Hyve ja hyveellisyys

Hyve ja hyveellisyys

Muuan britti, jonka nimeä en muista, kysyi retorisesti, missä miehen hyve on. Hän luuli kyllä tietävänsä naisen hyveen sijainnin, joka oli puoli tuumaa peräaukosta.

Tässä huumorin kukkasessa heijastuu räikeästi sekä anglosaksisen kulttuurin vaikutus että länsimaisen kulttuurin rappio yleisemminkin. Hyve, joka englannin kielessä on deformoitunut muotoon virtue, on alkuperäisessä latinalaisessa asussaan virtus, suorastaan miehisyyden attribuutti. Mies, vir, oli ylpeän nimensä arvoinen, sikäli kuin hänellä oli siihen oikeuttavat ominaisuudet virtus.

Kyse ei siis suinkaan ollut sellaisesta asiasta, jota Samuel Richardson kuvasi romaanissaan Pamela eli palkittu hyve (Pamela, or Virtue Rewarded (1740). Epäilemättä romaanin päähenkilö myös oli tavallaan hyveellinen torjuessaan himokkaat lähentelyt ilman avioliittotarkoitusta, mutta tämänlaatuinen hyve, jossa luulee myös huomaavansa laskelmointia, oli kovin kaukana siitä, miten virtus on laajemmin käsitetty. Hyve tai hyveellisyys siveyden merkityksessä on ollut vain yksi sen muodoista ja tavallaan siirtomerkitys. On historian ironiaa, että sille anglosaksisen puritanismin ja viktoriaanisuuden ilmapiirissä kehittyi se merkitys, joka sillä anglosaksisessa maailmassa yhä on ja jonka amerikkalaisuuden apinoijat kaikkialla nyt haluavat sille antaa.

Itse asiassa hyveen rappeutuminen tarkoittamaan naisen siveyttä, johon assosioidaan lähinnä vanhapiikamaisuutta, kuvaa kyllä luultavasti hyvin sitä suurta prosessia, joka länsimaisessa kulttuurissa on tapahtunut viimeisten noin parin vuosisadan aikana. Sitä on osuvasti kuvannut amerikkalainen Gertrude Himmelfarb kirjassaan The De-Moralization of Society (1995).

Jokainen, joka on tutustunut antiikin teksteihin, on pian vakuuttunut siitä, miten keskeinen ihmisyyden mitta hyve kerran oli. Vaikka se alun perin tarkoitti miehuutta, oli tietenkin olemassa myös naiselle tyypillisiä hyveen muotoja ja toteutumisen mahdollisuuksia, josta antiikin auktorit antoivat viljalti esimerkkejä. Ei naista suinkaan pidetty luontokappaleena, jolta olisi puuttunut kyky hyveeseen, toisin kuin feministit tekevät.

Vilius argentum est auro, virtutibus aurum, runoili Horatius Flaccus,joka kuului  roomalaisten eniten kunnioittamiin. Sattumoisin hänen kynästään on kotoisin myös sanapari carpe diem, jossa nykyään näkyy kiteytyvän aikamme etummaisten kansalaisten antiikista omaksuma viisaus.

Horatius siis vakuutti, että kuten kulta on hopeaa arvokkaampi, ovat hyveet kultaakin arvokkaammat. Amerikassa on jo kauan kuulostanut aivan normaalilta sanoa, että joku henkilö on vaikkapa miljoonan dollarin arvoinen, worth a million dollars. Sekä klassisen antiikin että kristinuskon näkökulmasta koko ajatus on rienaava. Eläimen arvoa voidaan mitata rahassa ja samoin sellaisen ihmisen, joka on ostettavissa. Hyveen merkitys on siinä, että se asettaa ihmisen eläimen yläpuolelle. Luulen, että tänä päivänä jo tällainen ajatus saattaa aivan aidosti hämmästyttää monia, mutta antiikin aikana sitä pidettiin aksiomaattisena. Aristotelisen näkemyksen mukaan ihminen ylipäätään oli ihminen juuri niin suuressa määrin kuin hänen ainutlaatuiset mahdollisuutensa ihmisenä toteutuivat, siis hyve.

Sille, joka tivaa vastausta kysymykseen, miksi ihmisen pitäisi olla ihminen eikä eläin (joka hän myös on), ei ole helppo antaa vakuuttavaa vastausta. Sen vakuuttavuuden tulisi löytyä hänen omasta psyykestään. Jos joku haluaa postmodernisti olettaa, että ihmisessä on kyse konstruktiosta, hän voi toki väittää, että sellainen ihminen on paras, jolla on mahdollisimman paljon voimakkaita haluja ja mahdollisuus tyydyttää niitä.

