Suvaitsevaisuuden kauhistus

Suvaitsevaisuuden kauhistus

Tiedän, että nykyinen polvi tuntee Immanuel Kantin lähinnä miehenä, jolta muuan norjalaislurjus kertoi saaneensa vaikutteita. Leimautumisen uhallakin sanon, että hänen ajatuksensa kategorisesta imperatiivista ovat komeita ja ihailtavia eettisiä periaatteita. Itse hän ei pitänyt kategorista imperatiivia periaatteena, vaan tosiasiana, joka oli olemassa ihmisen sisimmässä.

Kantin aikana todellisuus on saattanut olla melkoisesti toisenlainen kuin nykyään. Jos joku tekisi tutkimusta maapallon nykyisistä kulttuureista filmin ja television perusteella, hän ei missään tapauksessa tulisi kuvitelleeksi, että ihmisten toimintaa edes jollakin tasolla ohjaa moraalilaki, jonka vaatimukset ovat ehdottomat. Ehdottomilta näyttävät vain erilaiset vastakkaiset egoistiset vaatimukset rajattomasta oikeudesta nautintoihin, omaan ruumiiseen ja yhteiskunnan maksimaaliseen tukeen.  Kantin ajatus siitä, että ihminen on arvo sinänsä eikä häntä saa kohdella välineenä, on saanut tulkinnan, jossa jokainen ego on arvo sinänsä ja oikeutettu kohtelemaan kaikkia muita välineenä. Muuta kategorista kuin jokaisen yksilön oikeudet ei hölmökään tunnusta.

Kuitenkin kategorinen imperatiivi kuulostaa jotenkin modernilta ja tutulta. Eikö se olekin sama kuin nollatoleranssi? Itse asiassa se on mahdollisimman kaukana siitä. Kategorinen imperatiivi esittää subjektille vaatimuksen sen omaan käyttäytymiseen nähden ja se on pätevä siitä hyödystä tai vahingosta riippumatta, jonka vaatimuksen täyttäminen aiheuttaa. Nollatoleranssi sen sijaan kohdistuu muihin ja esittää kiellon. Kun kategorinen imperatiivi sanoo: ”Sinun pitää!”, niin nollatoleranssi sanoo: ”Sinä et saa suvaita!”.

Nollatoleranssi on siis yhteisöllinen ja yhteisön eduista lähtevä vaatimus. Se on tuttu 1960-luvun kommunismia rakentavasta Neuvostoliitosta. Kun kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen 20 vuodessa lupaava ohjelma vuonna 1961 käynnistettiin, hyväksyttiin samalla niin sanotut kommunismin rakentajan moraalisäännöt, joiden noudattamisen mukana uusi ja uljas yhteiskunta oli toteutuva tai epäonnistuva. Neljässä kohdassa kahdestatoista vaadittiin suvaitsemattomuutta (nollatoleranssia) eri asioissa: ”suvaitsemattomuus  (neterpimost) yhteiskunnan intressien loukkaajia kohtaan” (4. käsky), leppymättömyys (neprimirimost) epäoikeudenmukaisuutta, laiskottelua, epärehellisyyttä, karrierismia ja rahanhaalimista kohtaan” (9. käsky), suvaitsemattomuus kansallista ja rodullista vihamielisyyttä kohtaan (10. käsky),  ja suvaitsemattomuus kommunismin, rauhanasian ja kansojen vapauden asian vihollisia kohtaan (11. käsky). Suvaitsevaisuus ei siis juuri ollut korkeassa kurssissa.

Yhteiskunnan toiminta kommunismin edellyttämällä tavalla vaati näköjään kunkin yksilön omien luontaisten taipumusten syrjäyttämistä yhteisen asian hyväksi. Tämä oli tietenkin periaatteessa väliaikaista, koska nimenomaan kommunistinen eikä kapitalistinen yhteiskunta perustui ihmisen todellisen olemuksen vapauttamiseen. Odotellessa menneisyyden jäänteiden häviämistä oli kuitenkin viisainta turvautua mahdollisimman tiukkaan toverilliseen kuriin ja ellei tämäkään auttanut, terroriin. Kun yhden tappoi, säikäytti tuhansia ja uusi pakoton yhteiskunta oli taas kukonaskeleen lähempänä. Tämäpä oli humanismia, jos mikä!

