoen, Moskovassa tuntuu kaikkialla merkillinen haju, jota epäillään hien ja tomun hajuksi. Vastaavasta tuoksusta kerrottiin kyllä jo 1800-luvulla ja sen alkuperä taitaa yhäkin olla täydellisesti selittämättä. Joka tapauksessa se hävisi nopeasti Neuvostoliiton romahdettua. Osuutensa asiaan saattaa olla sillä, että mahorkasta siirryttiin yleisesti Virginia-tupakkaan.

Kiinnostavasti matkaajat käyvät myös eräässä modernissa tehtaassa, jossa valistetaan sähkölamppuja. Keskushenkilö on käynyt samanlaisessa myös Hollannissa. Kyseessä oli ajan hupputekniikkaan kuuluva tuotanto, jonka aloittajiksi Venäjälle oli palkattu suuri määrä ulkomaalaisia. Asiasta on laaja erillistutkimuskin.

Modernisuus on kuitenkin kulissia. Esimerkiksi Berliini on modernismin paratiisi Moskovaan verrattuna, sanoo lampputehtaassa työskentelevä insinööri, jopa Helsinki on modernimpi, sanovat ulkomaalaiset yhdestä suusta.

Suomalainen toki toteaa tähän, ettei Helsinki ole koko Suomi (onko sitten Berliini koko Saksa…?). Suomen maaseudulla oli vielä paljon alkuperäistä ja ilotonta, mutta olihan se matkalla kohti kehitystä.

Saapuessaan Rajajoen yli matkalaiset joka tapauksessa tunsivat tulevansa länteen ja Eurooppaan: Fernándezin, espanjalaisen, mielessä vilahteli vielä Aasian kuu, sen hohto öisillä kupoleilla, pimeiden katujen tyhjyys...

Kirjan lopuksi sen keskushenkilö sanoo kovin hämärästi: Uskon lapsellisesti, että maailman kohtaloita on kerran, kaiken uhallakin, johtava ihmissydän. Ja se sydän on oleva voimakas -täynnä nuoruutta.

Ikävä kyllä, tämä oraakkelimainen kuvaus sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, mitä maailmansotien välisessä Euroopassa tapahtui. Tuo nuorekas henki, jota nousevissa suurvalloissa kilvan korostettiin, vei suoraan helvettiin.

Kypsien ihmisten rauhallinen kokeneisuus ja rationaalinen ajattelu -järki sydämen sijasta-  olisi voinut pelastaa maailman katastrofilta, mutta radikalismilla ja sen epäjumalilla oli nyt markkinansa, eikä edes ensimmäisen maailmansodan muisto pidätellyt kansoja ja niiden johtajia.

Englanti, venäjä ja suomi

 

Siis tosi diipil tasol

 

1800-luvun lopulta lähtien suomalaisten, suomenmielisten ylioppilaiden intohimona oli suomalaisen kansan nostaminen sivistyskansojen joukkoon.

Tämä ei ollut mitään korupuhetta, vaan edellytti hyvin konkreettisten tehtävien suorittamista. Kansa oli tosiaankin sivistettävä, opetettava sekä lukemaan että kirjoittamaan ja sen ohella ymmärtämään asemansa tässä maassa ja maailmassa.

Kansakoulujen kattavan verkoston ohella tähän tarvittiin sivistyneistön uhrautuvaa panosta: oli opeteltava itse puhumaan ja kirjoittamaan suomea, ajattelemaan suomeksi, luotava sumalainen taide ja kirjallisuus ja käännettävä maailmankirjallisuuden klassikot suomalaisen kansan saataville. Valistajan, kansankynttilän tehtävää kuvattiin monessa ajan romaanissa raskaana, mutta kunniakkaana kutsumuksena.

Keskeistä oli suomen kielen oikeuksien saattaminen voimaan: jokaisen oli omassa maassa saatava puhua omaa kieltään ja voitava saada sillä kielellä myös viranomaisten palvelut ja opillinen sivistys, korkeinta tasoa myöten. Siinä jouduttiin taistelemaan, helpointa olisi ollut jättää ikimuistoiset privilegiot voimaan ja viis veisata rahvaan tarpeista (vrt. Vihavainen: Haun älymystö moraalisena eliittinä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

1900-luvun mittaan eli vasta aivan taannoin suomalainen uusi älymystö sitten miehitti maamme avainasemat. Toki ruotsin kielelle jätettiin runsaasti tilaa ja kielitaistelu jäi lopultakin varsin säädylliseksi konfliktiksi. Tämän ymmärtääkseen kannattaa vain vilkaista muiden Euroopan maiden vastaavia prosesseja.

Joka tapauksessa suomen kielen oikeudet oli se suuri päämäärä, josta erityisesti ylioppilaat pitivät kiinni, aika suurella kiihkollakin. Toki maamme kielilait kuuluivat maailman liberaaleimpiin ja takasivat erittäin laajan vähemmistönsuojan. Eihän vastaavaa voi löytää esimerkiksi hajonneen Neuvostoliiton seuraajavaltioista ja seuraukset kyllä huomaa.

1900-luvun ilmiöihin kuului suomen kirjakielen standardisoiminen. Laajeneva kansanopetus ja kirjallisuus opetti korrektit kieliopilliset muodot ja radio ja sitten televisio opettivat standardiääntämyksen, joka oli melkoisesti länsisuomalaispainotteinen. Etenkin aluksi siinä myös tuntui vahva suomenruotsalainen vaikutus, joka vieläkin näkyy ja kuuluu vierassanojen lausumisessa ja hieman muussakin.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien alkoi sitten englannin ylivalta vyöryä niin meille kuin muuallekin maailmaan. Ainoana suurvaltana pidetty USA levitti omaa englantiaan, joka jyräsi myös brittiläisen standardikielen, jota alettiin pitää jopa huvittavana, ainakin Amerikassa.

Sivumennen sanoen, muistan, miten itse olin mukana englanninkielisen opetuksen tuomisessa Helsingin yliopistoon. Sitä varten myönnettiin niin sanottua kansainvälistymisrahaa, jolla järjestin luentokursseja eri kielillä, englanniksi, venäjäksi ja ruotsiksi.

Ilmeni, että aluksi vain englannin- ja venäjänkielisille kursseille oli tulijoita. Hämmästyksekseni tasavallan toisella kansalliskielellä pidetty laadukas luentosarja Venäjän ja Ruotsin suhteiden historiasta sai hyvin pienen yleisön. Oliko syynä kielitaidon vähäisyys, jäi askarruttamaan.

Kun meillä aina joskus järjestettiin myös saksankielisiä vierailuluentoja, näytti saksan ymmärtäjien määrä hyvin vähäiseltä, vaikka uusi, yhdistynyt Saksa eli tuolloin suurten toiveiden aikaa ja koululaisetkin valitsivat usein sen, suurin tulevaisuuden toivein.

Noihin aikoihin ajankohtaistui myös kysymys, oliko yliopistonopettajan kyettävä suoriutumaan tehtävistään myös kansalliskielillämme, suomeksi ja/tai ruotsiksi. Käytännössä jokainen englantia käyttävä ulkomaalainen sai erivapauden tuosta velvoitteesta, vaikka omassa maassa syntyneiden oli osoitettava toisen kotimaisen kielen taitonsa.

