Myssyt ja pyssyt

Puuropyssymellakka

En tiedä, miten moni tunsi käsitteen ”punkrukous” vielä pari vuotta sitten. Oman vajavaisen tietämykseni mukaan punk tarkoitti ns. rähjärockia eli epämääräistä mölinää, joka halusi haistattaa paskat kaikella normaalilla ja poroporvarillisella. Niinpä punk merkitsi sitä, ettei laulettu, vaan mölistiin, ei tanssittu, vaan pogottiin, ei pukeuduttu normaalisti, vaan käytettiin repaleisia ja rähjäisiä kuteita. ”Pogoamiseen” liittyi mahdollisimman suurta vastenmielisyyttä aiheuttavia ilmeitä ja eleitä, syljeskelyä, piereskelyä ja niin edelleen. Kyseessä oli siis lyhyesti sanoen vähintäänkin henkisesti alaikäisen ”kapina” aikuistumista ja normaalia yhteiskuntaa vastaan.

”Kapina” koski nimenomaan kaikkea sellaista, minkä valtavirta hyväksyi: kunnolla soitettua musiikkia, taitoa vaativaa tanssia, kaunista pukeutumista ja aikuisen pidättyvää käytöstä. Niiden sijasta demonstroitiin pidäkkeettömyyttä, vastustettiin kaikkea sellaista. mikä rajoitti oman narsistisen egon itsetoteutusta vaikkapa asettamalla sen aikaansaannokset objektiivisen, kriittisen tarkastelun kohteeksi. Punkkarille ei kannattanut sanoa, ettei hän osaa soittaa eikä laulaa. Sen hän tiesi itsekin. Ellen väärin muista, tämän alan huippuihin kuului yhtye nimeltä ”Paska”. Se julisti olevansa joka suhteessa täysin kelvoton ja ylpeili sillä.

Joka tapauksessa tuo ns. kulttuuri-ilmiö ajoittui lähinnä 1980-luvulle. Silloin elettiin suurta nousukautta eikä kasvavan yltäkylläisyyden keskellä keksitty oikein mitään kunnon valittamisen aihetta. Nuoret, joilta oli riistetty kapinoinnin aihe, reagoivat keksimällä punkin. Alkoi ”sota apatiaa vastaan”. Apatialla tietenkin tarkoitettiin normaalia ikävää hyvinvointiyhteiskuntaa, joka hemmotteli lapsukaisiaan kaikin tavoin, kehdosta hautaan. Vähemmästäkin voi masentua.

Sellaista siis oli punk, tahallisen irvokasta typeryyttä ja rumuutta itsetarkoitukseksi julistettuna. Se, joka tunsi moiseen tarvetta, harrasti sitä. Harva meillä viitsi tähän sotaan ryhtyä ja tuskin kukaan aikuinen. Punk jäi alaviitteeksi institutionaalisessa ”nuorison kapinassa”, jossa jokaisen sukupolven odotetaan tappavan isänsä ja sellaisen puutteessa vaikkapa äitinsä.

Itse asiassa suurten ikäluokkien lapsilla ei oikeata isää usein ollutkaan, vain anarkismin aatteita opiskelleita lalluksia, jotka yrittivät kykyjensä mukaan palvella vaimojaan, kun Jumalaakaan ei enää ollut. Herkkäuskoisimmat palvoivat Moskovan julistamaa suurta tulevaisuutta, joka alkoi eräänlaisesta islamista eli alistumisesta Puolueen kollektiivisen tahdon ja viisauden edessä.

Kuin tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä tuli maailman lehdistön sivuille pari vuotta sitten uutinen ”punkrukouksesta”. Joukko venäläisiä tyttösiä oli pannut kommandopipot naamalleen ja käynyt pogoamassa Moskovan Kristus Vapahtajan kirkossa. Pogoamisen eli siis rukouksen sanomana oli, että Jumalaa pyydettiin vapauttamaan venäläiset Putinista.