Nollatoleranssi eli täydellinen leppymättömyys ja suvaitsemattomuus poliittisesti epäkorrekteja ilmiöitä kohtaan olivat se ihmelääke, johon uuden maailman rakentajat nojasivat. Jos ja kun asia vietiin loogiseen täydellisyyteensä, se edellytti myös kaikkien lähimmäisten tarkkailua ja ilmiantamista. Jo 1930-luvulla ilmiantamisesta oli tehty kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyömisestä seurasi rangaistus. Tämän vuoksi suuri määrä poliittisesti epäkorrektien henkilöiden perheenjäseniä joutui rangaistuskoneiston hampaisiin. Oikeasta käytöksestä sen sijaan saattoi saada sankarin sädekehän, kuten kävi kuuluisalle pioneerille Pavlik Morozoville, joka kärsi marttyyrikuoleman paljastettuaan isänsä sekaantumisen kansan vastaisiin vehkeilyhin.

Ajatus nollatoleranssista on ihmeellinen, taianomainen vipusin, jolla yhteiskuntia ja kulttuureita voidaan muuttaa. Normaali poroporvari, jonka intohimot ja intressit eivät ulotu omaa vaimoa ja perhettä kauemmas, on taipuvainen suvaitsemaan tietyn määrän epätäydellisyyttä niin itsessään kuin muissa. Niille, jotka rakentavat täydellistä yhteiskuntaa, tämä ei riitä. Normaali järki tietenkin esittää vastaväitteitä, jos yritetään vaatia ehdotonta korrektisuutta jokapäiväisessä sanojen käytössä, ajattelussa, ja jopa toiminnassa. Vain tolvana voi vaatia, ettei tieliikenteessä saisi koskaan eikä missään tilanteessa ylittää sallittua nopeutta tai esimerkiksi siirtyä henkilöautolla bussikaistalle. Vain älykääpiö voi vaatia nollatoleranssia ”vihapuheelle”, jota kukaan ei koskaan ole riidattomasti määritellyt eikä voikaan määritellä. Siitä huolimatta ajatus näyttää kiehtovan monia. Asia saattaa liittyä siihen, että suvaitsemattomuuteen liittyvä tuohtumus aiheuttaa usein moraalista mielihyvää, kun se koetaan oikeudenmukaiseksi. Ja sehän on yhtä alkuperäinen ilon lähde kuin vahingonilo. Neuvostoliiton tapauksessa runsaat suvaitsemattomuusjulistukset eivät kuitenkaan riittäneet muuttamaan ihmistä. Sen sijaan niiden katteeton julistaminen loi valheellisen kulttuurin, jonka tekopyhyys teki ihmisistä lopulta kyynisiä kaikenlaisiin moraalisiin periaatteisiin nähden.

Suomalaisen miehen päivä

Suomalaisen miehen päivä

Huolimattomasti kalenteria vilkaistessani huomasin liputuspäivän nimeltä ”Suomalaisen miehen päivä”. Tuli miellyttävä ailahdus ja ajatus, että olipa jo aikakin. Kyseessä mahtoi siis olla jonkinlainen vastine venäläiselle ”Isänmaan puolustajan päivälle”, joskin miehekkyys paljon laajemmin ymmärrettynä. Mieleen tuli, että tässä todella oli asia, johon todella oli korkea aika kiinnittää huomiota. ”Miehen päivä” olisi melko sisällyksetön ja sanomaltaan epämääräinen, jollei typerä. ”Suomalainen mies” sellaisena kuin haluamme hänen olevan, on jotakin muuta kuin se ylikansallisen populaarikulttuurin maskuliininen karikatyyri, jonka voimme aina löytää televisiostamme, mikäli viitsimme sen avata. Se ei kaipaa mitään erityistä huomionosoitusta.

Suomalaisen miehen irvikuvan löydämme sitä erityisesti etsimättä. Se on hän, jolta puuttuvat kaikki ne hyveet, jotka ymmärrämme sivistyneessä maailmassa vallitseviksi. Kyseessä on karkea, epäsiisti ja vähä-älyinen raakalainen, jonka toleranssiraja on lapsellisen matala. Hän saa primitiivireaktion vähäisimmästäkin vastoinkäymisestä ja hänen pääsiallinen harrastuksensa on tolkuttoman ryyppäämisen ja uhoamisen ohella naisten pahoinpiteleminen ja pilkkaaminen. Tämä narsistinen ääliö pitää itseään luomakunnan kruununa ja luulee maailman olevan tarkoitettu hänen halujensa tyydyttämistä varten. Vastuuta hän ei ota mistään eikä omaa kunnianhimoa eikä kestävyyttä, vaan odottaa paistettujen varpusten lentävän suuhunsa ja pornotähtien jonottavan hänen sänkyynsä. Kesytetty versio tästä otuksesta esiintyy sarjakuvassa sian hahmossa suomalaisen naisen asuinkumppanina ja seksipartnerina. Vastaavaa sarjakuvaa, jossa mies asuisi vaikkapa lehmän kanssa, ei vielä ole, ei myöskään elokuvaa, jonka sankaritar on seksinnälkäinen, örveltävä pissis, joka virtsaa kadulle ja sohii humalapäissään lähimmäisiään veitsellä. Fiktio näyttää jääneen pahasti todellisuudesta jälkeen.