Vieraskielinen opetus ja käytännössä siis englanninkielinen lisääntyi1990- 2000-luvuilla ja siitä eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Myös opinnäytetyöt alettiin yhä useammin kirjoittaa englanniksi toivoen niiden pääsyä suuren, kansainvälisen tiedeyhteisön herkuksi, joka auttaisi kirjoittajaa ennen pitkää pääsemään tenure trackille saatuaan tekeleilleen suuren impact-arvon.

Englanninkielinen opetus ja työelämä ovat tänään uusi normaali ja yhä laajeneva osa elämää. Niitä vielä täydentää kaikkialla englanninkielinen viihde. Vielä 1950-1960-luvuilla iskelmämusiikki oli hyvin usein italian- tai saksankielistä ja ruotsinkielisillä lauluillakin oli innokas kannattajakuntansa. Toki enimmäkseen tässä maassa laulettiin suomeksi ja suuren osan ohjelmistoa muodostivat haikeat venäläiset teemat.

Nyt kaikkien kansakuntien edustajat käyttävät jo englantia ja varsinaisen musiikin sanan vanhassa mielessä on syrjäyttänyt koneellinen äänisaaste, joka näyttää noudattavan anglosaksista perinnettä. Turha sieltä on etsiä yhtymäkohtia saksalaiseen musiikkiperinteeseen, saati nyt johonkin italialaiseen belcantoon. Primitiivinen, viidakkorumpuja muistuttava koneellinen jumputus säestää epämääräistä ihmisääntä, jota voi kuvailla lähinnä raakkumiseksi.

Kaikki toki vapaassa maailmassa nauttikoot sellaisesta viihteestä, joka heitä kiinnostaa, mutta muistakaamme, että kysyntä ei näillä markkinoilla ole tarjonnan määrääjä. Kysyntää manipuloidaan ja luodaan valtavilla panostuksilla, joihin vaadittavat rahat ovat vain harvojen ulottuvilla.

Yleisradion rooli tässä kehityksessä on yhä tärkeä, vaikka ilmeisesti laskemassa. Hiljattain vuosia täyttänyt entinen Ylen pääjohtaja Arne Wessbergmuistutti hastattelussa siitä, että Ylen tehtävänä on aina ollut Suomen kansan sivistäminen.

Outoa kyllä, juuri nyt, kun yhtiö nauttii verotulojensa ansiosta täyttä taloudellista riippumattomuutta, se on ottanut tehtäväkseen kansan tyhmistämisen Eikö hallintoneuvostossa todellakaan ole sen vertaa sivistystahtoisia ihmisiä, että tuota unohtunutta kansallista kulttuuritehtävää voitaisiin taas nostaa edes hieman esille?

U.K. Kekkonen sanoi vuonna 1968, että sitä, mitä ylioppilaat tänään tekevät, he eivät varmasti tee enää huomenna. Tämän on historia kyllä ainakin tähän mennessä myös osoittanut.

Mitäpä nuo kansakunnan toivot siis nykyään tekevät?

Satuin tässä juuri erääseen opiskelijaruokalaan, jossa huomiotani herätti pöydällä oleva mainos, jossa ylioppilaskunnan kiinteistönbisnes mainosti itseään ja kehui tekevänsä nyt ylihuomisen Helsinkiä, joka olisi kansainvälinen sivistyskeskus. Tule traineeksi IT-tiimiimme! kehotti mainos.

Tarkemmin katsoen ilmeni, että YLVA-tuo firma, noudatti kaikkialla hyvin vastuullisia periaatteita, sen Code of Conduct oli kovin ylevä ja työpaikkana se oli saanut Great Place to Work-sertifioinnin.

Toki Code of Conduct, samoin kuin Sustainability Report olivat myös suomeksi, samoin Board of Directors’ Report and Financial Statements. Olisi ollut mieletöntä esittää niistä vain suomennettu versio, mutta ehkäpä suomenkielisen olisi ainakin voinut esittää ykkössijalla.

Nykyisestä englannin käytöstä tulee etsimättä mieleen paralleeli Itä-Karjalaan, jossa suomen kielen joutuessa yhä kovempaan ahdinkoon ennen sen täydellistä lakkauttamista alettiin puhua eräänlaista venäjäsuomea. Tällä oli se ideologinen perustelu, että kielenkin katsottiin tuolloin olevan osa yhteiskunnan ns. ylärakennetta, mikä antoi sille luokkaluonteen.

Niinpä proletaarinen suomen kieli oli olemukseltaan lähempänä proletaarista venäjää kuin fasistista porvarillisen Suomen suomea ja sitä oli siis mahdollisuuksien mukaan lähennettävä siihen, eikä keinotekoisen puristisesti siitä etäännytettävä. Nyt sitten yritettiin puhua venäjäksi ajateltua suomea mahdollisimman runsain lainasanoin.

Niinpä viisivuotissuunnitelmasta tuli suomeksi pjatiletka, neuvostosta sovetti, istunnosta sessija ja niin edelleen. Eihän tässä toki loputa mikään myötäily auttanut, vaan suomen kieli lopetettiin Neuvostoliitossa kokonaan mahtikäskyllä vuoden 1937 lopusta alkaen.

Vasta Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan perustaminen herätti Neuvostoliitossa suomen kielen kuolleista talvisodan jälkeen (j sen ansiosta) vuonna 1940, mutta se koski vain tuota liitontasavaltaa, ei Inkeriä.

Kuusisen tasavallassa puhuttiinkin sitten taas tauon jälkeen normaalisuomea, jolla korvattiin vuosina 1938-1940 vallinnut erittäin venäläistetty ja suomen korvannut karjalan kieli. Mutta tämä vie jo toiseen aihepiiriin.

Englannin hegemonia, joka nykyään tuottaa englanniksi ajateltua suomea mahdollisimman runsain lainasanoin, näyttää myös paljolta perustuvan entusiastien (hyödyttömien idioottien) omaan aktiivisuuteen pikemmin kuin hallinnollisiin määräyksiin tai todellisiin tarpeisiin.

 Kovin helposti taitaa myös isänmaan toivoilta tänä maailmanaikana unohtua, että Suomi ei todellakaan ole suurvalta, eivätkä suomalaiset ole mikään herrakansa, jonka etuoikeuksia pitää yrittää kaventaa heidän omassa maassaan. Suomalaiset ovat tässä maailmassa pieni ja haavoittuva vähemmistö.

Ennen pitkää tähän tosiasiaan varmasti herätään, mutta saattaahan siinä jokunen vuosikymen vierähtää. Asia on kuitenkin vakava ja niiden, jotka sen ymmärtävät, olisi otettava vastuunsa ja toimittava. Tarkoitan erityisesti Ylen hallintoneuvostoa. Ylioppilailta ei voi paljon vaatia. He heräävät sitten kuin heräävät.

Joka tapauksessa muutos on koko ajan käynnissä ja se tapahtuu siis tosi diipil tasol, kuten muuan opiskelija asiasta kysyttynä sanoi.

 

Juristeria ja demokratia

 

Demokratian hyötyjä ja haittoja

 

Alexis de Tocqueville, Demokratia Amerikassa. Suomentanut Sami Jansson. Gaudeamus 2006, 688 s.

 

Alexis de Tocquevillen merkkiteoksesta Demokratia Amerikassa (1835-1840) on tullut jo aikoinaan kirjoitettua (Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Käytössäni oli silloin vain teoksen kakkososa. Huomaamattani Gaudeamus on tehnyt kulttuuriteon ja suomentanut myös koko kirjan. Mainitsivatkohan valtamediat mitään koko tapahtumasta?