Kuten tunnettua, Sokrates vastasi tällaista viisautta tarjoavalle sofistille, että silloinhan paras eli onnellisin on koira, jota vaivaa syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti raapia itseään. Tämän argumentin paras terä on saattanut vuosituhansien saatossa tylsyä, koska koirien arvostus on nyt hyvin lähellä ihmistä ja jopa sen ohittanut, Varmaan ansaitusti.

Antiikin klassiset neljä hyvettä olivat viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Niiden saavuttaminen oli luontevasti elämän tarkoitus ja oikeutti kaikkien arvostukseen. Kuten Plutarkhos monien henkilöidensä kohdalla kuvaa, ei kaikkien hyveiden täysimääräinen saavuttaminen useinkaan ollut mahdollista edes sankareille, jotka kuitenkin saattoivat ansaita suurta mainetta ja ihailua.

Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus ovat luonteeltaan selvästi erilaisia kuin klassiset hyveet, joiden saavuttamisessa harjoituksella ja kasvatuksella oli merkittävä roolinsa. Kristillisiin hyveisiin kätkeytyy myös yliannostuksen vaara. Toki myös esimerkiksi rohkeus voi liiallisena esiintyessään muuttua vastakohdakseen, vastuuttomuudeksi ja uhkarohkeudeksi, mutta fanaattinen usko, perusteeton toivo ja intohimoinen rakkaus voivat olla myös intellektuaalista ja jopa moraalista myrkkyä.

Tällöin on kuitenkin muistettava, että myös kristilliset hyveet on käsitettävä oikein, jotta niille ei tehtäisi vääryyttä. Usko, myös silloin kun se on mieletöntä ja toivo silloinkin kun se on epärealistista voivat olla avaimia inhimillisyyteen silloin kun epätoivo ja masennus, ihmisyyden vihollisista kavalin, ovat uhkaamassa. Kristillinen rakkaus eli agape puolestaan ei tarkoita intohimoa, joka on järjen sumentamisen tärkeimpiä välineitä nykykulttuurissa, kuten se oli myös antiikissa. Sen liioitteleminen on harvinaista, jos kohta mahdollista.

Irtisanoutuminen hyveestä merkitsee eräänlaista arvojen demokratisoitumista. Jokainen lurjus on silloin yhtä hyvä kuin kuka tahansa rehellinen, oikeamielinen ja viisas ihminen. Michel Foucault, hämmästyttävän primitiivisine ihmiskäsityksineen, on nykykulttuurissa ehkä tärkein halun, désir, yksinvallan apostoli.

Hänen menestykselleen ei ole vaikea löytää selityksiä. Aikakautemme on kulutuksen, konsumerismin, taikaseinän ja tasa-arvon kyllästämä. Ponnistelu ja kieltäymykset hyväksytään, mikäli niiden tarkoituksena on ihmisen markkina-arvon lisääminen, viime kädessä nautinnon maksimointi. Hyve sinänsä, omana palkkionaan ja inhimillisen elämän ainoana arvokkaana päämääränä on aivan ilmeisesti nykyihmiselle käsittämätön.

Mikäli luulemme, että meidän kulttuurimme edustaa ihmiskunnan kaikkien korkeinta aikaansaannosta, saatamme olla oikeassa, mikäli mittaamme asiaa dollareilla ja mielihyväyksiköillä, jollaisia varmaan pian kehitetään. Samalla meidän kuitenkin kannattaa säilyttää tietoisuus siitä, että kuten koiria monessa kulttuureissa halveksitaan, niin myös meitä voidaan perustellusti halveksia aivan samasta syystä, hyveiden puutteen tai ainakin niiden yksipuolisuuden tähden.

teatterielämyksiä

Taiteesta kertomisen taiteesta. Eli mitäpä kuuluu herkällä korvalla kuunnellen?

Tässä takavuosina pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti, ettei ole nähnyt erästä tiettyä teatterikappaletta ja murjaisi, ettei hänen tarvitse kaikkea katsoakaan.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies pahoitti mielensä ja totesi tämän johdosta, että pääministeri on moukka, ei enempää eikä vähempää. Roma locuta, causa finita. Vanhanen vaikeni myöntymisen merkiksi.

Nykyään on kyllä tavallaan helppoa välttyä moukan roolilta, mutta sillä on hintansa. On täysin ennustettavaa, millaiset mielipiteet ja arvostukset erottavat kulttuuri-ihmisen moukasta. Ei erottautuminen siis älyä vaadi, pikemminkin päinvastoin. Mutta ei se silti niin helppoa ole eikä voikaan olla. Kalliit on laulujen lunnaat, riimitteli Eino Leino ja tarkoitti, että ei se dokaaminenkaan pitkän päälle niin herkkua ole.