Kalenterin merkkipäivänä ajatuksemme kohdistuvat tai niiden ainakin halutaan kohdistuvan nimikkopäivän sankarin myönteiseen versioon. Naistenpäivänä tarkoitus lienee muistuttaa mieleen, että naisellisuus ei tarkoita ainakaan pelkästään akkamaisuutta, hupakkomaisuutta tai narttumaisuutta vaan parhaimmillaan niiden suoranaista vastakohtaa. Naiset, kuten miehetkin, kantavat harteillaan puolta maailmaa, kuten kiinalainen sanonta kertoo, eikä ole mitään syytä pitää naisellisia hyveitä sinänsä miehisiä huonompina eikä päinvastoin. Sama koskee paheitakin.

Suomalaisen miehen päivänä ei ilmeisestikään ole tarkoitus juhlia sitä negatiivista karikatyyriä, johon tuolla sanayhdistelmällä nykyään yleisesti viitataan, vaan positiivista ideaalityyppiä, siis jotakin leimallisesti suomalaista ihannetta, jota ei ehkä puhtaana tavata luonnosta, mutta jonka merkitys ihannekuvana on yhtä todellinen kuin vastaavan kansallisen kauhukuvan merkitys varoittavana esimerkkinä.

Kuvitellaanpa hänet nyt kokeeksi. On ensinnäkin selvää, ettei tämä ihanteellinen, erityisesti suomalainen mies ole mikään action-sarjojen rambo tai kuumakalle, jonka pääasiallisena elämänsisältönä on pahoinpidellä muita tai ainakin sillä uhkailla. Jos mitään, niin suomalainen ihannemies on ennen muuta lähes loputtoman rauhallinen. Hän ei provosoidu vaikka provosoidaan, mutta ei liioin rupea kenenkään kynnysmatoksi. Hän ei ole mikään kukkoileva alfauros, joka pyrkii aina eturiviin saadakseen esitellä sulkiaan ja höyheniään. Sen sijaan hän pyrkii hankkimaan substanssia ja luottaa siihen, että sen ymmärtävät ne, jotka ovat asian arvoisia. Asiaan kuuluu myös, että kuvia ei kumarrella, falskiudelle ei aplodeerata eikä tyhjää koreutta nöyristellä. Sen, joka haluaa suomalaisen miehen aplodit, on pystyttävä esittämään todellisia suorituksia. Niille hän omassakin toiminnassaan antaa arvoa, ei tyhjille kehuille.

Jos kirjallisuutta on uskominen, niin suomalainen mies on hidas syttymään, mikä ei tarkoita tunteettomuutta, vaan vakautta, jota eivät kaiken maailman impulssit horjuta. Sentimentaalisuus on suomalaiselle miehelle vierasta, eikä tällä ole mitään tekemistä tunneköyhyyden kanssa. Kyse on ennen muuta siitä, että hän arvostaa aitoa tunnetta eikä pidä arvossa tunnekuohun markkinointia ja näyttöarvoa. Kerskaileminen, lörpöttely ja jopa tyhjä nauraminen vakaville asioille ovat paheita, jotka ovat suomalaiselle miehelle vieraita. Aito sankaruus, kestävyys ja uhrautuvuus ovat asioita, joilla ei pöyhkeillä ja jotka esillä pitämisestä ja mainostuksesta vain menettävät arvoaan. Todellinen herrasmies ei ole se, joka suurieleisesti todistelee jalouttaan, vaan se, joka ei tee numeroa tekemistään uhrauksista.

Heikkojen puolustaminen on tietenkin kunnia-asia ja sadismi on mahdollisimman kaukana tosimiehen arvomaailmasta. Fyysinen voima ja suorituskyky ovat leiviskä, joka on annettu oikein käytettäväksi. Öykkäri herättää vain halveksuntaa muissa kuin kanaljoissa ja hampuuseissa.

Luotettavuus on yksi puoli siitä, että suomalaisen miehen ihannetyyppi arvostaa muissa ja itsessään substanssia eikä näyttöarvoa. Työ tehdään kunnolla ja lupaukset pidetään. Koska nämä ovat perusarvoja, ei niiden toteutuminen edellytä mitään valvontaa, se on kunnia-asia. Kunnia-asia on myös olla antamatta periksi vastoinkäymisten edessä. Se on mies, joka on sanansa mittainen, joka ei masennu, vaan kestää kohtalon kolhut ratkeamatta ryyppäämään tai räyhäämään. Häneen voi luottaa kuin vuoreen.