Minusta ajatus oli ihan vitsikäs ja yksi pogoajista oli myös sangen hyvännäköinen, toisin kuin punkkareiden perinteisiin kuului. Tytöt saivat tempustaan pari vuotta vankeutta, mikä ei kuulostanut lainkaan yllättävältä. Rienaaminen, кощунство, noin pyhällä paikalla (kyseessä oli mielestäni ikonostaasin edessä oleva koroke), ei nykyisellä Venäjällä jää rankaisematta. Toisaalta mikä tahansa liike, joka tavoittelee huomiota, on kiitollinen tämänkaltaisesta marttyyriudesta. Kukaan ei kuole eikä edes vahingoitu, aikaan saatava häly on hirmuinen ja tytöt pääsevät maailmanlehdistön etusivuille ja historiankirjoihin. Vain todella merkittävät joukkomurhaajat saavat yleensä nykyään yhtä suuren kunnian. Breivik luultavasti jää kauas taakse. Luulen, että se julkisuuden määrä, joka seurasi, oli jotakin niin valtavaa, että se herätti jo roppakaupalla kateutta. Miten moni olisikaan ollut valmis sen tähden istumaan vaikka kymmenen vuotta

Se tiedotuksen laatu, joka liittyi tähän mellakkaan, joka sentään ei ollut pyssymellakka, vaan vain ja ainoastaan puuropyssytason hässäkkä, on jotakin ainutlaatuista. Kun lukee valtavirran toimittajien tekstejä, joutuu yhä uudelleen hämmästelemään sitä, miten yksituumaisen kritiikittömiä ne ovat. Jokainen tuntuu ajattelevan, että ”punkrukouksen” pitäminen katedraalissa kuuluu ilman muuta ihmisoikeuksiin. Vähintäänkin on sallimatonta antaa siitä suurempaa rangaistusta kuin sakot. Mikäli suurempi rangaistus annetaan, on ilman muuta selvää, että poliittisen johdon on lievennettävä sitä, vaikka periaatteessa tuomiovallan pitäisi olla hallinnosta erillään.

No, kaikkihan me tiedämme, että Venäjällä toimitaan toisin kuin perustuslaki edellyttäisi, toimittakoon siis, kunhan toimitaan niin kuin edistyksen mielestä pitää. Kyseessähän ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmisoikeuden puolustaminen, mikä on sentään kaiken kannatuksen ja ylistyksen ansaitsevaa toimintaa.

Se, miten Putinin vastainen ”punkrukous” liittyi ihmisoikeuksiin, ei ehkä ole kriittiselle tarkkailijalle itsestäänselvyys, mutta jokaiselle sopulille se näyttää sitä olevan. Epäilevät tai penseät toimittajat saattavat olla pian entisiä toimittajia tai vähintäänkin vertaisryhmänsä syrjimiä ja halveksumia.

Tämä on kuitenkin ydinasia, mikäli ajatellaan tiedotuksen etiikkaa ja moraalia. Putin on epäilemättä ikävä tyyppi, jonka vastustamiseen on lukemattomia hyviä syitä. Tšetšeniassa tapahtui sotarikoksia, ihmisiä on murhattu turvallisuuselinten toimesta, hallinto on huonoa, korruptio kukoistaa ja kansalaisten oikeuksia karsitaan. Tämä kaikki on totta ja on aihetta vierittää ainakin osa vastuusta Putinille. Putinin poistuminen poliittiselta näyttämöltä on perusteltu toive, jota voi kaikin mokomin rukoilla Jumalaltakin, ei siinä mitään. Kuka taas saadaan hänen tilalleen, on kysymys sinänsä. Aikoinaan koko älymystö kannatti Nikolai II:n syrjäyttämistä, mutta sai tilalle Leninin. Tämä oli katastrofi, jonka syvyys aletaan vasta nyt ymmärtää Venäjällä, ei sen sijaan vielä Suomessa.

Yhtä kaikki, Putin on vastenmielinen poliittinen hahmo, joka symbolisoi korruptoitunutta hallintoa. Miksipä siis ei voisi osoittaa mieltä häntä vastaan juuri niiden asioiden vuoksi, joita pitää huonosti hoidettuina tai suorastaan rikollisina? Siihen täytyy olla oikeus.