Mutta kerhoon ei ole oikotietä, eikä kuka tahansa pääse sinne viinaa latkimalla. Se rooli on varattu valituille. Jokaisen adeptin on, virkaansa katsomatta, kuten Vanhasen tapauksesta tiedämme, istuttava teatterissa kaikkia kohukappaleita ja nimenomaan niitä katsomassa.

 Tiedän kokemuksesta, ettei se selvin päin ole helppoa ja olen usein yrittänyt viime hetkellä karata tai sairastua. Joskus ole vetäissyt vähän pohjia ja liittynyt sitten väliajalla lämpiön tissuttelijoihin. Siellä jokaisen kasvorypyt aina vähän oikenevat.

Kuten kirjallisuudessa, myös teatteritaiteessa arvostelijan tehtävä on moninainen ja vastuullinen. Hän antaa asiantuntevaa palautetta taiteilijoille ja dramaturgeille ja toisaalta myös kulttuurin kuluttajille käsityksen siitä, mitä esitykseltä voi odottaa.

Kansallisella päänäyttämöllämme on nyt (28.11.14) Helsingin Sanomien mukaan tarjolla erittäin ansiokas, jos hätkähdyttäväkin taideluoma, Maaseudun tulevaisuus nimeltään.

Toki ymmärrän sen verran kulttuurista, että en kuvittele näytelmän kertovan erityisesti ja oikeasti maaseudusta, tulevaisuudesta tai paljon muustakaan. Eihän taideteos kerro, vaan on. Schaff Bilder, Kϋnstler, rede nicht! huudahti aikoinaan Johann Wolfgang, mikä hänen sukunimensä taas olikaan, mutta sillä ei tässä ole väliä.

Arvostelun otsikon mukaan keskeinen kysymys tässä esityksessä joka tapauksessa lienee: ”Ihminen, ymmärrätkö kuolevasi?” Lisäksi teos näemmä käsittelee Suomea ja suomalaisia. Kysymykset siis ovat peräti kosmisia ja kansallinen fokus kohdallaan. Siksi moinen esityspaikka.

Helsingin Sanomien arvostelija kertoo mahdolliselle yleisölle, että näytelmä on ”parhaimmillaan hervottoman hauska ja riemukkaan mahdoton. Pyhää häpäistään hartiavoimin eikä voi kuin kumartaa syvään nähdessään, kuinka rohkeana ja ylpeänä yhteisrintamana 14 näyttelijän ensemble hommaansa heittäytyy. Alituinen kiroilu, paska ja kusi…tai munasillaan juoksevat miehet eivät ole mitään verrattuna siihen, miltä tuntuu viimeaikaisten uutisten valossa katsoa (tai esittää!) maanviljelijän paksuksi paneman vuohen synnyttävän ja sitten tappavan epäsikiönsä hakkaamalla sen päätä penkkiin.”

Tekijät ovat nimenneet teoksensa pastoraalinäytelmäksi eli paimenidylliksi, kertoo arvostelija ja lisää vielä, että” Ovidiuksen metamorfoosit ja Aisopoksen eläinsadut päivitetään tässä hillittömäksi satiiriksi, joka näyttää maailman paljaana ja ihmisen kaikessa rujoudessaan”.

Tämä kaikki kuulostaa tavattoman syvälliseltä ja myös selittää käytetyt keinot, jotka kuulostavat kummallisilta tai kuulostaisivat, ellei ihminen olisi käynyt teatterissa viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Onhan niitä, kun tarkemmin ajattelee, hyvinkin rujoja ihmisiä tässä matoisessa maailmassa, ei tosin meillä, mutta maaseudun junttilassa varmasti. Ainakin tulevaisuudessa. Katharsistahan tässä pukkaa jo ennen näytelmän katsomista.

Mutta, memento, kuulija ja mahdollinen katsoja!  Väliaikoineen yli kolme tuntia kestävänä esitys on myös ”aivan liian pitkä. Alkutilanteen jälkeen mikään ei oikeastaan muutu, vaikka kierrokset loppua kohti kasvavatkin”. Metamorfoosisi kulttuuri-ihmiseksi ei tule ilman hintaa. Sinut on tuomittu pitämään ahterisi tuolissa tunnista toiseen ja kuunneltava kohellusta kohelluksen päälle, jotta välttyisit ylenkatseelta, jonka Vanhanen aikoinaan ansaitusti sai osakseen.

Loppuvaiheessa saattaakin sitten tulla synnytyksen ja teurastuksen väliin virittynyt välähdyksenomainen oivallus siitä, että ”emme ole täällä yksin emmekä elä ikuisesti”.

Ainakin minulle arvostelusta välittyy myös se oivallus, tai ainakin ennakkoluuloa perustellumpi käsitys siitä, että jos istuisin teatterissa, odottaisin kärsimättömänä teoksen loppua ja enemmän kuin itse näytelmän sanoma, minua pitäisi penkissä kiinni tieto siitä, ettei tämäkään kestä ikuisesti.

