Kun mesimäyrä oli vain mesimäyrä.

 

Meilläkö muka viaton lapsuus?

 

Kun kävin 1950-luvulla oppikoulun alaluokkia, oli meillä kieltenopetuksessa käytettävissä yksi audiovisuaalinen laite. Kyseessä oli levysoitin, jolla soitettiin -toki vain harvoin harvoin- sitä yhtä ja ainoaa sinkkua, joka sisälsi C.S. Fosterin laulun My Old Kentucky Home ja toisella puolella oli  muistaakseni naisvihaa uhkuva Clementine, jonka kenkiä pilkattiin ja jonka kuolemalle naurettiin.

Tuo Old Kentucky home näyttäisi yhä olevan ”state song of Kentucky”, mitä se sitten tarkoittakaa. Joka tapauksessa se näyttää itse asiassa viittaavan Uncle Tom’s Cabin -kirjaan, jossa afroamerikkalaisten kärsimykset esitetään epäkorrektissa valossa. Laulun todellinen kataluus on o ajat sitten paljastettu.

Minä en tuosta mitään ymmärtänyt eikä kai koko muu koulukaan ja niinpä me lauleskelimme noita lauluja epäsointuisesti akustista kitaraa näppäillen. Korvamatohan tuosta Kentuckyn kodista tuli ja muistan se sanat vieläkin.

Kummallista kyllä siinä laulettiin:

The sun shines bright in my old Kentucky home,

‘tis summer, the darkies are gay

 

Emme edes aavistaneet, että darkie oli halventava sana ja että gay tarkoitti sukupuolisuuntausta ja ulkoahan muuten opettelimme myös erään toisen runon, jossa toistui sana gay, jota silloin oli pidettävä halventavana.

Waken, lords and ladies gay,

o’er the hills now dawns the day!

Mutta palatakseni tuohon Kentuckyn kotiin, oli sekin kyllä kummallista, että aurinko paistoi sen sisällä eikä sen yllä, mutta pitäähän runoilijoilla olla vapautensa.

Edelleen Foster lasketteli:

They hunt no more for the possum and the coon,

On meadow, the hill and the shore

They sing no more by the glimmer of the moon

On the bench by the old cabin floor

 

Me emme tienneet, että pelkkä sana coon oli äärimmäisen loukkaava, saati ymmärtäneet sitä, ettei ollut sopivaa kuvata jotakuta ihmisryhmää vain lauleskelevina vetelyksinä. Todellisuushan oli aivan toista ja yöt oli pakko käyttää lepäämiseen raskaan työn jälkeen. Ei siellä kuutamossa mitään laulettu eikä voitukaan.

Näin sitä silloin elettiin, lainkaan aavistamatta, että indoktrinaation saastaa ujutettiin lapsensieluihimme, joihin se lähtemättömästi syöpyi. Luimme myös Aku Ankkaa ymmärtämättä lainkaan, miten sitä oli luettava.

Tuloksena oli sitten sukupolvi, joka suhtautuu erilaisiin merkkeihin suorastaan välinpitämättömästi, ikään kuin vaikkapa pesukarhu olisikin vain pesukarhu. Tosiasiassahan se symbolisoi kokonaista maailmankatsomusta, joka on ihmisvihainen ja kaikelle edistykselle vihamielinen.

Onneksi journalistimme edustavat jo aivan uuden tasoista amerikkalaisuuden tuntemusta ja ymmärtävät, että se, mikä koskee Amerikkaan, koskee myös meitä. Olemmehan läntisen maailman ytimessä.

 

 

 

 

 

Lehdistö ei ole mikään raastuvanoikeus

Vieraan avun anojat

 

Suuriruhtinaskunnan aikana puhuttiin Pietarin tiestä. Hyvänä keinona murhata mies poliittisesti pidettiin kuiskuttelua Pietarissa siitä, että tietty henkilö ei ole ns. keisarin ystävä, vaan vihollinen.

Sitten, Neuvostoliiton aikana käytettiin Moskovan tietä. Ihmisiä saatettiin panetella täysin vakain tuumin ja kyynisesti ”äärioikeiston” edustajiksi, vaikka tosiasiassa he olisivat nimenomaan vannoneet pohjoismaisen demokratian nimiin ja yrittäneet puolustaa juuri sitä kaikenkarvaisia poikkeuslakeja vastaan, jotka olivat räikeässä ristiriidassa perustuslakien hengen kanssa.

Jos itse Kekkonen luokitteli jonkin henkilön poliittisesti vihollisekseen ja yksin tein sitten koko demokratian viholliseksi, ei asiasta ollut valittamista. Joskus asia saattoi kyllä olla sen verran hankala itsepresidentillekin, että hän pyysi vetoapua suoraan Moskovasta.

V.J. Sukselaisen kaataminen kotimaisin voimin oli hankalaa ja niinpä turvauduttiin naapuriapuun.

Tästä tapauksesta on lahjomaton jälki Leonid Brežnevin päiväkirjassa. Siellä pääsihteeri kirjoitti omakätisesti.: Kekonen prosit svalit Sukselajnena. Hän kirjoitti Kekkosen nimen systemaattisesti väärin (ks. Vihavainen: Haun kekonen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tämä tapahtui vuonna 1964. Kyseessä oli vain vähäpätöinen sisäinen riita, joten valittu ase oli uskomattoman järeä.

Pyyntö täytettiin. Puolueen pää-äänenkannattaja Pravda kaikella arvovallallaan kirjoitti pian, että Sukselainen oli osallistunut virolaisemigranttien juhliin, emigranttien, jotka ovat tahranneet itsensä yhteistoiminnassa hitleriläisten kanssa ja ovat tunnettuja vihamielisyydestään maatamme kohtaan.

Venäläiset ilmoittivat myös Kekkoselle, että Sukselaisen poliittisesti murhannut artikkeli edusti Neuvostoliiton virallista kantaa. Asiaankuuluvasti he ilmaisivat myös paheksuntansa sellaisten Suomessa esitettyjen väitteiden takia, joissa edellytettiin, että Neuvostoliiton lehdistä voisi toimia ulkoa tulleiden pyyntöjen ja toivomusten mukaan…

Sukselainen yritti selittää asiansa viattomuutta, mutta se herätti korkeintaan sääliä. Kun Rooma -tai siis  nyt Moskova- oli puhunut, oli asia loppuun käsitelty. Maakansan päätoimittaja Pentti Sorvali paheksui jopa puolusteluja ja kertoi, että olisi ollut parempi pyytää anteeksi kuin selitellä.

Toinen juttu sitten on, olisiko anteeksi annettu. Eipä tietenkään. Joka tapauksessa anteeksipyyntö olisi merkinnyt astumista taas yhden askelen kohti sitä poliittista kulttuuria, joka Neuvostoliitossa vallitsi ja jonka aksiomaattisiin perustotuuksiin kuului, että jokaisen neuvostoihmisen oli laskettava aseensa puolueen edessä.

Ei alamaisella mitään oikeuksia ollut missään asiassa, saati nyt poliittisten kysymysten tulkinnassa. Kristitytkään eivät saaneet kritisoida Jumalaa.

Tässä meillä siis oli esimerkki naapuriavusta, jota kehdattiin pyytää aika vähäpätöisessäkin asiassa ja jonka merkitystä omassa politiikassamme ei voinut kyseenalaistaa. Kun joku Tanner uskalsi sanoa hallitusta muodostettaessa, että nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallituta, joten ei ole olennaista, mitä mieltä naapuri on sen jäsenistä, hän tuomitsi itsensä menneen sukupolven mieheksi.

 Tanner oli peruuttamattomasti pudonnut rattailta ja hänen menneisyytensäkin oli muutettu. Hän kuului nyt Kremlin määräyksellä hyvien naapuruussuhteiden vihollisiin yhdessä äärioikeiston kanssa.

Monet kirjoittajat Nikolai Berdjajevista Oswald Spengleriinja Pitirim Sorokiniin ovat jo yli sadan vuoden aikana puhuneet keskiajan paluusta, uudesta keskiajasta, mitä se nyt sitten kullekin on tarkoittanut. Yhä useammin tuntuu siltä, ettei tässä ole kyse vain vertauksesta. Ajattelun taantuminen ja sen muotojen muuttuminen on yhä selvempää.

Muutaman kerran onkin jo tullut puhuttua uudenlaisesta suhtautumisesta symboleihin (vrt. Vihavainen: Mielikuvapolitikointia (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Niistä on tullut maagista voimaa säteileviä asioita, joiden pelkkä kirjallinen tai kuvallinen hahmo saa aikaan jonkinlaisen lumouksen. Yleensä kyse näyttää olevan pahuuden säteilystä, joka myös tarttuu.

Esimerkkejä ei tässä enää kannata esittää, jokainen tuntee ne liiankin hyvin, suippopäisestä lumiukosta kravatissa kuvattuun mesimäyrään (?). Laatulehdistömme on pitänyt meidät tarkoin ajan tasalla ja kaivanut vuosien takaisetkin asiat esiin. Symboleista on jopa laskettu leikkiä!

Numerologia otetaan nyt haudanvakavasti. Erästä lukua en uskalla tähän kirjoittaa, koska algoritmi saattaa sensuroida sen ja samalla koko kirjoittajan. Ehkäpä näitä numeroita ei enää kohta käytetä lainkaan, vaan sen sijaan sanotaan esimerkiksi 2x4 (vrt. ranskan quatre-vingt). Kiinan kielessähän taas numeroa 4 (si) kartetaan käyttämästä, koska se on kuoleman ja huonon onnen numero. Meille täällä Suomessa se on yhä sallittu.

Muistan, että Freie- und Hansestadt Hamburg on merkinnyt autojensa rekisterinumeroita kirjainyhdistelmällä HH. Luulen, ettei tätä enää voida kauankaan sietää. Pelkään pahoin, että siitä jo nyt lasketaan leikkiä!

Tässä kaikessa on jotakin aavemaista, ahnungsvoll, sanois saksalainen. Olemme tekemisissä sellaisen paholaismaisuuden kanssa, josta ei voi edes puhua, saati laskea siitä leikkiä. Viimemainittu lienee itse asiassa pahinta, mitä voi tehdä.

Martti Luther ei aikoinaan, uuden ajan aamunkoitossa, kaihtanut tekemästä pilaa itse Perkeleen majesteetistakin, vaikka hän uskoi lujasti sen olemassaoloon ihan konkreettisessakin hahmossa. Hänen uskonsa oli ilmeisesti kyllin luja että, hän samaan aikaan saattoi edustaa aivan uutta aikaa, joka salli jokaiselle oikeuden ajatella itse noita suurimpia ja perinnäisimpiä uskon asioita. Voimme vain kuvitella, mitä siitä tulisi, jos myönnettäisiin vastaava oikeus nykyihmiselle.

Olemme selvästi jo painuneet tuon tason alapuolelle. Kuten somen keskusteluista käy vakuuttavasti ilmi, sekä usko perkeleen mahtiin että sairaalloinen pelko joutumisesta sen saastuttamiksi ovat aivan normaalina pidetty osa nykyaikaista sielunmaisemaa.

 Ajan tasalla pysyäkseen on syytä seurata saksalaisia ja ranskalaisia julkaisuja ja omaksua niiden ajatusmaailma. Sinne voi sitten syöttää myös tietyssä muodossa herkullisia kotimaan uutisia, jos tarvitsee naapuriapua. Sitä tulee varmasti, kuten jo hihamerkkijuttu osoitti ja siitä ei sitten ole valitusoikeutta.

Churchill sanoi joskus, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin, hän sanoisi ainakin jonkin myönteisen sanan paholaisen puolesta. Kuten tunnettua, hän meni itse asiassa vielä pitemmälle, aina liittoutumiseen saakka.

Elämme nyt uutta aikakautta. Ajattelu, joka joskus tarkoitti kriittistä asioiden pohtimista suhteellisuudentaju säilyttäen, on rapautunut sokeaksi uskoksi, jota ei enää perustella minkäänlaisin järjen argumentein.