Minulle sen sijaan on arvoitus, miksi ei puhuttu noista suurista asioista, vaan sen sijaan täysin vähäpätöisestä puuropyssymellakasta. Kuka voi oikeasti nähdä tuossa hässäkässä suuren ihmisoikeusongelman ja millä perusteella? Mikäli sen sijaan ei ole tarkoituskaan puhua itse ”mellakasta”, vaan sen varjolla Putinista yleensä, ollaan hyvin arveluttavalla tiellä.

Olen kuullut toimittajien sanovan, että he toimivat joskus tahallisen falskisti ja nostavat esille toissijaisia asioita siksi, että he tietävät, että kampanjan kohde on mätä ja rikollinen jossakin muussa suhteessa. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa, koska todisteet eivät riitä.

Joukkotiedotuksen moraalin kannalta tämä on äärimmäisen arveluttava tie. Se muistuttaa suuresti sitä tapaa, jota totalitaaristen valtioiden joukkotiedotus noudatti. Olen varmaan naiivi, mutta uskon yhä, että totuudellisuus on jokaisen velvollisuus, ellei nyt oteta huomioon ruhtinaan toimia joissakin Machiavellin mainitsemissa tapauksissa. Lehdistö ei kuitenkaan saa ottaa itselleen ruhtinaan roolia, sen tilanne ja vastuu eivät ole samat. Sallimalla falskiuden hyvässä tarkoituksessa lehdistö ottaa taakakseen niin sanotun jesuiittamoraalin, josta sille kuuluu asianmukainen moraalinen rangaistus. Nykyään se saattaa tulla siten, että asiakkaat hylkäävät lehden.

Tulisilla vaunuilla

Tulisilla vaunuilla taivaaseen

(М.В.Пулькин, Самосожжения старообрядцев (середина XVII –XIX в.). Университет Дмитрия Пожарского. Москва 2013, 334 с.)

Omituinen mutta nerokas kirjailija Dmitri Merežkovski (1866-1941) kuvaa kirjassaan Antikristus (Христос и Антихрист. т. 3, Петр и Алексей 1904-05. Suomeksi osa III, Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, K.J. Gummerus, Jyväskylä 1926) sitä, miten vanhauskoiset pitivät Pietari Suurta antikristuksena. Tuo kissan viiksillä varustettu julmuri syrjäytti patriarkan, pakotti miehet ajamaan Jumalan heille antamat parrat vastoin vanhoja määräyksiä, varasti Jumalalta ajan aloittamalla uuden ajanlaskun vuodesta 1700, täytti uuden kaupunkinsa alastomien epäjumalien patsailla ja pakotti asevelvolliset tatuoimaan käteensä merkin, Pedon merkin.

Ne, jotka eivät halunneet antikristusta palvella, kokoontuivat pohjoisen metsiin, jossa rakensivat itselleen valtavat roviot. Niiden keskellä he rukoilivat kynttilät kädessä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, tekivät ristinmerkkinsä kahdella sormella ja kumarsivat yhä uudelleen, maahan saakka, toisin kuin saastaiset nikonilaiset, jotka kumarsivat vain vyötäröön saakka. Kun aika oli kypsä, sytyttivät kuolemaan vihityt ympärilleen kootut palavat aineet, heinää, olkea, puuta, tuohta ja tervaa. Tulen sytyttämiseksi monesta kohdasta yhtä aikaa, käytettiin ruutia. Valtavassa roihussa kohosivat uskovien sielut ylös taivaaseen ja voihkina ja lasten itku sekoittuivat hurmahenkiseen veisuuseen, kunnes kuului vain tulen kohina ja rätinä.

Tsaarin joukot yrittivät estää uskovia pääsemästä ”herran pitoihin”, mutta niiden saapuessa paikalle oli jäljellä usein vain hiipuvat kekäleet, joiden joukosta löytyi sieltä täältä muodottomiksi paisuneita ruumiita, jotka räjähtivät niihin koskettaessa. Suurin osa ihmisistä oli hävinnyt kokonaan eivätkä tsaarin kätyrit saaneet koskaan selville puuttuvien veronmaksajien todellista määrää.

