Patsas Gorballe

Patsas Gorbatšoville

Mihail Gorbatšov: Näin sen muistan. Minerva 2015, 564 s. Käännös Mirko Harjula.

Mihail Sergejevitš  Gorbatšovin nimi herättää tiettyjä assosiaatioita. Hän oli se, johon kiinnitettiin aikoinaan valtavasti toiveita niin idässä kuin lännessä, kunnes kaikki menikin aivan toisin ja hän muuttui mitättömän tuntuiseksi välivaiheeksi historian suuressa kertomuksessa. Nyt tuntuu siltä, että Gorbatšov oli ennen uuta surullisen hahmon ritari, joka eli illuusioissaan ja pääsi aivan toisiin tuloksiin kuin oli yrittänyt.

 Hän oli siis suuri epäonnistuja ja nuo kaikki hänen taannoiset seurailijansa, kuten Suomen eduskunnan perestroikaryhmä, saavat osansa hyväuskoisuuden eli siis hölmöyden noloudesta ellei nyt  peräti häpeästä.

Sovinnainen viisaus, joka myös on oikeassa, kuten tavallista, sanoo, että Gorbatšov yritti säilyttää Neuvostoliiton ja sosialismin eli siis yritti mahdotonta. Sitä paitsi, kuuluu välttämätön lisäys, tuon hirviövaltakunnan säilyttäminen olisi ollut erään suuren historiallisen rikoksen jatkamista. Neuvostoliittohan oli sekä kansojen vankila että muutenkin pahan valtakunta ja valheelle rakennettu.

Totta mikä totta. Gorbatšovin voi todella sanoa romahduttaneen valtakuntansa sisältäpäin nimenomaan demokratisoimalla sen. Tämä on Vladimir Shlapentokhin mielestäni hyvin huomionarvoinen näkemys. Gorbatšov poisti pelon ja ilman pelkoa ei ”normaali totalitaarinen valtio” kykene elämään. Se olisi voinut kestää ankaratkin iskut ulkoa, mutta ei iskua ylhäältä, oman ylimmän johdon taholta, näin siis Shlapentokh erinomaisessa kirjassaan Normal Totalitarian Society.

Mitä taas tulee itse Neuvostoliiton hajottamiseen valtiona, ei Gorbatšoville voi antaa asiasta paljoakaan ansioita. Epäilemättä taloudellinen romahdus yhdessä demokratisoinnin kanssa loi olosuhteet suurelle mullistukselle, mutta varsinaisen työn kyllä teki Jeltsin, joka samoin kuin aikanaan Lenin, nimenomaan pyrki hajottamaan valtiota päästäkseen itse valtaan. Epäilemättä hänellä oli myös omia jaloja ajatuksiaan, kuten Leninillä ja Venäjän itsenäistymisen julistettiin jo ennakolta merkitsevän vapautumista riistosta: joutuisivat nuo kaikki Venäjän loiset viimeinkin elättämään itsensä ja venäläinen saisi nauttia oman työnsä hedelmistä työnsä mukaan.

Mutta millaista Venäjää tai siis Neuvostoliittoa Gorbatšov halusi? Ja millaista maailmaa hän tavoitteli? Tätä on tietenkin syytä tutkia sen perusteella, mitä hän teki ollessaan vallassa ja myös hänen silloiset ohjelmapuheensa ovat huomionarvoisia. On ilmeistä, ettei Gorbatšov halunnut historiaan Neuvostoliiton hävittäjänä, mutta ei myöskään diktatuurin säilyttäjänä. Hänen päämääränään näyttää aidosti olleen demokraattinen liittovaltio, jossa kansalaisten tahto määräisi politiikan. Ja kannattaa muistaa, että keväällä 1991 liitontasavallat asettuivat varsin selvin luvuin puolustamaan liittovaltiota. Sen säilyminen olisi merkinnyt sangen erilaista poliittista tulevaisuutta kuin jeltsiniläinen versio, mutta toki demokraattista.

Mikäli uudenlainen, demokraattinen Neuvostoliitto olisi säilynyt lähes yhtenä kokonaisuutena –Baltian maat ja jotkin muutkin alueet olisivat melkoisella varmuudella puuttuneet joukosta, ei olisi tapahtunut tuota 1900-luvun suurinta ”geopoliittista katastrofia”, josta Putin on puhut. Ei olisi jäänyt  noita 25 miljoonaa venäläistä isänmaansa ulkopuolelle, venäjä olisi säilynyt suurvallan lingua francana, ja maan painoarvo maailmalla olisi ollut merkittävästi suurempi kuin Venäjän nykyisin. Ekäpä juuri kaksinkertainen kuten väkilukukin. Tällä olisi ollut historiallista merkitystä.

Mutta millaista noiden maiden sisäinen elämä ja yhteiselo olisi ollut uudenlaisessa Neuvostoliitossa? Olisiko kansallisomaisuus joka tapauksessa rosvottu, demokratia tuhottu ja oikeusvaltio jäänyt rakentamatta? Hyvin mahdollista ja täysin todennäköistä. Neuvostoperintö oli aivan liian vaikuttava tullakseen noin vain poispyyhkäistyksi. Venäjän demokratia on kykyään varsin puutteellista, kuten myös Esimerkiksi USA:n, mitä ei tietenkään saisi sanoa, mutta sama koskee myös lähes kaikkia entisen Neuvostoliiton maita.

 Baltiassa demokratia näyttää toimivan, mutta sielläkään ei kansallisuuskysymystä ole kyetty säädyllisesti ratkaisemaan. Toki se on Neuvostoliiton perintöä eivätkä kansallisuusasiat näytä olevan sen helpompia myöskään Belgiassa tai Espanjassa. Rinnastuksia ei varmaan saisi tehdä, mutta teenpä nyt vaan, sitäkin suuremmalla mielihyvällä kun tiedän, että Suomessa asiat ovat tässä suhteessa mallikelpoisella tolalla ja ehkä parhaiten oko maailmassa paitsi että pakkoruotsi on epäoikeudenmukainen instituutio.