Seksuaalisuus on asia, joka on tärkeä, mutta omalla paikallaan, alapään on oltava yläpään hallinnassa. Hamesankarius on perinteisesti ollut paheksuttua, saati perheen hylkääminen oman kiimaisuuden vuoksi. Seksuaalisen kiihotuksen julkinen osoittaminen ei kuulu aikuisen miehen kuvaan.

Tietenkin kaikki hyveet liian pitkälle vietyinä muodostuvat paheiksi, kuten jo Aristoteles ymmärsi. Tuppisuinen juntti, joka piilottaa kaikki tunteensa ja onnistuu pitämään kaikki hyveensä salaisina, ei liene täydellisin niiden ruumiillistuma. Kuten kaikkialla, kohtuus on tässäkin vaikeinta eikä sen löytämiseen ole yleisavainta.

Vajavaisessa maailmassamme ihanteet toteutuvat harvoin. Tärkeintä on, että niitä on olemassa. Vaikka ihmisen ei ole syytä tappaa iloa arjestaan tuijottamalla alati sitä eroa, joka on tavallisen elämän ja ihanteiden välillä, on myös ihanteettomuus eräs idiotismin muoto. Oman itsensä julistaminen ihanteeksi olisi pelkästään tragikoomista. Ihanteet, siinä luvussa myös kansalliset, kuuluvat kulttuuriin. Ne ovat sen ehto. On pelkästään primitiivistä selittää, ettei ihanne toteudu käytännössä: ihanteet ovat nimenomaan se, mitä kunnioitetaan ja halutaan, ei se, mikä joka tapauksessa jo on olemassa. Inhimillisen vajavaisuuden palvominen olisi epäjumalien, idolien palvontaa, joka ei sekään ole nykyään tuntematon barbarian muoto. Mikäli taas palvoisimme kansallista erikoislaatuamme sellaisena kuin se jo on, lankeaisimme helppohintaiseen ja katteettomaan kansalliseen narsismiin.

Näen heti sieluni silmillä vastaväitteen, joka kohdistuu kansalliseen merkkipäivään: jos se on nimenomaisesti suomalaiselle kulttuurille omistettu, miten muut voisivat jakaa sen? Entä naiset? Ovatko muut alempiarvoisia? Voivatko he viettää tätä juhlapäivää yhdessä muiden kanssa? Ollaanko tässä tosiasiassa julistautumassa herrakansaksi ja valmistelemassa kaasukammioita?

Uskonnollisilla yhteisöillä on usein taipumus rajata ”omansa” oikeiden ihmisten joukoksi, joille on varattu paikat paratiisissa ja jotka siis ansaitsevat jo tässä elämässä tietyn pyhyyden hohteen, joka riittää kohottamaan heidät korkealle ”muiden” yläpuolelle. Kansallisen kulttuurin helmassa syntyneen ihanteen muistaminen sen sijaan voisi muistuttaa siitä, miten vajavaisesti se toteutuu käytännössä. Se voisi olla ojennusnuora, enchiridion, joka osoittaisi mitä aikamme kulttuurissa on vinossa ja mitä suorassa.

Kansallisen Miehen arvot ovat epäilemättä sinänsä yleisinhimillisiä, joskin kansallisesti korostuneita. Muuan 1800-luvun lehtikirjoitus kertoi, että venäläinen on suomalaista paljon liikkuvampi, nokkelampi ja syttyvämpi ja voisi koska tahansa pistää suomalasien säkkiin, jos maiden välinen raja häviäisi. Hänen kanssaan ei kannattanut kilpailla noissa asioissa. Mutta aidosti yleisinhimillisten arvojen kunnioittamisen tulee olla mahdollista kaikille. En näe mitään syytä siihen, ettei se olisi mahdollista myös tässä tapauksessa. Ehkä jokaisessa maassa ja kulttuurissa kannattaisi jokaisen etnisen tai muun kulttuurisen ryhmän asettaa oma juhlapäivänsä, jossa kunnioitettaisiin kansallista symbolista sankaria positiivisen ihanteen henkilöitymänä. Sopiva henkilö varmaan löytyy kaikkien kansojen kirjallisuudesta. Meillä voitaisiin vaikkapa viettää Koskelan Vilhon päivää Vilhon päivänä ja vaikkapa Sven Tuuvan päivää ruotsinkielisellä puolella Svenin päivänä. Tai ehkäpä Jukolan Juhanin päivä olisi sopiva symbolisoimaan tuota epätäydellistä, mutta pohjimmiltaan jaloa hahmoa? Samalla muistettaisiin myös Koskelan Jussia. Ehkäpä venäläiset maahanmuuttajat voisivat samana päivänä muistaa Ivania ja suomalaiset saisivat myös tilaisuuden ja aiheen tutustua siihen, millainen on vastaava venäläinen ihanne.

