Diktatuurin menetetty maine

Diktaattorien asema historiassa

Suomen historia tuntee vain yhden diktaattorin. Kyseessä oli Kullervo Manner, jolle kansalaissodan loppuvaiheessa myönnettiin tämä arvo ja asema.

Pidän todennäköisenä, että nimikettä ”diktaattori” haluttiin käyttää nimenomaan siihen liittyvän demokraattisen konnotaation johdosta. Rooman valtakunnassa diktaattorin valtuudet saattoi senaatti myöntää yhdelle henkilölle, kun oli tarpeen puolustaa valtakuntaa tehokkaasti ja keräten puolustukseen liittyvät valtuudet yksiin käsiin.

Kuten Titus Livius (Ab urbe condita) kertoo, että Hannibalin ahdistellessa Rooman portteja, valittiin diktaattoriksi Fabius Cunctator eli vitkastelija. Lisänimen hän tosin sai vasta sittemmin ja sen johdosta, miten hän diktatuuriaan käytti. Hänhän karttoi täysimittaista taistelua karthagolaisten kanssa ja pyrki pikemmin näännyttämään ja kuluttamaan vihollisen voimia, kuin käymään epävarmaan ratkaisutaisteluun.

Diktatuurilla oli tuolloin kuitenkin huomattavat rajoituksensa. Fabiuksen vitkastelu suututti mielestään urhoollisempia sieluja ja joksikin aikaa valittiin myös toinen diktaattori, mikä tietenkin vei pohjan pois koko diktatuurin perusajatukselta. Niinpä kärsittiin kaksi katastrofaalista tappiot, Trasimenus-järvellä ja Cannaessa. Jälkimmäistä on ollut tapana pitää kaikkien tuhoamistaistelujen äitinä.

Fabiukselta ei parjaajia puuttunut ja mielestään urhoollisemmat olivat tietävinään ja peräti muka osoittivat, että diktaattorin strategia oli sekä tuhoisaa että kunniatonta. Siihen kuitenkin ymmärrettiin palata sen jälkeen, kun oli saatu kovimmat mahdolliset opetukset. Lopulta kiitos seisoo ja Fabiusta ylistettiin valtakunnan pelastajana: unus homo cunctando nobis restituit rem! Yksi ihminen pelasti valtiomme vitkastelullaan!

Ei ollut siihen aikaan helppoa olla diktaattorina, kun Rooman tasavallan kaikki instituutiot olivat toiminnassa ja sen loputtoman juonitteleva poliittinen eliitti teki parhaansa vetääkseen asioita omaan suuntaansa ja vahingoittaakseen diktaattoria.

Mutta ajatus diktaattorista, joka on samaan aikaan demokraattinen ja pystyvä yhdistämään kaikki valtion resurssit, jäi elämään. Niinpä se otettiin halukkaasti käyttöön ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun demokratia näytti tuottavan vain loputonta turhautumista ja lämmintä ilmaa, jota oraattorit päästelivät puhujapöntöistään.

Diktatuuri pantiin toimeen useassa maassa ja se alkoi nykyaikaisen valtion mahtikeinoja käytettäessä muistuttaa pikemmin tyranniaa kuin roomalaisaikaista tasavaltaista erityisinstituutiota. Diktatuurien suosiosta sinänsä ei liene erityistä epäilystä. Parhaimmillaan niin Hitler, Stalin kuin Mussolini varmaankin nauttivat kansan enemmistön aitoa kannatusta, josta osa oli hurmoksellista, lähinnä chauvinistista uhoa, joka vetosi pienen ihmisen tarpeeseen päteä ja assosioitua elämää suurempiin kokonaisuuksiin.

