Taantumusmiehen muistelmia

Karhun muistelmat

Agathon Meurman, Muistelmia I. Kansa, Helsinki 1909. 295 s.

Kangasalan oraakkeliksi tai Kangasalan karhuksikin usein nimitelty Agathon Meurman on kiinnostava väriläiskä Suomen poliittisessa historiassa. Usein hänet sivuutetaan melko nopeasti ja luokitellaan vain vanhasuomalaiseksi taantumusmieheksi. Lukijalle jää helposti kuva patriarkasta, jonka ymmärrys ja elämänpiiri oli varsin ahtaasti ankkuroitunut agraariyhteiskuntaan ja sen perinteisiin ja joka piti kaiken kehityksen jarruttamista elämäntehtävänään.

Itse asiassa Agathon Meurman oli paljon kiinnostavampi henkilö, nimenomaan siksi, että hän tavallaan jäi maailmojen väliin. Hän syntyi ja kasvoi maalla, mutta ei kuulunut talonpoikaistoon, vaan joutilasluokkaan. Hänen äidinkielensä oli ruotsi, mutta hänestä tuli suuri suomalaisuuden esitaistelija. Hän opiskeli sekä Pietarissa että Suomessa ja oppi monipuolisesti tuntemaan isänmaansa aseman Venäjän keisarikunnassa. Valtiopäivillä hän kuului talonpoikaissäätyyn.

Muistelmat kirjoitetaan yleensä jälkimaailmaa varten ja ainahan ne tiettyjä tarpeita pyrkivät täyttämään. Meurmanille nousi kansallinen asia ja nimenomaan suomenkielisen kansan asia varsinaiseksi elämäntehtäväksi ja se toki hallitsee muistelmienkin jälkipuolta.

Ainakin yhtä kiinnostava on kuitenkin se kuvaus aikansa maailmasta ja sen muuttumisesta, jonka kirjoittaja antaa. Itseään hän kehuu korkeintaan peitetysti. Monessa kohtaa hän sen sijaan moittii tylysti omaa laiskuuttaan ja saamattomuuttaan, jopa tyhmyyttäänkin.

Useinhan ihmiset pukeutuvat repaleiseen viittaan peittääkseen turhamaisuuttaan, joka sentään pääsee rei’istä sopivasti pilkahtelemaan, mutta Meurmanin nöyrä perusasenne vaikuttaa aidolta. Se on ilmeisesti sukua niin sanotun katuvaisen aatelismiehen asenteelle, jollaisen tunnemme vielä omankin maamme suurten ikäluokkien historiasta.

Meurman oli ilmeinen kielinero, jonka kyvyt venäjän, ranskan ja latinan kielissä saivat tunnustusta. Ruotsia tai suomea ei hänelle sen sijaan äidinkielinä edes opetettu ja vasta Pietarissa kirjoittaja sai nähdä sen ihmeen, että venäjää äidinkielenäkin yleensä opiskeltiin.

Kuten vanhoilla fennomaaneilla yleensäkin, myös Meurmanilla oli suomenkielen taito aluksi melko heikko. Sen oppimista siivitti kuitenkin vakaumus siitä, että koko kansa olisi tuhoon tuomittu, ellei se sivistyisi. Sitä varten taas oli poistettava esteet suomenkielisen kansan yhteiskunnallisen nousun tieltä.

Meurman esittää credonaan, että ellei Snellmanin kansallinen herätyshuuto olisi tullut silloin, kun se tuli, olisi herrassääty ennen pitkää ollut venäläiskielinen, niin kuin se jo oli venäläismielinen. Sillä Venäjän suuruus ja valta, Pietarin loisto ja etevyys kaikissa suhteissa, tieteissä ja taiteissa, siinä oli, mitä heidän siellä olevat poikansa lakkaamatta saarnasivat.

Juuri vanhasuomalaisia itseään tämä joukko kuitenkin syytti nöyristelystä ja Pietarin tien kulkemisesta, mutta Meurmanin omatunto on tässä puhdas. Svekomaanit ne olivat, joille kansan tuleva denationalisaatio oli yhdentekevää. Seisomalla jäykästi omien, muka pyhien oikeuksiensa kannalla ja välttämättä kaikenlaisia solidaarisuuden osoituksia keisarille, he olivat vetämässä maata onnettomuuteen.