Demokratia, kansanvalta, oli Tocquevillen kirjoittaessa jo päivän sana ja moni suhtautui siihen uskonnollisella hartaudella. Antiikin aikanahan se oli yksi mahdollinen valtiomuoto, josta saatettiin Perikleen tavoin olla ylpeitä, mutta jonka tuskin ajateltiin sopivan kaikkialle. Jokainen kriittisesti ajatteleva toki näki siinä myös puutteita ja tuon otsikon alla saattoi itse asiassa olla hyvinkin monenlaisia poliittisia järjestelmiä.

Tocqueville pyrkii ihanteellisen tutkijan tapaan arvioimaan kohdettaan kaikinpuolisesti, keskittymättä suinkaan van kaivelemaan sen vikoja tai ylistämään sen ansioita. Ranskan suuren vallankumouksen aikanahan poliittinen järjestelmä oli noussut uskonnollisen palvonnan kohteeksi, mutta sellaisen lähestymistavan kehnous oli jo osoittautunut liiankin ilmeiseksi.

Tocquevillen havainnoista varmaankin säpsähdyttävin oli hänen kuvauksensa demokraattisesta repressiosta. Tyrannit yrittivät voimakeinoistaan huolimatta turhaan hallita massojen mielipiteitä, mutta demokratiassa sosiaalinen paine oli sitäkin tehokkaampi mielipiteiden ilmaisemisen ja jopa ajattelun kahlitsija.

Muuan kiintoisa kohta kirjassa on ranskalaisen ja anglosaksisen oikeusjärjestelmän ja oikeudenkäytön vertailu. Ennakkotapauksiin perustuva Common Law oli toki käytössä paitsi Amerikassa, jossa sille oli kasvanut uudenlainen poliittinen rooli, myös Englannissa, jossa se oli syntynyt aateliston ja kuninkaan välisten suhteiden kehittyessä.

Suomalaiset, ainakin nuoret, tuntevat amerikkalaista oikeudenkäyttöä luultavasti paremmin kuin omaansa. Onhan se monissa viihdeteollisuuden tuotteissa keskeisesti esillä. Kukapa ei muistaisi vaikkapa niitä kuuluisia oikeudenkäyntejä, joissa ilmeinen syyllinen on vapautettu rotuominaisuuksiensa vuoksi, vaikka rotuja ei ole edes olemassa, kuten niin erinomaisesti tiedämme.

Myös tähtitieteelliset korvaukset aivan mitättömistäkin syistä kuuluvat amerikkalaiseen oikeudenkäyttöön, samoin kuin drakoniset rangaistukset mitättömistä rikoksista ja vankeinhoitolaitoksen pöyristyttävä tila.

Maineikas poliittinen ajattelija Zbigniew Brzezinski kirjotti taannoin, että yksi Yhdysvaltojen suurimmista kansallisista vaaroista on sen ahne lakimieskunta. Lakimiehet ovat liikkeellä aina, kun käsitellään suuria rahasummia ja tämä pätee niin Amerikassa kuin meilläkin.

Kiinnostavasti Tocqueville esittää, että lakimiehet toimivat Amerikassa paitsi demokratian tukena, myös sen vastapainona. Lakimieskunta muistuttaa aatelistoa, sillä se ei luonnostaan myötäile kansan haluja ja pyrkimyksiä, vaan ihailee säännöllistä ja johdonmukaista ajattelua ja siis luonnostaan vastustaa vallankumouksellista kiihkoa.

Lakimiesten asenteet ovat korostetun konservatiivisia ja epädemokraattisia, mikäli heille yhteiskunnassa suodaan heille kuuluva asema. Demokraattinen hallinto suosii lakimiesten poliittista valtaa. Lakimiehet pitävät siksi demokraattisesta hallituksesta, mutta heillä ei ole samoja motiiveja eikä heikkouksia kuin sillä. He pyrkivät koko ajan ohjaamaan demokratiaa sille vieraaseen suuntaan ja sille vierailla keinoilla.

Anglosaksinen Common Law asettaa lakimiehen aivan erityiseen rooliin. Koska se perustuu ennakkotapauksille eikä pelkästään loogiselle päättelylle, on tuomarien oltava erikoismiehiä, jotka hallitsevat tuon viidakon, josta maallikoilla ei ole eikä voikaan olla selkeää käsitystä. Ranskassa asia on toisin, siellä tuomari nostaa esille oman mielipiteensä, kun taas anglosaksisessa järjestelmässä etsitään perusteluja menneiden sukupolvien mielipiteistä.

Englannissa ja Amerikassa lakimies on kuin muinaisen Egyptin pappi, kiteyttää Tocqueville, hänkin on salatieteen tulkki.

Anglosaksinen järjestelmä kiinnittää huomionsa pikemmin lain kirjaimeen kuin järkeen ja poikkeaa mieluummin inhimillisyydestä kuin niistä. Amerikassa ei ole kirjailijoita eikä aatelisia, mutta niiden roolin täyttävät lakimiehet. Lakimieskunta on tuon maan mahtavin ja oikeastaan ainoa vastapaino demokratialle, toteaa kirjoittaja.

Saattaa olla, että monesta nykyisen maailmanajan kasvateista koko ajatus siitä, että demokratialla kuuluisi olla jonkinlainen vastapaino, kuulostaa pyhäinhäväistykseltä. Mutta Tocquevillen aikana tällaisiakin asioita oli luontevaa analysoida rationaalisesti.

Lainkäyttö on osa politiikkaa. Amerikassa tuomarit sekaantuvat lakkaamatta politiikkaan julistaessaan tämän tai tuon lain perustuslain vastaiseksi. Kirjoittajan mielestä melkein jokainen poliittinen kysymys päätyi Amerikassa lopulta oikeudelliseksi kysymykseksi.

 Tämä näyttää pätevän tänäkin päivänä. Verratkaamme vain amerikkalaista politiikkaa vaikkapa omaamme tai Venäjän poliittiseen elämään. Toki jälkimmäisessä vallitsee tosiasiallisesti selvä tyrannia, mutta muodoltaan se on kuin onkin demokratia. Lakimiehet ovat liikkeellä kaikkialla, mutta niiden asema ja rooli vaihtelee suuresti.

Valamiehistön rooli oli -ja on- anglosaksisen järjestelmän tukipylväs ja Amerikassa se oli tärkeä osa politiikkaa ja nimenomaan demokratiaa, kansan valtaa.

Englannissa valamiehet olivat aatelisia, mutta Amerikassa ne edustivat massoja laajasti. Niillä oli roolinsa sekä rikosasioissa että myös siviiliasioissa. Edellisissä ne ratkaisivat asiat myös käytännössä, jälkimmäisissä ne yleensä toimivat asiantuntevan tuomarin johdateltavina.

Paradoksaalisesti valamiehistön olemassaolo on lisännyt tuomarien valtaa antaessaan sille ikään kuin maallikkojen siunauksen, arvelee kirjoittaja. Missään muualla eivät tuomarit ole yhtä mahtavia, kuin niissä, joissa kansa pääsee osalliseksi tuomiovallasta, arvelee kirjoittaja ja toteaa, että tuomarien arvovalta näkyy myös muualla, koko yhteiskunnassa.

Common Law-järjestelmän ansioita ja puutteita on arvosteltu monin tavoin. Merkittävä konservatiivinen filosofi Roger Scruton on korottanut sen vapauden symboliksi ja vastapainoksi sille tyrannialle, johon erilaiset radikaalit ovat aina yrittäneet yhteiskuntaa ajaa, jo Cromwellista lähtien.