 Nyt ajankohtaiseksi nousseen lumiukkomiehen ajatusmaailmasta on vihreiden entinen puheenjohtaja puhunut kiihkeän syyttävään sävyyn, esittämättä kuitenkaan yhtään ainoaa sellaista asiaa, joka tuohon ajatusmaailmaan kuuluisi. Eihän siitä ole tietoja mistään muualtakaan. Ehkä se ei olekaan kiinnostavaa?

Tiedämme vain, että on ollut maaginen kosketus Pahan symboleihin ja sen mukainen saastuminen. Mikäli kyseessä olisi normaali, vaikkapa pandemian tapainen tauti, se olisi voinut parantua. Tässä tarvitaan kai jonkinlaista tehokasta eksorkismia.

Maaginen kontaminaatio näyttää olevan ikuinen ja että maamme pelastuisi, on anottu apua Noitavasaran kehittäjien kotimaista. Nehän ovat ainoa mahdollisuus meillekin. Ei ole enää mitään Tanneria, joka kertoisi, että meillä on nyt Suomen hallitus, joka kuuluu meille ja vain meille. Ja erehtyihän se Tannerkin.

Edistykselliset piirit tietävät, ettei oma maa mene eikä koskaan saa mennä muiden edellä. Hallituksia voidaan ihan hyvin kaataa myös naapurien avulla. Onhan siitä kokemusta jo menneiltä vuosikymmeniltä. Pitäisikö asiaa hävetä? Siis tuota ainoata oikeaa asiaako? Mitä merkitsee häpeäminen?

 

  

Pojat pärjäävät kyllä

 

Pojat eivät hellitä

 

Aaro Honka, Suurleirin seikkailijat. Partiokertomus. Toinen painos, WSOY 1953, 170 s.

 

Jokainen minun ikäiseni ja vähän vanhempi muistaa vuoden 1953 Tapiolan suurleirin Sulkavalla, mikäli siellä sattui käymään. Partiolaiset olivat rakentaneet metsät ja harjut täyteen mielikuvituksellisia rakennelmia, joista erityisen juhlallisia olivat kunniaportit.

 Maatakin oli kaivettu ja vaatimattomien telttojen ympärille oli luotu sellaisia talouksia, että ihanhan siellä metsän keskellä voi asua mukavammin kuin kotona! Tämä Sulkavan leiri pidettiin juuri tämän kirjan ilmestymisvuonna 1953 ja Aaro Hongan kirja, joka sijoittuu Lontooseen vuoden 1929 jamboreelle, oli varmaankin sen verran ajankohtainen, että kauppa kävi. Kirjan ensimmäinen painos oli ilmestynyt jo vuonna 1950.

Kirjastolehden mukaan tässä kirjassa partioaate valottuu monelta suunnalta ja kirjailija käyttää hyväkseen kansainvälistä leiriä esitelläkseen eri kansojen omalaatuisuutta. Kiinteärakenteinen, antoisa, vahvasti huumoripitoinen nuortenkirja, joka kuuluu ehdottomasti jokaiseen kirjastoon.

Itse asiassa eri kansallisuuksien omalaatuisuuden kuvaus jää kirjassa varsin vähälle, vaikka kanssakäymistä onkin kovasti. Koko vuoden innokkaasti päntätyn englannin avulla voi vähän kommunikoida lähes kaikkien kanssa, pohjoismaalaisten kanssa puhutaan ruotsia ja esimerkiksi unkarilaisten kanssa saksaa.

Mitä eri kansojen erilaisuuteen tulee, se näkyy ennen muuta varusteissa. Amerikkalaiset ovat niin monipuolisesti varustautuneita, että pahaa tekee, mutta toki heidän bowie-puukkonsa ovat kehnoja verrattuna oikeisiin suomalaisiin.

Unkarilaiset taas ovat hauskoja ja leikkisiä, mutta liian pitkälle menee se partaniekka ohjaaja, joka mäiskäyttää pusun suomalaispojan poskelle. Turpiinsa saaminen on vähällä…

Yksi luvuista on nimeltään Nerokkaat neekerit. Pojat ovat ystävystyneet Kongosta tulevien partiolaisten kanssa ja yksi on kirjoista oppinut heidän avunhuutonsa, mikä pelastaa pojat pahasta pulasta. Kirjan kansikuvassakin muuan kongolainen partiopoika kalauttaa pitkällä seipäällä luihun näköistä lurjusta.

Englanti ja Lontoo ovat pojille tietenkin ihmemaa, vaikkei siellä kaikki olekaan yhtä hyvin kuin kotimaassa. Harmillista on, ettei kukaan tiedä, missä Suomi on ja joku luulee sitä osaksi Venäjää ja toinen osaksi Ruotsia. Sibeliusta pidetään ruotsalaisena säveltäjänä ja -istu ja pala- Nurmea jonakin maalarina…

Mutta muuten tullaan kaikkien kanssa juttuun oikein hyvin, jopa ruotsinkieliset ovat yksilöinä mukavia, vaikka eriytyvätkin omaksi ryhmäkseen. Ruotsinkielinen juutalaispoika on oikein sympaattinen ja niin edelleen.

Matka Englantiin tehdään tietenkin laivalla, joka matkalla tarjoaa tilaisuuden käydä Hangossa Mannerheimia, kunniapartiolaista tapaamassa. Hän on vaikuttava hahmo jopa ilman univormuaan ja hevostaan.

Lordiksi korotettu kenraali ja ylipartiolainen Baden-Powell of Gilwell se kuitenkin vasta sankari on ja kun hänen kättään saa puristaa, on se jo toista kuin mikään muu. Edes Walesin prinssi ei pääse samalle tasolle.

Partiolaiset hallitsevat paljon erilaisia taitoja, joilla selviää tukalastakin tilanteesta ja partiopuukko auttaa joissakin tapauksissa. Myös morsetus on erinomainen taito ja sitähän voi harjoittaa vaikkapa silmiä räpyttelemällä: toinen silmä räpsähtää=lyhyt, kaksi silmää räpsähtää= pitkä. … .. .-.. .-.. .-.-  .-..  .- .. .-.. .-.. .-!

Erikoistaitoja tarvitaan, sillä poikia ahdistelee konnakopla, joka haluaa saada haltuunsa Kallen isän hänen mukaansa antaman paketin. Kallen isä, talonmies Tossavainen alias Tossu on entinen merimies ja hänellä on ollut suhteita suureen maailmaan

Roistot ovat uskomattoman härskejä: he kidnappaavat pojat ja pahoinpitelevät heitä ja uhkaavat jopa tappaa. Sitä he yrittävätkin: milloin hukuttamalla, milloin pistoolilla, milloin autolla päälle ajamalla ja milloin peräti myrkytetyllä suklaalla! On siinä pojille haastetta!

Pojat eivät jää tässä pelissä kakkoseksi ja jostakin syystä, joka ei ihan täysin valkene, he karttavat ottamasta yhteyttä poliisiin, joka sentään jossakin tilanteessa käy konnien kimppuun ja panee osan telkien taa.

Pojilla on tärkeä missio: Kallen paketin luovuttaminen Port Sunlight-nimisessä saippuateollisuuskaupungissa asuvalle Tuulikki Jonesille, joka sitten osoittautuukin jo kuolleeksi. Paketin sisällys kuitenkin osoitti, että partiopoika Kalle olikin Tossavaisen aikoinaan ryöstämä Tuulikin poika, jonka oikea nimi oli Charles Edward Jones ja joka oli suuren omaisuuden perijä…

Lordi Baden-Powellin sanotaan kiteyttäneen aatteensa lauseeseen: Tartu poikaan ja tee hänestä mies! En muuten tiedä, oliko tyttöpartiolaisten kohdalla sitten vastaavasti ajatus tarttua tyttöön ja tehdä hänestä nainen. Luulen, että oli, ilman mitään kaksimielisyyksiä.

Mieheksi tuleminen ei tässä tapauksessa tarkoittanut mitään oikotietä aikamiesten toisiin ikäkausiin sopiviin tyyleihin ja tavoitteisiin. Sen sijaan pyrittiin tavoittamaan gentlemannin periaatteet ja oppimaan niiden kunnioittamista jo lapsesta lähtien.

Mitä tyttöihin tulee, esimurrosikäisinä oli ajankohtaista oppia erottautumaan heistä ja rakentamaan omaa maskuliinista identiteettiä, johon tässä iässä kuului kaiken tyypillisesti tyttömäisen hylkääminen. Jotkin tytöt saattoivat sentään tässäkin kirjassa olla ainakin reiluja, vaikka koko sukupuoli tuntukin jotenkin typerältä, minkäs teet...

Mielestäni kirjassa on aivan osuvasti kuvattu tätäkin tärkeää puolta siinä mieheksi ja nimenomaan herrasmieheksi kasvamisen prosessissa, jota myös partiolaisuus palveli. Tosin pojat näyttävät olleen jo sen ikäisiä, että olisi odottanut tyttöjen tulevan suorastaan keskeiseksi mielenkiinnon kohteiksi.

Mutta tämähän on fiktiota ja näin oli varmasti parempi kuvitella.

Kirjan huumori ja kerronta eivät nyt ehkä ole ihan korkeinta luokkaa tällaisen vähän ylikypsän entisen partiolaisen silmin, mutta uskon, että joskus noin seitsemänkymmentä vuotta sitten olisin tykännyt tästä kirjasta, joka kyllä silloin jäi lukematta. Onpahan homma edes nyt hoidettu.

Silloin, kun kirjoitus vielä pysyi

 

Mannerheim kirjoitteli

 

Stig Jägerskiöld, Mannerheimin kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta. Valikoinut Stig Jägesrskiöld. Otava 1983, 363 s.

 

Mannerheimiana alkaa täyttää jo useampiakin kirjahyllyn osastoja. Minullakin on sitä toista metriä. Tuntuu siltä, että vähintään jokainen sukupolvi haluaa itse keksiä Mannerheiminsa uudelleen, hyvän tai pahan ja kertoa siitä kaikille muillekin.

Alan uranuurtajiin kuului Mannerheimin kaukainen sukulainen, ruotsalainen Stig Jägerskiöld, joka jo 1960-luvulla julkaisi moniosaisen elämäkerran, joka näyttää silloin innoittaneen myös Paavo Rintalaa, joka halusi omaan Mannerheimiinsa liittää myös mummonsa elämäkerran. Kiinnostava näkökulmahan siitä tulikin.

Muistan, että tämä nyt käsillä oleva kirjevalikoima teki minuun vaikutuksen heti tuoreeltaan luettuna. Karkean kenraalin sijasta sieltä nousi esille hyvin sivistynyt ihminen, jolla aikansa tapojen mukaan oli tiettyjä ambitioita myös kirjoittamaansa tekstiin nähden ja joka osasi säilyttää tyylin myös läheisilleen kirjoittaessaan. Kohteliaisuus ja sivistyneet ilmaukset olivat ja ovat taidetta nekin.

Kiinnostavinta toki oli lukea niistä henkilökohtaisista tuntemuksista, joita kirjoittaja ilmaisi. Verrattuna suuriin poliittisiin linjoihin ne tietenkin olivat niin sanoakseni bagatelleja, mutta kertoivat paljon siitä, miten ihminen itse asiat tunsi, tai ainakin siitä, miten hän halusi tuntemuksensa esittää.

Olin hieman yllättynyt lukiessani siitä, mitä kenraali kertoi 20.7.1915 ruhtinatar Lubomirskalle: ”Minä häpeän ammattiani, minua iljettää se.” Ainoa tulos vuoden sotaretkestä näet oli tuho ja onnettomuus Puolalle ja Galitsialle.

Tutumpaa oli, että vuonna 1912 kirjeessään veljelleen Carlille Mannerheim pohdiskeli, että Suomen pitäisi omasta aloitteestaan koota miehiä ja upseereita parin rykmentin verran taistelemaan Venäjän puolesta. Nuo rykmentit hajotettaisiin sitten mahdollisen sodan päätyttyä.