Mutta muun maailman ymmärtämiseen ei oman maan kehumisella vielä päästä pitkälle. Palatakseni vielä siihen, mihin Gorbatšov pyrki, sen arvioimiseksi eivät tosiasialliset tulokset tai edes kuvitelmat ole niin olennaisia kuin sen tilanteen muistaminen, missä hän toimi. Muistakaamme, millaista oli kylmä sota vielä sen kakkosvaiheessakin, kaikkine euro-ohjuksineen. Se oli villi-ihmisten pullistelua, jossa molemmat osapuolet julistivat tekevänsä maailmanhistorian kammottavimman rikoksen jos vain heille annettaisiin siihen aihetta. Mikä aihe sitten olisi kyllin pätevä tällaiseen?

Se oli juuri Gorbatšov, joka ilmoitti, ettei mikään. Ihmiskunnalla on yhteisiä intressejä, jotka eivät ole ”luokkasidonnaisia”, kuten Neuvostoliiton kommunistinen puolue kaikessa skolastisessa kvasititeeellisessä oikeaoppisuudessaan julkeni maansa intressejä tulkita. Ihmiskunnan säästäminen ydintuholta ja ympäristön pelastaminen koskettivat yhtä lailla jokaisen ihmisen elinetuja. Siispä oli tehtävä yhteistyötä näissä asioissa.

Tuloksena oli ydinaseiden erittäin voimakas rajoittaminen, molemmin puolin ja sen asian tunnustaminen, ettei niillä uhkaaminen ollut sivistyneen ihmiskunnan arvon mukaista. Se oli valtava askel ihmiskunnalle ja on turha väittää, että Gorbatšovin oli pakko ottaa se, koska Neuvostoliitto ei voinut pärjätä varustelukilpailussa. Ei Putinin Venäjäkään siinä pärjää.

Toinen, aivan tavattoman tärkeä asia oli joukkojen vetäminen pois ensin Afganistanista ja sitten Itä-Euroopasta. Näissä on helppo jälleen nähdä ”pakkoa” ja löytää syitä siihen, miksi näin piti tietenkin tehdä Neuvostoliiton omien intressien vuoksi. Löytyyhän niitä syitä. Mutta kaiken voi aina tehdä toisin ja tämä koskee erityisesti intressien priorisoimista. Milkäli Gorbatšov olisi ollut joku toinen, hän olisi voinut tehdä kaikkensa, ettei olisi joutunut sallimaan tällaisia prosesseja, joiden takia häntä myös määrättömästi vihattiin. Ja varmaa on, että heikentynytkin Neuvostoliitto ja erityisesti se olisi voinut panna koko maailman todella sekaisin, jos niin olisi päätetty.

Käytännössä verenvuodatus jäi todella vähäiseksi, mutta sitä tietenkin tapahtui. Gorbatšov irtisanoutuu siitä ja mielestäni uskottavasti.

Hän oli aikansa lapsi. Lapsuus ja nuoruus Stalinin Neuvostoliitossa, työ maaseudulla, sota, puolueen ylevä paatos, joka kätki taakseen valheellisen rakennelman, vilpittömät ihmiset, jotka sitä palvelivat, kiipijät, opportunistit ja hölmöt, jotka aina ovat keskuudessamme olivat kaikki myös hänen ympärillään. Gorbatšov ei halua demonisoida niitä ihmisiä, jotka palvelivat vääristynytttä ideologiaa ja koneistoa, sitä hän tietysti teki itsekin.

 Itse asiassa hän ei myöskään ole kovin moraalisesti suuttunut tuon historian vaiheen johdosta toisin kuin vaikkapa Aleksandr Jakovlev, toinen perestroikan arkkitehdeistä. Kommunismin kausi nyt vain oli Venäjälle sallittu eikä se ainakaan ollut niiden keksintöä, jotka sattuivat sinne syntymään vallankumouksen jälkeen. Olihan heissä normaali määränsä kunnon imisiä, kuten esimerkiksi juuri Grbatšov.

Lukiessamme tämän päivän lehtiä saatamme tuntea nostalgiaa 1980-luvulle. Venäjän johdossa näyttää nyt olevan kyynisiä huijareita, joille totuus tarkoittaa vain sellaista informaatiosisältöä, joka on hyödyllistä ja menee kaupaksi, vallassa on ihmisiä, jotka eivät häpeä pelata ihmisten alhaisimmilla vaistoilla ja uhata ihmiskuntaa hirvittävillä rikoksilla. Samaan aikaan hehkutetaan sankarien kunniaa: Venäjällä pystytetään nyt kiivasta vauhtia patsaita, joiden aiheet ovat muinaisuudessa, kansallisessa erityisyydessä ja sodassa. Tyypillisesti sankarit ovat onnistuneet tappamaan erityisen paljon kanssaihmisiään taisteluissa ja jopa myös rauhan aikana teloittaen kuten Stolypin tai Dzerzhinski.

Tiettävästi Moskovan Varpusvuorille nousee jo tänä syksynä valtava Vladimir Suuren eli Pyhän monumentti, joka muistuttaa vastaavaa Kiovan patsasta ja onkin sen kilpailija. Se kertoo Venäjän kastamisesta, joka ei siis ollutkaan vain ukrainalainen tapahtuma, vaikka Kiovassa tapahtui, vaan yleisvenäläinen ja oikeastaan siis suuremmalla oikeudella juuri moskovalainen.  Moskovassahan jo näemmekin myös gargantuamaisen hirviön,P ietari Suuren patsaan Moskova-joessa… No, kyllähän Pietari myös Moskova-joella purjehti, hieman kai Jauzallakin. Ehkä Pjotr Aleksejevitš ansaitsee siis tuonkin patsaansa, kuten myös muuan toinen pirullinen viiksiniekka, jonka muiston ikuistamista Moskovan kaduilla on myös hiljattain esitetty.