Islamilaisissa kulttuureissa on tietysti myös ihanteelliset hahmonsa ja niiden vastakohdat. Kunniamurhaaja tuskin on todellinen ihanne, vaan pikemminkin onneton luuseri. Ehkä hän on muhamettilaisen miehen karikatyyri, hiukan kuin sarjakuvan karju Wagner tai elokuvan Uuno Turhapuro? Vai millainen tämän hahmon karikatyyri on? Ahmed Ahne taitaa olla läntinen luomus? Onko karikatyyriä vielä luotu lainkaan? Ehkäpä olisi jo aika?

No niin, avasin kalenterini ja katsoin kunnolla. Siellä on ”Suomalaisen musiikin päivä”, 8.12. Minkäänlaista miesten päivää ei ole, ei kansallista eikä kansainvälistä. Ei taida tullakaan. Tuskinpa poliitikoista löytyy miestä sellaista ehdottamaan.

Muuttajat Helsingin riesana

Muuttajat Helsingin riesana

Myönnän heti, että olen itse Helsinkiin muuttanut enkä siellä syntynyt. Kaupunki ei liene tästä nimenomaisesta asiasta enemmälti muuttunut, mutta meitä oli monta. Olin vain yksi Suuren muuton osanottajista. Yhteiskunnan rakennemuutos Suomessa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli yksi maailman rajuimmista.

Takavuosina esiintyi vielä aika useinkin koomisia hahmoja, jotka ylpeilivät sillä, etteivät olleet mitään muuttajia vaan ihka aitoja kaupunkilaisia. Nämä olivatkin useimmissa maissa vielä vähemmistö, usein pieni, joten heillä oli millä enemmistölle rehvastella. Jostakin syystä vanhan Sörkan sakilaiskielen osaamista pidettiin noissa ”paljasjalkaisissa” piireissä aivan erityisen suurena ansiona. ”Landelaiset” saivat niskaansa runsaasti vihapuhetta, jota ei tuolloin vielä ymmärretty kriminalisoida.

Mutta muuttajat ovat nykyään jo enemmistö. Taajamien ulkopuolella asuu ihmisiä enää hyvin vähän. Helsinki on hyvä esimerkki siitä, miten muutto muuttaa asioita myös itse kaupungissa. Vuonna 1875 Helsingissä oli asukkaita vain 23000. Enemmistö oli tietenkin ruotsinkielisiä, kuten oli asia ollut iät ja ajat. Suomenkielisiä oli kuitenkin jo noin neljännes eli kuutisen tuhatta. Toista suurta vähemmistöä eli venäjänkielisiä oli kaupungissa noin puolet suomenkielisten määrästä eli kolmisen tuhatta (ainakin vuonna 1870 heitä oli vielä 12,1%).

Helsingin kasvaessa sen alkuperäinen luonne ruotsinkielisenä kaupunkina muuttui nopeasti ja venäläiset kutistuivat pieneksi vähemmistöksi. Suomenkieliset sen sijaan nousivat entisestä vähemmistöstä suureksi enemmistöksi. 1900-luvun alussa Helsingin väkiluku saavutti jo maagisen 100000:n asukkaan rajan. Siihen aikaan tämä tarkoitti suurkaupunkia.  Samaan aikaan myös suomenkielisten määrä ylitti jo 50 prosenttia. Tällöin venäläisten määrä sen sijaan jäi jo alle viiden prosentin ja myöhemmin heidän sekä suhteellinen että absoluuttinen määränsä kutistui melkein olemattomiin, kun suomenkielisyys valtasi alaa kasvavassa suurkaupungissa.

Vielä vuosisadan vaihteessa muistellaan suomenkielisiin suhtaudutun pääkaupungissa kopeasti, eikä heidän puhettaan suostuttu kaikkialla edes ymmärtämään. Monessa tapauksessa asia saattoi johtua siitä, ettei sitä todella ymmärretty. Kantaväestön nuivuus muuttajien invaasiota kohtaan samoin kuin toisaalta näiden uudet vaatimukset kielensä ymmärtämisestä tuntuivat varmaan monesta kohtuuttomilta. Kun toisen kotiin tullaan, on kuitenkin tapana toimia isännän ehdoilla. Tämä tapa on pätenyt vuosituhannesta toiseen.