Lukijan on syytä olla arvostelijalle vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän saa tietää, mitä teatterielämykseltä voi odottaa. Ne, jotka ymmärtävät suvaitsevaisuuden merkityksen nykyisessä maailmassa, varmaan heti myös oivaltavat esityksen tarjoamat mahdollisuudet ja rientävät sitä katsomaan. Näyttelijät ja ohjaajat puolestaan lienevät kiitollisia siitä, että heidän ei ainakaan itse tarvitse keksiä vastauksia, mikäli joku typerästi kysyy, mikä tämän kaiken sanoma nyt sitten oli.

Arvostelun perusteella näyttää siltä, että pieni kulttuuri-ihmisten piirimme on jälleen synnyttänyt melkein mestariteoksen. Ideat ja toteutus saavat pelkkää suitsutusta, paitsi että koko jutun todetaan olevan liian pitkä. Lyhentäkööt sitten ja kaikki on loistavaa! Myös monenlaisia reaktioita on odotettavissa eikä Kansallisteatterilta voi enempää vaatiakaan. Vai kuinka?

No jaa, Ville Haapasalo hevosena ja muka humalaisena puhuu epäselvästi mökeltäen. Jospa otettaisiin ne hevosen tekohampaat pois sieltä suusta!

Russia and the Finnish Heritage

Eduskunta, tulevaisuusvaliokunta

TUVJ 9/2014 Russia as a Neighbour s. 104-105

A Legacy of Finlandisation and Russia

Timo Vihavainen, professor, University of Helsinki

Associated with the history of Fenno-Soviet relations during the period of so-called Finlandisation, i.e. mainly the 1960s to the 1980s, and also a key component of it, was a political culture that saw Soviet concepts and a Soviet frame of reference being used in Finland, a capitalist country, and attempts being made to promote both Finland’s and one’s own party’s political success also through maintaining direct relations with our neighbouring country.

Two things that I would personally distinguish between as precisely as possible in this context are the political collaboration line, which was both largely dictated by circumstances for Finland as a state, and also in many respects useful, and the side effects that this phenomenon gave rise to in circles of political culture.

What is clear in any case is that, examined in hindsight, many of the phenomena of that era prompt negative reactions ranging from embarrassment all the way to moral outrage. This understandably leads to a striving to disown the heritage in question and often also to unreasonable condemnation, which is founded on an insufficient understanding of history.

It is a typical feature of history that assessments of the merits and failings of various eras are developed using a formula of excesses trending in opposite directions. What is condemned today will become a focus of praise tomorrow, and vice versa. And the day after tomorrow everything will be different again. This is understandable and for all we know inevitable.

Typically enough, there is no desire at the moment to find anything positive about the era of so-called Finlandisation, or at least it is very rare to see such an attempt being made. However, vigorously taking distance from events then and condemning the entire era can easily mean wasting the positive legacy that we have. This can cause clear harm to the whole country.

It is worth, namely, remembering that the era in question bequeathed to Finland a considerable stock of goodwill on the part of Russia, something that emerged in special circumstance and with the support of a totalitarian mechanism. As a Russian study (A. Rupasov) shows, after the 1950s Soviet newspapers gave up writing negatively about Finland and their coverage became positive instead.

This was included in the fringe benefits of the so-called shop window policy and no other country enjoyed a comparable benefit. To this could also be added the esteem that Finland has enjoyed in broad strata of the population as a result of the prowess as soldiers displayed during the Second World War. The cruelties that are always part of total war likewise remained relatively few during the two conflicts between Finland and the Soviet

Union, especially because Finland for its part limited its warfaring activities to some degree.

The fact that Finland enjoyed both esteem and liking among Soviet citizens is a legacy that also foreigners notice and which it would be silly to lose. On the contrary, maintaining it demands efforts, because nowadays Finland has already lost the special position on the propaganda front that it once had.

Neutrality, a reputation as a dependable and irreproachable neighbour whose honesty is legendary, can be a force that is worth many divisions also in today’s world. It is possible that the Finns no longer have what it takes to preserve and cherish this kind of capital, because a desire to sit at big tables in the company of circles belonging to a larger frame of reference is in many ways too powerful to withstand and the intellectual capacity to understand the advantages of other alternatives is not necessarily sufficient, either.

Doubtless also present-day Russia is a lot more unpredictable and uncontrolled actor than was the Soviet Union, the stability of which was regarded as axiomatic and the needs of which with respect to Finland were satisfied so well by a policy centred on the Treaty of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance that changing the situation there would have been obvious stupidity.

Historically, we are now very close to the situation that obtained in the period between the world wars, more specifically to 1935, when we awoke to the realisation that the international community does not guarantee peace.