Mutta Gorbatšovilla ei taida olla patsasta missään. Tämä on luonnollista, sillä hän on vielä hengissä. Eläville suurmielille ei nykyään ole tapana pystyttää patsaita, vaikka asiaintila voi olla väliaikainen. Mutta tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, saako Gorbatšov Moskovaan patsaan ja millaisen. Tuskin hän ainakaan Varpusvuorten penkalla tulee komeilemaan monikymmenmetrisenä kolossina ja ehkäpä ei myöskään Moskova-joessa.  Euroopassa, erityisesti Saksassa hän myös ansaitsisi patsaansa, mikä arvattavasti pilaisi tehokkaasti hänen jälkimaineensa Venäjällä, jossa se muutoinkin on panettelun ja vähättelyn kohteena.

Mutta Gorba tuskin erityisesti havittelee itselleen vaskista monumenttia. Hänen monumenttinsa on aineeton ja se ansaitsee tulla kunnioitetuksi. Hän palautti Venäjälle rehellisyyden ja uskoi inhimilliseen ja rationaaliseen maailmaan. Ei ole hänen vikansa, että kaikki sitten meni kuten aina.

Gorbatšovin muistelmia on ilo lukea ja Mirko Harjulan käännös soljuu sujuvasti, joskus herkullisia ilmauksia viljellen. Originaalia näkemättä on vaikea tehdä yhtään konkreettista huomautusta, mutta yksi sentään löytyi: Ostap Bender ei ole kirjailija, vaan Ilfin ja Petrovin kirjan sankari.

Antagonistinen ristiriita ja pseudototalitarismi

Antagonistinen ristiriita ja pseudototalitarismi

”Ihmeellinen vuosi” 2014  muutti sitten kaiken Venäjän ja lännen suhteissa. Se oli ”suuren murroksen vuosi” myös Venäjän mielialakehityksessä. Sympatiat länttä ja demokraattisia arvoja kohtaan kääntyivät vastakohdikseen, arvostelu yksinvaltaista johtajaa kohtaan muuttui hänen ihailukseen. Yhä uudelleen saa venäläisistä lähteistä lukea, että mitään ei meillä pelätä ja kaikki ovat ehdottomasti Putinin takana, vaikka maailman tappiin.

Ihan tällaista ei kukaan osannut odottaa. Vaikka venäläisillä oli taipumusta tiettyyn paternalismiin ja nostalgiaa autoritaariseen menneisyyteen, niin enemmistö toki arvosti mitä suurimmassa määrin vapauksia ja ihmisoikeuksia, demokratiaakin, joskaan ei nyt välttämättä ”länsimaista” demokratiaa. Sitten kävi, kuten historiassa usein käy: tapahtui murros, bifurkaatio. Kehitys ei jatkunutkaan rauhallisesti samaan suuntaan, vaan lähti äkkiä toisaalle. Ne arvot, joita oli kannatettu rauhallisina aikoina, saivat jäädä omaan arvoonsa, kun esille tulivat uudet kysymykset.

Liberaalit venäläiset tarkkailijat ovat korostaneet, ettei kannata kuvitella kaiken takana olevan vain kaikkitietävä ja kaikkinäkevä Putin, joka toteuttaa jotakin suurta suunnitelmaa. Mandaatin Putinille on kuitenkin antanut venäläisten enemmistö. Putin mitä ilmeisimmin ajelehtii päätöksestä toiseen ja on jäänyt poliittisen kurssinsa panttivangiksi. Virheiden tunnustaminen on Putinille tabu, arvioi Viktor Šejnis Nezavisimaja Gazetassa.

Kiinan kanssa tasaveroiseen suhteeseen Venäjän resurssit eivät riitä alkuunkaan. ´Juuri nyt on havaittavissa kauppavaihdon suuri väheneminen huolimatta kaikista demonstraatioista lännen muka korvaamisesta idällä. Idässä Venäjää ei odota suinkaan johtava ja tuskinpa edes kunniakas rooli, arvelee Šejnis.

Mutta mistä tulee tämä uusi kansallinen uho? Onko totalitarismi taas palannut Venäjälle? Tarkoittaako sikäläinen ”sekurokratia” sitä, että ihmiset eivät enää ole vapaita muodostamaan mielipidettään? Pelkäävätkö he turvallisuutensa tai työpaikkansa puolesta? Eikö heillä ole pääsyä oikean tiedon lähteille ja he ovat siksi joutuneet harhaisen maailmankuvan vangeiksi?

Ensimmäinen vaihtoehto ei selvästikään pidä paikkaansa. Täytynee yhä olla todella merkittävä poliittinen toimihenkilö joutuakseen poliittisen väkivallan kohteeksi Venäjällä. Tavallisen Iivanan mielipiteistä tuskin kukaan jaksaa kiinnostua. Toinen totalitarismille ominainen tunnusmerkki ei myöskään vanhassa mielessä täyty.

Neuvostoliitossa puoluevaltio pyrki hallitsemaan informaatiotilan mahdollisimman täydellisesti ja onnistui siinä inhimillisesti katsoen erinomaisesti. Sensuuri, rajatarkastukset, salausmääräykset, kirjastojen ”erityisvarastot” ja radiohäirintä yhdistyneinä hyvin vähäiseen ihmisten kansainväliseen liikkuvuuteen loivat tyystin erilaisen maailman kuin se, joka meillä on nyt.

Venäjällä on todella mahdollista saada tutustua kaikenlaisiin mielipiteisiin ja faktoihin myös sikäli kuin asia koskee sen nykyistä hallintoa ja politiikkaa, historiaa, ulkomaita ja niin edelleen. Verrattuna esimerkiksi Kiinaan Venäjä on vapaan tiedonvälityksen maa. Internet on luonnollisestikin rajaton tiedon valtameri, jonka ongelma on, kuten on sattuvasti sanottu, ettei se tarjoa valmiita aterioita  tiedon nälkään. Sen vuoksi monet mieluummin avaavat television, jossa löytyy ilman vaivaa helppoa hengenravintoa, jopa valmiiksi märehdittynä. Valtaosalle tämä riittää tiedon lähteeksi.

