Omassa maassa ja muukalaisena
Jutta Zilliacus, Toisenlainen lapsuus. Suomentanut Irmeli Järnefelt, Tammi 1989, 255 s.
Kari Tarkiainen, Särjetty sinetti. WSOY 2000, 206 s.
Jutta Zilliacuksen tausta on kosmopoliittinen. Hänen virolaiset vanhempansa työskentelivät ennen vallankumousta Pietarissa, äiti jopa myöhemmän kruununtavoittelijan, suuriruhtinas Kirillin palveluksessa. Isä oli muusikko ja pianokauppias ja ansaitsi myöhemmin Suomessa leipänsä pianonvirittäjänä.
Kulttuurisesti keskiluokkainen perhe asui melko niukasti, mutta rahaa sentään riitti jokakesäisiin Haapsalun matkoihin ja lasten käyttämiseen saksalaisessa koulussa.
Perheen ympäristö oli virolais-suomalais-ruotsalais-saksalais-venäläistä ja tyttären vähemmistöidentiteetti Suomessa säilyi koko ajan, myöhemmin suomenruotsalaisuutena. Kuten hän itse toteaa, siinäkin hän oli ”huono”, mutta joka tapauksessa sai nauraa ennakkoluuloille, jotka sijoittivat hänet ruotsinkieliseen eliittiin. Virolainen identiteetti säilyi kauan ja vielä aikuisuuden kynnyksellä tyttö päätti muuttaa pois Suomesta. Se ei kuitenkaan ollut realistista.
Toki keskiluokkaisella perheellä oli elitistisiä tavoitteita, muun muassa tyttären pianistinuran suhteen, mutta jo pelkkä varattomuus teki niistä epärealistisia. Kun venäläismiehitys näytti uhkaavan, yritti äiti lohduttaa itseään ja muita sillä, että perhe nyt joka tapauksessa kuului työväenluokkaan…
Saksalainen koulu oli tunnettu vaativuudestaan ja korkeasta tasostaan ja juuri ennen sotia se pääsi muuttamaan nykyiseen taloonsa, joka jostakin syystä sai nimen Hindenburg-Haus.
Jotakin tuon nimen kaiusta näyttääkin vallinneen koulun tunnelmassa, jota kirjoittaja muuten muistelee lämmöllä. Saksankielisestä opetuksesta nautti kirjava joukko lapsia ja mukana oli paljon myös juutalaisia.
Koulun opettajakunta näyttää olleen aika sekalaista suhteessaan siihen uuteen järjestykseen, jonka Hitlerin valtaannousu toi Saksaan ja joka heijastui pian myös Hindenburg-Hausissa. Itse asiassa muistelmat tästä aiheesta ovat sen verran kiinnostavasti ristiriitaisia, että asiasta saisi hyvän aiheen seminaariesitelmään.
Kultaseppäperheen vesa Oleg Fabergé, joka oli Jutan koulutoveri, on omalta osaltaan kertonut natsihenkisyyden olleen aikamoinen riesa koulussa. Jutta muistelee nimenomaan hänen olleen tässä suhteessa vastarannankiiski ja Oleg taas muistelee Jutan haranneen vastaan kaikkea, mitä tahansa opettajat vain yrittivät esittää.
Niin tai näin, luulen, että se natsilaisuus, joka ilmeisesti ainakin jossakin määrin pesiytyi kouluun, pisti enemmän silmään toisille oppilaille kuin joillekin muille. Jutalle koulu näyttää olleen joka tapauksessa ennen muuta lämmin kasvuyhteisö ja rakastetun saksalaisen kulttuurin puutarha.
Natsilaisuudesta ja Saksan ihailusta Jutta pysyi kaukana myös sotavuosina, jolloin hän kasvoi neitoikään ja salskeat saksalaiset nuoret upseerit alkoivat osoittaa kiinnostustaan. Siitä, mitä Saksassa tapahtui, oltiin onnellisen tietämättömiä ja sodan jälkeiset paljastukset olivat tavaton sokki ja häpeän aihe.
Mitä Suomeen tulee, sen johdon valitsemalle tielle ei ollut juuri vaihtoehtoja, minkä Jutta ymmärsi ja hyväksyi myös jälkeen päin. Kuitenkaan hän ei virolaisena kyennyt jakamaan suomalaisten pohjatonta surua Karjalan menetyksestä.
Muistelmien ilmestymisjankohta on kiinnostava, sehän sattuu glasnostin ja perestroikan vuosiin ennen Viron itsenäistymistä.
Silloin oli kuitenkin jo koittanut totuuden aika ja Juttakin oli päässyt esiintymään Viron radioon. Viron kohtalon koko karuuden paljastuminen kaikille -omassa piirissä ”kaikki” oli aina tiedetty- oli jo eräänlainen vallankumous. Se tarina, jolla Viron liittämistä (”liittymistä”) Neuvostoliittoon oli perusteltu, tunnustettiin lopultakin valheelliseksi.