Jopa silloin, kun Aleksanteri II:n armon aurinko loisti suuriruhtinaskunnan yllä, pelättiin salaa tulevaisuutta, jossa Suomelle vielä kerran kävisi kuten Puolalle, jonka kokemista kauhuista kertovaa kirjaa luettiin suurimmassa salaisuudessa.

Mutta Meurmanin mukaan toivoa oli, ja Suomen tien oli oltava toinen. Tämä tapahtui snellmanilaisittain, kohottamalla kansan surkeaa sivistyksellistä ja taloudellista tasoa ja antamalla keisarille, mikä keisarin on.

Ajan suuret aatteet olivat toki tuttuja Meurmanille, joka näyttää olleen suuri kirjallisuuden tuntija, talonpoikaissäädyssä siis varsin harvinainen lintu siinäkin suhteessa.

Naisasian suhteen Meurman oli hyvin skeptinen ja nosti kaikille esikuvaksi sen sijaan oman vaimonsa, joka synnytti toistakymmentä lasta ja hoiti siinä samalla hyvin suurta taloutta, jossa lähes kaikki tehtiin kotona, kynttilöistä kankaisiin. Alexandra Gripenbergistä Meurman puhuu jopa arvostavasti, mutta muuten kaiken maailman Norat ja Papin rouvat saavat kuulla kunniansa.

Mueurman ei muutenkaan siekaile jakaessaan arvosteluja kohtaamistaan ihmisistä. Lähes heikkomielisiä tai muuten kaheleita tyyppejä näytti siihenkin aikaan riittävän kaikille yhteiskunnan tasoille ja asemiin. Suuresti arvostetuillakin ihmisillä oli rajoituksensa, alkaen jopa Snellmanista, Runebergista ja Topeliuksesta. Toki etenkin Snellmanin korvaamattomat ansiot nostivat hänen merkityksensä ainutlaatuiseksi.

Pappien keskuudessa Meurman tietenkin havaitsi runsaasti lurjuksia. Tähän aikaan papinvirka usein oli vain lihavien tulojen lähde, jollaisia ei säätyläisille ollut kovin paljon tarjolla. Runsaiden tulojensa päälle prelaatit usein vielä keittelivät viinaa, mitä Kangasalan karhu erityisesti vihasi. Viina näet esti kansaa nousemasta sivistykseen, ymmärsi Meurman, joka kyllä itsekin kertoo etenkin nuorempana aina olleensa kutsuilla ensimmäisenä juovuksissa ja muutenkin typerä.

Uskontoon Suomen sivistyneistö tunnetusti suhtautui 1800-luvun jälkipuoliskolla yleensä jo hyvin varauksellisesti. Meurman ei myöskään ollut mikään uskovainen, mutta kunnioitti esimerkiksi Snellmania, joka opetti poikansa noudattamaan uskonnollisia tapoja ruokarukouksesta lähtien. Vasta vanhempana saisi itse kukin omalla järjellään ratkaista Jumala-suhteensa.

Meurman toimi myös virsikirjakomiteassa ja siellä ”ajoi ulos perkeleitä”, joita vanhoissa sanoituksissa oli ylen paljon. Siihen aikaan asia herätti sivistyneistössä vastenmielisyyttä, mutta nykyistä lällärikamaa kuunnellessa alkaa kyllä jo toivoa, että vanhat virret otettaisiin taas käyttöön. Paljolta ne varmasti olivat kansalle myös sitä suorasukaista evankeliumia, jota se kaipasi.

Nykyään kirjastot kiirehtivät luopumaan kaikista sellaisista opuksista, joita ei ole viimeisten viidentoista vuoden kuluessa paljoa lainattu.

Tämä on vakava oire siitä pyrkimyksestä yleiseen tyhmentämiseen, jonka voi nähdä kaikkialla, tosi-TV:stä aina ajankohtaisohjelmiin. Toki suuri määrä klassista kirjallisuutta on jo kaikkien saatavana netin kautta. Kun vanhan suomalaisen kirjallisuuden määrä on niinkin pieni kuin se on, olisi varmaankin syytä pyrkiä saamaan kaikki loputkin netin kautta yleisön käytettäväksi. Elektronisessa muodossa se myös hyvin palvelisi tutkimusta.

Siihen saakka kannattaa pyrkiä tavalla tai toisella hankkimaan käsiinsä vanhaa kirjallisuutta. Sen lukeminen on suurella todennäköisyydellä paljon palkitsevampaa kuin Finlandia-palkinnolla kruunatun pupun pureskelu.