Toki monet nettilehdet, joita voisi heti luetella toistakymmentä, ovat tavallaan samanlaista journalismia kuin paperilehdetkin, mutta osa ongelmaa on, että netin käyttäjiä yleensäkään ei ole suhteellisesti kovin paljon, vaikka Venäjä on tässä suhteessa suurin Euroopassa.

Mutta kyllä Venäjällä on myös aika monta paperilehteä, joita kuka tahansa liberaali ilkeää sanoa arvostavansa; Novaja Gazeta, Nezavisimaja Gazeta, Novoje Vremja, Kommersant… Ongelmana on tunnetusti niiden pieni levikki. Kuitenkin myös Venäjän laajalevikkisin lehti, viiden ja puolen miljoonan painoksena leviävä Argumenty i fakty sisältää usein varsin kriittistä ja kiinnostavaa pohdintaa, esimerkiksi Vjatšeslav Kostikovin kolumnit, joissa ai kaihdeta olennaisiakaan aiheita.

Vai mitä sanotte Solženitsyniltä lainatusta otsikosta (n:o 12/15) ”Älköön valhe vallitko minun välitykselläni. Voiko elää rehellisesti/totuudellisesti?” («Пусть ложь владеет не через меня», Можно ли жить по правде?) . Mitä kolumnisti sitten kirjoittaa? Hän pohtii aluksi Neuvostoliiton romahduksen syitä ja päätyy siihen tulokseen, että perussyy oli systeemin valheellisuus.

Hän myös toteaa, että vuonna 1939, jolloin läntiset älyköt vielä olivat Stalinin uljaan uuden maailman lumoissa, kirjoitti emigraatiossa elävä Nikolai Berdjajev –jo ennen Orwellia- että vain valtion organisoima valhe piti pystyssä niin Hitlerin Saksaa kuin Neuvostoliittoa. Stalin kehitti erityisesti tilastoista valheen välikappaleen.

Tällä hetkellä television välittämä ”fantastiikka” pystyy pettämään vain niitä, jotka haluavat tulla petetyiksi, käytettävissähän on muun muassa internet. Mutta monet Orwellin ”1984”:n ideoista toimivat Venäjällä yhä: on ”kaksoisajattelu”, on ”ajatusrikos”, on ”aivopesu”, ”kahden minuutin viha”, ”totuuden ministeriö”, ”ajatuspoliisi”, ”isoveli” ja niin edelleen.

Ja, jatkaa Kostikov: valta yhäkin vain pelkää totuutta ja annostelee sitä. Muistakaamme vain, miten aggressiivisesti otettiin vastaan filmi ”Leviathan” ja miten kiivaasti pyritään salaamaan korruptio. Kuitenkin maassa kasvaa totuuden kysyntä, lopettaa kirjoittaja optimistisesti. VTsIOM:in tutkimus osoittaa, että huolimatta television vaikutuksesta on ”elämä totuudessa” yhä useimmille tärkein periaate ja sitä paitsi se on Neuvostliiton romahduksen jälkeen vain lisännyt suosiotaan. Vain 8% kansasta katsoo voivansa rikkoa sitä vastaan joidenkin omien etujensa vuoksi.

Mistä moinen suuntaus? Onko tämä palanneiden kristillisten arvojen vaikutusta, vai onko vain väsytty valehteluun? Kostikov kysyy, mutta ei vastaa.

No,entäs sitten? Kun nyt tietää, mitä kaikkea Argumenty i fakty-nimisessä paketissa myydään –ja siellähän on joka numerossa aivan kammottava huuhaa-osasto- niin onko sillä nyt merkitystä, jos jonkun kolumnistin annetaan hieman muka-radikaalisti asettaa pahoja kysymyksiäkin? Kansaahan se viihdyttää ja lehden arvostustakin saattaa lisätä. Sitä paitsi se osoittaa, että sana on vapaa.

No eipä tosiaan tehdä tästäkään kärpäsestä härkästä. Naapurin silmässä on malka ja paha onkin. Virallinen Venäjä, Putin muun muassa, on röyhkeästi valehdellut Ukrainan sodasta ja muu maailma tietää sen hyvin. Itse asiassa sen tietävät myös venäläiset, siitä on voinut jopa siellä lehdistäkin lukea. Käynnissä on informaatiosota, mistä ei ole epäilystä ja Venäjä on siinä osoittanut hämmästyttävää paluuta neuvostovallan vanhoihin konsteihin: valehtele kovaa ja paljon, niin perille menee!

Mutta mitäpä tapahtuu barrikadin tällä puolella? Kiinnostavaa kyllä, monet informaatiosoturit, erityisesti entiset Neuvostoliiton innokkaat pikku apulaiset ovat suorastaan kiihkeästi rynnänneet taistoon vyöttäen vanhat ja kulahtaneet varusteensa nyt rintaman toisella puolella. Pääperiaatteet ovat vanhat ja tutut: osapuolten välillä vallitsee antagonistinen ristiriita, toisen voitto on toisen tappio. Totuus sinänsä ei ole merkittävää, vaan se, ketä sen palvelee, ei saa antaa aseita vihollisen käsiin ja niin edelleen, ad nauseam.

Kun seuraa ja vertailee läntistä ja venäläistä tiedonvälitystä, tulee se kiusallinen tunne, että molemmin puolin on todella taannuttu yhä kauemmas niistä normeista, joiden sivistyneessä yhteiskunnassa pitäisi vallita. Venäläinen virallinen tiedotus on niin läpinäkyvän valheellista, että sen vakituinen seuraaminen onnistuu varmaankin vain siltä samalta porukalta, joka aikoinaan jaksoi kahlata neuvostoliittolaisia propagandatuotteita ja jopa niitä ihastella. Mutta kaikenlaisen roskan ohessa se todella nostaa esille monia sellaisia aiheita, joihin tarttumista läntinen tiedonvälitys karttelee. Mikä tämä oikeuden ja vapauden puolesta taisteleva Ukrainalainen porukka oikein on, mitä se julistaa ja mitä se tekee? Miksi se on aina ja kaikessa oikeassa ja toinen osapuoli väärässä?