On yleisesti tunnettua, että Venäjän pohjoisosissa syntyi 1600-luvun lopulla itsensä polttajien liike, joka saavutti heti laajat mittasuhteet. Tulikuoleman valinneiden määrää ei koskaan saada selville, mutta on arvioitu, että jo vuoteen 1690 mennessä oli itsensä polttanut noin 20000 henkeä. Roviot kärysivät niin Karjalassa kuin Siperiassakin ja ilmiö levisi myös itärajamme tälle puolelle, kuten Kimmo Katajala eräässä tutkimuksessaan kertoo. Tunnetuin tapaus oli Äänismiemen Paleostrovin luostari, jossa itsepolttaminen tapahtui peräti kaksi kertaa, vuosina 1688 ja 1689 ja vaati yhteensä yli 3000 uhria.

Itsensä polttaminen ilmiönä on historiassa hyvin tunnettu asia, mutta siihen liittyy yhä avoimia kysymyksiä. Petroskoilainen tutkija M.V. Pulkin on pyrkinyt vastaamaan niihin käyttäen hyväkseen säilynyttä lähdeaineistoa, joka on osittain hyvinkin yksityiskohtaista, vaikka monet kysymykset jäävät ikuisesti avoimiksi.

Voidaan heti todeta, että Merežkovskin kuvaus kuolemaan vihityistä ja heidän lähdöstään on historiallisen totuuden mukainen, joskin myös vaihtelua esiintyi. Itsensä polttaminen ei myöskään ollut ainoa joukkoitsemurhan muoto. Sitä edelsi toinen metodi: nälkään näännyttäminen, joka vaati usein apulaisia. Lukittuihin rakennuksiin teljettyjen itsehillintä petti usein ja he yrittivät paeta hirvittäviä tuskiaan. Myös yhteishukuttautumista käytettiin ja jopa mestaustakin.

Itsensä polttamisesta tuli kuitenkin suoranainen epidemia 1600-luvun lopulla ja se alkoi jo ennen Pietari Suuren nousua valtaistuimelle. Kohteena oli kyllä antikristus, mutta sitä edusti jo ”nikonilainen” kirkko, joka vaati ristinmerkin tekemistä kolmella sormella, mikä ymmärrettiin raamatussa mainituksi Pedon merkiksi. Viimeisten aikojen ajateltiin olevan käsillä ja niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta.

Polttamisiin valmistauduttiin yleensä määrätietoisesti ja niitä varten rakennettiin jopa monta huonetta käsittäviä taloja, joiden ikkunat olivat niin pienet, että ne tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Koska tsaarin joukot todella pyrkivät estämään hurskaiden lähdön, pyrittiin ympäristöä hämäämään, kylvettiin pellot ja huolehdittiin muutoinkin maallisista viimeiseen asti. Itsepolttaminen ei kuitenkaan merkinnyt vain pakoa tsaarin kätyreiltä, vaikka niiden tuloon kyllä varustauduttiin tuliasein ja hilparein. Kyseessä oli rituaalinen uskon teko, eikä kaikkia aina edes hyväksytty mukaan, varsinkaan sellaisia, jotka olivat ottaneet vastaan ”nikonilaisen” sakramentin.

Toisaalta ymmärrettiin, että suurimman tuskan hetkellä vahvimmankin itsesuojeluvaisto saattoi tehdä tepposet ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan pääsisi pakenemaan. Jotkut kuitenkin onnistuivat tässä ja kertoivat viranomaisille yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.

On hämmästyttävää, millä määrätietoisuudella ja tyyneydellä itsepolttajat valmistelivat kauhean lähtönsä. Pulkin antaa siitä monia todistuksia ja hänen kirjansa liitteinä on useita tuoreeltaan kirjoitettuja tapahtumien kuvauksia.

Tämä marttyyripsykologia ei ole tänäkään päivänä maailmassa tuntematon. Liitämme sen lähinnä siihen keskiaikaiseen uskonnolliseen fanaattisuuteen, jota ilmenee Lähi-Idässä ja joka sieltä on jossakin määrin ulottanut lonkeronsa myös moderniin maailmaan. Samaa psykologiaa edustanevat myös ne amerikkalaiset lahkot, joiden kannattajat ovat poistuneet tästä maailmasta suurissa joukkoitsemurhissa.