Muuttajat eivät muodostaneet varsinaisia slummeja. Työläiskaupunginosissa asuttiin köyhästi, sairastettiin paljon ja siellä syntyi vuosisadan vaihteessa kuuluisa sakilaiskulttuuri, joka pelotti sekä paikallisia että sivullisia. Siitä huolimatta siitä ei tullut vallitsevaa elämäntapaa. Huliganismi pysyi marginaalissa ja normaalisti työläiskaupunginosien asukkaat elivät työllään, kuten jo nimikin sanoo. Ajan mittaan he vaurastuivat ja heidän asuinalueensakin nousivat arvoon arvaamattomaan.

Talouskehityksen myötä muuttovirta pääkaupunkiin vain kiihtyi. Itsenäisessä Suomessa se koostui melkein pelkästään kotimaisesta valtaväestöstä. 1970-luvun alussa suomenkielisiä oli helsinkiläisistä jo 90%, kun taas venäjänkielisten osuus oli enää vaivaiset 0.2% Ruotsinkielisten ryhmä oli sekin kutistunut kovin heiveröiseksi vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan. Kulminaatiopiste saavutettiin joskus 1990-luvulla. Vuonna 1990 suomenkielisiä oli hieman yli 90%, loput olivat lähinnä ruotsinkielisiä eikä venäjänkielisten edustama promillemäärä enää ollut ilman erityisiä instrumentteja havattavissa.

Sen jälkeen tilanne onkin alkanut nopeasti muuttua, eikä prosessille ole loppua näkyvissä. Vuonna 2009 suomenkielisiä oli helsinkiläisistä enää alle 84% . Venäjänkielisten osuus väestöstä oli nyt jo kaksi prosenttia, mikä absoluuttisin luvuin mitattuna oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Helsinki on jo nyt, meidän päivinämme kansallisesti kirjavampi kuin legendaarisen kansainvälinen Pietari oli vuonna 1897. Sen sijaan se ei ole yhtä monikulttuurinen kuin, sanokaamme, Kööpenhamina, Amsterdam, Lontoo tai Pariisi. Tämä selittänee pitkälle myös sen, ettei sen katuelämästä yleensä kerrota kansainvälisissä uutisissa.

Suurkaupunkien kasvu on kaikkialla ollut hämmästyttävän nopeaa ja sen seuraukset mullistavia. Toisin kuin meillä sitkeästi ajatellaan, Helsinki ei enää tosiasiallisesti ole mikään puolen miljoonan asukkaan pikkusuurkaupunki, vaan yli miljoonan asukkaan metropoli. Tämä pätee aivan huolimatta siitä, että sen alueella on useita hallinnollisia yksiköitä. Niin on kaikkien suurkaupunkien alueella.

Tämä suurkaupunkilaisuus on monen mielestä hienoa ja sen puitteissa todella on kaikkialla syntynyt aivan uusi elämänmuoto, jolle on tyypillistä anonymiteetti, irrallisuus ja kaleidoskooppinen kirjavuus. Tämä kaikki meilläkin jo on, mutta monessa suhteessa kehitys näyttää olevan vielä kesken. Uudenlaisen elämänmuodon ohella nykyaikaisen suurkaupungin kypsään muotoon on nimittäin säännönmukaisesti kuulunut myös jyrkkä sosiaalinen kerrostuminen ja segregaatio, joka hajottaa erilaiset kansanryhmät omiksi kokonaisuuksikseen. Yleensä slummit ovat syntyneet keskustaa ympäröiville alueille, ”inner cities”, joista parempi väki on muuttanut pois esikaupunkien väljempiin oloihin. Tämä ilmiö on viimeisen puolen vuosisadan mittaan kaikkialla synnyttänyt näiden alueiden konflikteja ympäristönsä kanssa. Slummeja voisi nimittää suurkaupunkien loiskasvannaisiksi, sillä ne elävät sen kyljessä kuluttaen sen resursseja itse mitään tuottamatta. Konflikteista, jotka antavat lehdistölle värikkäitä uutisaiheita, syyttävät ns. edistykselliset tahot säännönmukaisesti syrjivää ympäristöä ja yhteiskunnan kitsautta alueiden hoitamisessa. Vastapuolen näkemys on päinvastainen ja keskittyy slummien oman primitiivisen kulttuurin arvostelemiseen. Onko työ juopottelevien luokkien vitsaus vai päinvastoin? Pyrkimättä ratkaisemaan tätä munan ja kanan ongelmaa, voidaan joka tapauksessa ennustaa, että ilmiö, joka on tapahtunut vastaavissa oloissa kaikkialla muualla, tulee tapahtumaan meilläkin, kun kriittinen massa eli kyllin suuri uusi muuttajaväestö on saapunut. Slummit ovat nykyaikaa, työläiskaupunginosat ovat taakse jäänyttä elämää ainakin läntisessä maailmassa.