Venäläiset ovat hurahtaneet petolliseen patrioottiseen humalaansa, josta krapula on ennen pitkää väistämätön seuraus. Lännessä tällä uudella konfliktilla on suhteellisesti paljon pienempi merkitys ja on sitäkin oudompaa, ettei voida pelata puhdasta peliä avoimin kortein. Mutta väärillä papereillahan täällä on muutoinkin viime vuosikymmenet opetettu pärjäämään.

Venäläisten uho oli odottamatonta, mutta omalla tavallaan ymmärrettävää ja siitä historia tulee kirjoittamaan normaalin laskun. Lännen lipsuminen objektiivisuudesta on vähemmän anteeksiannettavaa ja ehkä vieläkin odottamattomampaa. Toivoisinpa edes, että jokunen luotettava taho vielä kunnolla perkaisi sen tiedotuksen laadun, jota meille on välitetty Ukrainan konfliktista.

Ankkapuheesta

Kohti ankkapuheen aikakautta

Timo Vihavainen

George Orwellin Oseaniassa Totuuden ministeriö huolehti historiasta, Rauhan ministeriö sotalaitoksesta ja Rakkauden ministeriö poliisiasioista. Winston Smith, henkilö jonka tajunnassa menneisyyden jäänteet uhkasivat muodostua toisinajatteluksi, jäi ajatusrikoksista kiinni ja joutui Rakkauden taloon. Siellä annetussa varsin radikaalissa käsittelyssä Smithin tajunta normalisoitui. Puolue oli sanonut, että kaksi kertaa kaksi on viisi, ja käsittelyn jatkuttua aikansa Smith alkoi todella nähdä, että kaksi sormea, joihin lisättiin kaksi sormea, muodostivat yhdessä viiden sormen ryhmän. Näin Smith oli päässyt sovintoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hän ei enää ollut potentiaalinen kiusankappale, jonka toiminta uhkasi tulla objektiivisesti haitalliseksi ja vaaralliseksi koko Oseanian valtakunnan syvimmälle olemukselle. Nyt myös Smith oli orgaaninen osa historian lakeja täyttävää ja ihmisen kutsumusta toteuttavaa järjestelmää, joka oli kuin yhtä eläintä, kuten suomalainen runoilija syvämietteisesti on lausahtanut.

Smithistä ei ehkä tullut kaikkein korkeimman tason kansalaista, kuten olivat esimerkiksi kaksplushyvät ankkapuhujat, jotka olivat oppineet päästelemään suustaan virallista propagandaa ilman, että tarvitsivat tähän lainkaan aivojen apua. Oikeaoppinen puhe muodostui suoraan kurkunpäässä. Toisin kuin nämä täysin kehittyneet poliittiset persoonallisuudet, Smith oli vielä käsittelyn jälkeenkin hiukan keskinkertainen rivikansalainen, jonka psyyke ei kutsunut uhrautuviin urotöihin tai puoluetta spontaanisti ylistäviin oraatioihin (sen sijaan se kaipasi päivittäistä humalaa), mutta ainakin hän oli täysin sopeutunut ja ymmärsi vallitsevan järjestelmän objektiivisen välttämättömyyden.

Orwellin 1984 kuvaa ideologista valtiota, jossa kansalaiset on kokonaan alistettu valtion valvontaan. Heidän elämässään ei ole enää yksityisyyden tasoa, vaan henkilökohtaista pidetään poliittisena ja sen mukaisesti pidetään se valtion tiukassa kontrollissa. Kontrolli ulottui aina ajattelun tasolle saakka. Sen mukaisesti oli olemassa ajatusrikoksia, poliittisia rikoksia, joiden likvidoinnin hoiti Rakkauden ministeriö. Ajatusrikoksen vastakohta oli hyvinajattelu, johon ihmistä ohjasi myös tähän tarkoitukseen kehitetty uuspuhe. Uuspuheesta oli poistettu kaikki sellaiset sanat, joihin liittyi menneen maailman rasitteita ja niinpä sillä olikin melkein mahdotonta suorittaa ajatusrikoksia. Tämä ei tosin vielä taannut optimaalista lopputulosta, sillä ajatusrikos saattoi olla myös artikuloimaton, vääränlainen reagointi tiettyyn signaaliin. Tällaisessa tapauksessa kasvorikos eli väärä ilme kavalsi usein syyllisen.

Orwellin Oseania vuonna 1984 ei vielä ollut täydellinen yhteiskunta. Oletettiin, että uuspuhe ja ajattelu vastaisivat täysin toisiaan vasta vuonna 2050. Kehitys oli jo toki pitkällä ja Winston Smithin kaltaiset ongelmatapaukset kyettiin hoitamaan käytettävissä olevin keinoin. Tulevaisuudessa rakkauden ministeriö kuitenkin ilmeisesti oli käyvä tarpeettomaksi, koska normista poikkeaminen ei enää olisi mahdollista.

Suomi vuonna 2014 ei myöskään ole täydellinen yhteiskunta, kaukana siitä. Meillä on kyllä kehitetty uuspuhetta ja poistettu kielestä vanhentuneita käsitteitä ja sanoja, joiden käyttäminen on osittain myös kielletty. Julkisessa keskustelussa voidaan havaita selviä ankkapuhujia, joiden esiintymisille on ominaista voimakas tunne samaan aikaan kun ajattelu jopa kokonaan puuttuu. Nykyään on aivan normaalia olettaa ajatusrikosten mahdollisuus ja varsin laajoissa piireissä pidetään horjumattomana totuutena sitä, että henkilökohtainen on poliittista. Loogisesti tästä tulisi seurata myös henkilökohtaisen elämänpiirin tuleminen julkisen säätelyn ja tarkkailun alaiseksi, ja tähän tähtääviä aloitteita löytyykin julkisesta keskustelusta ja sosiaalisesta mediasta yhä uudelleen. Nimenomaan nuorison keskuudessa näyttää olevan aivan mahdotonta huomata, että tässä voisi olla mitään kyseenalaista.