In the 1930s we also refused to join a military alliance, but it was apparently imagined that some kind of Germany option existed. A miracle saved the country’s independence in the Winter War, but it can be asked what kind of security accepting Germany’s guarantees in 1939 would have provided, let alone those offered by the Soviet Union.

Stolypin, Suomi ja Venäjä

Stolypin, Suomi ja Venäjä

Vuosi 1914 on Venäjän nykyisen valtiollisen mytologian keskeisiä pisteitä. Kuten tunnettua, Vladimir Putinin hallinto tekee hyvin aktiivista historiapolitiikkaa, jossa yksi kohta on ensimmäisen maailmansodan historian uudelleenkirjoittaminen. Venäjästä on tarkoitus tehdä yksi voittajavalloista, mikä vaatinee melkoisia älyllisiä ponnisteluja.

Tähän mennessä ensimmäinen maailmansota on Venäjällä jäänyt historiankirjoituksessa täysin vuoden 1917 vallankumousten, etenkin aikoinaan ns. Suuren lokakuun sosialistisen vallankumouksen varjoon ja sen alkusoitoksi ja taustaksi. Nyt siitä ollaan valtion tuella tekemässä itsenäistä ja suurta lukua isänmaan historiaan.

Itse asiassa Venäjän suuri aika nykyisen hallinnon tulkitsemana on helppo löytää. Se oli Stolypinin pääministerikausi vuodesta 1906 vuoteen 1911. Siis vain viitisen vuotta. Joka tapauksessa Stolypin pani vallankumoukselliset kuriin tiukoin ottein hirsipuiden ja rangaistusretkikuntien avulla. Muutama tuhatta teloitettiin ja loput hiljenivät. Myös talous kasvoi kohisten, Venäjälle tuli ulkomaista rahaa, rupla oli vahva ja teollisuus, modernisoitui voimakkaasti.

Myös maaseudulla toimeenpantiin kuuluisat Stolypinin reformit, jotka merkitsivät kyläyhteisön hajottamista ja uudismaan jakamista halukkaille viljelijöille mm. Siperiasta. Stolypin ei siis ollut pelkkä byrokraattinen kurinpitäjä, vaan myös valtiomies. Sitä paitsi se oli juuri hän, joka lausui siivekkäät sanat vasemmistolaisille: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

Venäjällä monet patriootit ovat jo kauan lähteneet siitä, että Stolypinin kausi oli Venäjän kotkan uljasta nousukiitoa, jonka sitten katkaisi sankarin kavala salamurha. Murhan tarkoituksena voitiin arvioida olevan mahdollistaa ne suuret mullistukset, jotka Stolypin olisi voinut estää ja kannattaa huomata, että murhaaja, Dmitri Grigorjevitš (itse asiassa Mordko Gerškovitš) Bogrov sattui olemaan, tai joidenkin mielestä ei vain sattunut, vaan nimenomaan oli juutalainen. Jopa sangen säädyllinen Solženitsyn kuvaa kirjassaan elokuu 1914, miten Stolypinin murha toi Venäjälle mustan myrskyn, läntistä alkuperää olevan marxilaisen sosialismin. Juutalainen toimi siis ainakin sen kätilönä, nolens volens.

Stolypinin ansioita suurmiehenä voidaan myös epäillä. Hänen kuuluisat uudistuksensa olivat itse asiassa Sergei Witten käsialaa ja hovissa hän oli menettänyt kannatuksensa jo ennen murhaa. Tuskin murha siis oli mikään Venäjän historian suuri käännekohta.

 Edes lausahdus”suuresta Venäjästä” ei ollut itse asiassa Stolypinin itse kirjoittama ja itse J.K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, ettei Pjotr Arkadjevitš tehnyt häneen mitään suurmiehen vaikutusta. Suomen kannalta hän ehkä sitä paitsi olikin pahempi sortaja ja vaarallisempi vihollinen kuin kukaan ennen häntä. Paasikivi kertoo kenraalikuvernööri Gerardin, jolla oli runsaasti kanssakäymistä Stolypinin kanssa, sanoneen, että se mies on vähemmän älykäs kuin kuvitellaan ja myös vähemmän rehellinen. Paasikiven mielestä Stolypiniltä puuttui jotakin keskeistä: das politische Augenmass, jota Bismarck oli teroittanut.

Paasikiven arvion mukaan stolypiniläinen politiikka Suomen suhteen oli sitten sen mukaisesti alhaista pisteiden saalistamista, jossa totuudesta ei piitattu. Puhuessaan duumassa Stolypin korotti Suomen kysymyksen ratkaisemisen muka tärkeäksi periaatteelliseksi asiaksi, jolla poistettaisiin Venäjään kohdistuva uhka. Näin hän keräsi irtopisteitä pienen maan kustannuksella. Valtiomies olisi sen sijaan käyttänyt rehellisiä keinoja ja pyrkinyt hankkimaan takaisin suomalaisten lojaalisuuden, joka oli Bobrikovin aikana menetetty.