Nykyään ehkä joka tapauksessa vaistomaisesti sijoitamme tällaiset ilmiöt tropiikkiin tai sen liepeille, seuduille, joilla ihmisillä keskimäärin sangviininen temperamentti liittyy alhaiseen valistustasoon ja älykkyysosamäärään. On kummallista ajatella, että kuitenkin juuri Karjalan ankaran luonnon keskellä ihmiset ovat saattaneet niin totaalisesti joutua tuonpuoleisen elämän lumoihin, että ovat valinneet mahdollisimman tuskallisen tavan sovittaa oletetut syntinsä ja poistua tästä maailmasta.

Ilmiötä voidaan itse asiassa nimittää venäläis-suomalaiseksi tai jopa suomalais-venäläiseksi, sillä karjalaiset heimoveljemme olivat näissä riennoissa aivan kärkisijoilla. Rajan tällä puolella ei tapahtunut kovin paljon lukuun ottamatta Kimmo Katajalan mainitsemaa Pekka Lääperin seurakunnan kohtaloa, mutta asian riittänee selittämään jo meillä asuneiden vanhauskoisten pieni määrä.

Mistä kaikki alkoi

The Story of Adam and Eve. Hollywood-versio

Kuten tunnettua, muuan biologi on hiljattain selvittänyt ihmisen synnyn arvoituksen. Kaiken alkuna tai siis ainakin ratkaisevana risteyskohtana eli bifurkaationa oli sian ja apinan yhtyminen. Tuo jo aiemmin tunnettu afrikkalainen esiäiti siis ilmeisesti syntyi juuri tästä kaikkien aikojen rakkaustarinasta.

Koska Hollywood väistämättä tarttuu pian näin herkulliseen aiheeseen, en malta olla jo etukäteen miettimättä, millaisen taidenautinnon tulemme saamaan.

Kuka on isä? Siis Aatami? Olen täysin varma, että se on apina. Esi-isämme on filmatisoinnissa lihaksikas bodari, he-man, jolla on ilmeisiä afroamerikkalaisia piirteitä ja joka puhuu syvällä eteläisellä aksentilla. Huomautan, että apinoiden ja sikojen puhe on tietenkin tulkittava normaalienglanniksi eli siis amerikaksi. Mitäpä järkeä olisi näyttää pelkkää murahtelua ja röhkintää. Tekstitys ei käy, sillä Amerikassa se rajoittaisi pahasti kuulijakuntaa karsimalla lukutaidottomat.

Sikana esiintyy aistillisen muodokas Ms. Piggy, ikuinen Eeva, jonka kinkut saavat nykyaikaisenkin uroksen kuolaamaan. Silmäripsetkin ovat seksikkäät –flirtivamad, lopsakamad ripsimed, kuten virolainen sanoisi.

Miten Aatami ja Eeva löytävät toisensa? Tarina liittyy ehdottomasti hengenvaaralliseen seikkailuun, jossa dinosaurukset ja sapelihammastiikerit yrittävät saada siat paisteikseen. Ainoastaan yksi onnistuu pelastumaan ja se tapahtuu apina Aatamin ansiosta. Hän heilauttaa itsensä liaanilla Eevan luo ja tempaisee tämän lujaan mutta hellään syleilyynsä juuri, kun tyrannosaurus Rex on kahmaisemaisillaan makupalan valtavaan kitaansa. Sinne joutuukin sen sijaan Aatamin potkaisemana sapelihammastiikeri, jonka hampaat tarttuvat Rexin kitaan ja joka sen johdosta pian kuolee sukupuuttoon. Aatami ja Eeva vannovat ikuista rakkautta.

Ensimmäisen avioparin elämässä on selviä yhtymäkohtia amerikkalaisen keskiluokan elinympäristöön, muutenhan kukaan ei viitsisi filmiä katsoa, saati siitä mitään ymmärtäisi. Muuan ongelma, jonka rakastava pari pian kohtaa, on rasismi. Pariskuntaa voi nyt jo sanoa aviopariksi, koska ukkosenjyrähdyksen ja salamanleimahduksen lomassa taivaalta näkyy siunaava Jumalan käsi ja kuuluu urkujen mahtavaa, alkuvoimaista mylvintää. Joka tapauksessa, naapuruston apinat suhtautuvat Eevaan vihamielisen ilkeästi ja aivan erityisen rumasti hänen lapseensa, joka on kasvoiltaan suloinen ja täydellisen kaunis ihmisvauva. Hän on maailman ensimmäinen tyttö, meidän afrikkalainen esiäitimme. Apinoiden mielestä se kuitenkin on hirvittävän ruma ja ennakkoluulojen vallassa ne pitävät kokouksen, jossa päättävät tappaa pienokaisen.