Kriisin aikaa

Demokratian kriisi ja verkkokalastus

Onnettoman vuoden 1918 jälkeen oli maa kyllästetty kostonhimolla ja meiltäkin löytyi aika paljon ihmisiä, joiden mielestä kalavelat olivat maksamatta, verivelka huusi taivaisiin ja tartti tehdä jotakin.

Ilmeisesti kuitenkin enemmän oli niitä, joiden mielestä ruumiita oli tehty aivan tarpeeksi ja jopa liikaakin ja oli aika yrittää jotakin muuta, esimerkiksi jatkaa sitä demokraattista perinnettä, jonka onneton kapina oli niin traagisesti katkaissut.

Onneksemme jouduimme suorastaan ulkopoliittisista syistä järjestämään taas kohta yleisen ihmisteurastuksen jälkeen normaalit valtiolliset vaalit, jotka jopa olivat varsin rehelliset. Maahan lyöty sosialidemokratia nousi taas kuin taikaiskusta ja tunnusti jopa demokratian periaatteet yleviksi ja oikeiksi.

Sen liepeillä kuitenkin kasvoi äärivasemmistolaisuus, joka paljoa kursailematta vannoi vallankumouksen nimiin ja piti tiivistä yhteyttä Moskovaan, josta käsin olisi odotettavissa merkittävää voimanlisää tarvittaessa.

Ajankohdan huomioon ottaen ei ole erityisen vaikea ymmärtää, että tuo liike, jonka Etsivä keskuspoliisi tiesi suorastaan sekaantuneen sekä sotilasvakoiluun ja aseiden salakuljetukseen, että suoranaiseen vallankumouksellisen nousun valmisteluun, herätti tietyissä piireissä voimakasta ärtymystä ja vihaa.

Vasemmistososialistien lehdet saivat kuitenkin ilmestyä, mikä monista tuntui suorastaan sananvapauden rienaukselta. Kannattivathan ne aatetta, joka toteutuessaan tekisi lyhyen tilin porvarillisen sanavapauden kanssa. Niinpä tuohon propagandaan päätettiin jollakin tavalla tarttua.

Koska poliittinen sensuuri soveltuu äärimmäisen huonosti minkäänlaiseen demokratiaan ja niihin perusoikeuksiin, joiden nimiin vannottiin, oli vääriksi tunnettujen mielipiteiden esittämisen vainoaminen kuitenkin verhottava jonkinlaisella viikunanlehdellä.

Sellaiseksi keksittiin ottaa analogia kalastuslainsäädäntöön. Liian pienisilmäisillä verkoilla kalastaminen oli kiellettyä eikä sellaisilla verkoilla voinut tehdä mikään laillista, joten ne oli oikeus takavarikoida. Näin sitten tehtiin myös laitavasemmiston sanomalehdille.

Käytetty analogia oli tietenkin ontuva, sillä tokihan myös vasemmistososialistien sanomalehtiä olisi voinut käyttää myös hyviin ja vaikka oikeistoa miellyttäviin tarkoituksiin. Siitä huolimatta tulkinta meni läpi eikä sitä tietääkseni missään oikeusasteessa purettu.

Kyseessä oli siis lain venyttäminen, mistä sen henki lienee paljonkin kärsinyt, mutta tällä tavalla saavutettua etua epäilemättä pidettiin suurempana kuin sitä tahraa, joka tietenkin tuli sananvapauden osalle. Niinpä moni riemuitsi.

Kommunistit, joita asia käytännössä koski, eivät vähästä lannistuneet, vaan aloittivat pian toiminnan uudella innolla, kunnes 1930-luvun ns. kommunistilait viimein tekivät lopun propagandasta, ainakin melkein. Käytännössä kommunistit toimivat tämän jälkeen sosialidemokraattisen puolueen sisällä sen eri järjestöissä ja lehdissä. Hetken tullen puolue taas repesi, kuten saatiin nähdä.

Niitä sananvapauden rajoituksia, joita 1930-luvulla tuli sekä äärivasemmiston että oikeiston osaksi, oli myöhemmin tapana hyvin pateettisesti paheksua. Tokihan sananvapaus joko on tai sitä ei ole. Mikäli jonkin suuntauksen äänenkannattajat kiellettiin, merkitsi se sitä, että tuon puolueen osalta ei vapautta ollut. Demokratiassa oli tahra.