Vapaaehtoisiahan kertyi sitten maailmansodan sytyttyä puolisen tuhatta ja niitä kutsuttiin sattuvasti Mannerheimin jääkäreiksi.

Sisarelleen Sophielle Mannerheim kirjoitti syyskuussa 1917, ettei olisi uskonut, että palveltuaan kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijassa hänestä voisi joskus tuntua vastenmieliseltä kuljeskella kaartinulaanin univormussa Yrjönristi rinnassa. Assosiaatio vuoden 1917 ”demokraattiseen” armeijaan oli kuitenkin vastenmielinen.

Mannerheim kirjoittikin, että hänellä oli ollut ”onni” joutua niiden kenraalien luetteloon, jotka eivät vastanneet ajan poliittisia vaatimuksia. Hän oli itsestään täysin samaa mieltä eikä halunnut enemmän mitään muuta kuin virkaeroa.

Sivumennen sanoen, hänelle myönnettiinkin sitten vuonna 1918 (!) Venäjän valtion eläke, jota hän ei kyllä tainnut koskaan nostaa.

Uuden sodan puhkeaminen näytti sitten 1930-luvun lopulla jo väistämättömältä. Kirjeessään Rudolf Waldenille lokakuussa 1918 Mannerheim sanoi, että nyt oli varustauduttava suurinta mahdollista vauhtia vastustamaan pahinta rajuilmaa, jonka ihmiskunta kaiketi milloinkaan oli kokenut. Sota oli jo puhjennut, sillä siinä tahdissa Saksa varustautui.

Sivumennen sanoen, samaan johtopäätökseen tultiin vuonna 1938 hyväksytyssä Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikkien) historian lyhyessä oppikurssissa, josta heti tuli koko uuden ”neuvostoälymystön” pakollista luettavaa.

Kälylleen Palaemonalle Mannerheim sentään kirjoitti 14.9.1939, että nyt oli toiveita siitä, että äskettäin puhjennut maailmansota päättyisi tyydyttävästi ja että tilit tehtäisiin lopullisesti selväksi noiden rauhanhäiritsijöiden kanssa: Jos näin käy, pidetään vuotta 1939 ikuisesti onnenvuotena ja päivä, jolloin Englannin ja Ranskan hallitukset eivät enää epäröi ryhtyä puolustamaan Puolaa, luetaan näiden maiden kunniakkaimpiin muistoihin… Kunpa englantilaiset ja ranskalaiset olisivat yhtä hyvin varustautuneita kuin vastustajansa, muuten kuljemme kaikki orjuutta kohti.

Mannerheim kiinnitti myös huomiota erääseen E. Hornborgin artikkeliin, joka oli julkaistu Nya Arguksessa 1.9.1939 ja jossa keskitetyssä muodossa ja loistavalla tavalla arvioitiin Hitlerin merkitystä maailman ja ihmiskunnan kehityksessä. Artikkeli oli sitäkin merkittävä, kun kirjoittaja oli saksalaisystävällinen (täytyypä lukea).

Puola-paran kohtaloa Mannerheim valitteli myös kirjeessään sisarelleen Evalle syyskuussa 1939: tuo ritarillinen ja urhoollinen kansakunta on jälleen jaettu, ja keiden kesken…Se merkitsee tuhoutumista kahden pirullisen kiduttajan käsissä, sillä mitään inhimillistä on turhaa etsiä kummastaan näistä tyranneista. Ja kuka on vuorossa seuraavana…?

Helmikuussa 1949 kirjoittamassaan kirjeessä Mannerheim käsittelee jollekulle ilmeisesti ruotsalaiselle taholle muistelmiensa kirjoittamista (hän puhuu elämäkerrasta). Tämä oli ottanut esille ne todennäköiset seuraukset, joita sellaisen kirjan julkaisemisesta olisi.

 Mannerheim viittaa niihin sopimusten rikkomuksiin, joita Neuvostoliitto oli tehnyt. Se panee epäröimään -ja päätymään siihen, että laskee kynän kädestään ja luopuu esittämästä sitä mikä lopulta pakotti maamme kahteen sotaan ja ratkaisuihin, joita maailman on ollut vaikea ymmärtää.

 Kaikkien menneiden vuosien jälkeen pitäisi kai jo olla oikeus selittää syyt sellaisinaan, syyttelemättä tai valaisematta niitä loukkaavin määrittelyin. Se on historiaa ja ilman historiallisen taustan esittämistä jää moni päätös ja teko vastedeskin hämäräksi. Ja siitä seuraa, ettei niitä ainoastaan voida ymmärtää väärin vaan ne kuultavasti pakostakin käsitetään väärin…

Jos tällaista elämäkertaa kirjoitettaessa ei kosketella niitä vihollisen toimia, jotka ovat sanelleet omat päätöksemme, se on tietoista historian vääristelemistä…

Muistelmat ilmestyivät vuonna 1951 ja lukija voi niistä heti todeta, että ainakin vuodet Venäjällä on sivuutettu varsin nopeasti. Edellä mainitussa kirjeessään Mannerheim totesi, että hänen henkilökohtainen suhtautumisensa bolševikkivallankumoukseen ei sisältänyt mitään uutta. Venäläiset tunsivat sen kenties paremmin kuin omat maanmiehet.

Tuohon aikaan, toisen maailmansodan jälkeen, suhtautuminen tsaarin ajan Venäjään oli Neuvostoliitossa kahtalaista, etten sanoisi skitsofrenista. Toisaalta imperialismin ja militarismin muistot oli taas nostettu korkeaan kunniaan, toisaalta imperialismi ja tsarismi tuomittiin sanoissa kiivaasti…

Kului vielä aikaa siihen, kun Pietariin perustettiin Maršal-hotelli, jossa oli pieni Mannerheim-museo ja kun korkeat valtion edustajat tulivat juhlistamaan Mannerheimin muistolaatan paljastamista.

Mutta sen kohtalonhan muistammekin.

 

Vallankumous armeijan johdon piirissä?

 

Miten vallankumousta ei tehdä

 

Aina silloin tällöin on valtio-oppineiden ja muidenkin piirissä pohdiskeltu sitä mitä mahdollisuuksia alamaisilla on syöstä vallasta tyranni ja hänen hallintonsa.

Yhä uudelleen on päätelty, että nykyaikaisen valtion kohdalla nämä mahdollisuudet ovat huvenneet olemattomiin. Nykyaikainen valtio taas on eri aikoina tarkoittanut eri asiaa.

Valtion voimakeinot olivat runsaasti kansalaisten yläpuolella jo silloin, kun sotilasaseet kehittyivät yhä tehokkaammiksi ja olivat siviilien ulottumattomissa. Itse asiassa jo haarniskoidut huovit olivat ylivoimainen vastustaja suomalaisillekin talonpojille Nuijasodassa. Tilanne oli sama muuallakin.

Mutta tilanne onkin saattanut muuttua entistä edullisemmaksi kansan kannalta. Yhä uudelleenhan olemme saaneet lukea, miten sotilasaseita on jaettu siviileille. Jostakin niitä kalašnikoveja on aina löytynyt ja paljon, joko vallatuista arsenaaleista tai sitten salakuljetettuina. Jos jossakin halutaan tappaa vallanpitäjät, löytyy sitä suunnitteleville aina sponsori.

Monessa maassa on myös puolisotilaallisia joukkoja, joilla on sotilasaseet. Muistamme, että meilläkin olivat suojeluskunnat, jotka muuten vuonna 1932 suoraan uhkasivat laillista esivaltaa, joka ei kylläkään antanut periksi.

Venäjällä on ”aina” ollut salainen poliisi, jolla on ollut valtuuksia tehdä sellaista, jota laki ei tavalliselle kansalaiselle salli. Siitä etuliite ”erikois-” (osobyi, spetsialnyi , tšrezvytšajni) niiden nimityksissä: OMON, spetsnaz, tšeka jne.). Siinäpä juuri se porukka kaikkiin ns. erikoisoperaatioihin!

Noiden organisaatioiden tehtäviin on aina kuulunut myös ja ennen muuta rooli sisäisinä joukkoina eli taisteleminen omia kapinallisia tai tottelemattomia aineksia vastaan. Sota-aikana ne muodostivat ns. sulkuosastoja, jotka rintaman takana ns. sulkuosastoina varmistivat, ettei sieltä ilman lupaa palata. Joukkojen koko paisui valtavaksi. Muiden maiden sotilaspoliisit ja santarmistot eivät olleet tähän verrattavissa.

Harvoin huomaa mainittavan, että nykyiseen Rosgvardijaan kuuluu nimeään myöten täysin stalinistinen osasto ODON , joka ylpeilee kommunismin  ajan tunnuksilla: Отдельная орденов Жукова, Ленина и Октябрьской Революции, Краснознамённая дивизия оперативного назначения имени Ф. Э. Дзержинского. Kyseessä on siis Žukovin, Leninin ja Lokakuun vallankumouksen kunniamerkeillä palkittu punalippuinen Dzeržinskille nimetty operatiivisiin tarkoituksiin varattu divisioona… Suottapa ei Putin ole sanonut, että Venäjällä on oikeus ja kai sitten velvollisuuskin ylpeillä koko sen historiasta… Onhan siinä, mistä ylpeillä.

Sivumennen sanoen, toinen ”o” tuon divisioonan nimessä on aivan ilmeisesti aiemmin viitannut sanaan ”osobyi” (-erikois). Erikoismiehiähän nämä ovat, erikoistehtäviin.

Sanalla kaarti on ylpeä kaiku, mikä korostuu myös sanan käpykaartilainen sisältämässä komiikassa. Sanahan tulee ranskan kielen verbistä garder, vartioida (ks. Vihavainen: Haun vallan vahtikoirat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kun Venäjällä valta vaihtui 1700-luvulla oli syytä ottaa tarkoin huomioon aristokraattisten kaartinrykmenttien mielipide. Vain se varmisti lopputuloksen.

Muutenhan kaarteissa noin periaatteessa aina palvelivat uskollisista uskollisimmat ja taitavista taitavimmat. Napoleonin vanhan kaartin komentaja ilmoitti aikoinaan antautumista vaativille: kaarti kuolee, mutta ei antaudu.

Nykyään toki uskotaan, että joskus koiraskin poikii. Jotain vastaavaa nähtiin myös vuonna 1917, kun kaartinrykmentit Pietarissa nousivat kapinaan ja ampuivat komentajansa. Ne eivät halunneet ampua siviilejä.

Siitä hyvästä niitä ei rankaistu, vaan palkittiin. Ensimmäisenä esimiehensä ampunut sotilas sai jopa yrjönristin urheudestaan (ks. Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se merkitsi syöksyä kohti kaaosta, jonka Putin varmasti muisti eilisessä puheessaan. Tilanne oli eilen Moskovan kannalta vakava. Periksi antaminen kapinalle ei johda kompromissiin. Sen väkivaltainen vastustaminen taas saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Tai sitten ei, mikäli kapinallisilta puuttuvat edellytykset ottaa valta käsiinsä.

Mutta vuonna 1917 kapinallisilla oli valmiutta ottaa valta omiin käsiinsä. Valtakunnanduuma ei ollut yhtä alamaisukollinen kuin nykyään. Sitä paitsi oppositioainekset saattoivat luottaa ainakin intelligentsijan tukeen muodostaessaan väkiaikaisen komiteansa, joka antaisi ensi tilisuudessa vallan koko Venäjän kansan vapaasti valitsemalle Perustavalle kokoukselle.

Väliaikainen hallitus sai pian kilpailijan Pietarin neuvostosta, joka istui Taurian palatsin toisessa siivessä (ks. Vihavainen: Haun taurian palatsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Syntyi niin sanottu kaksoisvalta.