Jotkut saattavat ihmetellä, miksi puna-armeijan hyökkäyksen päätepisteenä Berliinissä oli nimenomaan parlamentti, Reichstag, eikä Hitlerin päämaja, vaikka parlamentti sentään edusti sitä kansanvallan elementtiä, joka kolmannessa valtakunnassa oli saanut jäädä toimimaan. Kysymys on turha, sillä juuri siksi se kohteena olikin. Hitlerin diktatuuri oli parlamentin siunaamaa ja sieltähän se pahan juuri siis myös oli hävitettävä.

Rooman tasavalta loppui uskomattoman alastomaan saalistamiseen, jossa puolueet yksinkertaisesti rahastivat itselleen mahdollisimman paljon verotuloja ja omaisuutta ja tarvittaessa lahjoivat äänestäjiä tai murhauttivat kilpailjoita proskriptioilla. Tyrannivaltaa ei kuitenkaan haluttu, sen rasitteista johtuen. Tarquinius Superbus oli, kuten jo lisänimi osoitti, hairahtunut hyveestä ja Sullan tapaiset tyrannit kauhistuttivat kansaa, vaikka Caesar ja hänen triumvirinsä olivat tuskin sen parempia saati vähemmän häikäilemättömiä.

Mutta kansalaissodan hävitysten masentama kansa antoi vallan luisua yksiin käsiin, kun se näytti tarjoavan pelastuksen loputtomalta tuhoamiselta ja niinpä Caesar perusti prinsipaatin, mikä merkitsi tasavallan muuttumista siten, että sen kaikki avainasemat keskitettiin yhdelle miehelle.

Nykyisin näemme jälleen usein tapahtuvan, että valta valuu yhden henkilön käsiin, vaikka valtiomuoto ja jopa valtiosääntö säilyy demokraattisena. Sana diktaattori ei kuitenkaan ole ollut käytössä, koska se taannoin joutui huonoon huutoon, vaikka tarkoituksena lienee ollut käyttää sitä nimenomaan eufemismina ja välttää näin esimerkiksi tyrannin titteliä.

Tyrannikin oli toki aikanaan sinänsä neutraali nimitys, mutta kreikkalaisen maailman tasavaltaisissa osissa se sai huonon maineen, kun siellä nimenomaan katsottiin, että kreikkalaiset eroavat barbaareista siinä, että heillä valtaa käyttävät monet eikä harvat. Ajatus osallistavasta valtiosta oli siis olemassa jo ennen Acemoglun ja Robinsonin kirjaa. Jopa militaristinen ja totalitaarisuuteen pyrkivä valtio, tunnetuimpana Sparta, karttoi tyranniaa valtiomuotona.

Mutta ajan mittaan ajatus tyranninmurhan oikeutuksesta vahvistui niin oppineiden keskuudessa kuin kansalaisten tajunnassa ja yhä uudelleen yksinvaltiaat saivat maistaa tikaria tai miekkaa, Caesar yhtenä heistä. Vieläpä Abraham Lincolnin murhaaja huusi tekonsa tehtyään latinaksi ”Sic semper tyrannos!” Näin aina käyköön tyranneille!

Nimikkeet vaihtelevat historiassa. Keisaria ei ole yleensä mielletty tyranniksi eikä hän myöskään ole pelkkä diktaattori. Kun keisarivalta muuttui käytännössä perinnölliseksi, hän alkoi asemaltaan muistuttaa kuningasta tai tyrannia, joka oli vähäisempien kuninkaiden suhteen ylempi, kuten ajatus universaalimonarkiasta edellytti. Venäjän keisari oli yksinkertaisesti monarkki, joka hallitsi Venäjän valtakuntaa.

Mikä sen sijaan mahtaisi olla Putinille sopiva titteli, joka kuvaisi hänen asemaansa ultrademokraattista perustuslakia noudattavan valtion yksinvaltaisena päämiehenä? Muodollisesti presidentti tietenkin riittää, sillä muita suuria valtaoikeuksia (diktaattori, pontifex maximus ym.) presidentillä ei ainakaan periaatteessa ole. Presidenttti, praesidens eli edessä istuva on alun perin viitannut henkilöön, joka on primus inter pares eli ensimmäinen vertaistensa joukossa.