Tuon tahran olemassaolo on myöhemmin myös hyväksytty. Demokratian kriisi oli vakava yhteiskunnallinen sairaustila, jota repivän ja valhellisen propagandan salliminen olisi voinut pahentaa. Itse asiassa suomalainen demokratia oli milteipä ainoa lajissaan selvitessään läpi suurten pulavuosien pelkillä kauneusvirheillä.

Kun yhteiskunta palasi normaalitilaan, ei mainitunlaisia poikkeusajan säännöksiä tarvittu. Rauhallisen kehityksen oloissa ne olisivat olleet skandaali. Niinpä yhteiskunnassa totuttiin siihen, että kommunistit julistivat vallankumouksen autuutta ja ajoivat sitä myös meidän maahamme, käytännössä legaalisin keinoin, joskaan ei ilman naapurin erilaista tukea.

Porvarillinen puoli oli 1960- luvulta lähtien altavastaajana ja hätää kärsimässä, kun lehdistön valtasivat vasemmistoradikaalit. Kaikenlaisen valehtelun ohella vasemmistolehdet kertoivat myös ikäviä totuuksia. Vasemmistolaisesta hegemoniasta tuli todellisuutta, eivätkä pahat puheet sosialismista olleet sallittuja, jonka jokainen ymmärsi.

Samaan aikaan jokainen, tai ainakin jokainen aikuinen ja täysipäinen käytännön ihminen ymmärsi myös jotakin muuta. Se, ettei kommunismin käytäntöjä saanut julkisesti arvostella, tarkoitti sitä, etteivät ne kestäneet arvostelua. Viestimien ylistyslaulut eivät tehneet Suomesta sosialistista, vaikka toisin olisi voinut kuvitella.

Kekkosen Suomessa ei ollut sensuuria, mutta kyllä sen sijaan itsesensuuri. Kukaan ei ollut liian tyhmä luullakseen, että tietyistä asioista saisi kirjoittaa mitä tahansa. Ruoskaa ei tarvinnut käytellä, sillä pelkkä uhka riitti tilanteessa, jossa osapuolet ymmärsivät pelin hengen muutenkin.

Kekkosen jälkeen vallitsi maassamme ehkä suurin sanavapaus koko historiassamme. Muutos ei kuitenkaan ollut radikaali. Verrattuna Bobrikovin aikaan myös 1920-luku oli ollut suurta vapauden aikaa ja verrattuna 1930-lukuun oli sodanjälkeinen aika kaikkine itsesensuureineen sentään lakien soveltamisen kannalta vapauden aikaa.

Jos sananvapautta joko on tai ei ole, voidaan sanoa, että sitä ei ollut Bobrikovin kaudella, eikä 1930-luvulla, jolloin tiettyjä mielipiteitä vainottiin systemaattisesti. Kekkosen kaudella ja sen jälkeen sananvapaus sen sijaan oli olemassa. Sen rajat määräsi käytännössä vain kansalaisrohkeus, jota kyllä ei kovin valtavasti esiintynyt.

Miten sen sijaan ovat asiat nyt? Poliisi on nyt vaatinut tunnettua MV-sivustoa kiellettäväksi, koska sitä on käytetty myös tarkoituksiin, joita voidaan määritellä rikollisiksi. Analogiaa pienisilmäisiin verkkoihin ei tällä kertaa ole esitetty. Epälukuinen määrä erilaisia rikkeitä ja kanteluita on sen sijaan ollut perusteena. Maailmansotien välisenä aikanakin sellaiset olivat tavallisia ja niistä yleensä saivat rangaistuksia toimittajat. Lehtiä ei sen sijaan suljettu, mikä on se erittäin merkittävä ero.

Lehden, tai tässä tapauksessa elektronisen viestimen sulkeminen ei ole mikään pikkujuttu. Itse asiassa se on jymyuutinen, jollaiselle löytyy historiassamme vain harvoja vastineita ja nekin enimmäkseen hyvin kaukaa.

Bobrikovin aikana sulkemiset tehtiin vieraan väkivallan toimesta ja myöhemmin, demokratian kriisin oloissa, vedottiin yleiseen yhteiskuntarauhaan ja maan turvallisuuteen. Asialle taputtivat jopa Urho Kekkosen kaltaiset AKS-läisliberaalit ja perusteena oli maanpetoksellisen toiminnan kieltäminen.