Konservatiivien suvaitsemattomaan asenteeseen liittyy myös vihamielisyys Aatamia kohtaan, sillä enemmistö pitää hänen karvoitustaan aivan liian tummana. Onneksi pariskuntaa varoitetaan ajoissa ja yöllä he suuntaavat kauas erämaahan, jättäen taakseen järjestäytyneen apinayhteiskunnan.

Rakastavaiset eivät kuitenkaan tarvitse yhteiskuntaa, heillä on nyt toisensa ja heillä on lapsi, jolla he uskovat olevan suuren tulevaisuuden. Tarpeeksi vaellettuaan perhe löytää vehreän laakson ja tarkkailee sitä ihastuneena korkealta vuorelta. Aatami ja Eeva katselevat rakastuneesti vuoroin toisiaan, vuoroin lasta, joka hymyilee valloittavasti. Mahtava musiikki säestää kameraa, joka zuumaa hedelmälliseen laaksoon, jossa solisevat purot ja josta on tuleva ensimmäisen ihmisen koti. ”This Land is mine, God gave this land to me” laulaa taustalla kaunis baritoni.

Lopuksi näytetään perhe takaapäin, Eeva istumaan nousseena, pikku vauva nisää imemässä ja Aatami sen vierellä karvainen käsi Eevan upeiden kinkkujen päällä. Tulevaisuus on alkanut!

Sika yhdistää. Pitääkö sen erottaa?

Heimoushengen unohtamisesta jouluna ja sian merkityksestä

Kuten tunnettua, Suomessa asuu useita heimoja. Jokaisella niistä on omat lähtemättömät omituisuutensa. Pohjalaiset ovat rehvastelevia, savolaiset kieroja, karjalaiset vilkkaita tyhjännaurajia ja hämäläiset hitaita. Erilaisia välimuotoja ja muunnoksia riittää, mutta tässä perusteet.

Vielä vajaat sata vuotta sitten eri heimojen edustajat yhteen joutuessaan saivat helposti aikaan jonkinlaisen konfliktin, vaikkapa näykkimällä toisiaan murteesta tai jostakin muusta asiasta. Pahinta oli tietenkin asettautua toista paremmaksi. Ja nuoret miehet nyt toki saavat naisasioista syntymään keskinäisen nokittelun yhtä varmasti kuin uroskoirat murisevat toisilleen. Ehkäpä naiset puolestaan panettelevat toisiaan ja etuilevat rivissä, mene ja tiedä.

 Heimoerot tällaisten hässäköiden tekosyynä ovat nykyisinä kosmopoliittisina aikoina hyvin epämuodikkaita. Tällaisia eroja voidaan meidän valistuneina aikoinamme jo suvaita mukisematta. Muut erot ovat sitten sitäkin enemmän tulleet esille. Mutta hetkinen! Onko heimoeroja siis olemassa?

Niitä on kyllä pidetty aina itsestäänselvyyksinä siinä kuin murteitakin, mutta mihin ne perustuvat? Ovatko ne konstruoituja? Ovatko heimot kuviteltuja yhteisöjä, joiden jäsenille tulee vain tarve esittää itsensä heimotunnusten mukaisina, kun sellaisia kerran oletetaan olevan? Vai lepäileekö heimous peräti geneettisillä perusteilla? Jospa sillä onkin konkreettinen perusta geeneissä toisin kuin kaikilla maailman muilla sosiaalisilla ja psykologisilla seikoilla?

Saatamme olla tekemisissä äärimmäisen vaarallisen kysymyksen kanssa. Mikäli heimoerojen todellisuus tunnustetaan, koskee seuraava kysymys heimojen keskinäistä perinnöllistä paremmuutta. Pitäisikö sekin tunnustaa?