Itse asiassa Stolypinin suhtautuminen Suomeen oli Paasikiven mielestä samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka: ”Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jyrkkyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja suomalaisten tunteiden loukkaaminen. Sama peittelemätön ja miltei tarkoituksellinen osoittelu, että Suomi ja sen kansa oli quantité négligeable…” Paasikivi muistuttaa myös, että ”Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saa koskaan antaa johtaa itseään.”

Toki tässä puhui koleerikko, joka saattoi ajaa takaa vahtimestaria, joka oli liian iloisena tervehtinyt häntä aamulla tai saattanut marssia kiukkua puhisten puolustusvoimien komentajaa läksyttämään, kun Sotakorkeakoulun katolta oli pudonnut hänen eteensä kadulle jääpuikko.

Mutta itse suuren periaatteen Paasikivi varmasti oli oivaltanut oikein: henkilökohtaiset emootiot eivät saa häiritä valtiomiehen ajattelua, muuten hän ei ole asemansa mittainen. Ja venäläisten ylimielisyydellä ei tosiaankaan ollut siunausta ja se koitui heidän omaksi vahingokseen. Übermut tut selten gut saattoi saksalaisista sananlaskuista pitävä Paasikivi ajatella kirjoittaessaan muistelmiaan 1950-luvulla.

Vai oliko Stolypin sittenkin aidosti huolissaan Suomesta, joka tarjosi aivan Pietarin vieressä kaiken maailman maksimalisteille ja bolševikeille paikan, jossa kyhäillä pommejaan ja jossa oikeuslaitos suhtautui kummallisen sallivasti itsevaltiuden vastaisiin vehkeilyihin? Kuten Paasikivi itse kertoo, arkistolähteeseen  viitaten, kaksikymmentä minuuttia ennen loppuaan Pjotr Arkadjevitš sanoi selvästi ja lujasti: ”Tärkeintä on, että sana Suomi kuuluu” (главное, чтобы было слышно слово Финляндия)… Se siis oli kuin olikin itsevaltiaan valtiomiehen viimeisenä huolenaiheena.

Mutta olkoon miten oli, vuonna 1914 Stolypin oli jo ollut pari vuotta kuolleena ja paitsi komeaa nousukiitoa, Venäjällä oli myös ongelmia. Paljolta ne olivat rakenteellisia.

Kuten Witten, myös Stolypinin politiikkaan kuului vauraiden suosiminen. Näin saataisiin kehitystä ja kasvua aikaan, kannattamattomilta pikkutilkuilta talonpojat siirtyisivät muuhun tuotantoon, kuten kaikkialla oli käynyt.

Idea oli varmaankin aivan terve, mutta Venäjän kaltaisessa kehitysmaassa, jossa vain pieni osa väestöä eli modernin yhteiskunnan piirissä ja siitäkin vain pieni osa rikastui huimasti, jäi väestön suuri valtaosa heitteille, kun valtava väestönkasvu teki mahdottomaksi riittävän viljelyalan hankkimisen kaikille. Se tuskin olisi järkevää ollutkaan, mutta eipä muitakaan mahdollisuuksia ollut riittävästi. Yhteiskunnallisia jännitteitä riitti niin maaseudulla kuin kaupungeissa.

Vaikka Stolypin oli pannut kapinalliset  kuriin, ei parannus ollut pitkäaikainen. Lenan lakkoliike ja siihen liittyvät ampumiset vuonna 1912 olivat kapitalisteille jälleen muistutus kuolevaisuudesta. Ja sen jälkeen kuohunta sen kuin lisääntyi. Vuonna 1914 Venäjällä oli taas runsaasti lakkoja ja myös niihin liittyviä väkivaltaisia mellakoita. Sellaisia oli myös Pietarissa aivan välittömästi ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

Jotkut historioitsijat, jotka suhtautuivat ns. Lokakuun sosialistiseen vallankumoukseen enempi tai vähempi tosissaan, kiinnittivät aikoinaan huomiota tähän seikkaan ja väittivät jopa, ettei vallankumouksen syynä ollut sota, se vain toimi katalysaattorina. Asiaa voi vahvasti epäillä, mutta kannattaa panna merkille, ettei kaksoiskotkan lento niin vaivatonta ollut, kuin nykyään halutaan esittää. Jopa Ranskan sotilasasiamies raporteissaan Venäjältä piti vallankumouksellisuutta merkittävänä uhkana Venäjän sotilaalliselle suorituskyvylle. Olihan vuosi kaikkine komplikaatioineen 1905 tuoreessa muistissa. Potentiaalia oli ranskalaisen mielestä yhä.