Oma pohjoismainen järjestelmämme, jonka käytännöissä on usein paljon ikäviä puutteita, saattaa roolinsa puolesta muistuttaa tuota järjestelmää. Toisaalta meillä on harvemmin jouduttu näkemään tilanteita, joissa tuomioistuimet toimivat räikeästi vastoin lakikirjamme alkuun painettuja tuomarinohjeita, joiden mukaan se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Toki lakia on erityisesti aivan viime aikoina yritetty vääntää politiikan palkkapiiaksi nostamalla tikunnokkaan aivan normaaliin kielenkäyttöön kuuluvia tapauksia, jotka on haluttu tulkita tämän tai tuon pykälän vastaisiksi ja langettaa räikeän poliittisia tuomioita. Laki taipuu moneksi. Venäläisen sananlaskun mukaan se on kuin aisa, joka kääntyy sinne, minne käännetään: закон — что дышло: куда повернёшь — туда и вышло.

Mutta meidän lakimme eivät ole mitään salatiedettä. Ne ovat eduskunnan säätämiä ja niitä perustellaan järjellä, jota jokaisella on ainakin jonkin verran. Yritykset käyttää lakia kansanvaltaa vastaan voidaan ja tulee torjua päättävästi. Siitä riippuu paljolti se, millaista todellisuudessa on se poliittinen järjestelmä, jota  nimitämme demokratiaksi.

 

 

 

Suurista erehdyksistä

 

Eivät tiedä, mitä tekevät

 

Kuten tiedetään, galilealainen puuseppä Jeshua (Jeesus, Gesu ym.) oli itse asiassa Hristos (Kristus) eli Herra, mitä useimmat eivät suostuneet ottamaan vakavasti. Puheet olivat joka tapauksessa sen verran suuria, että hänet saatiin kiinni Jumalan pilkasta ja tuomittiin kuolemaan.

Tuomion saatuaan hän anoi toiselta olomuodoltaan armahdusta sen langettaneille, koska nämä eivät tienneet, mitä olivat tekemässä. Ymmärryksemme laillisuudesta ja sen vaatimuksista auttanee meitä yhtymään tähän johtopäätökseen: rikoksen tunnusmerkit eivät muodollisesti täyty, ellei tarkoituksena ole lain rikkominen, vaan nimenomaan sen toimeenpaneminen.

Silti näytelmää voi pitää vastenmielisenä, ristiinnaulitsemista vaativien motiivit näyttävät ainakin tuon vähäisen käytettävissä olevan aineistomme näkökulmasta lähinnä alhaisilta koston ja kaunan sekaisilta aggressioilta, mihin liittyy myös tunnettu ”joukkosielun” laumaeläinpsykologia. Tyhmyyden tiivistyminen ja vastuun siirtäminen pois omalta itseltä viettivät taas kerran riemujuhlaansa.

Tapaus heijastaa epäilemättä erinomaisesti arkkityyppistä ihmislajin kollektiivista käyttäytymistä ja sen voi taipumustensa mukaan joko tuomita tai olla tuomitsematta. Voimme Maksim Gorkin tavoin sanoa: ”Ihminen -se kuulostaa ylpeältä!” tai Nietzschen tavoin huokaista: ”Inhimillistä, liian inhimillistä!”.

Sodat ovat joukkosielun kukoistuskausia ja silloin yksilöllinen ajattelu ja käyttäytyminen painetaan ahtaalle. Laumasta poikkeavia asenteita on syytä varoa tuomasta julki ja kannattaa mahdollisuuksien mukaan ulvoa sutena susien joukossa. Lampaan ääneltä kuulostava mäkätys herättää sellaisessa joukossa nopeasti aivan tietynlaisen reaktion aivan riippumatta siitä, miten terävää ajattelua sillä tuodaan julki.

Olen aina silloin tällöin palannut siihen tosiasiaan, että viimeisten puolentoista vuosisadan aikana ihmisillä on yhä uudelleen ollut aivan harhainen kuva siitä, millainen tulevaisuus heitä on odottanut. Sen mukaisesti he eivät ole myöskään tienneet, millaista tulevaisuutta ovat olleet valmistamassa, eli mitä ovat olleet tekemässä.

Tässä voidaan siksi Jeesuksen tavoin kiirehtiä antamaan heille (ja siis myös meille) anteeksi, koska ei ole tiedetty, mitä ollaan tekemässä. Tunnetun venäläisen toimihenkilön, Viktor Tšernomyrdinin tavoin voivat useimmat sanoa: ”Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina” (хотели как лучше, но получилось как всегда).

Mutta tuossa on hyvin usein selvä selittelyn maku. Itse päätöksissä on usein vastenmielistä raakuutta, vastuuttomuutta ja ihan ilmeistä ja uhkapelihenkeä. Seinälläkin on tavallisesti ollut jo luettavissa kirjoitus, josta ei ole välitetty.

Sellaisen tulevaisuususkon voi vielä helposti ymmärtää, että esimerkiksi koulutusta suunniteltaessa katsottiin aikoinaan, että kallista korkeakoulutusta tarvitsee vain pari prosenttia väestöstä ja että kaupungeissa pojille on opetettava metallitöitä ja maalla veistoa, että maa tarvitsee ehdottomasti tietyn määrän latojia, puhelinasentajia ja radiosähköttäjiä, että Suomen pääelinkeinona tulee aina olemaan maatalous, ettei hevosta voi millään koevehkeellä korvata ja niin edelleen.

Tämä kaikki perustui terveeseen harkintaan ja parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon. Sen pohjalta tehdyt päätökset olivat helposti muutettavissa eikä kansakunnan elinedellytyksiä vaarannettu, jos nyt ei parhaalla mahdollisella tavalla edistettykään. Yrityksen ja erehdyksen kauttahan se oppiminen menee.

Vaikeampaa on ymmärtää, saati antaa anteeksi niille, joiden mukaan maahan on tuotava massiivisia määriä (kaiketi aivan rajattomasti) siirtolaisia, joilla on voimakas oma identiteetti ja kulttuuri, joka kieltää heitä assimiloitumasta kantaväestöön. Se on politiikkaa, jonka seurauksia on mahdotonta perua. Sitä paitsi nuo seuraukset tiedetään jo muiden maiden esimerkin perusteella.

Ei myöskään ole erityistä syytä olla tuomitsematta niitä, jotka laskivat liikkeelle ensimmäisen ja toisen maailmansodan. Jokainen noiden aikakausien historiaan perehtynyt tunnistaa sen kollektiivisen riemun, joka valtasi sotaan lähtijät elokuussa 1914.

Se oli yhtä juhlaa, joka puolella. Sotahan tarjosi tilaisuuden korjata ja kostaakin vääryydet, osoittaa sankaruutta ja muuta mielen jaloutta, sen uusi sankarihenki myös poltti pois kulttuuriin levinneen alhaisen pikkuporvarillisen kuonan…

Aivan vastaavan riemun vallitessa aloitettiin Venäjällä sitten myös vallankumous ja päätettiin perustaa kansan oma valta, tilanherrat ja kapitalistit saivat nyt kokea sortoa, eikä köyhien ja riistettyjen tarvinnut pelätä ketään.

Paitsi, että pian he saivat huomata, etteivät myöskään voineet mihinkään turvautua ja että heitä voitiin tappaa ilman seremonioita niin paljon, kuin jonkin toisia tasa-arvoisemman henkilön mielestä oli sopivasti. Ne määrät olivatkin todella suuria.