Kaksoisvaltaa on usein pidetty onnistuneen vallankumouksen välttämättömänä ehtona, mutta eihän sellaista ollut vielä helmikuussa vuonna 1917. Tsaarinvallan legitimiteetti vain oli käynyt hyvin heiveröiseksi eikä kaartilaisiinkaan voinut luottaa, kuten saatiin nähdä. Itse asiassa juuri ne pettivät.

Olisiko vastaavaa voinut tapahtua näinä päivinä? On ilmeistä, että Putinilla oli juuri sellainen kauhukuva mielessään ja juuri siihen hän myös puheessaan viittasi. Entäpä, jos erikoismiehet olisivatkin joutuneet ampumaan omaa kansaa? Olisiko lojaliteetti varmasti säilynyt?

Putin on epäilemättä paljon suositumpi kuin Nikolai oli aikoinaan ja hänen nimeensä liittyy erottamattomasti myös Venäjän nousu ”polviltaan” ja elintason huima kohoaminen, olkoonkin, että se on sittemmin pysähtynyt ja jopa hieman taantunut. Sen ilmiön syntipukit on helppo nimetä.

Taistelut Wagneria vastaan olisi luultavasti käyty juuri Rosgvardijan voimin. Sitähän voi ainakin periaatteessa pitää erityisen uskollisena. Wagneria taas ei voi pitää varsinaisena kansan armeijana, eikä sen kanssa taisteleminen ehkä olisi tuntunut sen kummemmalta kuin veljeskansan edustajien tappaminenkaan.

On vaikea sanoa, mitä kaikkea tähän spektaakkeliin sisältyi. Varmastikaan kyseessä ei ollut mikään näytös tai sitten se oli todella bysanttilaisesti rakennettu operaatio, joka oikeuttaisi syntipukiksi kykenemättömän sotilasjohdon. Saapa nähdä, vaihtuuko se. Putin luultavasti ainakin varoo ryhtymästä operatiiviseksi päälliköksi, kuten onneton Nikolai II teki.

Totuus paljastuu yksityiskohdissaan ehkä vasta vuosikymmenien kuluttua. Episodi joka tapauksessa jää koulujenkin historiankirjoihin, ehkäpä vain mainintana: puheellaan presidentti torjui erittäin vaarallisen yrityksen horjuttaa maan tasapainoa ja toimintakykyä sen taistellessa elämästä ja kuolemasta kollektiivista länttä vastaan.

Putinhan näyttäisi ihan Svinhufvudilta, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen…

Korkean kesän aika

 

Suomen kesän ylistys

 

Joel Lehtonen, Kerran kesällä. Otava 1972 (1917), 286 s.

Joku merkittävä henkilö sanoi joskus lukevansa tämän kirjan joka kesä. Itse teen sen harvemmin, mutta oli tämä ehkä nyt jo kolmas tai neljäs kerta.

Kirjan kuvaukset Suomen kesästä ovat parhaimmillaan upeata lyriikkaa ja muita tyylilajeja kirjaan mahtuu leegio, burleskista tragediaan. Siellä on yhteiskuntakritiikkiä, yksilöpsykologiaa, pasifismia, antiklerikalismia, isänmaallisuutta. Teemoja riittää ja aikakausi on myös aatteidensa puolesta vahvasti läsnä samoin kuin paikallisväri.

Savonlinnan nimeä ei mainita, mutta lähes kaikki sopii sinne yksi yhteen, toki ihmiset on konstruoitu ottamalla pala sietä toinen täältä, eikä esimerkiksi Konst. Könölin ole sama kuin And. Auvinen.

Todentuntuinen, joskin hieman hiprakkaiseksi ja usein auvoiseksi virittynyt kokonaisuus siitä kuitenkin syntyy, noista herrojen kesäisestä hummailusta, liikemiehen juonista ja nuoren tai hieman vanhemmankin lemmen leimahduksista. Taustalla alun tarina masentuneesta itsemurhaajasta muuttuukin haluksi elää, vaikkapa sitten vaatimattomasti ja vailla suuruusharhoja.

Vanhalla kansilehdellä mainittu vuosiluku on 1913, mutta kirja ilmestyi vasta vuonna 1917. Se on helppo ymmärtää, sillä kaiken taustalla ukkospilvenä leijailee venäläistämisen uhka. Stolypinin perintönä Suomi oli menossa yhä lähempään yhteyteen emämaan kanssa, mutta ainakin edes kirjan yksityisissä puheissa sitä vastustettiin ja pantiin kovaa kovaa vastaan.

Se oli aika kovaa puhetta ajan oloissa, vaikka olikin vain puhetta. Ei sellaista olisi vuonna 1913 voinut julkaista. Vuonna 1917 kirjan julkaisemiselle ei sitten enää ollut mitään esteitä, eihän niitä vuoden lopulla riittänyt edes Suomen itsenäistymiselle. Emämaalla ei ollut enää voimaa, jos nyt tahtoa olisi saattanutkin olla.

Nykyaika ja sen politiikka ovat kirjassa  koko ajan läsnä, sota Balkanilla masentaa pasifistia, vanhojen kartanoiden joutuminen uusille omistajille merkitsee rappiota ja uudet keksinnöt ovat käytössä, moottorivenettä myöten.

Tuo moottorivene, epäonninen Holofernes on epäilemättä saanut esikuvansa Lehtosen ja hänen ystävänsä, myöhemmän ulkoministeri Holstin yhdessä omistamasta veneestä, joka sekin oli murheenkryyni eikä koskaan kunnolla toiminut.

Mutta huviretkellä käytiin ja paikallisliikennettä hoiti höyrylaiva Sandels ilmeinen myöhemmän Saariston edeltäjä. Eilen tulikin ajeltua vuonna 1911 rakennetun Saariston kyydissä. Höyrykone vei lupsakkaa seitsemän solmun vauhtia.

Lehtosen ajan ilmiöihin kuuluu puolihassu Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti, maisteri Bongman, joka on Viipurin saksalaista sukua, mutta siitä huolimatta katsoo ymmärtävänsä suomalaista muinaisuutta ja kansa henkeä paremmin kuin suomalaiset itse ja haluaa opettaa viisautensa heillekin. Hänen puheensa vilisee venäläisiä ja itse keksittyjä muinaissuomalaisia sanoja, ei kuitenkaan ruotsia.

Bongmanin veijaritarinaksi muuntunut touhukkuus lisää kirjaan vielä huikean hauskan farssiulottuvuuden ja kirja päättyy siihen, kun pikkukaupungin väki narrataan satamaan katsomaan muka saapuvia torpedo-panssarilaivoja.

Sellaisia laivoja ei tietenkään ole edes olemassa, vaikka torpedoveneitä, arvattavasti ilman torpedoja Saimaalla tosiaan joskus oli. Mutta tämä on sivuseikka.

Kirja alkaa keväästä, kun laiva yrittää puskea jäiden läpi reitilleen, mutta ei sinä vielä onnistu. Sen jälkeen seuraavat ennen pitkää kuumat helteet, mutta sirkkojen siritys kertoo jo, että kesäinen satu lähestyy loppuaan. Viimein alkavat itsepintaiset sateet ja niiden tuoma ikävyys. Samaan aikaan päättyvät myös paikallisen mahtimiehen tarina ja hänen tyttäriensä naimapuuhat.

Samat paikat ja henkilöt esiintyvät vielä muissakin Lehtosen kirjoissa, joissa päästään aina kansalaissotaan saakka jolloin tämän kirjan joviaali filantrooppi ja pasifisti omin käsin teloittaa vastapuolta edustaneen ihmisen, josta hän ei tiedä mitään.

Idyllissä ei lopultakaan ole mitään pysyvää, ihminen on yhtä muuttuvainen kuin hänen maailmansa.

Lehtosen aikakauteen kuului monta muutakin sellaista suomalaista kirjailijaa, joita tekee mieli nimittää suuriksi. Tätä korkeaa epiteetttiä kehtaa tosiaan kainostelematta käyttää tuon ajan kirjallisuuden huipuista.

 Sitäkin merkille pantavampaa on, ettei tämän oman aikamme kirjoittajista ei löydy mitään Lehtosen, Ahon ja Järnefeltin, saati Leinon ja Mannisen veroista.

Mutta ehkäpä tässä nyt välillä vietetään kulttuurista talvea. Silti elämä jatkuu ja uudet hellekesät tulevat taas aina vuorollaan. Toivossa on hyvä elää.

 

Mielikuvapolitikointia

 

Niin on, jos siltä näyttää

 

Muistan, kun presidentti Kekkonen puuttui ennen vaaleja erään kansanedustajan johonkin puheenvuoroon, jossa tämä oli muun muassa sanonut ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan…” Tämä kristillisen liiton kansanedustaja oli nostanut esille todellisen ongelman: koko politiikkamme henkilöityi yhteen mieheen, jos hän äkkiä olisikin poissa pelistä, mitä meillä olisi jäljellä?

Tätä kommentoidessaan Kekkonen esitti loukkaantunutta ja totesi, että nyt itse kuoleman majesteettikin oli nostettu esille vaaleissa. Oli sanottu ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan…”. ”Sattuisi sattumalta kuolemaan”, toisti istuva presidentti antaen ymmärtää, että kyseessä oli sallimattoman kevytmielinen suhtautuminen hänen ainutkertaiseen kohtaloonsa, ellei se sitten ollut uhkaus…

Jotakin hyvin sopimatonta asiassa sen jälkeen joka tapauksessa oli Kekkosen kannattajien mielestä. Itse olin presidentin puheenvuorosta närkästynyt ja luulin, että jokainen täysipäinen niinikään ymmärtäisi, että Kekkonen oli ihan yhtä kuolevainen kuin kaikki muutkin ihmiset ja että asiaan oli suhtauduttava sen mukaisesti ja että siitä oli saatava ihan avoimesti puhua.

Erehdyin. Huomasin pian, että etenkin yksinkertaisemmat ihmiset paheksuivat syvästi tuota kansanedustajan repliikkiä. Kekkonen oli antanut heille selvän mallin siitä, miten asiaan piti suhtautua ja se toimi. Itsenäistä ajattelua kohtasi ani harvoin.

Sittemmin tulivat politiikkaan kaikenkarvaiset vihapuheoikeudenkäynnit ja niissä annetut tuomiot, jotka jokainen alkuperäislähteisiin hiukankin perehtynyt heti huomasi falskeiksi ja läpikotaisin poliittisiksi. Tahalliset väärinymmärrykset ja huumorin kriminalisoiminen muuttuivat arkipäiväksi. Asialla olivat paitsi poliitikot, myös journalistit ja erityisesti he.

Poliitikkojen motiivin saattoi ilman muuta ymmärtää. Likaista peliä ei ollut siinä joukossa ennenkään kavahdettu ja poliittinen kulttuuri oli jostakin syystä muuttunut yhä enemmän totaalista sotaa muistuttavaksi nollasummapeliksi, jossa jokaista vastustajalle aiheutettua tappiota pidettiin samansuuruisena omana voittona, vaikkapa sitten yleisten sananvapauden periaatteiden rapautumisen hinnalla.

Journalistien käyttäytymistä oli vaikeampi ymmärtää. Asia tuli poikkeuksellisen räikeästi esille niin sanotussa hihamerkkijutussa (ks. Vihavainen: Haun pöyristyttäisiinkös tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Viattomasta eduskunta-avustajan pikku pakinasta leivottiin valtava skandaali, joka levisi kansainväliseksi ja jota kotimaiset ns. laatulehdet levittivät estottomasti. Niin sanottua tehokasta katumusta ei ole kuulunut näihin päiviin saakka.

Oli selvää, ettei kyseessä ollut tyhmyys, vaan sen sijaan avoimen kyyninen ihmisten harhaanjohtaminen. Tulos luultavasti hämmästytti iloisesti myös ne, jotka sen olivat saaneet aikaan. Tässähän oli onnistuttu lyömään vihollista oikein olan takaa. Saasta oli ainakin jossain määrin tarttunut ja sitä hierottiin sen jälkeen systemaattisesti. Aina siitä jotakin tarttuu, tiesivät alan miehet jo 1800-luvulla.