Kun sota vuonna 1914 syttyi, ei tilanne Venäjällä paljoakaan muistuttanut vuotta 1904, saati vuotta 1905. Japanin-sota, josta tunnetusti toivottiin pientä ja voittoisaa sotaa, joka olisi palauttanut hallitsijalle kansansuosion, muodostui katastrofiksi. Se ei ollut suosittu edes alun perin ja lakot, verisunnuntai ja Tsušiman katastrofi muuttivat koko asian painajaiseksi. Väitetään ettei edes oikeauskoinen kansa ymmärtänyt koko sodan pyhyyttä, kun tähän sotaan lähdettiin vastapyhitetyn Serafim Sarovilaisen nimissä eikä esimerkiksi pyhän Nikolauksen tai vaikkapa Kazanin jumalanäidin siunauksella, kuten tapana oli ollut.

 Joka tapauksessa tunnelmat Venäjällä, mikäli sanomalehtiä on uskominen, kehittyivät vuonna 1914 ennen sodan syttymistä hyvin myönteisesti. Vihollisiksi nousivat nyt Itävalta ja Saksa ja liittolaisiksi tulivat Ranska ja Englanti. Ne olivat vanhoja ja melko tuoreitakin vihollisia, kun taas vihollisuudet Itävallan saati Saksan kanssa olivat vanhempaa perua.

 Tosin Turkin-sodan loppuselvitys Berliinin kongressissa oli jäänyt Venäjällä kaivelemaan, joka tapauksessa saksalaisuus oli Venäjällä vanhastaan läheinen asia, jos kohta monissa piireissä hieman karsastettu. Mitään suuria intressiristiriitojakaan Venäjän ja Saksan välillä ei ollut paitsi että Saksassa pelättiin Venäjää, joka oli Ranskan kanssa liitossa. Venäjä oli vain liian vahva ja yhä vahvistumassa.

Miten siis oikein oli mahdollista, että kulttuuriltaan kansan syville riveille, joskaan ei yläluokalle outojen vanhojen vihollisten Englannin ja Ranskan kanssa niin intouduttiin juuri perinteisesti paljon läheisempien Saksan ja Itävallan vastaiseen sotaan?

Selitystä lienee haettava kahdesta asiasta. Ensinnäkin Serbia, jota Itävalta nöyryytti, koettiin veljeskansaksi, jota oli puolustettava. Tähän asiaan viitattiin usein ja sillä oli satavuotiset perinteet. Toiseksi Saksan hyökkäys näytti aivan provosoimattomalta väkivallalta. Sehän julisti Venäjälle sodan ensimmäisenä ja vasta sitten Venäjä vastasi samalla mitalla. Tämä antoi venäläiselle isänmaallisuudelle vahvan valtin käteen. Ensin lyötiin ortodoksisia slaaviveljiä ja sitten rohjettiin vielä käydä itse Venäjänkin kimppuun.

Saksan- vastainen sota synnytti Venäjällä ennenkuulumattoman isänmaallisen innon, joka ilmeni sekä Serbiaan että Ranskaan ja kaiketi myös Englantiin kohdistuvana myötämielisyytenä. Siitä ei tosin erikseen mainita ja luultavasti Englanti, jonka kanssa Venäjä sai riitansa sovittua vasta vuonna 1907, herätti paljon vähemmän lämpimiä tunteita kuin Ranska. Toisaalta sotaa edeltävä kuohunta ja itse sodan syttyminen tietenkin aiheuttivat vihaa hyökkääjiksi koettuja keskusvaltoja vastaan. Ja kolmanneksi kriisi aiheutti valtavia solidaarisuusmielenosoituksia hallitsijahuonetta, omaa kansallista symbolia kohtaan.

Sanomalehdet antavat kesäkuukausista vuonna 1914 hyvin dramaattisen kuvan. Vielä heinäkuun lopulla Pietarissa tapahtuu mielenosoituksia, jotka kukistetaan verisesti. Samaan aikaan mobilisoituvat myös serbien puolustajat, myös sekä Itävallan ja Saksan vastustajat että oman keisarin kunnioittajat, lähtevät kaduille.

Kun sota syttyy, murtautuvat mielenosoittajat pian poliisivartion läpi ja ryöstävät ja vandalisoivat Saksan lähetystön, joka sijaitsee Iisakin kirkkoa vastapäätä. Tuota uutta taloa, joka sai kunnian palvella myös Suomen eduskuntatalon esikuvana, muuten kuvataan Birževyja Vedomostissa synkäksi ja kolkon kasarmimaiseksi, mikä pitääkin paikkansa.