Toisessa maailmansodassa Saksa ja Japani tavoittelivat pakkoon perustuvaa herruusjärjestelmää, jossa orjakansat raataisivat niiden hyväksi. Siitä ei tullut mitään ja voimme päätellä, että toteutuessaan tavoiteltu päämäärä olisi jokseenkin varmasti ollut katastrofi niille itselleen.

Sen sijaan hajalle pommitettuina, alusmaansa menettäneinä ja verta vuotaneina nämä kansat vasta todella nousivat ennenäkemättömään hyvinvointiin. Samaan aikaan eräät voittajavallat taantuivat pahoin. Hävittiin sota, mutta voitettiinkin rauha ja päinvastoin.

Sodan aloittajat eivät varmasti olleet pyrkimässä siihen lopputulokseen, joka heitä odotti. Ei kukaan olisi ollut kyllin hullu halutakseen jo etukäteen päästä Verdunin kaltaiseen mielettömään joukkoteurastukseen tai Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan sekasortoon, joka tappoi miljoonittain ihmisiä.

Tarkoituksenahan oli hoitaa hommat mahdollisimman hyvin ja pienillä uhreilla. Ennen sotaa Neuvostoliiton propagandassa nimenomaan hekumoitiin sillä, että voittamaton puna-armeija kävisi taistelunsa vihollisen puolella ja sen massiivien koneisto ratkaisisi kaiken ”hämmästyttävän vähällä verellä”. Nemesis seurasi jo ”Suomen sodassa” eli talvisodassa, siis lähes välittömästi.

No, vuonna 1961 sitten aloitettiin niin sanottu kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma, joka poistaisi maasta niukkuuden vuoteen 1980 mennessä. Silloin ei enää tarvittaisi edes rahaa, koska kaikki olisi ilmaista ja ihmiset saisivat hyödykkeitä tarpeidensa mukaan. Maailman viljamarkkinat mullistuisivat jo parissa vuodessa Neuvostoliiton valtavan tehotuotannon takia…

Kaikki tämä perustui supertieteeseen, marxismi-leninismiin eli leniniläiseen marxismiin. Se oli kaikkivoipa oppi, koska se oli tosi, julistettiin virallisesti ja monihan sitä uskoi. Kuinka olisikaan voinut asettua ihmiskunnan suurimpien nerojen yläpuolelle?

Vladimir Vladimirovitš Putin, josta ruhtinas Potjomkinin tapaan käytetään joskus epävirallisesti liikanimeä Tavritšeski eli Krimin valloittaja, ryhtyi vuosi sitten niin sanottuun erikoisoperaatioon (специальная военная операция, СВО). Tarkoituksena oli ratkaista elegantisti ”Ukrainan kysymys” ja ”päästä historiaan”.

Erikoisoperaatiot olivat päivän sana erikoismiesten piireissä. Sellaisia vastaan oli Suomessakin osattu jo kauan varautua, ainakin suunnitelmia tehdessä. Valtiojohdon sieppaaminen ja strategisten solmukohtien miehitys yhdessä kyberhyökkäyksen kanssa lamauttaisi kohteen varmasti ja Ukrainan kansa voitaisiin jälleen palauttaa siihen luonnolliseen, veljelliseen yhteyteen, johon se oli aina kuulunut…

Tämä kaikkihan vaatisi vain mitättömän määrän ihmisuhreja ja historia ylistäisi Venäjän maiden kokoajaa yhdessä Pietari Suuren ja Stalinin rinnalla. Historioitsijoilla oli kynät jo teroitettu. Talvisodan syttyessä Suomen uusi historia oli pääpiirteissään jo kirjoitettukin. Ehkä samoin oli myös Ukrainassa?

Mutta tässäkin kävi kuten aina… Tähän on nyt sitten tultu ja on aika tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, tuon tulevaisuuden, jonka jokainen luulee ja uskoo ainakin pääpiirteissään tuntevansa. Tulevaisuus näyttää nyt joka tapauksessa aivan toisenlaiselta kuin vielä vuosi sitten.

Venäjä nostattaa kansaa taas suureen isänmaalliseen sotaan, lännessä puhutaan jo Venäjän totaalisesta lyömisestä, jotkut kaavailevat jo koko maan hajottamista osiinsa.

Tarkoitukset ovat epäilemättä hyvät monellakin suunnalla, vaikka eivät sentään kaikki yhtä hyviä.

Hyökkäyssodan aloittaminen on joka tapauksessa aina räikeä rikos, olkoonkin, ettei tarkoituksena ole ollut se, mikä on aikaan saatu. Niin Suomessa vuosina 1939-1940, kuin Ukrainassa vuosina 2022-2023 saatiinkin erikoisoperaation asemesta aikaan sota, jonka mittasuhteet olivat täysin yllättävät.

Vanhan määritelmän mukaan sodassa häviää se, jota estetään saavuttamasta tavoittelemiaan päämääriä. Siinä mielessä Neuvostoliittokin hävisi talvisodan ja Venäjän voidaan jo katsoa hävinneen Ukrainassa.

Mutta Suomen voitto oli olennaiselta osaltaan olosuhteiden tuottama onnenkantamoinen ja Ukrainan kohtalo on yhä vaakalaudalla. Nyt samassa asemassa näyttää jo olevan Venäjäkin, mutta ei kannata mennä asioiden edelle. Tulevaisuutta on yhä uudelleen luultu tiedettävän ennakolta, mutta se ei ole ollut mahdollista ennen eikä ole mahdollista nytkään.

Niin sanottu varovaisuusperiaate kieltää meitä sekä tekemästä sellaisia peruuntumattomia valintoja, joiden kielteisiä seurauksia voi pitää jo varmana (vrt. yllä), että asettamasta kohtalomme kortteja sellaiseen uhkapeliin, jonka tulosta emme voi tietää. Paasikivi, joka oli viisas mies, varoitti fataalien ryyppäämisestä.

Vähemmistö imperiumin illassa

 

Tataarin tarina

 

Ali Sadik-Ogli, Nizam -tataari. Pitkä matka Suomeen, osa 1. Nina productions 2019, 771 s.

 

Tämän mammuttiteoksen kaksi ensimmäistä osaa kertovat kirjoittajan oman isän tarinan, joka alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä, Kazanin kaupungista.

Päähenkilön isä on varakas kauppias, tataarilainen pikkuruhtinas eli murza Aliskander Husainov, joka käy työkseen kauppaa hevosilla ja myy niitä myös armeijan tarpeisiin. Hän on paikkakunnan napamiehiä ja hänellä on hyvät suhteet myös venäläiseen virkamiehistöön.

Venäläisyyden ja tataarien suhde on yksi kirjan läpikäyviä teemoja. Venäläiset ovat kansa, joka on kauttaaltaan univormuissa. Ne, jotka ovat univormuissa eivät ole vapaita, vaan aina orjia, opettaa isä poikaansa. Kenraali saattaa näyttää komealta kaluunoissaan ja akselbanteissaan, mutta hänelläkin on aina komentajansa.

Venäläiset joutuvat univormuihin jo pienestä pitäen, kadetteina tai kimnasisteina. Tataarille se ei ole sopivaa. Kauppiaan ammatissa mies on oma herransa ja hevosten kasvatus on ala, jota tarvitaan ikuisesti.

Tataarit ovat maailman parhaita hevosmiehiä ja tataarin kielikin on ainoa kieli, jota hevoset oppivat ymmärtämään, opettaa murza Aliskander. Tataarit olivat kerran mongolien valtakunnan pelätyin iskujoukko ja valloittivat myös koko Venäjän, mutta antoivat sen itse hoitaa hallintonsa.