Mutta kuinka sen sijaan on nyt? Miten on mahdollista, että olemme näköjään taas tilanteessa, jossa valmistellaan kokonaisen viestimen kieltämistä, eikä siis ainoastaan oikeusjuttuja ja rangaistuksia sen sisältämien juttujen takia? Olemmeko todella tilanteessa, jossa maamme turvallisuus ei kestäisi normaalia sananvapautta, johon kuuluu kaikenlaisen informaation salliminen kenenkään sitä ennakolta estämättä, kuten perustuslaki asian ilmaisee?

Jos näin on, niin onko yhteiskunnan itsesuojelun takia sittenkään viisasta loukata sananvapautta sen sijaan, että annettaisiin sen toteutua ja luotettaisiin siihen, että ihmiset kyllä ymmärtävät, miten asiat ovat, vaikka sen kertominen olisikin käytännössä kiellettyä?

Laki mahdollistaa viestimen sulkemisen tietyissä oloissa, vahvistaa ainakin joku netissä juristin titteliä käyttävä kirjoittelija. Uskon asian näin olevan.

Laki kuitenkin tekee myös mahdolliseksi myös julistaa maa sotatilaan, mikä tietyissä oloissa on varmaankin paras mahdollinen ratkaisu, vaikka se rajoittaa suuresti normaaleja kansalaisen perusoikeuksia.

Sota-aikana valtio ohjasi julkista sanaa, sotasensuuri esti maata vahingoittavien tietojen julkistamisen ja mielialojen hoitoa pyrittiin aktiivisesti harjoittamaan salaisten verkostojen kautta.

Silloin maassa toteutettiin tietty yhdensuuntaistaminen, saksalaisittain sanoen Gleichschaltung. Pyrittiin puhumaan yhdellä äänellä ja välttämään sodan oloissa vahingollisia soraääniä. ”Demokratuuri” oli muuan tilannetta kuvaamaan keksitty sana. Valtion tiedoituslaitoksen johtajan mukaan puhuttiin myös puntilismista.

Se ei ollut totalitarismia, mutta olihan siinä tiettyjä totalitarismin piirteitä. Olennaista oli, että toimijat omaksuivat rajoitukset ja ohjauksen vapaaehtoisesti ja jopa mielellään. Mutta silloin elettiin totaalisen sodan oloissa, ei enempää eikä vähempää.

Sellaisessa tilanteessa oli pakko torjua pluralismi ja ajatus ristiriitojen tunnustamisesta ja sääntelystä niiden käsittelemisen parhaana keinona, sen ymmärsi jokainen.  Yhteiskunta ja valtio eivät olisi kestäneet sananvapautta tai ainakin ne olisivat saattaneet siitä suuresti kärsiä vallitsevan informaatiosodan oloissa.

Mutta mitäs aikakautta me nyt oikein elämme? Onko tämä sitä kuuluisaa infosotaa ja jos on, onko toiveita siitä, että rauhakin vielä tulisi? Milloin meillä on taas varaa sananvapauteen?

Eestirand

Eestirand

Prangli on viehättävä saari, joka sijaitsee suoraan Helsingistä etelään, Viron rannikolla. Kun lähtee Harmajalta suoraan pitkin 25. pituuspiiriä, joutuu sinne. Vieressä on pieni Kerin majakkasaari, jonka valon näkee yöllä vilkkuvan.

Tallinnaan kertyy Pranglista matkaa vähän yli kaksikymmentä meripenikulmaa, mutta sinne voi myös mennä yhteysaluksella, joka arkisin kulkee neljästi Leppneemen satamasta, Viimsin niemeltä.

Idyllisellä saarella on parikin pikku museota ja tietysti nykyään taas kirkko hautausmaineen. Itse asiassa hautausmaita on kaksi, joista toinen sijaitsee saaren kaakkoisosassa, paikassa jonka nimi näyttää olevan Eestirand. Nimi tuntuu luontevalta, sillä siellähän Viron manner häämöttääkin, sinisenä horisontissa.

Nimi tulee kuitenkin toisesta syystä. Kuten tunnettua, olivat kesä ja syksy 1941 katastrofaalisia puna-armeijan kannalta, eikä Viron rannikon ja Hangon valtaaminen auttanut punalipullista Itämeren laivastoa millään tavalla. Talvisota valtavine uhreineen osoittautui tosi paikan tullen mielettömyydeksi, joka pelkästään haittasi Neuvostoliiton sotilaallista ja poliittista toimintaa.