Lähetystön lisäksi ryöstetään saksalaisten pieniä pulla- ja makkarapuoteja Pietarin keskustassa ja kaiken kaikkiaan saksalaisuus pannaan maassa ahtaalle. Syyskuun alussa julistetaan Pietarin eli Sankt-Peterburgin saaneen uuden venäjänkielisen nimen Petrograd. Jopa saksan julkinen puhuminen, mikä oli Pietarissa aina ollut yleistä, kielletään. Kaikenlaista kiusaa keksitään saksalaisille, jotka sentään olivat Venäjällä yli puolentoista miljoonan asukkaan ryhmä ja erittäin hyvin edustettuna myös korkeimmassa hallinnossa.

Oma lukunsa ovat mielenosoitukset, joissa asetutaan tukemaan keisaria. Erityisesti ansaitsee maininnan se kahdenkymmenentuhannen hengen joukko, joka lähti liikkeelle Pietarin pääsynagogasta ja marssi keisarin kuvia kantaen ensin Aleksanteri pylväälle ja sitten Anitškovin palatsille ja lopuksi Aleksanteri III:n patsaalle. Niiden kaikkien edessä polvistuttiin, rukoiltiin esivallalle korkeimman suojelusta, laulettiin kansallisia hymnejä ja juutalaisia rukouksia ja pidettiin puheita.

Puheissa vakuutettiin, että Venäjän taistelevassa armeijassa olevat 400 000 juutalaista olivat kiihkeästi valmiit tekemään isänmaallisen velvollisuutensa.

Mielenosoitus kannattaa nähdä sitä juutalaisvastaisuuden ilmapiiriä vasten, joka noina vuosina oli saanut ilmauksensa ns. mustasotnialaisessa liikkeessä. Tunnuksin ”lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!” tuo aines oli kiihottanut kansaa juutalaisvastaisiin pogromeihin ja esittänyt juutalaiset katalana ja epäluotettavana joukkona. Oli siis merkittävä sosiaalinen tilaus sille, että juutalaiset, joiden joukossa mainitaan olleen paljon kunnostautuneita sotilaita ja yrjönristin ritareita, osoittivat puolestaan, kenen joukoissa seisoivat.

Ilmeisesti myös Suomessa mieliala oli jollakin tavoin venäläisisänmaallisuuden tartuttama. Ainakin monet lehdet kertoivat Suomesta pelkkää hyvää. Suomalaiset olivat osoittaneet ystävällisyyttä maassa oleville venäläisille matkailijoille ja olleet suorastaan ylitsevuotavan huomaavaisia leskikeisarinna Marija Fjodorovnalle, joka matkusti Suomen halki Torniosta Pietariin. Myös Suomen rautatiet saivat tunnustusta korkeimmalta sotilasjohdolta. Kaikki ne odotukset, jotka lähtivät suomalaisten petollisuudesta ja vihamielisyydestä näyttivät joutuvan häpeään. Ennen pitkää huomattiin, että merkittävä määrä suomalaisia halusi myös liittyä vapaaehtoisina Venäjän armeijaan.

Vuosi 1914 oli sodan kuherruskuukausi, joka edelsi ankeaa arkea, josta tuli sitten helvetillinen. Sota vaikutti heti talouteen ja esimerkiksi Suomessa työllisyyteen, kun yhteydet ulkomaille katkesivat. Venäjälläkään ei innostus kantanut pitkälle. Tannenbergin katastrofin on myöhemmin väitetty pelastaneen Pariisin saksalaisilta, jotka juuri olivat päässeet Marnelle, mutta venäläisiä se ei ehkä paljon lohduttanut. Sodasta tuli idässäkin ankeaa ja tolkutonta juoksuhautasotaa.

Marraskuun lopulla suomalaiset saivat taas kerran aiheen miettiä uudelleen jo kerran pahoin rakoillutta lojaalisuuttaan keisarikuntaa kohtaan. Lehdet julkistivat ns. suuren venäläistämisohjelman, jonka keskeinen idea oli venäjän kielen tekeminen valakieleksi myös Suomessa. Näin asia ainakin tulkittiin.

Sen sijaan, että olisi saanut palkkion lojaalisuudestaan, Suomelle luvattiinkin yhä kiihtyvää sortoa. Kuten tunnettua, ihminen, jonka hyvää tarkoittaviin yrityksiin vastataan niistä rankaisemalla, ”käyttäytyy tavalla, jota nimitämme vihaisuudeksi”, kuten muuan käyttäytymistieteilijä on asian muotoillut. Näin tekivät suomalaisetkin.

Jo samana päivänä kokoontui Ostrobotnialla pieni seurue, jonka pohdiskeli suursodan tarjoamia mahdollisuuksia Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Tästä on laskettu jääkäriliikkeen historian alkavan.