Tämä prosessi on meillä vielä kesken ja täysin kehittyneitä slummeja saanemme odotella vielä parisen kymmentä vuotta. Samassa ajassa myös vanhan suomen- ja ruotsinkielisen aineksen syrjäyttää koko kaupungissa yhä enemmän maahanmuuttajaväestö, joka muodostanee pääkaupungin väestöstä neljänneksen jo tämän vuosisadan puolivälissä. Tämä ei Helsingin kehityshistoriassa sinänsä merkitse mitään erityisen rajua muutosta. Matkaa on vielä pitkälti siihen, että suomenkieliset olisivat yhden neljänneksen vähemmistö, kuten asia oli puolitoista vuosisataa sitten. Luultavaa onkin, että he jäävät enemmistöksi vielä sadan vuoden eli noin kolmen sukupolven päästä. Varmaa se ei tietenkään ole.

Tämä on vain skenaario, jonka toteutumisesta ei ole mitään takeita. Joka tapauksessa tulee olemaan hyvin tärkeää se, ketkä muodostavat Suomen pääkaupungissa kriittisen suuren vähemmistön. Aiempi kokemus tuskin toistuu sellaisenaan. Nopeasti kasvavassa pääkaupungissa syntyi 1900-luvun alussa uudenlainen ilmiö, huliganismi, josta Kari Koskela on tehnyt kiinnostavan tutkimuksen poliisiasiakirjojen perusteella.

Aikalaisten silmissä huligaanit olivat moraalisesti ja kenties rodullisestikin ala-arvoinen aines, jonka käytös heijasteli muuttajaväestön olemusta laajemmaltikin. Kansalaissota nähtiin sittemmin monella taholla juuri taisteluna huliganismia ja yleensäkin ihmissuvun hylkiöitä vastaan. Nykymaailman silmissä huligaanit olivat kuitenkin lähinnä luusereita, joiden elämältä yhteiskunnan muutos oli vienyt pohjan pois. Kuten Pohjanmaan puukkojunkkareille tai nykyisemmille moottoripyöräkerholaisille, myös Sörkan sakilaisille oli useinkin tarjolla vain rikollinen elämäntapa, mikäli he halusivat säilyttää itsekunnioituksensa.

Helsingin kasvava suomenkielinen muuttajajoukko tuli aikoinaan etupäässä työn perässä. Sen liepeille syntynyt huliganismi koettiin aikoinaan melkoiseksi riesaksi, mutta lopultakin se oli enemmistön kannalta suhteellisen harmitonta. Sörkassa kukoistivat kyllä rikollisuus, viinakauppa ja prostituutio ja väkivaltakin oli jokapäiväistä. Kuitenkin tämä vähemmistö puhui maan valtakieltä, kuului luterilaiseen kirkkoon ja pysyi pääasiassa erossa huumeista viinaa lukuun ottamatta. Lukutaitoisia olivat kaikki ja kansakoulukin kuului jo 1900-luvulla jokaisen sivistykseen. Sosiaaliturva sen sijaan oli olematon, joten yhteiskunnan niskoilla taakka oli kevyt.  Kotouttamiskustannukset jäivät tuolloin jokaisen itsensä maksettaviksi. Pelastusarmeija ja settlementtiliike yrittivät lisäksi tehdä räikeimmille epäkohdille jotakin.

Nyt kaikki on toisin. En oikein tiedä, saako tätä sanoa, mutta pelkään pahoin, että nopea monikulttuurisen muuttajaväestön lisääntyminen tarkoittaa pommin virittämistä. Tapaamani maahanmuuttajat ovat poikkeuksetta olleet mukavaa väkeä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että uuden ja ympäristöstään rajusti poikkeavan aineksen nopea lisääminen aiheuttaa suurella varmuudella ongelmia kaikille osapuolille. Odotan kiinnostuksella ensimmäistä uutista joukkomellakasta. Kontulan pinonpolttajat tänä kesänä eivät vielä oikein ylittäneet tätä rimaa.