Olen huomannut, että toimittajien rooli on nykyään hiukan muuta kuin se aikoinaan parhaimmillaan oli. Nyt sanotaan jopa avoimesti, että toimittajalla on työssään päämääränä vaikuttaa politiikkaan. Tämän mukaisesti on myös raja faktojen toteamisen ja kommentoinnin välillä hämärtynyt.

Se on tavallaan ymmärrettävää, noita faktoja tai ainakin sellaisilta näyttäviä, saa jokainen mielin määrin netistä. Sieltä löytyvät toki myös kommentit, mutta siellä otetaankin miehestä mittaa nimenomaan siinä, kun kilpaillaan klikkausten määrässä. Neutraali faktojen esittäminen lupaa normaalioloissa klikkauksia vain vähän. Kun niitä sopivasti väritetään, paranee tilanne olennaisesti.

Kuka nyt esimerkiksi jossakin Ranskassa viitsisi edes vilkaista uutista Suomen uudesta hallituksesta, edes senkään takia, että siinä on ennätysmäärä naisia, jopa Euroopan oloissa. Nuo naiset voi kuvasta heti todeta asiallisen näköisiksi virkamiestyypeiksi, joista seksikkyys on kaukana.

Tai ajatellaanpa nyt vaikka uutta eduskunnan puhemiestä, joka latinan lisäksi hallitsee kirkkoslaavia, venäjää ja ukrainaa tuon kaikille meille yhteisen englantimme lisäksi ja sitä paitsi vielä ainakin ruotsia. Noin monipuolisesti sivistynyttä poliitikkoa ei Euroopasta todennäköisesti löydy toista.

No, ehkäpä kyseessä ei ole uutisarvoinen asia, mutta mitäpä sanoa siitä, että hänet tuodaan esille Euro Newsisssä otsikolla Rasismia ja raiskausfantasioita. Tällaiselle otsikoinnille on tietenkin löydettävä perusteet, mutta millaisia ne ovatkaan… Yleisen elämänkokemuksen mukaan raiskausfantasiat ovat jotakin aivan muuta kuin keskustelussa käytetty argumentti, jossa ajatellaan tietyn politiikan todennäköisiä seurauksia ja seurausten mahdollista kohdistumista.

Ja rasismistahan käy todisteeksi lainvoimainen tuomio, jossa oli päätetty rangaista kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaikka kyseessä ilmiselvästi oli vain kehotus oikeusviranomaiselle ratkaista, oliko tietynlainen puhetapa sallittua jostakin kansanryhmästä, mutta ei sen sijaan toisesta, mikä olisi ja on kiintoisa asia oikeudenkäytön kannalta.

No, kun joku on saanut langettavan tuomion, voidaan häntä epäilemättä yleensä sillä perusteella nimittää rikolliseksi. Sananvapauden rajojen testaamispyynnön takia on siis riidattomasti saattanut joutua noin abstraktilla tasolla ajatellen samaan joukkoon himomurhaajien, lastenraiskaajien ja ehkä jopa holokaustinkieltäjien kanssa. Monelle ei asiassa näytä olevan mitään epäselvää: rosvo on aina rosvo eikä siitä selittelyllä muuksi muutu…

Koska ajattelu sanan varsinaisessa merkityksessä on nykyään harvinainen ja kovin epäsuosittu harrastus, on ryhdytty sen sijaan käyttämään leimoja. Emojit ovat vain muuan tämän asian ilmentymä. Tämä on tyypillistä totalitaariselle kulttuurille.

Muistan miten epäuskoinen olin lukiessani neuvostoarkistojen selostuksia tapauksista, joissa oli löydetty hakaristejä. Hakaristi saattoi muodostua katsojan eteen vaikkapa silloin, kun jotakin paperia katsottiin toiselta puolelta valon läpi. Kerrottiin jopa, että Lipetskissä, jossa saksalaiset ja venäläiset olivat ennen vuotta 1934 yhdessä kehittäneet sotilaskoneita, oli peräti joku rakennuskin muotoiltu siten, että se ylhäältä katsoen näytti hakaristiltä…

Hirvittävää röyhkeyttä! Miten hitleriläiset uskalsivat tulla neuvostojen maahan piirtelemään inhottavia symboleitaan? Mihin he sillä pyrkivät? Oliko hakaristeillä tarkoitus vaikuttaa johonkin vai oliko sillä yksinkertaisesti maagista voimaa, joka tarttui ympäristöönsä?

Tähän en ole tänäkään päivänä löytänyt vastausta. Tiedän vain sen, että hälytys tuolloin noteerattiin rankaisuelimissä ja että aivan samanlainen epä-älyllinen symbolimania on tarttunut nyttemmin meillekin. Ei se kuulunutkaan vain stalinismiin. Sen mukaan paha ei ole ainoastaan sen kannattajien aivoissa ja hengentuotteissa. Se myös tarttuu sekä ihmisistä, että sanoista ja kuvista ja etsii yhä uusia salattuja tapoja tarttua kuin covid-virus ikään.

Nyt huomattiin, että joku uusista ministereistä oli vuonna 2019 käynyt pitämässä jonkin puheen jollekin ryhmälle, joka kuului olleen/olevan suorastaan uusnatsilaisen ideologian kannalla. Ryhmä oli järjestänyt jonkinlaisen muistotilaisuuden Turun terrori-iskun vuosipäivänä ja kyseinen poliitikko oli esiintynyt siellä. Ei hänellä tuon ryhmän kanssa ollut mitään muuta tekemistä.

En tiedä, mitä mies siellä puhui. Yleisen elämänkokemuksen perusteella uskallan arvata, ettei hän siellä puolustellut kyseistä terrori-iskua ja tuskin edes sitä maahanmuuttopolitiikkaa, jota voitiin ajatella tuonkin iskun taustaksi. Ellen erehdy, olivat kaikki muut poliitikot hipi hiljaa, mikä tuntuu jotenkin luonnottomalta.

Hiljaa olisi tämänkin miehen kannattanut pysyä. Tällainen toiminta, jossa ehdoin tahdoin ollaan välittämättä tartuntavaarasta, on herkkua poliittisille vastustajille, jotka eivät keinoja kaihda.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa Euroopan historian tiettävästi naisvaltaisin hallitus, joka kansainvälisessä vertailussa sijoittuu vasemmistoliberaalien joukkoon, leimataankin enemmän tai vähemmän äärioikeistolaiseksi eli siis rotuerottelun ja kansanmurhien kannattajaksi. Ja vielä äsken, kun saimme koko kansa nauttia seksikkäiden nuorten naistemme tuottamasta glooriasta…

Voiko yksi pieni valtio ja sen hallitus tai edes koko vaaliuurnilla käyvä kansa muuta tehdä kuin kumartaa journalismin tuomioistuimen edessä? Selittelyt eivät ole politiikassa toimineet koskaan eivätkä toimittajat ole koskaan osoittaneet minkäänlaista katumusta, saati tehokasta.

On mahdollista ja vastustajien kannalta siis pelättävissä, että uusi hallitus yrittää karistaa kansalaisten niskoilta sen uuden poliittisen kulttuurin, jossa vääristä sanoista ja ajatuksista seuraa rangaistus ja jossa oikeat näkemykset muotoillaan omassa pikku piirissä, joka valppaasti seuraa alan ulkomaisia esikuvia.

Uusi eduskunnan puhemieskin oli selittänyt, että eduskunnassa tuli sanan olla vapaa. Mikäli näin kävisi, menettäisi nykyinen oppositio aseen, jolla oli ollut helppo pitää pihdeissä normaalisti ajattelevia poliitikkoja ja estää jopa tosiasioiden esittäminen. Se olisi suuri poliittinen tappio.

Nähtäväksi jää, johtaako tämänkertainen masinointi kansainväliseen skandaaliin, jonka takia kansan vaaleissa ilmaisema tahto voitaisiin jopa mitätöidä. Sitä tuskin asialla olevat journalistit panisivat pahakseen, vaikka se koko maan kannalta voisi olla tuhoisaa. Eihän tässä tärkeätä ole, miten asiat ovat, vaan se, miten ne esitetään.

Näin sitä eletään.

 

Kansan ja valtion tarina

 

Venäjän stoori

 

Orlando Figes, The Story of Russia. Bloomsbury Publishing 2022, 348 s.

 

Orlando Figes on erinominen ja erittäin populaari Venäjän historian tuntija ja tutkija. Sekin on ala, jolla voi menestyä myös taloudellisesti, mutta se edellyttää asian esittämistä siinä muodossa, että se aukeaa maallikollekin.

Figesillä tämä armolahja on ja sitä paitsi hän on osannut myös löytää kiinnostavia näkökulmia. Hänen kirjansa A People’s Tragedy: The Russian Revolution 1891-1924 on mestarillinen esitys eräästä maailmanhistorian merkittävästä aikakaudesta nähtynä aikalaisten silmin.

Tämän kirjan johdannossa kirjoittaja toteaa, että Venäjää on liian usein analysoitu sen historiaa tuntematta. Tähän voisi lisätä, että usein on tuosta historiasta tehty jonkinlainen karikatyyri, joka näyttää selittävän kaiken, mikä on jo aika lähellä sitä tilannetta, ettei se selitä mitään.

Joka tapauksessa Figes haluaa tässä esittää, miten Venäjän itseymmärrys on kehittynyt vuosisatojen kuluessa ja mitä erikoisuuksia siihen liittyy. Sellaisiahan on jokaisen kansakunnan ja valtion historiassa.

Kyse on, tai ainakin voisi olla historiankirjoituksen historiasta, mutta sitä tässä on mukana vain minimaalisesti. Tätä seikkaa pidän kummallisena ja mieleen tulee, oliko Figes itse asiassa kirjoittanutkin jo aivan toisen kirjan, jota sitten ajankohtaisen tarpeen tullessa muunsi sen mukaiseksi.

Eihän kirja suinkaan huono ole, mutta historiografia eri vaiheissaan ja eritasoisuudessaan olisi kyllä tarjonnut paljon kiinnostavaa ja kirjan ilmoitetun tarkoituksen kannalta hyvin relevanttia ainesta. Samalla olisi tullut selväksi se, ettei Venäjälläkään ole ollut vain yhtä tapaa ymmärtää sen menneisyyttä.

Toki Venäjän poikkeuksellisen autoritaarinen ja jopa totalitaarinen historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä paitsi siitä, miten koko kansalle ylhäältä päin kerrotaan, millainen se on ja mitä sen rauhaan kuuluu, myös siitä, että koko tarina saatetaan yhtäkkiä muuttaa aivan toisenlaiseksi.

Näinhän tapahtui Stalinin tuomitessa Pokrovskin ”niin sanotun” koulukunnan 1930-luvulla ja aivan samaa on tapahtunut meidän päivinämme, kun valtio ja kirkko ovat rakentaneet ”Venäjä -minun historiani”-  virtuaalimuseoita ympäri valtakuntaa (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Figes selostaa myös näitä ”museoita”, joita nyt kuuluu olevan kaksikymmentä ympäri Venäjää. Hän on kiinnittänyt huomiota hieman toisiin asioihin kuin minä ja tietenkin nykyhetken kannalta relevantimpiin. Näyttely on muuten niin laaja, ettei siihen yhdellä käynnillä ehdi kunnolla tutustua.

Venäjän omakuva ja siis kertomus sen ominaisuuksista ja missiosta on tietenkin muuttunut vuosisatojen kuluessa, vaikka tietyt asiat pysyvätkin. Yksinvalta laajan maan ”ainoana mahdollisena” hallintotapana ja paranoidinen ulkomaailman pelko, voisi sanoa piiritysmentaliteetti ovat pitkän keston ilmiöitä.