Tämä ajatus, joka pohjautuu utopistiseen egalitarismiin on toki lähes kaikista itseään kunnioittavista valtioista jo hävinnyt. Meillä jo Ståhlberg huolehti siitä, ettei valtion kunniaa ja arvoa edustavaa päämiestä kohdella samoin kuin ketä tahansa poliitikkoa ja oli tietenkin oikeassa. Olihan hänellä todellisen monarkin valtuudetkin. Sittemmin meillä on takaperoisesti siirrytty kohti sitä tasa-arvoisen juonittelun ja vatuloinnin demokratiaa, josta juuri vahva presidentti-instituutio oli pelastus.

Putinin asema perustuu tietenkin hänen moniin perustuslain takaamiin valtuuksiinsa ja kansansuosioonsa, mutta myös hyvin paljolta siihen, että virkakoneisto pyrkii toteuttamaan politiikkaa, jonka arvellaan miellyttävän näköjään loputtomasti hallitsevaa presidenttiä. Näin tapahtui myös diktatuurien aikana niin Neuvostoliitossa kuin Saksassa, joissa molemmissa toteutettiin puolueen organisoimaa totalitarismia. Sellaisesta ei Venäjällä ainakaan vielä kannattane puhua. Toki aika näyttää.

Puolueen sijasta keskeinen vallan tuki ja vipusin ovat Venäjällä niin sanotut erikoispalvelut, mikä tuo myös mieleen erinäiset idän ja etelän valtiot. Tämä, joukko, jota jokunen aika sitten kunnioitettiin itsekehuisella tittelillä ”uusi aristokratia” on siellä sen verran tärkeä vallan elementti, ettei kenties ole aivan väärin puhua ”sekurokratiasta”, kuten ainakin Suomessa on myös tehty.

Joka tapauksessa voimme todeta, että diktatuurien kumoaminen monissa sellaisissa maissa, missä yhteiskunta ei rakennu yksilöiden, vaan sukujen, klaanien ja uskonnollisten ryhmien pohjalle, ei ole lisännyt mitään olennaista hallinnon tehokkuuteen tai rationaalisuuteen. Arabikevät on luonut vertaansa vailla olevan kaaoksen, joka on lopetettava tavalla tai toisella, koska sitä vaatii kaikkialla suuren enemmistön etu.

Nykyään saattaisi tuntua kauhistuttavalta, jos niitä uusia järjestelmiä, jotka esimerkiksi Pohjois-Afrikassa tulevat entisten tilalle, nimitettäisiin diktatuureiksi, mutta mikäpä estää keksimästä uusia nimikkeitä. Mieleen tulee esimerkiksi meilläkin sodan aikana käytössä ollut sana demokratuuri.

Mies menneisyydestä

Aika aikaa kutakin

Jokainen historian harrastaja tuntee sen talvisodan propagandalehtisen, jossa Mannerheim on kuvattu puukko kädessä veressä kahlaavaksi pyöveliksi ja häntä nimitetään mm. ”Nikolai Verisen palkkarengiksi”.

Vastuunalaiset propagandatyöntekijät siellä rajan itäpuolella mahtoivat kuvitella löytäneensä Mannerheimin menneisyydestä todellisen herkkupalan, jonka oli pakko tehota ainakin jossakin määrin. Olivathan tiedot yleensä oikeita, vaikka sävy nyt oli mitä oli, eihän se voinut tällaisessa yhteydessä asiallisen kunnioittavakaan olla.

Se oli väärin arvattu. Neuvostoliiton talvisodan propagandassa ei toiminut mikään. Disinformaatiokampanja, joka aloitettiin jo kuukauden verran ennen hyökkäystä, teki kaiken väärin. Suomalaiset jättivät sen viisaasti omaan arvoonsa, jolloin myös varsinainen informaatiosota jäi syntymättä tai ainakin lykkääntyi vihollisuuksien aloittamiseen saakka, vaikka neuvostoliittolaiset alan esitykset muuta aikoinaan väittivätkin.