Aina silloin tällöin voi nettikeskustelusta havaita, että laajoissa hyvin koulutettujen ihmisten piireissä pidetään aivan normaalina olettaa, että tietyistä puheista, ajatuksista ja jopa ehkä tiettyjen kirjojen omistamisestakin olisi rangaistava tai vähintään estettävä niiden julkituonti. Oslon joukkomurhan jälkeen tällaisista vaatimuksista tuli aivan salonkikelpoisia. Oli suorastaan hyytävää katsella, miten älymystöön luettavat henkilöt keskittyivät kauhistelemaan joidenkin ihmisten sanomisia, kontakteja tai lähteitä sen sijaan että olisivat puhuneet siitä, mitä kyseiset henkilöt olivat tarkoittaneet ja miten johtopäätöksensä perustelleet.

Norjalaisen joukkomurhaajan paperille panemassa vuodatuksessa esiintyvät kirjallisuusviittaukset saivat aikanaan heti maagisen merkityksen. Hullunkurisimmillaan tilanne oli silloin, kun koko länsimaisen filosofian kärkikaarti joutui iltapäivälehdistössä stigmatisoiduksi. Myös linkki Perussuomalaisen puolueen jäseniin löytyi täysin ilman älyllistä vaivannäköä ja riitti heidän leimaamiseensa.

Argumentoinnin sijasta oman erinomaisuuden osoittamiseen kelpasi ylimielinen leimaaminen. Esimerkiksi termi ”maahanmuuttokriittinen” sai ankkapuhemerkityksen, joka sisälsi sekä rasismin, fasismin että joukkomurhaamisen kannattamisen. Sitä vastaan oli hyvä hyökätä, eikä hyvinajattelun puitteissa ollutkaan mahdollista pohtia kyseisellä leimalla merkityn ryhmän argumentteja ikään kuin normaalina ajatteluna.

Ihmiskunnan viisaus ei ole periytyvää. Nykyisellä nuorisolla ei useinkaan näytä olevan käsitystä siitä, miten lähellä tämä ajattelu on totalitarismin kovaa ydintä. Ilmeisesti uusi sukupolvi haluaa taas säätää oman rauhanlakinsa. Se luultavasti tuottaa emotionaalista mielihyvää ja moraalisen paremmuuden kokemuksia, jotka liittyvät vihapuheesta irtisanoutumiseen.

Rakkauden ministeriötä meillä ei ole, mutta vielä hiljattain merkittävänä pidetty vasemmistopuolue on jo julistautunut rakkauden puolueeksi, mikä voimakkaasti manifestoi poliittisen vallan kiinnostuneisuutta henkilökohtaisen elämänpiirin hallinnasta. Asiat on kuitenkin voitu toistaiseksi hoitaa muiden ministeriöiden ja niiden alaisten palvelukeskusten toimesta.

Kaiken uhallakin suosittelen itse kullekin erään nimeltä mainitsemattoman norjalaisherran suosikkeihin kuulemma kuuluvan John Stuart Millin teosta On Liberty. Teksti on kovaa mutta rehellistä.

Kirjan sanoma on mitä humaanein ja lempein, mutta kirjoittaja ei sen vuoksi hylkää kriittistä ajattelua, vaan päinvastoin todistaa, ettei se ilman sananvapautta ole mahdollista. Mikäli sekä puheen että ajattelun vapaudesta sen sijaan luovutaan poliittisen korrektiuden (sit venia verbis) takia, voidaan yksin tein sanoa hyvästit koko sille aateperinnölle, joka kerran nosti länsimaisen sivilisaation maailman huipulle.

Dostojevski ja Vergilius rannalla

Dostojevskin seurassa kyynisillä rannoilla

Kyynisten (Koira-) saarten rannalla makaa nyt ihmisiä tuhansittain ja taas tuhansittain, useimmiten puolikuolleen näköisinä. Suurin osa, ehkä seitsemänkymmentä prosenttia heistä onkin vailla tulevaisuutta, ellei sellaiseksi lasketa yhtä tai kahta vuosikymmentä jonninjoutavaa elämää. Hei eivät enää lisäänny eivätkä tuota.

Tai, itse asiassa, olen kuullut, että kuluttaminen onkin nykyään yhtä tärkeää kuin tuottaminen. Kuluttaako tämä joukko mitään, kun se ei tarvitse edes vaatteita?

Tässä vastaus on suureksi tyydytyksekseni myönteinen. Tämä porukkahan, siis me, olemme terveyspalveluiden suurkuluttajia. Seutu onkin täynnä niiden tuottajia ja ne ovat erittäin kalliita ja konstikkaita. Täällä oikeastaan eletään unelmaa, nyt kulutetaan ne rahat, jotka joskus on tuotettu, kuinkas muuten? Kuluttaminenkin on sankaruutta ja ehkäpä juuri se sitä vasta onkin?

Mutta koko tässä näkymässä on jotakin outoa. Tuhansia ja taas tuhansia alastomia ruumiita, miljoonakin varmaan. Miten kaunis voikaan alaston ihmisruumis olla, sanotaan. Mutta ellei tätä kaikkea näkisi, tuskin tietäisi miten ruma se voi olla. Ja rumuus vain lisääntyy niistä valtavista säiteilyannoksista, joita ihmiset keskittyvät ottamaan. Jokainen tietää, että säteily tappaa, mutta koska ultraviolettisäteet tappavat heikommalla mekanismilla ja epävarmemmin kuin gammasäteily, niille altistutaan sitäkin innokkaammin. Ainakin ne rumentavat kauhealla tavalla, mutta toisaalta niiden nauttiminen kuuluu asiaan ja on aika miellyttävää.

« Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita. »

Kuulin takaani äänen, joka puhui filippiiniläisellä korostuksella. Itämaiselta näyttävä pieni mies tarjosi kätensä: ”Virgilio”! ”Sano Gil vaan!”

-Vihavainen, mutisin hölmösti, vaikka ymmärsin, että tilanne oli harvinainen ja juhlallinenkin. Kaduin heti puutteellista eleganssiani ja vannoin, että seuraavalla kerralla keksin jotakin henkevää. kuten meillä Savossa on tapana.

-”Siis tämä Hilario?” Halusin vielä varmistaa, mutta miehen surullinen olemus paljasti, että hänen lisänimensä oli annettu vain pilkanteon takia.

-”Niin, olen, tai pikemminkin olin, maallisen onnen ja erityisesti naiskauneuden asiantuntija. Nyt niin sanoakseni eläkkeellä , retrato. Manan majoille vetäydyin, kun hetki koitti.”

Todellakin, mies oli tarkemmin katsoen vain varjo, mutta naiskauneutta hän aivan ilmeisesti ymmärsi erinomaisesti. Oikeaa seuraa siis tavallaan ja tavallaan ei.

-Suvaitkaapa sanoa, kysäisin, miksi puhuitte minulle ”elon keskipäivästä” tai siis ”keskitiestä” mezzo del cammin? Onhan täällä melkein jokainen jo kalkkiviivoilla, laskipa miten tahansa.

-No, katsokaas, señor, eipä täällä juuri kukaan ymmärtäisi, jos puhuisin heille totta. Se, mikä on kaikkein ilmeisintä, on vaikeinta käsittää. Puhun hölmöille, kuten heille pitää puhua ja oppineiden kanssa sitten vaikk latinaa, jos he sattuvat ymmärtämään. Naisten kanssa, muuten, italiaa. Sinulle myös, koska tiesin, mitkä kysymykset askarruttavat vanhaa henkeäsi.

-Niin, Dostojevski, hyvä ystäväni kertoi, että kauneus pelastaa maailman, mir spasjot krasota. Mutta millainen kauneus, Nastasja Filippovnanko, jolle se oli hänen elämänsä onnettomuus vaiko Grušenkan, joka pani vanhan Karamazovin tolkuttomasti himoitsemaan itseään. Kuitenkin Fjodor Mihailovitsšin todistuksen mukaan Grušenkan kauneus oli vain hetkellinen kukinto, kuin uni ja varjo vain. Hän oli jo pullistumassa matroonaksi, jota kukaan ei viitsisi vilkaistakaan. Kuten suuri Kaarle Gallialainen sanoi: tytöt, ruusut ja sopimukset kukoistavat aikansa, mutta vain aikansa…

-Olen tosiaan kauneuden asiantuntija ja tiedän siitä yhtä ja toista, mutta tuosta logiikasta en ymmärrä mitään. Tiedän, että liha- ja luu yhdessä sarveisaineen ja vastaavan massan kanssa saattavat joskus yhdistyä hämmästyttävällä tavalla. Kaarissa, joita näemme, liikkeen sulossa, katseen viehkeydessä luulemme näkevämme taivaan. Tämä on meille annettu, jotta kuvittelisimme turhia. Vanha Karamazov tarjosi tolkuttomasti rahaa Grušenkalle ja mistä hyvästä? Mitä olisi ukkopaha saanut vastineeksi? Intohimoa vai? Gil naurahti katkerasti.

-Onko kauneus siis enemmän valtaa? Viekö se pikemminkin helvettiin? Siinä tapauksessahan siis rumuus voisi pelastaa maailman?

Kaikki loksahti paikalleen. Rumuudella on merkitys ja se on nimenomaan maailman pelastaminen. Se tekee ihmisistä intohimottomia, objektiivisia ja kunnollisia. Mitäpä sanoikaan karjalaisukko pojalleen: ”Älä sie poika ota kaunist’ akkaa, kauneus se kattoo pois! Ota sie ruma –rummuus se eiko lissääntyy!”

Tässä oli siis jo kansanviisauden löytämä totuus. Ja kyllähän kansa tietää! Narodnaja mudrost, kuten venäläinen sanoo, on viisaampaa kuin mikään tieteisoppi tai kamarioppineiden viisastelu. Oppikaamme siitä! Ja Virgilio nyökkäsi hyväksyvästi ja hänen varjonsa liukeni ilmaan, joka alkoi väreillä aamuauringossa.

Ne mezzo del cammin… Hetkinen, keski-ikäisiä on täällä kovin vähän, nuoria vielä vähemmän. Jos veli Vergilius, Gil siis, olisi vielä täällä, hän varmaankin voisi esitellä kaikkea tätä nimenomaan helvetin näkökulmasta: katsopas, tuolla on melanooma, jota hän kypsyttelee, tuota vaivaa kihti, tuon kävelyssä näet nivelrikon ja tuolla taas on pitkälle edennyt dementia. Kaikki nämä ovat esikartanossa odottamassa vuoroaan, he eivät ole  enää merkittäviä. Taisin kyllä sanoa, että ovat merkittäviä kuluttajia, riippakivi aktiiviväestölle kuitenkin.

Mutta Gil oli jo antanut minulle riittävästi ymmärrystä tätä kaikkea arvioidakseni. Siksi en enää häntä tarvinnut.

Mutta onhan täällä myös paratiisi. Ehkäpä Fjodor Mihailovitš suostuisi kertomaan siitä jotakin, jos osaisi?  Lisääntymisikäisiä naisia ja tyttöjä makaa ja kävelee itse asiassa täällä aika paljon. Jotkut ovat niin kauniita, että veret seisahtuvat. Kerran kaksi tyttöä pelasi sulkapalloa alasti, paikan muistan hyvin. Sen ohi mennessään odottaa aina vieläkin ehkä voivansa nähdä jotakin unohtumatonta. Siitä on kyllä jo kolmekymmentä vuotta… Ehkä en edes oikeasti muista, vaan ainoastaan muistan, että muistan. En tuntisi heitä, jos vastaan tulisivat, eikä heitä sitä paitsi enää ole. Siis ei ole siinä muodossa, tarkoittaen niissä muodoissa.