Tässähän ei mitään uutta ole. Venäjällä asiaa on myös perusteltu yhä uudelleen ja olisi ollut kiinnostavaa kuulla Figesin analysoivan noita eri aikoina esitettyjä perusteluja kunnolla sen sijaan, että hän kertaa kertaamasta päästyään yleisesti tunnettuja poliittisen historian asioita.

Sitä paitsi Venäjä ei ole ollut pelkästään yksinvaltiuden ja alistuvien alamaisten maa. Jo pelkästään uskomattoman sitkeä dissidenttiliike, vanhauskoisuus, on tästä hyvänä esimerkkinä. Figes tuo kyllä esille muitakin, muun muassa zemstvohallinnon, joka puolen vuosisadan ajan oli itsehallinnon koulu ja sisälsi mahdollisuuden tulla demokraattisen yhteiskunnan perustaksi.

Sitä paitsi venäläisessä kyläyhteisössäkin asiat päätettiin yhdessä, ei maaorjuudessa ollut kyse piiska kädessä vahtivien poliisien hallinnosta. Toki tapana ei ollut äänestää, vaan päästä konsensukseen, mutta enpä nyt tiedä, miten paljon tällä myyttiseksi asiaksi joskus nostetulla sobornost-käsitteellä voidaan selittää.

Myös amerikkalaisilla on omat valtiolliset myyttinsä ja venäläiset kriitikot ovat tulkinneet koko amerikkalaisen ideologian perustuvan kalvinismiin -siihen protestanttiseen etiikkaan, joka jätti helvettiin predestinoidut syntiset oman onnensa nojaan ja salli valittujen ottaa kaiken. Oma menestys oli merkki Jumalan suosiosta.

Huomattakoon, että tämä protestanttinen etiikka, johon myös Max Weber viittaa kapitalismin selittäjänä ei suinkaan ollut luterilaista, kuten meillä yhä uudelleen kuvitellaan ja tulkitaan saman tein luterilaisuus ilottomaksi lakiuskonnoksi. Mutta toki jokainen ideologia on sellainen kuin siitä tehdään.

Muuan asia, johon en ole tässä putinismin selittäjien nykyisessä aallossa huomannut muiden viittaavan, on se, että Venäjältä, toisin kuin länetisestä Euroopasta, puuttui oppi hallitsijan kahdesta ruumiista, joista toinen oli pyhä body politic ja toinen normaali inhimillinen ruumis. (vrt. Vihavainen: Haun body politic tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tiedä häntä. Ainakin vielä Ranskan Ludvig XIV paransi risatautia antamalla sairastuneiden koskettaa pyhää ruumistaan. Olivatko bolševikkien johtajat myös henkilöinä pyhiä, tuntuu minusta hieman epäilyttävältä, vaikka toki sekä Lenin että Stalin säilöttiin ortodoksista muistuttavan perinteen mukaisesti. On kiinnostavaa nähdä, mitä Putinille tapahtuu.

 Muistettakoon toki, että se tsaari, joka epäonnistuu, ei ole oikea. Mutta eihän kuningas Herodeskaan ollut mikään kuningas, vaan yksi styranki -usurpaattori, joka häpäisi hallitsijan pyhän tehtävän.

Putinista ja putinisteista olen silloin tällöin kirjoittanut. Kukapa olisi uskonut, että niihin varsin fantastisiin stooreihin Venäjän ja lännen suhteista, joita aikoinaan oli jo runsaasti esitetty uskottaisiin tänä päivänä ihan vakavissaan -tai ainakin oltaisiin uskovinaan. Kuten Rokan antti sanoi: siul on yks paha vika -sie haastat leikkii tosissais!

Kansanjoukkojen rooli nykyisessä tilanteessa hallituksensa tukijana on tärkeä. Figes esittää runsaasti mielipidemittausten tuloksia, jotka osoittavat, ettei homo sovieticus koskaan kuollutkaan tai sitten ainakin nopeasti heräsi kuolleista. Valekuolleelta se jonkin aikaa joka tapauksessa näytti.

Mutta tässä lienee syytä nostaa esille tuo joukkoilmiöiden taso, jota ei yksilöpsykologialla selitetä ja jota Seppo Oikkonen on mielestäni ansiokkaasti yhä uudelleen nostanut esiin.

En ole alan asiantuntija, mutta mielestäni ryhmänarsismi voisi olla käsite, jota kannattaa ajatella venäläisten nykyisen käytöksen selittäjänä. Narsisimille on ominaista vääristynyt omakuva, jota vaalitaan sitäkin huolellisemmin, kun sen haavoittuvuus on toisaalta ilmeinen.

Narsismillehan ovat yksilöissä ominaisia heikko itsetunto liittyneenä suuruusharhoihin, empatian puute, tunnekylmyys ja kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä.

Mitä Venäjän historiaan tulee, on sen omakuvassa, sellaisena kuin erityisesti slavofiilit sen ovat piirtäneet, varsin keskeisenä ajatus juuri päinvastaisesta: venäläiset ja vain venäläiset ovat kykeneviä asettumaan kaikkien kansakuntien asemaan. Venäläisyys ei ole vain kansallisuus, se on kaikki-ihmisyyttä (vsetšelovetšestvo) (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski kaikki-ihmisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta useinhan sanotaan, että mistä puhe, siitä puute. Joka tapauksessa venäläiset ovat perustaneet omanarvontuntonsa pitkälti sille, että heitä ainakin pelätään. Venäjän kanssa ei ole leikkimistä! Herkkä itsetunto, joka heijastaa alemmuuskompleksia, haavoittuu, kun sen perusteisiin kajotaan. (ks. Vihavainen: Haun vihaisuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Voi syntyä narsistinen romahdus, josta selviytymiseen ei enää riitä se sokea raivo, itkupotkuraivari, jolla uhmaikäiset narsistit reagoivat.

Saksalaisten omakuva ja käsitys missiostaan tässä maailmassa romahti aikoinaan ja samaa voi sanoa suomalaisuudestakin, jonka kohdalla prosessi oli pitempi. Amerikassa usko missioon näyttää yhä vahvalta ja sama koskee tietenkin sellaisia ryhmiä kuin juutalaiset, jotka ovat jopa Jumalan valittu kansa. Olihan meillä Suomessakin tuollaisia ajatuksia, mutta eivät ne valtiollisella tasolla paljoakaan vaikuttaneet, jos lainkaan.

Venäjällä Neuvostoliiton romahdus oli valtava katastrofi, millä en nyt tarkoita onnettomuutta, päin vastoinhan siinä oli lupaus uudesta alusta. Ihmisten ja kansakunnan itsetunnolle se joka tapauksessa oli suurin mahdollinen mullistus.

Mutta vanha Ivan oli yhä hengissä Venäjällä. Vanha Adam Puolassa koki sen sijaan katastrofin vapautuksena, kun se taas Ivanille oli vain romahdus.

Putinin johdolla yhä säilyneisiin totalitarismin rakenteisiin pumpattiin sitten pian uutta eloa. Se otettiin kiitollisina vastaan, mutta toisinkin olisi voinut käydä -tietysti.

Ei Venäjänkään historia ole kertomus pelkästä yksinvallasta ja alistumisesta. Ihminen se venäläinenkin on ja sitä paitsi yleensä hyvin miellyttävä ja sympaattinen. Mutta kansakunnilla ja valtioilla on tuon yksilötason lisäksi oma olemassaolon tasonsa, minkä todellisuus ei siitä muutu, että sitä voidaan tietenkin nimittää myös kuvitelluksi.

Ukrainan sodassa Venäjää ei voida kukistaa ja jonkinlainen kompromissi on syytä saada aikaan. Venäjän historia ei tule enää koskaan olemaan sama kuin ennen, arvelee Figes. Venäjän historia on keksittävä uudelleen Venäjän valtion toimesta ja kansan on kuviteltava se uusiksi.

Totean, että 1990-luvulta lähtien tätä tapahtui jo suuressa määrin parikymmentä vuotta. Putinin ja patriarkka Kirillin Pyhä Venäjä on vain yksi näkemys menneisyyteen. Se on yhtä falski kuin vastaavat läntiset kuvitelmat Venäjästä, joka toisin kuin muut valtiot ja kansakunnat on yksi simppeli monoliitti.

Moni Venäjän historian tutkija Beevorista ja Montefioresta Applebaumiin näyttää suosittelevan tätä Figesin kirjaa. Kyllä se huomiota ansaitseekin. Se on nyt kuitenkin vain englanniksi ja vaikka tuo kieli on ylistetty toinen äidinkielemme, ei juuri kukaan näytä sillä kielellä kirjoja lukevan -kuten ei millään muullakaan kielellä.

 

 

Suuren laivaston kohtaloita

 

Raakaa peliä Suomenlahdella

 

Raoul Johnsson, Kustaa III ja suuri merisota. Taistelut Suomenlahdella 1788-1790. John Nurmisen säätiö 2010, 352 s.

 

Kustaa III:n sota oli kauan varsin epäsuosittu aihe, jossa ei nähty paljonkaan kiinnostavaa, kun eivät rajat sen takia lainkaan muuttuneet. Sittemmin tuli jopa uusia lähteitä, joita tässäkin kirjassa on hyödynnetty.

Toki Ruotsinsalmen toinen meritaistelu vuonna 1790 on muistettu aina mainita, olihan sillä selvästi merkitystä koko sodankin päättymisen kannalta. Saaristolaivasto oli kuninkaan viimeinen kortti, kuten Jussi T. Lappalainen asian muotoili ja tilanteessa oli paljon dramatiikkaa.

Tässä muuten tulee mieleen, ettei neuvostoajan Istoritšeskaja entsiklopedija edes tunne sellaista Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa Venäjä kärsi rökäletappion, vaan sen sijaan esittelee Ruotsinsalmen ensimmäisen meritaistelun vuodelta 1789, jossa Venäjä voitti.

Ei tuosta voittoisastakaan taistelusta paljoa kirjoitettu. Raoul Johnsson toteaa, että kokonaiskuvan saaminen oli hankalaa, koska taistelusta ei löydy aikalaisraporttia. Se taas johtunee siitä, että kuningas oli itse paikalla ja hänen kai oletettiin tuntevan asiat joka tapauksessa ylivertaisesti.

Avomerilaivaston toiminnasta kirjoitettiin vielä vähemmän, vaikka juuri sen piti suunnitelmien mukaan ratkaista koko sota.

 Kun Venäjän laivaston tuhoaminen lähes samansuuruisella ruotsalaisella laivastolla (!) ei onnistunut, päädyttiin sitten kahakoimaan Kymijoella ja Savossa. Niin sanottu Suursaaren taistelu heti sodan alussa ei vain tuonut Ruotsille tuota ratkaisevaa strategista etua, vaikka sitä voittona juhlittiin ja Te Deumia lauettiin.

Toki Ruotsinsalmessa sitten sodan lopussa vuonna 1790 taisteli yhteensä yli 30000 miestä ja se oli pitkän aikaa koko Pohjolan historian suuroin taistelu. Viipurin läpimurto aivan hiukan aiemmin oli kyllä vielä suurempi ja miehiä oli mukana yli 50000. Naisten määrää en tiedä kenenkään tähän mennessä vielä laskeneen, mutta varmasti sekin aika pian tulee. Sama koskee tietenkin myös mustien osuutta.

 Joka tapauksessa se oli jo enemmän, kuin sitten vuonna 1944 Tali-Ihantalassa ja tilanne oli yhtä ratkaiseva. Vuonna 1790 oli vain paljon enemmän tykkejä. Ruotsin avomerilaivasto olisi voitu siellä silloin lyödä, mistä voitiin syyttää kuningasta, jonka rohkeus taistelussa kuitenkin herätti kunnioitusta, kuten hänen serkkunsa Katariinakin vakuutteli.

Joka tapauksessa avomerilaivaston rooli Kustaan sodassa on jäänyt aika vähälle huomiolle, vaikka se oli strategisesti ratkaiseva. Asiaa toki selittää, että tauti piti Ruotsin laivaston pitkään toimintakyvyttömänä.