Pelkäänpä, että kuka tahansa valveutunut kansalainen ymmärtää, mitä tunnustamisesta seuraisi. Ennen pitkää edessä olisi tietenkin holokausti, jossa vähiten huumorintajuiset pohjalaiset ehkä yrittäisivät hävittää sukupuuttoon savolaiset ja karjalaiset, joiden näsäviisasta naljailua he eivät voi ymmärtää. Samalla menisi joukko maltillisia hämäläisiä, jotka yrittäisivät estää verilöylyn toteuttamista. Tai ehkä muut heimot kyllästyisivät pohjalaisten koppavuuteen ja päättäisivät ajaa heidät mereen. Kuka tietää. Pelkkä ajatuskin on kylmäävä ja vetää hiljaiseksi, kuten sanotaan.

Joka tapauksessa tietoa heimojemme olennaisista eroista on vuosisatojen vieriessä kosolti karttunut. Puuttumatta tässä ulkomaalaisten kuvauksiin, voidaan todeta Antero Wareliuksen 1800-luvun puolivälissä toimeksi saaneena luokitelleen heimomme antiikin humoraaliopin mukaisesti: pohjalaiset ovat koleerisia, karjalaiset ja savolaiset sangviinisia, hämäläiset melankolisia ja joku heimo taisi olla myös ylenmääräisen limanerityksen vallitsemassa tilassa eli flegmaattinen. Topelius kehitteli asiaa eteenpäin neljännesvuosisadan kuluttua Maamme-kirjassaan. Jokaisen heimomme luonteenpiirteistä luotiin siellä selkeä kuva. Kaikilla oli paheensa jos hyveensäkin. Kyseessä olivat siis stereotypiat pahimmillaan.

Topelius ei kavahtanut edes kansallisten stereotypioiden esittämistä. Venäläinen Iivana ja suomalainen Matti olivat työssä kovin erilaisia. Iivana teki työnsä nopeasti, mutta laisti vaikeimmat ja raskaimmat työt. Matti taas takertui niihin ja puhkui ja pakersi ison kiven kimpussa, kunnes se oli siirretty pellolta pois. Pieniä hän ei ymmärtänyt keräillä. Topeliuksen mielestä kyseessä oli ihanteellinen työpari, joka yhdessä sai aikaan kunnon jäljen, mutta erillään ei oikein mitään tolkullista. Iivanan kohdalla puutteena oli laiskuus, Matin kohdalla… no, suoraan sanoen tyhmyys. Kuitenkin, Matin läpikotainen rehellisyys korvasi Topeliuksen maailmassa runsain mitoin aivotoiminnan puutteet.

Suomen kansan erikoisuuksiin kuuluu, että se osaa tuntea vilpitöntä vahingoniloa omista onnettomuuksistaan, kuten Lasse Lehtinen on lausunut. Tämä toteutuu myös silloin, kun sille kerrotaan ikäviä totuuksia sen omista kehnoista ominaisuuksista. Kansamme on aina rakastanut Maamme-kirjaa, vaikka sen sanoma on aika karu.

Stereotypiat heimoista ja kansoista olivat 1800-luvulla ajattelun perustyökaluja. Suomalaisen lehden kirjeenvaihtaja, joka tarkkaili pietarilaisia 1880-luvulla, ennusti perikatoa Suomelle, mikäli suuriruhtinaskunnan ja emämaan raja häviäisi. Iivana oli niin paljon nopeampi ja nokkelampi, ettei Matti ehtinyt edes kunnolla kääntyä, kun hänet jo oli narrattu pussiin. Siinäpä sitten raapimaan päätä ja hautomaan syitä kovaan kohtaloon ja maailman väärämielisyyteen, kun on Pietarissa hävinnyt sekä hevonen että rattaat.