Tärkeintä oli, että totuus oli Suomen puolella ja että koko se perusasetelma, josta käsin hyökkääjä toimi, oli niin läpinäkyvän valheellinen. Suomessa ei ollut vallankumouksellista tilannetta eikä kansa ollut hylännyt ”rahavaltaista” hallitustaan -syystä tai toisesta. Saksan kanssa tosiasiallisessa liitossa oleva itäinen naapuri, joka oli lähtenyt selvän imperialistisen politiikan tielle, ei herättänyt maassamme minkäänlaista sympatiaa saati luottamusta ja siihen oli paljonkin syitä, joita ei voinut pois selitellä.

Eipä edes se ”Suur-Suomen” toteuttaminen, joka julistettiin 2.12.1939 tehdyllä lahjoituksella, jaksanut ketään elähdyttää. Oli toki hienoa, että siinä kaunopuheisesti tunnustettiin itse idean oikeutus, mutta eihän sen toteuttaminen kansan syviä rivejä tai edes vakavasti otettavia puolueita liikuttanut millään lailla. Sekin oli paha erehdys, kuten Poika Tuominen sittemmin arvioi.

Mutta oli tuossa propagandavyörytyksessä aina jokin osa tottakin, ehkä peräti se toinen puoli, josta sananparressa kerrotaan. Mannerheim oli periaatteessa hyvin haavoittuvainen hahmo monestakin syystä.

Mannerheim, toisin kuin vaikkapa Paasikivi, ei ollut ainoastaan tehnyt Suomen puolesta ja sen hyväksi yhteistyötä keisarillisen sortovallan kanssa, vaan suorastaan palvellut keisaria, jopa aivan henkilökohtaisesti tämän seurueen jäsenenä. Maailmansodassa Mannerheim oli taistellut Venäjän puolesta Saksaa vastaan ja halunnut värvätä laajemmaltikin suomalaisia suurta isänmaata puolustamaan.

Äidinkieleltään ruotsalaisena ja taustaltaan yläluokkaisena hän periaatteessa edusti vielä silläkin tavalla kansan enemmistön näkökulmasta sortovaltaa ja sopi hyvin punakapinan säälimättömän tukahduttajan rooliin. Oli syytä olettaa, että hyvinkin puolet kansaa jollakin logiikalla piti häntä ainakin osittain vastuullisena siitä verilöylystä, joka maassa nähtiin keväällä 1918.

Mutta ei. Täysin riippumatta vihollisen lokakampanjasta tai ehkä pikemminkin sen avustamana Mannerheim nousi Suomen vapaustaistelun kiistattomaksi symboliksi ja hänen kilpensä vain kirkastui. Miten tämä oli mahdollista?

Raamatusta muistamme Sauluksen, joka oli syntisistä suurin, ainakin oman, luultavasti asiantuntevan arvionsa mukaan. Kohtaus Damaskoon tiellä, mihin liittyi suomusten putoaminen hänen silmistään, aiheutti täydellisen kääntymyksen. Entisestä kristittyjen vainoojasta tulikin heidän johtava hahmonsa. Kyseessä oli siis uudestisyntyminen ja entisen, väärän elämän kiroaminen ja hylkääminen.

Mannerheimin elämästä emme voi löytää mitään vastaavaa käännekohtaa. Venäjää hän palveli, kuten sanotaan, uskossa ja totuudessa, nimenomaan sitä tsaarin Venäjää, jonka kaartinrykmenteissä keisarillisen perheen jäsenet olivat kunniakomentajia. Vasta demokraattisen helmikuun vallankumouksen jälkeen Mannerheim kertoo armeijansa kunniakkaan asepuvun käyneen hänelle vastenmieliseksi, mitä hän ei kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana olisi koskaan voinut uskoa.