Kuitenkin sellaiset strategista merkitystä omanneet taistelut kuin Räävelin eli Tallinnan meritaistelu keväällä 1790 ja Barösundin, itse asiassa Porkkalan selän, taistelut edellisenä vuonna näkyy usein kuitatun aivan ohimennen. Toki somessa saa lukea vaikka mitä ja joku näyttää siellä väittäneen, ettei Kärnäkoskellakaan koskaan taisteltu…

Vuonna 1790 Ruotsin avomerilaivasto, örlogsflottan, oli taas täydessä iskussa ja uusia miehiä oli koulutettu taisteluissa ja etenkin taudeissa kuolleiden tilalle. Matkaan lähdettiin Karlskronasta heti toukokuun alussa, kun Venäjän laivaston pääosa oli vielä jäiden vankina Kronstadtissa.

Tarkoituksena oli tuhota ensin Venäjän laivaston Tallinnan lahdella talvehtinut puolikas, johon kaksinkertaisen ylivoiman voitiin kohtuudella katsoa riittävän. Sen jälkeen voitaisiin tehdä sama temppu Kronstadtissa ja uhata suoraan Pietaria, mikä alun perinkin oli ollut tavoitteena.

Ensimmäinen hyökkäys Viron puolelle, Paltiskiin, tehtiin, kun Tallinnan lahti oli vielä jäässä ja venäläiset laivat talvikunnossa ilman ruutia ja provianttia. Retki oli täysi menestys, mutta ei ratkaissut mitään, vaan päinvastoin herätti Venäjän laivaston huomaamaan vaaran.

Kun jäät olivat sulaneet, hyökkäsi kuninkaan veljen, Södermanlannin herttuan johtama laivasto Rääveliin, jossa venäläiset olivat jo valmistautuneet ottamaan sitä vastaan sijoittumalla kaksinkertaiseen linjaan, joka ulottui Piritan pohjoispuolelta Tallinnan sataman lähelle.

12.5. oli tarkoitusta varten sopiva tuulikin, mutta jostakin syystä hyökättiin vasta seuraavana päivänä, jolloin tuuli yltyi kovaksi ja kallisti hyökkääjän laivoja niin, ettei alempien kansien tykeillä voinut ampua. Vihollinen sen sijaan oli edullisessa asemassa rannikkopatterien tukemana ja laivat kääntyivät vielä ankkurissa springien varassa saaden nopeasti uuden täyslaidan käyttöönsä.

Kaksi suurta linjalaivaa ajoi karille ja niistä toinen, Rikets ständer, jouduttiin polttamaan Aegnan karikolla. Toinen saatiin irti. Joka tapauksessa menetettiin kaksi suurta linjalaivaa ja takilavaurioita ja kuolonuhreja tuli runsaasti. Venäläisten tappiot olivat vähäiset.

Usein kysytään, miksei Ruotsin laivasto, jolla yhä oli suuri ylivoima, uusinut hyökkäystä seuraavana päivänä, jolloin tuuli oli suotuisa. Tätä voi vain arvailla, mutta arvattavissa on, että juuri hiljakkoin kestetty tulimyrsky oli masentanut mieliä.

Niinpä ruotsalaiset purjehtivat matkoihinsa ja päätyivät kuninkaan johdolla Viipurinlahden hiirenloukkuun, josta pois pääseminen vaati sekä urhoollisuutta että tuuria. Huonoa tuuria ja kännipäistä tohelointiakin oli, mutta se on taas toinen juttu.

Mitä Räävelin meritaisteluun tulee, se oli joka tapauksessa Venäjän torjuntavoitto, vieläpä strategisen luokan menestys. Toisin kuin oli tarkoitus, Venäjän molemmat laivasto-osastot saattoivat nyt yhtyä ja saartaa ruotsalaiset, jotka olivat ängennet Viipurinlahdelle. Uhka Pietarille oli tiessään.

Joskus näkee myös vähäteltävän ja suorastaan ihmeteltävän niin sanottuja Barösundin taisteluja, jotka käytiin Porkkalan selällä ja kauimpana lännessä Elisaaren ja Jakob Ramsön tienoilla.

Kyseessä oli Ruotsin armeijan elintärkeä huoltoreitti, jota ruotsalaiset puolustivat parhaansa mukaan. Kun venäläiset onnistuivat sen katkaisemaan, tarvittiin jopa 6000 hevosta rahtaamaan armeijan tarvikkeita ja muonaa maateitse.

Samaan aikaan hevoset olisi kipeästi tarvittu maatöihin, mutta Ruotsin armeijakin oli hätää kärsimässä. Tuohon aikaan huolto-ongelmat olivat armeijoiden kannalta ratkaisevia. Myös venäläisten maihinnousu oli pelättävissä ja Fagervikin ruukkikin oli vaarassa.

Ruotsin avomerilaivasto oli tuohon aikaan taudin lamauttama ja se pieni eskaaderi, joka yritti tulla auttamaan puolensa pitävää saaristolaivaston osastoa, oli vähällä jäädä Räävelistä saapuvan venäläisen laivaston saaliiksi ja purjehti kiireesti takaisin Karlskronaan.

Talvi pakotti venäläiset poistumaan Porkkalan selältä, mutta ilman sitkeää puolustusta, johon kuului myös Kustaa Mauri Armfeltin henkilökohtaisesti johtama rohkea hyökkäys Elisaarelle, olisi Ruotsin armeijan huolto voinut romahtaa. Kireäksi tilanne meni nytkin.

John Nurmisen säätiö on kunnostautunut julkaisemalla loisteliaita kuvateoksia, jollaisiin tämäkin kirja kuuluu. Sen arvoa lisäävät asiantuntevat selostukset, joissa on paljon kiinnostavia detaljejakin.

Pakko meidän on kuvitella

 

Kuvitellut historiat

 

Kuviteltujen yhteisöjen käsitettä ei tarvitse kenellekään selittää. Sehän levisi kuin pandemia viime vuosisadan lopulla ja sai nähtävästi monet jopa uskomaan, ettei mitään kansakuntiakaan ole edes olemassa, lieneekö kansalaisiakaan.

Olisi kiinnostavaa tosiaan tietää, miten tämä käsite yleisesti ymmärretään. Veikkaan, että sillä on ollut paljon enemmän ja toisenlaista merkitystä kuin vain se metodologis-heuristinen merkitys, joka sille aluksi ymmärtääkseni haluttiin antaa.

Eiväthän kansakunnat siitä mihinkään ole hävinneet, jos niiden ajatellaan perustuvan tiettyihin uskomuksiin pikemmin kuin välittömään havaintoon. Jos kansakuntaan uskotaan, se on olemassa, ellei, niin sitten ei.

Irlantilaiset voisivat ihan hyvin ajatella olevansa englantilaisia ja ukrainalaiset venäläisiä. Suomalaisten on paljon vaikeampaa kuvitella olevansa enempää ruotsalaisia kuin venäläisiäkään, vaikka tunnetusti koiraskin poikii, jos se on ihan välttämätöntä. Sitä paitsi moni tänä päivänä uskoo, että tämä on normaalia.

Tässä jokunen vuosi sitten perustettiin yhdistys, jolla olio mielestäni erinomainen perusidea. Se on nimeltään Historioitsijat ilman rajoja ja sen primus motor oli Erkki Tuomioja, alan miehiä hänkin.

Olin siinä itsekin vähän mukana silloin, kun se käsitteli tuolle idealle relevantteja kysymyksiä. Se muun muassa järjesti parikin tapaamista, joissa venäläiset ja ukrainalaiset historioitsijat keskustelivat maidensa historian kiistakysymyksistä.

Kansalliset erimielisyydet, kun käsitellään yhteistä tai kansojen/maiden välisten konfliktien historiaa perustuvat yleensä ennen muuta erilaisiin lähestymistapoihin. Kuitenkin syntyy yleensä ennen pitkää tilanne, jossa suuria teemoja käsiteltäessä ainakin populaaritasolla aletaan irtautua tosiasioista ja korostaa toissijaisia seikkoja, jotka tuntuvat tärkeiltä ja aktuaalisilta myöhempien aikojen silmin, mutta saattoivat olla aivan toissijaisia, kun päätöksiä aikoinaan tehtiin.

Lievästi ilmaisten liioittelisin, jos sanoisin, että henki seminaareissa oli rakentava, kaikkea muuta. Vankkaa yhteisesti hyväksyttyä faktapohjaakaan ei löytynyt niin paljon, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Molemmat pitivät mahdollisimman tiukasti kiinni kuvitellusta historiastaan eli tulkinnastaan, jonka lähtökohtana oli oman maan etu.

Olihan tämä oikeastaan odotettavissa, mutta kun historiaa tietyltä osin perustellusti pidetään tieteenä, jossa ainakin monet väitteet voidaan niin falsifioida kuin verifioida, oli kohtaamisten periaate mielestäni terve. Sellaisia olisi syytä jatkaa ja sellaisia tarvittaisiin edelleen myös Suomen ja Venäjän välillä. Niitähän on aikojen kuluessa pidetty jo monta. Odotellaan nyt ensin sodan loppumista.

Mutta eivät tutkijat määrää, millaiseksi historia kuvitellaan ja millaiseen menneisyyteen siis uskotaan. Sen määräävät suuressa määrin ne samat instituutiot, joiden varaan kuva kansakunnastakin on rakennettu: koululaitos, tiedotusvälineet ja fiktio, etenkin kuvallinen/filmillinen, sillä lukutaito ja varsinkin kyky lukemalla omaksua asioita on kuin onkin harvinainen asia ja taitaa sellaiseksi jäädä.

Tässä tik-tok maailmassa, jossa parin minuutin ”tietoiskut” monen mielestä riittävät kertomaan olennaisen, on yllin kyllin tarjolla instant-historiaa, johon ehtii syventyä yhtä nopeasti kuin siihen söpöjen feminiinisten ahterien pyöritykseen, joka muodostaa suuren osan tuon kanavan tarjonnasta.

Usein faktatkin tik-tok -kartoissa ovat aivan päin honkia puhumatta siitä, että vertailukelpoisuus esitettyjen ”faktojen” välillä on olematonta. Mutta toki tämä on se primitiivisin taso, jolle ei mahdu minkäänlaista argumentointia. Onhan niitä sitten muitakin.

Sen jälkeen seuraa populaarilehtien ja filmien taso. Niissä on usein helppo huomata tietty ideologinen kädenjälki, joka joskus tulee hyvinkin tökerösti esiin. Kuitenkin uudet historiantulkinnat ja faktat tulevat suurten joukkojen omaisuudeksi vasta viihdeteollisuuden kautta. Saksan juutalaisvainoja ei tunnettu ennen erästä Hollywood-filmiä, joka antoi sille nimen Holocaust ja myös hahmon ja sisällön.

Nykyiset viihdeteollisuuden tuottamat ja woke-ideologian läpäisemät kuvitelmat naisten ja mustien mahtavasta ja ”vaietusta” historiasta puhuvat puolestaan. Niitä on turhaa sen enempää tässä kommentoida.

Venäjällä ideologisuus on myös käsin kosketeltavasti läsnä historian tulkinnoissa ja niiden muuttamisessa. Kuten olemme huomanneet, se koskee myös Suomen historiaa. Sikäläisen perinteen mukaisesti kaikki pannaan liikkeelle mahtikäskyllä ja etenee sitten halukkaiden apulaisten välityksellä, yhä enemmän lähestyen absurdia ja usein sen tavoittaenkin.

Toki pientenkin maiden historia on kuviteltua, eikä välttämättä sen lujemmin kiinni lahjomattomassa ja kovassa todellisuudessa kuin suurtenkaan.