Venäläiset sen sijaan, niskan päälle päästyään, haluaisivat venäläistää kaikki ja ihmettelevät, miten tataarit ovat voineet onnistua säilyttämään oman erikoislaatunsa, vaikka on jo yli kolmesataa vuotta siitä, kun Iivana Julma valloitti Kazanin.

Syynä on se, että tataarit pysyttelevät erossa venäläisestä elämäntavasta, jolle ovat ominaisia korruptio, orjailu ja juopottelu. Niiltä suojaavat oman kielen ja uskonnon vaaliminen. Muhamettilaisuus (kirjoittaja käyttää johdonmukaisesti tätä perinteistä sanaa) määrää omat norminsa. Tataarit voivat kyllä oppia puhumaan venäjää ja toimia yhteistyössä heidän kanssaan, mutta he eivät juo ja pitävät omat tapansa.

Murzan järjestämissä juhlissa venäläiset ja jotkut tataaritkin saattavat päihtyä omien pullojensa sisällöstä. Venäläiset toimivat oman kulttuurinsa mukaisesti, mutta pääosa tataareista pysyy siitä erossa. Koraani ei suoranaisesti kiellä viiniä, mutta suosittelee siitä pidättäytymistä. Vodkasta hänellä tietenkään ei voinutkaan vielä olla mitään käsitystä.

Hieman yllättäen kirjoittaja siteeraa myös suufilaista mystikkoa Omar Haijamia nimeomaan sellaisessa kohdassa, jossa tämä ylistää viiniä: Nyt kainalossain koraani ja kannu toisen alla, mä kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla… Tuo mainittu kannu sisälsi viiniä. Haijam (Khaijam) oli tunnetusti mainio viinin ja aistillisuuden ylistäjä, josta sodan jälkeen ilmestyneiden käännösten ansiosta tuli myös Suomen nuorison suosikki.

Moskeijakouluissaan tataarit oppivat myös arkisessa kaupankäynnissä tarvittavat taidot ja lisäksi kieliä: koraanin lukemisessa välttämätöntä arabiaa ja lisäksi runoilijoiden kieltä persiaa. Sulttaanin kieli, turkki, onkin jo tataareille ymmärrettävää ja venäjää oppivat useimmat arkisessa kanssakäymisessä.

Tataaritkaan eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Nižni Novgorovin misäärit, joita Suomenkin tataarit yleensä ovat, eivät olleet kazanilaisten arvostamia siksi, että  heaikoinaan menivät venäläisten puolelle. Kazan oli muutoinkin jo vahvasti venäläistynyt ja aidon turkkilais-tataarilaisen miljöön sankari löysi vasta Bakusta, jonne hän joutuu karattuaan kotoaan.

Bakussahan avattiin suuria öljykenttiä 1800-luvun lopulla ja Nobelin veljekset perustivat sinne valtavan bisneksen. Ainakin yhdessä Nobelit muodostivat Venäjän rikkaimman suvun. Rikkaimpina on mainittu myös Jusupoveja, tataareita, jota hylkäsivät oman perinteensä ja omaksuivat venäläisyyden. Murza suhtautuu heihin tuomitsevasti.

Nobelit säilyttivät ruotsalaisuutensa ja loivat mahtavan konsernin, jonka rikkauksien lähde oli Bakussa ja jonka laivasto kuljetti öljyä kaikkialle Venäjän jokia pitkin. Pietarissa Viipurin puolella olivat suuret Nobelin tehtaat ja Bakussa firma työllisti jopa satoja suomalaisiakin. Nobelien maine vastuullisina työnantajina oli suuri.

Vuoriöljy (lat. petri oleum, petroli) syrjäytti jo 1800-luvulla nopeasti hakalasti hankittavan valasöljyn valaistuksessa ja pian sitä alettiin käyttää myös moottoreissa, dieseleissä ja besiiniksi jalostettuna. Höyryturbiinikoneella varustetulle hävittäjälaivalle (Novik-luokka) öljypoltin antoi huikean 36 solmun vauhdin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Murza Aliskander oli vakuuttunut siitä, ettei aftomobiili koskaan menestyisi Venäjän ankarissa olosuhteissa, saatikka nyt korvaisi hevosta. Tämä oli tuohon aikaan varmasti perusteltu kanta. Muistan miten maatilatalouden opettajani keskikoulussa, entinen tykistön majuri, vielä 1960-luvun alussa vakuutti, ettei mikään koskaan korvaisi suomenhevosta metsätöissä.

Siltähän se saattoi näyttää, mutta polttomoottoreiden voittokulkua ei mikään voinut estää. Vuonna 1902, johon tämä kirja päättyi, oli jo selvät merkit siitä, että ainakin suuri tulevaisuus öljyteollisuudella oli edessään, vaikka öljy haisikin ja aiheutti ympäristötuhoja.

Venäläisestä sanottiin jo tuohon aikaan, että hän koostuu kolmesta osasta, jotka ovat ruumis, sielu ja dokumentti. Kirjan alaikäiseltä sankarilta puuttuu tuo viimeksi mainittu ja sen vuoksi hänen asemansa on aina haavoittuva ja elämänsä rikas seikkailuista.

Tämän niteen lopussa sankari ostaa itselleen aidon Persian passin ja jatkaa elämäänsä seuraavassa niteessä uudella identiteetillä, persialaisena Rahimina, jonka elämästä ja maasta hän ei todellisuudessa tiedä mitään.

Kirja muistuttaa suuresti Mika Waltarin historiallisia romaaneja sikäli, että siinä kuvataan laajasti kunkin vuoden tunnettuja historiallisia tapahtumia ja kytketään niitä -aivan uskottavasti- romaanihenkilöiden elämään. Historiallisuuden tuntua lisäävät vielä valokuvat tuon ajan Volgalta ja Bakusta. Myös ajan instituutioita selostetaan asiallisesti ja asiantuntemuksella.

Kuitenkaan kyseessä ei tietenkään ole kuvatun aikakauden dokumentti, vaikka se ilmeisesti perustuu myös muistelmiin. Vahvasti siinä joka tapauksessa tuntuu kuvatun ajan henki ja tataarikansan ylpeä erottautuminen venäläisyydestä, vaikka se pysyykin valtakunnalle lojaalina.

Paksuudestaan huolimatta kirja on waltarimaisen mukaansa tempaava ja antaa paljon tietoa kuvaamastaan miljööstä. Translitteroinnilta olisin kyllä toivonut suomen kielen mukaisten muotojen kunnioittamista.

Epäaidon viehätys

 

Kitsch

 

Kitsch kuuluu niihin hauskoihin käsitteisiin, joille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Sana on kuitenkin ilman muuta pejoratiivinen ja yleensä kohdistuu tuotteisiin, jotka on tarkoitettu vakaviksi taiteen luomuksiksi, mutta jotka arbiter elegantiarum tuomitsee roskaksi.

Kiinnostavaa on, että wikipedia tarjoaa eri kielillä aivan erilaisia selityksiä käsitteelle. Saksalaista pidän ansiokkaimpana, sillä saksaahan ilmeisesti on itse sanakin, ellei sitten jiddišiä. Käsite on yllättävän monimuotoinen, mutta näyttää ainakin tuottavan sellaisen mielleyhtymän kuin kadulta kokoon lakaistu paska ( „zusammengeschmiertes Dreck“ ), siis arvoton roska, krääsä.