Mutta nykyään tiedämme asiat paremmin kuin 1800-luvun naiivit kirjoittajat. Geneettiset erot Suomen eri alueilla ovat toki selvästi havaittavia, mutta kukaan ei ole niin tyhmä tai valistumaton, että kuvittelisi niiden vaikuttavan jotakin. Sama koskee tietysti koko muutakin ihmiskuntaa. Olemme kaikki saaneet perinnöksi aivan samanlaiset kyvyt ja taipumukset, joiden muuan tärkeä alkukohta on apinan ja sian kaunis rakkaustarina joskus kauan, kauan sitten, kuten muuan nykyinen biologi on kertonut. Niinpä hyväksykäämme mukisematta se, että erot niin heimojemme kuin maailman kansojen välillä ovat lopultakin vain mielikuvituksen tuotetta. Asiaa ei kannata edes tutkia. Vai kaipaako joku tänne holokaustia ja vieläpä näin joulun alla?

Vladimir Solovjov aikoinaan päätteli, että jos kerran kaikki polveudumme apinasta, meidän olisi syytä rakastaa toisiamme. Toivottavasti tämä korvasi vanhentuneen jouluevankeliumin sanoman sen ajan älyköille. Jos nyt lisäämme apinaan vielä sian, kuten uusi tutkimus edellyttää, niin sukupuumme sen kuin laajenee. Toisaalta sian status monella maailman kulmalla on sangen matala, ettei sanoisi enempää. Siasta uhkaa tulla ihmisiä erottava tekijä.

Suomen perinteisiä heimoja sika ei erota, vaan yhdistää. Kukapa olisi edes kuullut puhuttavan heimojen välisestä räyhäämisestä jouluiltana, kun sian tuoksu valtaa koko maan. Petsamon luostarin jouluyönä tapahtunut hävitys lienee perustunut ajanlaskujen erosta johtuvaan väärinkäsitykseen ja itäkarjalaiset voidaan muutenkin käsitellä erikseen.

Nyt näyttäisi kuitenkin syntyneen yhä suurempia paineita Suomen kansan rakastaman sian tunkemiseksi pois joulupöydästä ja saman tein koko joulun vieton lopettamisesta. Ryhtyessään näin jouluna sikaan moni omantunnonarka joutuukin tuskaisena kysymään, onko hän oikealla tiellä ja eikö olisi parempi hylätä tämä osa monikansallista jouluperinnettämme, jota kaikki eivät enää voi jakaa, sattuneesta syystä.

Tähän voidaan perustellusti huomauttaa, että joulupöydän antimet myös eri heimoillamme ovat jossakin määrin vaihdelleet. Kukapa itäsuomalainen esimerkiksi viitsisi tehdä imellettyä perunalaatikkoa, saati sitä syödä, kun tarjolla on kunnon herkkujakin? Erilaiset joululimput ovat toki hyvän näköisiä, mutta vain aivan tietyn geeniperimän omaavat pitävät niitä maukkaina ja joulupöydässä välttämättöminä. Lipeäkalakeitto taas saattaa monelta vierasheimoiselta nostattaa hiukset pystyyn jo hajullaan.

Huolimatta geneettisestä ja muustakin erilaisuudestaan suomalaiset ovat joka tapauksessa päässeet aina yksimielisyyteen siitä, että kinkku on pöydän kunkku. Asianmukaisesti paistettuna, sinapilla kuorrutettuna ja neilikoilla höystettynä se on juhlan kohokohta, jota ylivoimainen enemmistö Suomen miehistä tuoreen tutkimuksen mukaan pitää tärkeimpänä koko joulussa. Naisten preferensseissä tuossa tutkimuksessa sanottiin jotakin yhdessäolosta ja muuta falskia höttöä.

Rohkenisiko joku siis ihan oikeasti tuomita sian, johon kohdistuva rakkaus yhdistää koko suomalaisen miessukupuolen, kaikki vanhat perinteiset heimomme ja perimmältään koko ihmiskunnan?

Eikö olisi parempi rukoilla sen puolesta, että ne, jotka pimeydessä vaeltavat, saisivat myös kerran nähdä valkeuden, ehkäpä juuri vaaleanpunaisen sianlihan välityksellä?

Siis ei sikaa pois pöydästä, vaan sian vihaajat sinne myös, oppimaan suvaitsevaisuutta ja ihmisten keskinäistä rakkautta! Suomen heimojen leppyminen jouluisin sian äärellä toimikoon esimerkkinä koko maailmalle!