Vaikkapa Viron ja Latvian historiassa unohdetaan helposti, että Venäjä oli monelle isänmaalliselle henkilölle tärkeä tukija taistelussa saksalaisvaikutusta vastaan ja bolševismiakin kannatettiin näissä maissa paljon yleisemmin kuin Venäjällä keskimäärin. Latvia ylpeili kauan tarkka-ampujistaan, jotka olivat bolševikkien tärkein tuki alkuaikoina ja Liettua riemuitsi vuonna 1940, kun Neuvostoliitto palautti sille Puolan riistämän Vilnan alueen.

Suomessa historiantulkinnan venäläismielinen paradigma voimistui etenkin 1960-luvulta lähtien. Olimme hyvästä syystä ylpeitä omasta kansallisesta linjastamme, joka oli pystynyt näkemään Venäjän naapuruuden mahdollisuutena ja osannut hyödyntää sitä.  Ulkomaalaisten suomettumispuheet voitiin kuitata asiantuntemattomina ja naurettavina.

.

Baltian maille ja Puolalle oli käynyt aivan toisin ja sen mukaisesti niiden historiankirjoitus näki asiat aivan toisessa valossa.

Nyt näyttää siltä, että yhä useammat haluavat kyseenalaistaa vakiintuneen, kansallisen historiantulkintamme ja lähentyä puolalais-balttilaisia näkemyksiä, ellei nyt sitten peräti länsieurooppalais-amerikkalaisia.

On luultavaa, että historiannäkemys meilläkin muuttuu juuri tuohon suuntaan ja väistämätöntähän onkin, että se on jatkuvassa liikkeessä ja löytää yhä uusia, ajankohtaisiksi tulleita näkökulmia.

Tutkimuksen tuloksia sellaisenaan on paha mennä muuttelemaan. Sen sijaan on todennäköistä, että tuodaan esille uusia näkökulmia ja tarkastellaan asioita uutta taustaa vasten -myös toteutumattomia uhkakuvia ja mahdollisuuksia korostaen.

Kansallisen historiamme peruspiirteet olivat kuvitelleet aikoinaan Runeberg ja Topelius Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin toimiessa tutkimuspuolella, eli lopultakin toissijaisessa roolissa. Sen jälkeen tulivat Linna ja taas kerran Linna. Klingen-Jussilan-Korhosen ja Suomen kohortti teki sitten lisäksi ennen muuta vakaata tutkimusta, jollainen on meillä aina täydentänyt kaunokirjallisuuden luomaa paradigmaa.

Historiantutkimus ei meillä ole ollut mitään tuulenhaistelua, vaikka aikoinaan puhuttiinkin halveksivasti K-linjan historioitsijoista. Joka tapauksessa tutkijat, jotka toimivat 1960-1990-lukujen idyllisessä ilmapiirissä, varmastikin toivat tulkintoihinsa jotakin omasta aikakaudestaan, jopa paljonkin.

Elämä jatkuu ja siinä samassa myös kansakunnan elämä, ei se lakkaa kuvittelemalla. On jo nähtävissä, että vanhalle paradigmalle nousee haastajia, jotka perustavat tukintansa aivan moitteettomiin faktoihin, mutta näkevät asiat uudessa valossa.

Kiinnostavaa on, millaisia tajuntateollisuuden tuotteita uusi aikakausi tuo historiallemme tullessaan. Olen ollut huomaavinani ainakin sen, että sota-ajan arvostus on koko ajan ollut kasvussa. Kaikista taiteen lajeista tehokkain kuvitellun historian levittäjä on elokuva, joka tarjoaa illuusion itse eletystä, eikä mahdollista älyllistä lähestymistapaa.

Mikäli elokuva Hollywoodin perinteen mukaisesti on viritetty 11-vuotiaan tasolle, on sillä suurimmat mahdollisuudet tulla laajojen joukkojen omaisuudeksi.

Nyt taitaa olla ainakin valmistunut muuan filmi, jossa suomalainen kullankaivaja lyö hampaisiin asti aseistautuneet saksalaiset (huom!) pelkällä puukolla ja vaskoolilla. Siitä se lähtee! Vihjeeksi voisin todeta, ettei suomalais-englantilaisesta tai edes suomalais-amerikkalaisesta aseveljeydestä toisen maailmansodan aikana ole kai vielä yhtään filmiä. Lieneekö edes romaania?

Jos tämä tuntuu liian vaikealta, voisi aloittaa ns. Cowanin sodasta Suomenlahdella vuonna 1919.

Tekoäly voisi toimia tien avaajana ellei oma riitä. Ehkä meillä on tuollaisia filmejä jo ensi vuonna.

 

Ei uusi, mutta ei vanhakaan

 

Aikamme kirjallisuutta

 

Anu Kaipainen, Naistentanssit. WSOY 1975, 367 s.

 

Luin joskus 70-luvulla Anu Kaipaisen kirjan Magdaleena ja maailman lapset ja pidin sitä turhan konstailevana ja hiukn myös tyhjänpäiväisellä erotiikalla kalastelevana. Sen jälkeen tekijä ei erityisesti kiinnostanut, vaikka nyt ei suuresti ärsyttänytkään.

Tämän kirjan päätin lukea tuon kyseisen aikakauden kirjallisuuden esimerkkinä. Kaipainenhan ainakin minun havaintojeni mukaan edusti aikansa suuresti rummutettua uutta aaltoa ja kirjoitti uuden keskiluokan tarpeisiin vähän samaan tyyliin kuin Kerttu Kaarina Suosalmi, joka oli varsin tarkkanäköinen ja sujuva kertoja.

Tämän kirjan kirjoittamisesta tulee hyvin pian kuluneeksi puoli vuosisataa, mikä nyt on lähes kaksi sukupolvea ja kuulostaa lähes samalta kuin ihmisikä, mitä se monelle onkin.

Mitä inhimilliseen kokemusmaailmaan tulee, löydämme tietenkin meille aivan tuttuja asioita vaikkapa Cervantesin tai Boccaccion teoksista ja miksei yksin tein Vanhasta testamentistakin. Kaikessa aidossa kirjallisuudessa heijastuu todellinen ihmiselämä, teeskentelevät muotipellet ovat sitten asia erikseen.

Kaipainen on sujuva kertoja eikä kirjan lukeminen ole pakkopullaa. Selkeät tarinat vyöryvät eteenpäin eikä niillä minun nähdäkseni ole mitään simppelin moraliteetin ominaisuuksia, joita nykyisiltä naiskirjailijoilta on syytä odottaa.

Toki naisen asema on keskeisesti esillä, asioita katsellaan naisten silmin. Hyväpalkkaistenkin miesten vaimot alkavat nyt käydä töissä ja työssäkäyviä on Suomen naisista jo kuusikymmentä prosenttia. Tässäkin romaanissa muuan miehensä palkalla elävä esimerkkitapaus ottaa edes puolipäivätyön ja joutuu sen kautta työssäkäyvien naisten maailmaan, jossa seksuaalisuhteet eivät erityisesti rajoitu vihittyyn kumppaniin.

Ei hän niin pitkälle edes mene, mutta onnistuu pääsemään politiikassa vaikuttavan miehensä vastustajien hampaisiin ja peräti vanhanaikaiseen avioeroon. Mutta tämä on vain yksi tarina.

Jos kirjasta etsii aikakautta, löytyy se työssäkäyvien naisten kokemusmaailmasta ja uusista tavoista. Viskiä maistellaan miltei milloin tahansa kuin lännensarjoissa. Vielä kaksikymmentä vuotta aiemmin tällainen ei missään tapauksessa olisi käynyt päinsä enempää romaanissa kuin elävässä elämässä.

Kulttuurin muutos on radikaalia ja tragikoomisen ilmauksensa se saa jälkikasvussa, joka ottaa ainakin jollakin tasolla hyvin tosissaan Leninin ja koko Neuvostoliiton kommunistisen puolueen maailmanhistoriallisen roolin. Osa tytöistä on hupakkoja ja pääseminen niin sanotuksi huippumalliksi Pariisiin on yhtä falski kuin merkittäväkin tapahtuma. Lapsi saa jäädä isovanhempien hoitoon.

Hammaslääkärinä toimiva äiti pysyy maan pinnalla, sietäen typeryydet ilman sen suurempia kohtauksia. Miehet ovat miehiä eivätkä mitään puoliakkoja ja ne myös kiinnostavat kaikkia naisia. Seksuaalinen vapaus olisi nyt selviö (ennen AIDSia ja pillereiden maailmassa), mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö.

1950-luvusta ja jopa 1960-luvun puolivälistä maailma on muuttunut rajusti, siis jopa kymmenessä vuodessa. Elintaso on uudella keskiluokalla harpannut aivan uudelle tasolle kuten työväenluokka, jopa maalaisköyhälistökin on nousemassa varsin surkeasata alhostaan. Monet tekevät töitä Ruotsissa.

Joku opettajainhuoneen naisista on päättänyt käydä kaikissa maailman maissa. Viimeksi hän oli ollut Keniassa. Maailma on auki sananmukaisesti taivasta myöten. Toistapa se oli vielä 15-20 vuotta sitten.

Mutta eihän täällä maan päällä missään paratiisissa eletä. Uudet tornitalot keskellä peltoa ovat hirvittävän rumia, yhtä rumia kuin tänäänkin, mutta onhan niissä kaikki mukavuudet. Astianpesukonekin on käytössä. Miten paljon kotirouvalle oikeastaan jää päivittäin työtä? Mutta äidillähän oli vielä palvelija, vaikka hän oli kotona…

Millä tavalla tuo puolen vuosisadan takainen maailma erosi tämän päivän maailmasta, vaikkapa nyt tämän romaanin naisnäkökulman mukaan?

Oleellisia eroja on ainakin minun mahdotonta löytää. Ehkäpä televisio oli mustavalkoinen, kännykkää ei ollut ja monistuskonekin oli rotaatiomalia ja vahakkeilla toimiva. Mutta mitä merkitystä sillä on?

Henkinen maailma oli äskettäisessä 1960-luvun lopun kulttuurivallankumouksessa todella mullistunut, märkä sukupolvi oli suorittanut suuren muuton. Moni asia oli vielä suurelta joukolta kesken, mutta uudessa maailmassa elettiin jo suurimmalta osin.

Asian merkitys selviää, kun sitä verrataan vain kymmenen-viidentoista vuoden takaisiin oloihin. Voidaan tietenkin kuvitella myös viidenkymmenen vuoden takaista maailmaa, joka oli yhtä lähellä tuota aikaa kuin mekin.

Silloin oltaisiin vuodessa 1925, ajassa, jolloin syntyi viimeinen rintamalle joutunut ikäluokka, jolloin elettiin kieltolain alkuaikoja ja kansalaissodan krapulaa.  Silloin moni ei vielä ollut käynyt eikä koskaan kävisikään edes täyden kansakoulun kurssia. Nyt sen sijaan oltiin juuri siirtymässä kaikille yhteiseen peruskouluun ja tässä romaanissa kuvattu yksityinen korvaava koulu teki epätoivoista vastarintaa kunnalle yhtenä viimeisistä mohikaaneista

Koulun esikuvahan tietenkin oli Kauniaisten yhteiskoulu, jossa tämän romaanin kirjoittaja toimi opettajana. Sattumoisin pyrin itsekin sinne historianopettajaksi noihin aikoihin, mutta en päässyt haastattelua pitemmälle. Olisihan tuo voinut olla kiinnostavaa.

Jokaista romaania voi lukea monella tavalla. Itselleni tuo kirja antoi vain vahvistusta sille käsitykselle, että suuressa kulttuurivallankumouksessa syntyivät hämmästyttävän yhtäkkisesti kokonaisen uuden aikakauden henkiset peruselementit. Samoihin aikoihin myös siirryttiin elintason noustessa kulutusyhteiskuntaan.

Uudeksi ideologiaksi tuli konsumerismi, jota vain aika ajoin koristellaan nuorison piirissä erilaisilla absurdeilla lahkolaisuuksilla, taistolaisuudesta woketukseen

Itse valtakulttuurin ja keskiluokkaisen elämäntavan muutokset ovat sen jälkeen olleet ennen muuta kosmeettisia.