Ammattisotilaan silmin oli uusi ”demokraattinen” armeija tietenkin kaiken oikean sotaväen irvikuva ja upseeristo oli siellä alttiina roskajoukon vihalle ja jälkimmäistä mielistelevä hallitus jopa palkitsi noita huligaaneja ja murhamiehiä. Kun vanha armeija kotoisine rykmentteineen hävisi ja keisari luopui vallasta, ei Mannerheimilla enää ollut syytä lojaalisuuteen Venäjää kohtaan, vaikka hän tietenkään missään tapauksessa kuulunut suomalaisiin nationalisteihin.

Ilmeisesti Mannerheimin voi arvioida olleen sisimmässään yhden noista vanhoista aseveljistä, Venäjän kansalaissodan valkoisista kenraaleista aina siihen saakka, kunnes hän kesällä 1919 luopui ajatuksesta hyökätä Pietariin bolševikkien lyömiseksi siellä. Ei hän toki olisi enää Venäjän armeijaan palannut, mutta yhteistyö valkoisten kenraalien kanssa näytti sopivalta strategialta myös Suomen kannalta ja täällähän hänestä oli tullut ykkönen, talonpoikaisarmeijan komentajasta valtionhoitajaksi noussut aristokraatti, tosin vain vapaaherra eikä suuraatelia, kuten hän itsekin ymmärsi, mutta suuressa roolissa pienessä maassa.

Talvisodan alkaessa Mannerheimin hahmoa pidettiin tärkeänä yhdistävänä symbolina, vaikka epäilijöitäkin oli. Kun kertaalleen jo eroa hakenut sotamarsalkka sitten ryhtyi epätoivoisen taistelun johtohahmoksi, meni kaikki aivan nappiin. Marsalkan henkilö ei hajottanut suomalaisten rivejä vaan päinvastoin. Tuskinpa jääkäriupseereista, noista vanhoista vihollisista, olisi löytynyt ketään läheskään yhtä maagisen karismaattista hahmoa johtamaan taistelua.

Otto Ville Kuusisen surkea ”kansanhallitus” jäi farssiksi ja sen tärkein merkitys lienee ollut, että se sulki ovet rauhanomaiselta ratkaisulta. Koko Suomi aiottiin siis ilmeisestikin ottaa sen avulla kokonaan olivat vaihtoehtoina kaiken menettäminen tai taistelu. Jälkimmäinen ei järkevän arvion mukaan voinut luvata muuta kuin turhia uhreja, mutta sitä käytiin käsittämättömän tarmokkaasti ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä, siinä menestyttiin.

Siitä lähtien suomalaisilla on ollut tiettyjä komplekseja, jotka liittyvät heidän näkemyksiinsä Suomesta yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Ulkomaalaisille asiaa ei kannata yrittääkään selittää, mutta sen merkitys on yhä havaittavissa kaikkialla kansallisessa tietoisuudessamme.

TV-formaatissa ”Suurin suomalainen” Mannerheim voitti äänestyksessä ilman vakavaa kilpailijaa. Tuskin siinä on mitään kummallista, että voittaja poikkesi joka suhteessa niin täydellisesti häntä äänestäneistä kansalaisista. Kukapa nyt ihan todella ihailisi itseään niin varauksettomasti, että pitäisi sankarinaan sitä, joka on mahdollisimman suuressa määrin hänen kaltaisensa?

Tuossa ohjelmassa oli kandidaatteja tarjolla joka makuun, alkaen (?) Spede Pasasesta ja päättyen Tarja Haloseen. En muista oliko joukossa Martti Innasta, mutta yksipuolisuudesta ei sankarigalleriaa voinut moittia. Miksi juuri Mannerheim voitti niin ylivoimaisesti? Ehkä siksi, että hän ei ihmisten mielikuvissa enää ole ihminen, vaan rintakuva kansakunnan kaapin päällä. Mutta luultavaa on, että tulos olisi ollut sama jo vajaat sata vuotta sitten, 1940-luvulla. Vuonna 1919 kenraalin hahmo vielä jakoi kansaa pahasti, kuten vaaleissa nähtiin.