Ei täällä suinkaan ole pelkkää rumuutta. Joka kolmastuhannes naisvartalo on tyrmäävän kaunis ja satavarmasti se on myös asetettu näytille siten, että tulee edukseen esille. Mutta katsominen on tietenkin kielletty.  Miten oikeastaan on mahdollista, ettei sen ympärille synny rinkejä? Tiedän, että tuhannet miehet eivät parempaa ajanvietettä tarvitsisi. Tai, no… Siitä syntyisi ennen pitkää jotakin ikävää. Konflikti? Tuijottaminen on äärimmäisen sopimatonta, kuten jokainen ymmärtää ja tietenkin itse asiassa kaikki katsominen.

-Fjodor Mihailovitš, miksi tapoihin kuuluu, että ilmestyksen nähdessäsi et millään, vähimmälläkään tavalla osoita, mitä näit? Sillä pakkohan se oli nähdä edes sen sekunnin murto-osan verran. Rykäiseminen olisi naurettavinta, mitä voit tehdä ja typerä toljottaminen ehkä vasta seuraavaksi typerintä. Kannattaako näyttää täysin poissaolevalta ja ehkä hieman vihaiselta? Niin kaikki tekevät, cosi fan tutti…

Fjodor Mihailovitš hymyili sarkastiseen tapaansa: tämä on meille annettu siksi, että ymmärtäisimme viheliäisyytemme. Himokkuushan ei tietääkseni ole enää pahasta kuten ei ollut ennenkään, mutta naurettavuus kyllä. Sanopa, kuka tämän näytelmän henkilöistä ei ole naurettava?

-Ehkä tuo enkelinkasvoinen viattomuus tuolla… yritin. Fjodor huokasi raskaasti. Unohdat, että luoja on luonut myös meidät, pedofiilit. Älä rupea opettamaan minua tässä asiassa. Mene vain noitten urheilijatyttöjen perään ja mieti, mitä tapahtuu sisäiselle arvokkuudellesi ja vähän ulkoisellekin…

Ja Fjodor hymyili surullista hymyään, jossa oli kärsimyksen tuomaa ymmärrystä ja jaloutta. Kumarsin hänen varjolleen ja siirryin katselemaan nuoruuden muotoilemia ihanuuksia, joita olikin anteliaasti tarjolla.

Ohi juoksevat tytöt oli puettu täysin vartalonmukaiseen sukkamaiseen asuun, joka toi täydellisesti esille vartalon muodot. Tätä tarkkailevien tuhmien (dirty) setien mielestä olisi muuten aivan asiallista ja hieman pakkokin lähteä kirmaamaan perään, mutta ehkäpä vain tieto, milteipä varmuus siitä seuraavasta akillesjännevammasta, nivelrikosta ja muusta vastaavasta palauttaa tälle porukalle järjen, ellei sitä muuten ole. Itse asiassa ei kyllä näy sellaisia hölkkääjien laahuksia, joita odottaisi näkevänsä eräiden vartaloiden seuraajina.

Ehkä ihmiset ovatkin oikeasti paljon säädyllisempiä kuin miltä he näyttävät. Olen kuitenkin epäileväinen. Mitä kertoisikaan tästä seurakunnasta veli Dostojevski suuressa satiirissaan? Turgenev kuvaisi tätä varmaan myös hyvin viiltävästi, Tolstoi raivokkaan moralistisesti, mutta parhaiten kuitenkin Dostojevski. Hän ymmärtäisi, vanha syntisäkki. Kyllähän nuo muutkin kaiken ymmärtäisivät, mutta Fjodor Mihailovitsin näkökulma olisi suvaitsevaisempi, enemmän sellaiselle naurettavalle ihmiselle ominainen.

Mutta nämä toverit, rohkenenko sanoa, ovat tietenkin jo kuolleet aikanaan ja sama koskee Dantea ja Vergiliusta. Mutta onhan meillä nytkin kokonainen ammattikunta katseen ja halun teoreetikoita ja erilaisia tasa-arvon profeettoja, jotka tietävät, ettei rumuutta ainakaan ole, vaikka kauneus ehkä on. He osaisivat pätevästi paheksua katsettani ja löytää positiostani ressentimentin, jota en itse ymmärrä enkä pysty näkemään.

Mennessään Dostojevski oli huikannut, ettei hänellä ollut pääsyä helvetin syvimpiin piireihin, vaan sinne minut johdattaisi Rosenberg. Tunsin kylmiä väreitä, mutta tiesin, ettei minulla ole ikeutta kieltäytyä.

Niinpä jäin istumaan rantakivelle ja odottamaan, että Mythus des zwanzigsten Jahrhudertsin tekijän kälveä haamu saapuisi kukaties luennoimaan rodunjalostuksesta pitkäpiimäisellä Studienrat-nuotillaan Besserwisserin ilmein. Pian kuulin kahahduksen, jollainen aina syntyy haamun saapuessa tai hameen hulmahtaessa kevättuulessa Pont des Arts-sillalla.

 Tarkemmin katsoen olento näyttikin ilmielävältä ja hymyili, mutta vinosti. Oliko se sittenkin nainen… Yritin nousta paetakseni, mutta helvetti tuli luokseni ilman että olisin itse liikkunut minnekään. ”Foucault…” sanoi ääni…

 Heräsin omaan huutooni ja huomasin itse asiassa olevani sidottu sänkyyn niin kutsutuilla lepositeillä. Ystävällisen näköiset valkotakkiset hoitajattaret naureskelivat: ”Mitenkäs meillä nyt noin huudellaan? Taisi olla levoton yö?” Toinen heistä oli tavattoman kaunis nainen… Hän pani tekohampaat suuhuni ja hymyili ystävällisesti.