Kitschiksi leimaaminen riippuu paljolta leimaajasta ja niinpä kyseessä saattaa olla ennen muuta keino nostaa korkeammalle omaa makua ja arvostelukykyä, joka ymmärtää kliseisen, aitoutta teeskentelevän, mutta hengettömän ja halpa-arvoisen tekeleen ja todellisen taiteen eron. Oman arvostelukyvyn ylivertaisuutta korostaessa saatetaan tuomita roskaksi hyvinkin ansiokkaita teoksia.

Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että viime vuosikymmeninä on esiintynyt myös kitsch-taitelijoita, jotka tietoisesti matkivat naiivia kehnoutta ja ovat onnistuneet myymään tekeleensä valtavista summista. Ehkä Jeff Koonsin nimen mainitseminen riittää.

Kuten sanottu, kitschille ei missään ole kyetty antamaan yksiselitteistä merkitystä, mutta muuan sen tunnusmerkki on epäaitous, johon liittyy samalla pretensioita: jokin/joku pyrkii olemaan jotakin muuta kuin on.

Tässä mielessä kitsch on hyvin lähellä venäläistä pošlostin käsitettä siinä merkityksessä, jonka Vladimir Nabokov sille maanmainiossa Gogol-esseessään antaa. Myös hänen esityksessään tuo termi viittaa yritykseen nostaa epäaito aidon asemaan, käyttää sitä sentimentalismin välineenä ja esittää ja palvoa falskisti omia suuria tunteita. Tämän ilmiönhän tunnemme hyvin myös uudemmasta politiikasta.

Määrittelyt voinee nyt tässä jättää sikseen, joka tapauksessa noilla molemmilla termeillä voidaan pyrkiä erottelemaan aitoa taidetta roskasta ja niiden käyttö on paljolta subjektista riippuvaista. Pornografian suhde noihin käsitteisiin on myös kiinnostava.

On selvää, että ainakin venäjäksi pornografiaa voidaan nimittää sanalla pošlost ja suuri taidefilosofi Roger Scruton on jossakin teoksessaan selvitellyt, miksi porno ei voi olla taidetta ja päinvastoin. Toki tässä maailmassa riittää myös taiteen määritelmiä joka tarpeeseen ja epäilemättä joillekin postmodernismin nimiin vannoville saattaa todella olla mahdotonta ajatella, että taiteen ja pornon välillä voisi olla oleellista eroa.

Joskus pari vuosikymmentä sitten kävin Lontoon National Galleryssä ja huomasin valtavan tungoksen kerääntyneen pariin nurkkaan. Kun pääsin lähemmäs, ilmeni, että näytteillä oli Picasson lyijykynäpiirroksia naisen sukupuolielimistä.

Uskon kyllä, että Picassoa ei suotta pidetä nerona ja tuo hänen valitsemansa aihe, joka näyttää muuten olleen hänelle todellinen obsessio, on kaikin mokomin taiteellisen esittämisen arvoinen. Itse asiassahan kyseessä on maailman napa.

Itse kuvat näyttivät kuitenkin surkeilta tuherruksilta ja pidän todennäköisenä, ettei hän koskaan niitä aikonutkaan panna taiteena esille. Jos nyt kuitenkin todelliset taiteen tuntijat niiden avulla pääsivät lähemmäs neron luomistyön ydintä, eivät kuvat suinkaan turhia olleet. Selvää on, etteivät ne aikaan saaneet aikaan seksuaalista kiihotusta sen enempää kuin huussin seinään kirjailtu kirkkovene. Pornosta ei siis suinkaan ollut kyse.

Pornosta sen sijaan on kysymys maamme kuuluisimman nykytaiteilijan, Tom of Finlandin kohdalla. Hän on itse selittänyt, että työ on hänestä onnistunut silloin, kun sitä katsoessa alkaa puntti pullistua. Tämä ilmeisesti kutenkin onnistuu vain homojen kohdalla eli potentiaalinen yleisö on vain pari prosenttia koko miespuolisesta populaatiosta.

 Mitä naiset mahtavat tuosta taiteesta saada, on epäselvää. Nuo hahmot pyrkivät toisaalta olemaan karikatyyrisen miehekkäitä, mutta toisaalta niille ovat samaan aikaan ominaisia tietyt perverssisti naiselliset piirteet: ylikehittyneet rinnat ja nännit (vrt. Vihavainen: Haun ylpeys ja ennakkoluulo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tom of Finlandin kuulumista kitschin kategoriaan tuskin kukaan kiistää. Jotakin huvittavaa on siinä, että meikäläinen kulttuuriväki näyttää joka tapauksessa ottaneen tämän sankarinsa suuruuden haudanvakavasti.

Toki moista ikonia kannattaa hyödyntää, jos sille kerran löytyy miljoonayleisö jostakin. Mutta onhan se nyt joka tapauksessa mitä ilmeisintä kitschiä,” zusammengeschmiertes Dreck“. Yritykset olla tätäkään asiaa tunnustamatta ovat kovin koomisia.

Itse asiassa tämä kitsch-problematiikka tuli mieleeni, kun ajattelin muotiin tulleita suuria ja pieniäkin tatuointeja. Sellaisillahan pyritään peittämään sitä, mikä on aitoa ja luomaan sen päälle alkuperäistä jollakin tavoin muka parempia ja kiinnostavampia kuvia, jotka kuuluvat naiivin tusinataiteen aarteistoon, usein hyvin vahvalla sentimentaalisella korostuksella.

Nykyäänhän niitä tehdään molemmille sukupuolille, mutta naiset näyttävät selvästi vallanneen ensi sijan, mikä on sikäli luonnollista, että naaraan ensimmäinen kysymys on luonnon järjestyksen mukaan aina se, miltähän muiden silmissä näyttää. Miehet joutuvat yleensä parinvalinnan hyväksi suorittamaan jotakin, mutta naiselle näyttöarvo on olennaisin.

No, tällaiset asiat ovat tärkeitä. Nehän ratkaisevat parinvalinnan ja siis viime kädessä ihmisrodun kohtalon. Mihin suuntaan menemme, riippuu siitä, millaisia pareja mikin ryhmä tavoittelee. Ryhmän ulkopuolisia tatuoinnit ainakin karkottavat tehokkaasti.

Pariutumisessa tatuointikitschillä saattaa olla hyvinkin positiivinen merkitys ihmiskunnalle: kun kitsch-kategorian adeptit valitsevat toisensa, saavat he tarpeidensa mukaan ja muualla taso paranee.

Juu nou

 

Vieraat kielet ja sivistyssanat

 

Tolstoin Sodassa ja rauhassa esiintyy muiden hahmojen joukossa muutama tyhjänpäiväinen mitättömyys. Toinen on keskushenkilö Pierren kuvankaunis vaimo Hélène ja toinen on hänen veljensä Hippolyte (Ippolit).

Jälkimmäisellä on tapana sanoa aina ranskaksi asiat, joita hän ei ymmärrä, mutta haluaa antaa vaikutelman siitä, että ymmärtää itse asiassa niitä paljon syvällisemmin kuin venäjää puhuvat moukat. Kyseessä on siis panostaminen näyttöarvoon, poseeraus, jolle vieras, tosin koko venäläisen yläluokan siihen aikaan puhuma kieli antaa paitsi muotoa, myös sisällön.

Mitään sisältöähän tuo vieras kieli ei tietysti puheeseen lisää, mutta sellaisesta ei Hippolytellä olekaan mitään aavistusta, hänelle riittää vaikutelman tekeminen, hän pyrkii aina olemaan cool, kuten vastaavat henkilöt nykyisin sanoisivat.