Kun journalistit aina välillä yrittävät repiä sensaatiota siitä, että Mannerheim oli nuorena huligaani ja vanhempana keikaroiva naissankari, ehkäpä peräti homokin, ei pronssiin valettuun pystiin jää mitään tahroja, se on kuin teflonilla päällystetty. Mannerheimin muka kelvoton sotataito ja muut puutteet eivät erityisemmin kiinnosta kansan syviä rivejä, ei myöskään se, että hän ensimmäisenä alkoi presidentiksi päästyään tai jouduttuaan hahmotella eräänlaista YYA-linjaa bolševikkien suuntaan, vaikka oli niitä aina synkästi vihannut ja halveksinut.

Mannerheim oli sentään se, jonka johdolla Suomi selvisi sodasta niin kunniakkaasti kuin se selvisi. Hänen johdollaan julistettiin sota Saksalle ja saatiin armeija siihen mukaan ilman että se hajosi. Ehkä hänellä oli puutteensa ja virheensä, mutta entäs sitten. Stalin piti Mannerheimia arvossa ja niin tekivät muutkin maailman mahtavat. Historioitsija John Lukacs mainitsee Mannerheimin yhtenä niistä hahmoista, jotka barbaarisella aikakaudella vielä säilyttivät muistoa menneestä, hienommasta todellisuudesta, kuin jalon konjakin tuoksu, joka on jäänyt pulloon, vaikka itse juoma on jo loppunut…

Tietenkin nyt, tämän päivän keskustelua seuratessa tulee mieleen, että jos Mannerheim vielä eläisi, vaadittaisiin varmasti, että hänet olisi alistettava lustraatioon. Olihan tämä mies palvellut maan vihollista silloin, kun se pahimmillaan sorti maata ja sen vapautta. Vai eikö vaadittaisi? Miksi muka ei?

Eriarvoisuus ja yhdenvertaisuus

Eriarvoisuus

Joskus nuorempana usein kiusaannuin älyttömästä kielenkäytöstä. Jotkut julistivat, että oikeus syödä leipää syntyy leivästä, toiset valittivat, että erilainen varallisuus ja muut seikat tekivät ihmisistä eriarvoisia. Monet puhuivat itseisarvosta, kun tarkoittivat arvoa sinänsä ja niin edelleen.

Mutta hyväksykäämme nyt nuo idioottimaisuudet, ovathan ne vakiintuneita. Jokainen ymmärtää nykyään, ettei itsellinen enää oikeasti tarkoita itsellistä (talollisen vastakohtana), vaan päinvastoin itsenäistä, politiikassa reivaaminen nyt kerta kaikkiaan liittyy kurssin muuttamiseen eikä purjeiden pienentämiseen ja niin edelleen.

Merkitköön siis myös eriarvoisuus vaikkapa varallisuuden ja tulojen epätasaista jakaantumista. Ehkäpä tämä kielenkäyttö ei sentään vaikuta käsityksiimme ihmisten arvosta tai peräti muuta itse asiaa. Ei kai Amerikassakaan tarkoiteta, että ihminen on viidenkymmenen miljoonan dollarin arvoinen kun sanotaan, että he’s worth $50 million. Tai mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa inequality on nyt se asia, joka on kiinnostanut arvossapidettyä Foreign Affairs-julkaisua. Ronald Inglehart, joka tunnetaan World Values Surveyn tutkijana, kirjoittaa (1/2016) laajojen kansainvälisten vertailujen tuntijana siitä havaitsemastaan trendistä, jonka mukaan modernisaation kehittyessä niin sanotut postmaterialistiset arvot ajavat taloudellisten edelle. Ihmisen itsetoteutuksesta tulee tärkeämpää kuin rahan haalimisesta hinnalla millä hyvänsä ja jostakin syystä tässä vaiheessa myös suvaitsevaisuus lisääntyy hyvinvoivissa piireissä. Myös ympäristöön, sukupuoleen ja maahanmuuttoon liittyvät asiat tulevat tärkeiksi.