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto joutui tyhjentämään sekä Hangon tukikohdan että Tallinnan meritse. Kuuluu historian ihmeisiin, että molemmat onnistuivat lopulta niinkin vähäisin uhrein, kuin sitten tapahtui. Amiraalien piirtelemät rannikkotykistön ampuma-alat eivät käytännössä merkinneet yhtään mitään, kun punalaivasto teljettiin Suomenlahden pohjukkaan, jossa se pysyi vuoteen 1944 saakka.

Se siitä ”geopolitiikasta”, joka velvoitti tai suorastaan muka pakotti Neuvostoliiton jatkamaan venäläisen imperialismin perinteitä. Järjen käyttö olisi tässäkin tapauksessa ollut verrattomasti parempi vaihtoehto.

Mutta kun jumalat tahtovat ihmisiä tuhota, he vievät ensin järjen. Tallinnan evakuointiin liittyy niin paljon pauketta, rätinää ja kuolemankauhua, että se ansaitsee paikkansa kaikkien sotahistorian rakastajien suosikkien joukossa. Siinä kuoli eri arvioiden mukaan 6000 - 17000 ihmistä, kaikki hyvin dramaattisella ja ikävällä tavalla.

Elokuun lopussa Tallinnasta Kronstadtiin suunnanneisiin saattueisiin kuului jopa yli 200 eri kokoista alusta, joista upposi useita kymmeniä. Teoksessaan Tallinna lahing 1941. Grenader 2013, antavat Mati Õun ja Hanno Ojalo uponneiden luvuksi 91 laivaa. Valitettavasti minulla ei nyt tässä ole kläytettävissäni Merisodan pikkujättiläistä, joka voisi antaa lukuja vertailtavaksi. Joka tapauksessa nämä luvut sijoittuvat niin sanoakseni yläkanttiin.

Suurin osa laivoista upposi ajettuaan Jumindan niemen kohdalle laskettuun miinakenttään. Osan upottivat syöksypommittajat ja myös pinta-alusten hyökkäykset ja saksalaisten rannikkotykistö Jumindan niemeltä käsin antoivat oman säestyksensä helvetin kakofoniaan.

Kirjoittajat esittävät, että suomalaisten laskemien miinojen osuus kaikista olisi ollut jopa kaksi kolmasosaa, mikä ei taida pitää yhtä meikäläisten tietojen kanssa. Heidän esittämänsä luvut ovat muutenkin suurimmasta päästä.

Joka tapauksessa niin tässä kuin muissakin vastaavissa yhteyksissä rannikkotykistön tosiasiallinen merkitys ei lainkaan näytä vastanneen sitä, mikä sille annettiin ennen sotaa tehdyissä laskelmissa. Laivat saattoivat kiertää kauemmas merelle, käyttää hyväksi pimeyttä, laskea savuverhon ja niin edelleen. Silloin tosin vaarana olivat miinat ja lentokoneet.

Pinta-alusten rynnäköt saattuetta vastaan onnistui pakenija torjumaan sotalaivojen tulella ja suomalaiset sukellusveneet näyttävät osallistuneen tässä tapauksessa vain miinanlaskuun. Myös suomalaiset lentokoneet rynnäköivät tämän kirjan mukaan, mutta verraten laihoin tuloksin.

Mutta takaisin Pranglin ”Eestirantaan”. Siellä sijaitsee hautausmaa, jonne on haudattu samannimisen laivan haaksirikossa kuolleita uhreja. Avomerikalastuksen tukialus Eestirand oli ajan oloissa varsin suuri höyrylaiva, uppoumaltaan 4688 brt ja pituudeltaan 115 metriä.

Eestirand otti kirjan mukaan kyytiinsä 3300 virolaista puna-armeijaan mobilisoitua miestä kun se lähti kohti Kronstadtia 23. elokuuta 1941 eli useita päiviä ennen sitä suurta saattuetta, joka sitten tapasi kohtalonsa Jumindan niemen kohdalla.

Eestirand pääsi vain Pranglin kohdalle, kun se sai kimppuunsa saksalaiset syöksypommittajat. Yksi pommi läpäisi laivan ja räjähti sen alla, täyttäen tiheästi miehitetyn ruuman vedellä. Toinenkin pommi osui ja tappoi heti puolensataa miestä.