Tämä toi mukanaan myös häpeän. Suomalaisilla oli sinänsä pätevät syyt vaieta sellaisista asioista, joiden julkinen esittäminen olisi johtanut heidät sovittamattomaan ristiriitaan Neuvostoliiton kanssa, mutta lipevä myötäily oli sentään ollut liikaa. Raiskatun Viron kammottava tila toi tunteet pintaan ja Jutta kertoi häpeävänsä ”kuin koira” sitä, että oli pitänyt suunsa kiinni. Likaisuus tuntui levinneen sielua myöten.
Vuonna 1989 kaikki oli Vironkin kannalta vielä epäselvää, mutta syytä optimismiin oli, kukoistavan Viron uusi tuleminen tuntui mahdolliselta.
Useimmat tuntenevat Kari Tarkiaisen hänen väitöskirjastaan Se vanha vainooja, joka käsittelee läntistä Venäjä-kuvaa Iivana Julmasta Pietari Suureen. Se on todellinen klassikko, jonka kääntämistä venäjäksi joku on taas ehdottanut ja hyvästä syystä.
Tämän kirjan ohella Tarkiainen on julkaissut pitkän litanian tutkimuksia, muun muassa Ruotsinsuomalaisten historian sekä eräitä elämäkertoja.
Tarkiaisen isoisä Viljo Tarkiainen, myöhempi kirjallisuusprofessori, oli lähtöisin Juvalta, talonpoikaiskodista eikä siis pappissukua. Kari edustaa täten jo -tai vasta- kolmannen polven sivistyneistöä.
Hänet kohtalo vei Ruotsiin, jossa hän tutustui virolaiseen vaimoonsa ja kohosi valtionarkiston hoitajaksi. Sieltä hän palasi samanlaiseen virkaan Suomessa, otti uuden virolaisen vaimon ja muutti sitten Viroon. Siis melko kosmopoliittinen, virolaispainotteinen ura tässäkin.
Särjetty sinetti on romaanimuotoinen, mutta kirjoittaja itse tunnustaa sen kirjoitetuksi elävän esikuvan pohjalta. Se on kuitenkin kuin tärähtänyt kuva, jossa kaikki ei ole paikallaan ja taitaa olla vielä kaksoisvalotustakin mukana.
Tarkiaisen isovanhemmat olivat kuuluisia ja ovat yhä. Maria Jotuni nousi itse asiassa entistä kuuluisammaksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun hänen salassa kirjoittamansa ja piilossa pitämänsä Huojuva talo ilmestyi. Sen katsottiin olevan paljastuskirja avioliitosta, jossa vaimo oli uhri ja mies narsistinen lurjus. Siis aidosti feministinen näkemys.
Tunnustan nauraneeni ääneen sitä lukiessani, enkä taida edes asiaa katua. Kirja näyttää olevan täysin falski. Sitä ei kuitenkaan tässä muistelmakirjassa enemmälti käsitellä, vaikka sen nimi saattaisikin viitata juuri tämän käsikirjoituksen löytämiseen ja julkaisemiseen.
Herrasväen elämää kuvataan usein idylliksi sotia edeltävässä Suomessa, maalla vietettyine kesäkuukausineen. Ajan välttämättömyyksiin kuului myös kotihengetär ja kotitalous vaatikin tuohon aikaan aivan toisenlaista työpanosta kuin nykyään.
Kun hyvinvoiva porvariskoti köyhtyi, huolimatta siitä, että isä oli lääkäri ja äiti hammaslääkäri, säilytettiin kulissit toki ennallaan, suurta keskustahuoneistoa ja kotiapulaista myöten.
Idylli kyllä meni menojaan ja syynä oli viina. Isä oli traumatisoitunut kenttäsairaalassa ja lienee kärsinyt muutenkin sielullisesta sairaudesta. Viina ei tunnetusti tällaisia vaivoja paranna.
Vuodet Ruotsissa olivat onnellisempia, mutta ruotsalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on kuitenkin myös omat varjopuolensa eikä siellä viihtyminen ole suomalaiselle yksiselitteisen helppoa. Pakolaisvirolainen yhteisö tarjosi kiinnostavan keitaan tämän miljöön keskellä.
Kirjassa on paljon ihmisiä, jotka esiintyvät omilla nimillään ja joista muutamia minäkin enemmän tai vähemmän tunnen. Sen on kirjoittanut minua kymmenen vuotta vanhempi henkilö ja sen takia se on minusta erityisen kiinnostava. Siinä heijastuu myös se kulttuurin murros, jota tunnen vasta hieman myöhemmältä ajalta alkaen.
Tarkiainen on puolestaan yli kymmenen vuotta Zilliacusta nuorempi. Hänen koulunsa oli toinen eliittikoulu Suomalainen yhteiskoulu, jota perustettaessa oli ajateltu myös sitä, että uusi suomalainen virkamiehistö tarvitsee suomenkieliset vaimotkin.
Tarkiaiselle, kuten Zilliacukselle, vaimot olivat kuitenkin silta toiseen kulttuuriin. Toki hänen kohdallaan suomalaisuus ilmeisesti ehti jo rakentua vakaksi identiteetin perustaksi toisin kuin Zilliacuksella, joka näyttää jääneen kiinnostavasti kosmopoliitiksi.