Puuhun nostettu fasisti

Puuhun nostettu fasisti

Nuorempi sukupolvi ei taida enää muistaa, että merkittävä humoristimme ja satiirikkomme Veikko Huovinen leimattiin aikoinaan fasistiksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun tasavallan kaljupäinen eminenssi oli lukenut hänen kirjansa Rasvamaksa, jonka nimikkonovellissa muuan afrikkalainen kannibaali nautti ateriakseen suomalaista viinaan menevää henkilöä, jonka rasvamaksa todettiin erityiseksi herkuksi, kuten asia on myös eläinveljillämme hanhilla.

No normaali lukija ei liene nähnyt asiassa mitään niin hirmuista rikosta, että sen takia olisi kannattanut kiinnittää asiaan huomiota. Erilaisia groteskeja kuvitelmia oli nerokkaan kirjailijan kynästä ennenkin pursunnut. Monet muistivat vielä hyvin hänen pasifistisen teoksensa Rauhanpiippu, joka epäilemättä oli mukaeltu Voltairen Candide’sta, mutta oli joka tapauksessa sekä riemullinen satiiri että myös omalla tavallaan vaikuttava ja vakuuttava puheenvuoro eräitä militarismin älyttömyyksiä vastaan. Niinpä olikin jotakin erityisen kieroa siinä, että Huovinen leimattiin lehdistössä fasistiksi. Leimaa vahvisti vielä hänen Suomen Kuvalehdessä julkaistu hauska matkakirjeensä Leningradista. Siinä hän ei vallitsevan tavan mukaisesti kiiruhtanut ihmettelemään ja ihastelemaan sosialistisen rakennustyön saavutuksia, vaan jutusteli tyylilleen uskollisena leppoisasti minkä sotalaivoista, minkä vessoista. Neuvostoliittoa edustava paikallinen suomalainen vallan vahtikoira –he vahtivat ja arvostelivat kansaa vallan puolesta- hyökkäsikin rajusti moista vihamielisyyden kylvöä vastaan. Huovinenhan oli erityisen sopiva kohde tultuaan korkeimman tason teilaamaksi.

Huovisen suurena ihailijana olin suutuksissani ansaitsemattomasta ja selvästi valheellisesta leimaamisesta. Jos ihmisen ei sallittu edes kaunokirjallisuudessa vapaasti leikkiä ajatuksillaan, niin mihin oikein olimme menossa? Mikä oikeus sitä paitsi kenelläkään oli vaatia, miten joku toinen kirjoittaa ja mihin asioihin kiinnittää huomiota? Uskoin, että jokainen rehellinen ihminen jakoi samat tuntemukset.

Hämmästykseni oli suuri, kun sain huomata, että jopa tuttavapiiristäni löytyi ihmisiä, jotka nielivät purematta sen, mitä heille syötettiin. Sellainen pikkuseikka kuin omakohtainen tutustuminen puheena oleviin artikkeleihin saati omaan harkintaa perustuva kannanotto ei näyttänyt eräille tulevan mieleenkään. Laumalla on lauman vaistot ja kun lauma liikkuu, ei yksilön ääni kauas kanna ellei se sulaudu yhteiseen touhuun.

Poikasena ammuin joskus variksia huuhkajalta. Huuhkajan kuva oli asetettu puuhun siten, että aamuaurinko heijastui sen silmistä. Kavala tarkk’ampuja vaani läheisen saranin[1] suojassa. Eipä aikaakaan, kun kului rääkäisy ja ensimmäinen varis hälytti pedosta. Muutamassa minuutissa lähipuiden oksat olivat täyttyneet lajitovereista ja ilma oli sakeana rääkyvistä linnuista. jotka kiihkoltaan eivät huomanneet, että tovereita tipahteli pikku hiljaa alas oksilta. Pienoiskiväärin napsahdukset eivät tuota urheata soturijoukkoa häirinneet. Vasta kotvan kuluttua kaamea totuus selvisi ja koko lauma pinkaisi matkaan jättäen kentälle useita kaatuneita.

Median toiminta muutamissa tapauksissa, erityisesti fasistien ja muun vapaan riistan ahdistelussa tuo elävästi mieleeni varisten laumakäyttäytymisen. Kohtuuttomaksi äitynyt ahdistelukiihko saattaa johtaa itsesuojeluvaiston heikkenemiseen ja toimittaja, joka yleisessä innossa lehahtaa mukaan jahtaamaan yhteistä saalista saattaa tehdä moraalisen ja ammatillisen itsemurhan. Siinä voikin mennä maine sekä kunnia myös ahdistelijalta eikä vain ahdistetulta. Verba volant, scripta manent.

---

[1] Savolais-venäläinen sana, turkkilaista alkuperää. Tarkoittaa eri kielissä mm. palatsia, latoa ja vastaavia laitoksia.