Nämä trendit aiheuttavat sen, että sosioekonomiset tekijät eivät enää näyttelekään politiikassa pääosaa. Osa vanhaa työväenluokkaa kannattaakin entisen oikeiston arvoja. Osa vanhasta koulutetusta ja hyvin ansaitsevasta väestöstä taas putoaa taloudellisesti hankalaan asemaan, eikä uusi ”tietotalous” näytä pystyvän vetämään hyvin toimeentulevaan piiriinsä kovinkaan paljon väkeä.

Huippupalkat joka tapauksessa ovat nousseet huimasti. Vuonna 1965 toimitusjohtajien palkat 350 USA:n suurimmassa yrityksessä olivat 20 kertaa keskimääräistä työläisen palkkaa korkeammat. Nyt (2012) suhdeluku on 273…

Jostakin syystä siis näyttää siltä, että jotkut ihmiset vain tässä postmaterialistisessa maailmassakin jaksavat olla kiinnostuneita rahastakin, elleivät nyt suorastaan sairaalloisen addiktoituneita siihen. Tai sitten he ovat vain joutuneet mielettömän koneiston uhreiksi, joka työntää heille monikertaisesti enemmän rahaa, kuin he pystyvät järjellisesti käyttämään, mutta tämä nyt on omaa tulkintaani.

Vaikka postmateriaaliset arvot siis nyt ovatkin moniaalla (ei siis monessa paikassa) syrjäyttäneet materiaaliset, näytttää Inglehartista siltä, että suunta vielä kääntyy. Eriarvoisuuden vähentäminen on yhteiskuntien elinkelpoisuuden ehto, ja vaikka juuri tällä hetkellä tilanne ei näytä kovin hyvältä, uskoo Inglehart, että demokratiat ovat niitä, jotka pystyvät tekemään sen, mitä pitää.

Francois Bourguignon, entinen Maailmanpankin pääekonomisti kirjoittaa samassa lehdessä eriarvoisuudesta ja globalisaatiosta. Muuan peruspointti on hyvin tunnettu, mutta toistamisen arvoinen: koko maailman mittakaavassa eriarvoisuus on viime vuosikymmeninä vähentynyt, vaikka se monessa maassa on kasvanut huimasti.

Gini-indeksi, jonka arvo 1 tarkoittaa täydellistä eriarvoisuutta (yksi ihminen saa koko maan tulot) ja arvo nolla täydellistä tasaamista (jokainen saa saman verran), on suosittu tulonjaon mittari. Suomessa kerroin on ollut EU:n pienimpiä ja jopa pienin, vähän yli 25. Muualla EU:n piirissä se myös yleensä pysyttelee siinä 30:n tuntumassa, kun se taas esimerkiksi USA:ssa (45) ja Venäjällä (42) on ollut yli 40. Joissakin harvoissa maissa, kuten Etelä-Afrikassa se ylittää pöyristyttävät 60.

Mutta missään maassa ei saavuteta lukua 70. Sellainen on kutenkin koko maailmaa koskeva kerroin. Globalisaatio, jonka usein on esitetty polarisoivan maailmaa ja lisäävän eriarvoisuutta, on itse asiassa laskenut tuota lukemaa hiukkasen. Uusia suuria eriarvoisuuksia on puolestaan syntynyt nopeasti rikastuvien maiden sisälle, kuten Intiaan ja Kiinaan. Joka tapauksessa maailman köyhyys on ollut vähenemässä, ainakin toistaiseksi.