Osa miehistä hyppäsi veteen ja kuolleita lienee kertynyt noin 550 henkeä. Osa pelastettiin saattueen muihin laivoihin. Eestirand juuttui pohjaan parin kaapelinmitan päähän Pranglin rannasta. Kirjan mukaan sen kimppuun kävi silloin vielä suomalaisen tunnuksin varustettu kone, joka ei tosin aiheuttanut tappioita.

Seuraavana aamuna vietiin haavoittuneita maihin Pranglin miesten avulla. Kuolleet haudattiin sinne, missä nyt on ”Eestirannan” nimellä tunnettu kalmisto. Kuolleita ei kuitenkaan näytä sinne saadun kovin paljon.

Puna-armeijaan rekrytoiduilla virolaisilla ei yleisesti ottaen ollut mitään halua päästä sotimaan ja niinpä mukana olleilta venäläisiltä otettiin pois aseet. Kun muista laivoista yrittivät puna-armeijalaiset tulla Pranglille, heitä vastaan avattiin konekiväärituli, kertovat kirjoittajat.

Pelastuneiden avuksi saapui sitten mantereelta Erna-pataljoonan miehiä, jotka auttoivat haavoittuneita mantereelle. Pranglin miehet auttoivat muonituksessa luovuttaen muun muassa kymmenen tonnia (!) suolakalaa.

Eestirand-laiva koki siis kovan kohtalon ja saksalaiset pommittivat vielä sen hylkyäkin. Sen sijaan 2762 mobilisoitua pääsi haaksirikon ansiosta kääntymään takaisin Viroon, missä varsin monien lienee kyllä ollut pakko ryhtyä palvelemaan toista miehittäjää.

Eestirannan hylky hinattiin sodan jälkeen Koplin lahteen ja sieltä Paljassaareen, jossa se leikattiin romuksi.

Arvot ja tavallisuus

Arvojen taistelu ja tavallinen ihminen

Kylmää sotaa ei voitettu vain aseilla, vaan myös arvoilla, sanoi presidentti Obama Varsovan huippukokouksessa taannoin.

Presidentti paheksui myös populismin nousua. Monet johtajatkin ovat sellaista tarjonneet kansoilleen ja menestyneet erinomaisesti. Presidentin viestinä oli, että on tärkeää osoittaa kansalaisille tällaisten johtajien olevan väärässä, kertoo Helsingin Sanomat. Muuten, myös meidän Sauli Niinistömme oli nyt hyväksytty osallistumaan presidentin illalliselle.

Onhan tässä mistä olla huolissaan. Populistit nimittäin istuvat myös jo Naton pöydässä, siellä, minne me emme oikeasti ole vieläkään päässeet, siellä ytimien ytimissä.

On merkille pantavaa, etteivät kokouksen soraääniä olleet Niinistö tai hänen kaltaisensa, vaan natomaiden Kreikan ja Puolan päämiehet. Kokouksen isäntä, Puola, sai presidentiltä jopa varoituksen. Naton arvoyhteisössä on muitakin ongelmia, kuten Turkki ja myös Ranskan presidentin Hollanden viestit Venäjästä saattavat olla ristiriitaisia. Sit venia verbis.

Aika ongelmallinen arvoyhteisöhän Nato siis tuntuu olevan. Sen on joka tapauksessa ilmeisesti syytä puolustaa arvojaan, mitä ne sitten lienevätkään, sillä ainakin ne ovat erilaiset kuin ne, joita Venäjä edustaa.

Naton huippukokous on vain yksi ilmentymä aikamme ahdistavuudesta. On tietenkin lähdettävä siitä, että länsimaiset arvot ovat oikeita siinä muodossa, kuin ne kulloinkin ilmenevät Yhdysvalloissa. Voimmehan vain kuvitella, millaisen reaktion herättäisi kaikkeinkorkeimmissa pöydissä se, joka olisi jämähtänyt niihin arvoihin, jotka USA:ssa vallitsivat vaikkapa 1950-luvulla tai esimerkiksi vielä 1970-luvulla! Siinäpä se olisi varsinainen häirikkö!

Populistit, jotka mielistelevät kansaa ja pyrkivät noudattamaan sen mielipiteitä, ovat nähtävästi todella aikamme todellinen vaara ja destabilisoiva tekijä. Ongelmasta tekee erityisen pirullisen se etteivät sen takana kuitenkaan viime kädessä ole vain johtajat, vaan heidät valtaan äänestänyt kansa itse.