Vieraiden kielten sekoittaminen omaan kieleen on tietenkin ikivanhaa perua. Aikoinaan, kun esimerkiksi rakas suomen kielemme vielä oli pelkästään talonpoikien äidinkieli, ei siihen edes kuulunut sellaisia sivistyskielten käsitteitä, joilla hoidettiin vaikkapa valtiollisia asioita. Talonpojan maailma oli kovin konkreettinen.

Suomen kieleen keksittiin sitten jo 1800-luvulla suuri määrä uusia sanoja, jotka viittasivat uuden maailman käsitteisiin. Monia asioita ilmaistiin kuitenkin yhä vieraskielisillä termeillä. Tietenkin kielessä myös oli ja oli aina ollut hyvin runsaasti lainasanoja, jotka yleensä kuitenkin olivat saaneet kotoisen hahmon ja tulleet osaksi normaalikieltä.

Noita muodoltaankin vieraita ja usein myös suomen kielen käytäntöjen vastaisia äänteitä sisältäviä lainasanoja ruvettiin meillä nimittämään sivistyssanoiksi, mikä on hieman huvittava termi, mutta kuvaa kyllä asiaa. Noita sanoja käyttivät enimmäkseen ne, jotka osasivat vieraita kieliä, mutta eivät osanneet pukea sanojaan aidosti suomenkieliseen asuun.

Yleensähän uusia asioita merkitseville sanoille pian löydettiin omakielinen vastine. Nästyykistä tuli pian nenäliina, taltrikista lautanen, ranskalainen assiette suomentui kätevästi asetiksi ja niin edelleen.

Mutta niin sanotut sivistyssanat eivät ole suinkaan sukupuuttoon kuolleet. Yleensä niitä ihan oikeasti tarvitaan sellaisissa yhteyksissä, joissa jonkin aihepiirin spesialistit puhuvat keskenään. Silloin kotimaisten vastineiden etsiminen käsitteille, joilla on tarkat merkityksensä siinä kielessä, joilla ne on luotu, olisi tarpeetonta ja jopa haitallista.

Filosofia on eräs tällainen. Jos puhutaan vaikkapa transkendenssista, apriorisuudesta tai irrationaalisuudesta, on niitä luultavasti turha ryhtyä suomentamaan. Se, joka niitä käyttää, oppii kyllä niiden merkityksen.

Onhan käännöksiäkin toki tehty. Mielestäni yksi aika epäonnistunut, mutta yleisesti käytetty termi on vaarinotto, joka on käännös saksan sanasta Wahrnehmung. Sillä on kuitenkin ilmeisesti pärjätty.

Sivistysssanoja eli laina- tai vierassanoja on tietenkin käytetty myös keikailuun ja poseeraukseen Tolstoin Hippolyten tapaan. Niillä on myös yhä uudelleen tavoiteltu jotakin maagista selitysvoimaa.

Muuan kasku kertoo saksalaisesta oppineesta, joka yritti selittää erään alueen takapajuisuutta ja luettelemiensa puutteiden huouksi lisäsi vielä: ”Und zuletzt muss man bemerken die allgemeine Pauwretehh”.

Köyhyys köyhyyden syynä ei kuulosta oikein vakuuttavalta, vaikka sen sanoisi toisellakin kielellä. Eri asia on, että yleinen köyhyys kyllä saattaa synnyttää pahan kierteen, josta on vaikea päästä eroon.

Silloin kun meillä yleisimmin luettiin pitkää saksaa ja kun sitä teki vain muutama prosentti ikäluokasta, oli monilla tapana aina silloin tällöin käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”Schade!”, ”Anno dazumal”, ”von alters her” ja niin edelleen. Inhoa tai paheksumista ilmaistiin elegantisti sanalla ”Usch!”

Nyt englanti on koko kansan tuttu. Se ei ole nykyajan latina siinä mielessä, että latinaa osasivat vain oppineet, jotka käyttivätkin vuosia sen pänttäämiseen. Englanti oli meilläkin merimiesten ja maailmanmattien kieli jo 1800-luvulla ja jo maailmansotien välisenä aikana se oli ylivoimainen populaarikulttuurin kieli.

Englannin kieli on tavallista selvemmin hybridi, jossa latinalainen, germaaninen ja kelttiläinen aines sekoittuvat, mutta pysyvät helposti havaittavina. Suomalaiset, joiden oma kieli ei kuulu mihinkään näistä ryhmistä, ymmärtävät yleensä hyvin heikosti englannin sanojen alkuperää elleivät ole opiskelleet latinaa.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten latina olikin meillä kaikille humanisteille pakollinen aine ja tuskinpa se ihan turha olikaan. Sehän tarjosi oikotien kaikkien romaanisten kielten ymmärtämiseen ja lisäksi vielä myös englannin ja monen muunkin kielen kehittyneempään osaan.

Latinan kieleen panostaminen oli meillä kansainvälisesti ottaen poikkeuksellisen suurta. Yleisradion latinankieliset uutiset Nuntii latini olivat todellinen kansallinen erikoisuus ja niitä pystyi lyhyelläkin latinalla hyvin ymmärtämään. Ulkomailla ne herättivät ihastusta.

Nyt ne yliopistoja johtavat kauppakamarinulikat, jotka ovat perineet itselleen vanhan ja kunnianarvoisan rehtorin tittelin, ovat lopettamassa kaikkialla latinan opetusta. Eipä sikäli, samaa tehdään italian ja jopa japanin kohdalla. Barbaria on palaamassa vauhdilla myös tällä alalla.

Mutta jotakin vielä sivistyssanoista. Niiden käyttäminen on usein ollut tapa keikailla, mutta ei suinkaan aina. Se on voinut olla myös heikon suomen kielen taidon merkki: kun asiaa ei ole osattu suomeksi sanoa, on se sanottu jollakin muulla kielellä.

Joskus sivistyssanat saattavat tosiaan välittää myös sellaisia asioita, joita ei suomalainen, tarkkakaan käännös korvaa. Silloin kysymys voi olla esim. jostakin klassisesta sitaatista, johon liittyy aivan tiettyjä sävyjä.

Mutta tämä on harvinainen poikkeus.

Nykyään on sen sijaan tullut tavaksi höläytellä sinne tänne englanninkielisiä sanoja, joilla on aivan tarkka suomalainen vastine ja joilla ei ole mitään muuta funktiota kuin ilmoittaa, että tämä poika/tyttö se puhuukin englantia ja arvattavasti ajatteleekin sillä kielellä, mikä oletuksen mukaan lisää tavattomasti hänen ymmärrystään asioista. Se on niin syvä, ettei se edes käänny suomeksi.

Niinpä kuulemme yhä uudelleen, että jokin on öbaut sitä tai tätä, että pari steppiä vielä tarttee ottaa, että baivövei on tapahtunut sitä tai tätä, että nyt vietetään häpihouria, kehotetaan jotakuta sanalla kamaan! tai suorastaan get ouvör it!

Tämä ilmiö sellaisenaan lienee ikuinen ja kuuluu tuon tolstoilaisen Hélène/Hippolyte-joukon tapoihin. Siinä tiivistyy pinnallinen poseeraus, joka pyrkii tuomaan esille ulkoisia muotoja, koska muutakaan esille tuotavaa ei ole.

Vertaistyhmien parissa tämä lienee varma keino päteä, mutta muille se antaa selkeän viestin siitä, miten tällaisen kielen käyttäjiin on suhtauduttava.