Toki tuollaiset luvut, etenkin koko maailman mitassa ovat aika karkeita osoittimia ja niiden rajoitukset pitää ymmärtää. Maassa, jossa talonpojat elävät kädestä suuhun ja tuottavat markkinoille tuskin mitään, heidän ”arvonsa” tilastoissa lähenee nollaa, vaikka he tulisivat ainakin omasta mielestään ihan kohtuullisesti toimeen. Jossakin toisessa, suuren vaihdannan yhteiskunnassa taas tilastoidaan ja maksetaan rahassa kaikki lapsenhoidoista hautaamiseen. On mahdollista että asiat hoidetaan siellä paremmin, mutta eivät ne hoitamatta jää silloinkaan, kun niitä ei tilastoissa noteerata.

Joka tapauksessa myös Bourguignon on sitä mieltä, että varallisuuserojen (etten puhuisi taas eriarvoisuudesta) kaventaminen olisi tärkeää. Etenkin nopeasti kasvavassa Afrikassa pitäisi tehdä jotakin. Konstit ovat ne vanhat, joilla täällä meilläkin on saatu erot niin pieniksi: progressiivinen verotus, sosiaalipolitiikka, diskriminoinnin lopettaminen ja niin edelleen. Saattaa meistä kuulostaa helpolta, mutta ajatellaanpa jotakin Afrikan tai Lähi-Idän maata toteuttamaan samat asiat.

Pariisilainen poliittisen historian professori Pierre Rosanvallon pohdiskelee mahdollisuutta rakentaa yhdenvertaisten yhteiskuntaa. Aikanaanhan sitä länsimaissa hyvin merkittävästi edesauttoi sodassa syntynyt yhteisöllisyys. Kirjoittajan mielestä kysymys olisi nytkin nähtävä laajemmin ja syvemmin kuin vain taloudellisena ongelmana. Avainasemassa on vastavuoroisuus, mihin liittyy esimerkiksi hyvinvointivaltion instituutioiden väärinkäytön ja verokikkailun vastustaminen. Tällainen aito solidaarisuus syntyy aidon yksilöllisyyden pohjalta lähtevästä tasa-arvoisuudesta.

Tuskin nuo tyhjiä sanoja ovat. Tuota mainittua vastavuoroisuuttahan ovat meillä tutkineet Antti Kujala ja Mirkka Danielsbacka viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan. Toki asiasta on muitakin tutkimuksia. Rosanvallon tölväisee ohi mennessään populismia, mutta aivan ilmeistä on, että aito yhteispelin pohjalta syntyvä sosiaalivaltio edellyttää melko pitkälle vietyä etnistä homogeenisyyttä, mille esimerkiksi hallitsematon maahanmuutto ja siihen liittyvä sosiaalietuuksien ryöstöviljely ovat myrkkyä.

Yhtä kaikki, epäreiluksi koettu yhteiskunta tuskin voi olla kestävä. Rosanvallon siteeraa tässä Tocquevillea, jonka mielestä itsekkyys on yhteiskunnille samaa kuin ruostuminen metalleille. Korroosio tai korruptio, samaa mädännäisyyttähän sanat ilmentävät (con + rumpo, rupi, ruptus sum, rumpere). Ne kukoistavat aina harvainvaltaisissa maissa ja pitkällä tähtäimellä halvaannuttavat niiden kehityksen, kuten Acemoglu ja Robinson tälläkin palstalla käsitellyssä kirjassaan esittävät.

On vastuutonta populismia kuitata kansakunnan koheesiota ja valtion legitimiteettiä jäytävien ilmiöiden arvostelu ”kaunaksi” ja yksinkertaisesti vääräksi mielipiteeksi, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Tilanne ei meillä ole vielä huono tai ainakaan niin huono, ettei se vielä voisi suurestikin huonontua.