HS:n kolumnisti Terho Pursiainen nousee kolumnissaan tavallisuuden tyranniaa vastaan. Hän ottaa sinänsä klassisen esimerkkinsä hieman kaukaa eli Aksel Sandemosen 1930-luvun romaanista.

Sivumennen sanoen, Sandemosen Jante ei ole norjalainen pikkukylä, vaan tanskalainen pikkukaupunki Nyköping, joka sijaitsee Jyllannissa Limfjordin rannalla ja on tunnettu äyriäisherkuistaan.

Turistin mielestä paikka on aivan hurmaava, mutta epäilemättä kirjailija tunsi asian paremmin kuvatessaan siellä kerran vallinnutta ahdistavaa ja samanlaistavaa henkeä.

Jante oli yhdenmukaisuuden painetta olennoiva yhteisö ja kuului siis siihen aikaan, jolloin sosiaalinen vaihto oli vähäistä ja yhteiskunta toimi sen mukaisesti.

Noista päivistä lähtien maailma on muuttunut rajusti, kuten jo Erik Allardt oikein ennusti. Yhteiskuntamme on nykyään pluralistinen ja lienee hyvin vaikeaa löytää enää paikkaa, jossa tuon menneen maailman henki vallitsee. Ainakaan sinne ei ole pakko jäädä.

Syystä tai toisesta kolumnisti joka tapauksessa on ottanut tällaisen muinaisjäänteen tähtäimeensä ja hyökkää tavallisuuden kimppuun. Sellaista on toki muuallakin kuin Suomessa, mutta eipä se siitä parane.

Tavallisuus ilmenee näköjään ainakin naisvihana, jota ilmaistaan tarkemmin selostamattomilla kuvottavilla tavoilla sosiaalisen median viemäreissä. Myös maahanmuuttaien sekä toisten seksuaalisen suuntautumisen erilaisuus ovat tavallisuuden hyökkäysten kohteena. Epätavallisuushan se on, joka näissä junteissa aiheuttaa tämän reaktion.

Sivumennen sanoen, juntti on termi, joka muistini mukaan tuli käyttöön 1970-luvulla ja jota nimenomaan käytettiin Helsingin ympäristökuntien, erityisesti Vantaan asukkaista. He näet eivät täyttäneet kaikkia oikeiden stadilaisten pikkukaupunkiegon omalle piirilleen kehittämiä kriteereitä.

Mutta tavallisuudesta puhuen, se ei kolumnistin todistuksen mukaan enää ole hillittyä eikä hurmaavaa, kuten aikoinaan oli porvarillisuus. Syynä on se, että aikamme teknologia on tehnyt jokaisesta oman elämänsä päätoimittajan. Jätkät ovat pilanneet jo tavallisuudenkin!

Ennen muinoin epätavallista tyydyttiin paheksumaan työpaikan kahvihuoneissa, mutta nyt tavallinen rahvas menee ja kirjoittaa oksennuksensa nettiin, jota koko maailma pääsee lukemaan.

Uustavallisuus ei ole hillittyä. Koko hiljainen enemmistö ei kyllä ole noussut rähjäämään. Tolkun  ihmisten vastuu on kuitenkin siinä, että he antavat militantin tavallisuduen rähjätä nimissään. Tämä hiljaisuus on kuitenkin äärimmäisyyksien kutupaikka.

Ilmeisesti siis tolkun tavallisten pitäisi nousta yhtenä henkilönä pois hiljaisuudestaan ja vastustaa noita tavallisia rähjääjiä.

Muuan ongelma on kuitenkin jäljellä: ehkäpä se tuntematon enemmistö ei olekaan noita tavallisia äänensä käyttäjiä vastaan vaan niiden puolesta? Mistä tiedämme, mitä mieltä enemmistön pitäisi demokratiassa olla? Pitäisikö meidän kysyä asiaa presidentiltä?

Kolumnin lopussa todetaan, että Brexit on todellisten, tavallisten, kunnollisten ihmisten juhla. Tätä mieltähän kaikkien demokratiaa kunnioittavien kai on oltava, pitipä äänestystuloksesta tai ei.

Ehkä kolumnistikin siis oikeasti tunnustaa, että demokratiassa tavallisille ihmisille on annettava mahdollisuus ilmaista nimenomaan oma mielipiteensä asioista, olipa se sitten tavallinen tai vähemmän tavallinen. Jälkimmäisten kohtalona on saada puolelleen vähemmän kannatusta.