Ristiinan poikia

 

Petetyn armeijan sankari

 

Tito Colliander, Duncker. En av de tappras skara. Natur och kultur, Stockholm 1943, 271 s.

 

Oliko miestä kuitenkin,

jok’ oli kaikist’ urhoisin?

”…niin, herra, tunsin Dunckerin”.

 

J.L- Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

 

Sulkavan komppanian päällikkö ja urallaan sitten everstiluutnantiksi kohonnut Joachim Zachrics Duncker on myös Runebergilta saanut kunnian tulla mainituksi suomalaisen sotasankaruuden ruumiillistumana.

Runebergin ”vänrikit” on kuitenkin tietysti ennen muuta kaunokirjallisuutta, jonka osaksi tuli joutua suomalaisen nationalismin pyhäksi kirjaksi, jonka valtava vaikutus kesti aina toiseen maailmansotaan saakka. Väinö Linna ei suotta sanonut kirjoittaneensa ”Tuntemattomasta” eräänlaista anti-Runebergia.

Linna moitti erityisesti sitä, että Runeberg oli unohtanut antaa sankareilleen aivot. Toki hän oli unohtanut paljon muutakin, mutta historiallisen roolinsa suomalaisen kansakunnan arvon kohottajana ”vänrikit” täyttivät hyvin.

J.R. Danielson-Kalmari tutki aikoinaan Suomen sodan varsinaisesti historiallista puolta, samoin kuin Fredrik Cygnaeus, joka myös kopioi Dunckerin kirjeet läheisilleen, joita tekijä on nyt käsillä olevassa kirjassa laajasti käyttänyt. Suomen sotaa on sittemmin tutkittu varsin laajastikin ja myös Dunckerista on Ruotsissa ilmestynyt toinenkin populaari teos, Bertil Nelssonin Duncker och Savolaxbrigaden (2000).

Sattuneesta syystä Collianderin kirja joka tapauksessa kiinnosti minua aivan erityisesti. Se on sentään julkaistu vuonna 1943 ja sitä paitsi Ruotsissa. Suomessa se lienee myös ollut myynnissä ja täällähän se oli painettukin. Joka tapauksessa siinä käsiteltiin varsin herkkiä asioita ja se julkaistiin kansakuntamme historiallisen draaman ollessa kärjistymässä.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki kirjassa esitetyt vähänkin merkittävämmät yksityiskohdat saavat tukea lähteistä ja hän itse on koettanut pitää aina tosiasioiden puolta. Lähdeviitteet ja jopa kirjallisuusluettelokin teoksesta puuttuvat, joten varsinaisia tutkimuksellisia ambitioita siinä ei näytä olevan, mutta melkoisessa määrin se joka tapauksessa sisältää myös alkuperäisdokumentteja, Dunckerin kirjeitä.

Nuo kirjeet jotka enimmäkseen on osoitettu vaimolle, ovat kyllä melko tylsiä ja toistavat aina samaa asiaa: miehen rakkautta ja huolenpitoa perheestään. Usein mainitaan, että kirjeen mukana lähetetään jokin summa rahaa tai hiukan kahvia ja jopa sokeria.

Tällaisten kirjeiden oli mentävä venäläisten kautta ja kirjeitä vaihdettiin ”parlementäärien” tapaamisissa, joita pidettiin sotivien osapuolten kesken joskus aika tiheästikin. Niinpä Duncker, kuten moni muukin upseeri tuli jopa aika hyvin tuntemaan venäläisiä kollegoitaan, jotka puhuivat ranskaa ja saksaa yhtä hyvin kuin meikäläiset ja joskus edustivat jopa samoja, usein balttilaisia, luterilaisia sukuja.

Kuten tunnettua, taistelevien osapuolten upseerit tapailivat toisiaan aina silloin tällöin ja viettivät yhdessä kosteita iltoja. Joskus niissä lyötiin vetoja siitä, miten sota tulee edistymään ja ainakin kerran oli kaksintaistelukin lähellä. Koska tällaista pidettiin hyvin sopimattomana, lähetettiin riitapukari jonnekin Venäjän eteläiselle rintamalle.

Silloin kun sodittiin, osattiin kyllä myös toimia tilanteen mukaisesti ja suomalaisetkin käyttivät usein pistintaistelua, joka oli ainoa tapa saada venäläiset perääntymään. Siitä antoikin heille tunnustusta myös partisaanipäällikköä tunnettu Denis Davydov.

Duncker suoritti monia kylmäpäisiä operaatioita, sekä jälkijoukon johtajana että tiedustelijana ja johti Paukarahdessa 200 vaunun ja 400 hevosen saattueen tuhoamista, mikä oli vakava isku venäläisten huollolle.

Kun Sandels vielä ahdisteli heitä maihinnousuilla, olivat venäläiset hätää kärsimässä ja joutuivat tuomaan etelästä sisävesilaivastonsa pitämään Suomen armeijaa kurissa.

Kysymyshän oli nimenomaan Suomen armeijasta. Savon joukot saivat vain vähäksi aikaa hieman vahvistuksia Ruotsista. Itse he sen sijaan joutuivat puolustamaan koko Pohjois-Ruotsia tilanteessa, jossa Suomi oli jo auttamattomasti menetetty ja kuningaskin pantu viralta.

Vailla intendentuurikonttorin huolenpitoa, kurjasti ruokittuna ja vaatetettuna, tautien ja haavojen vaivaamat savolaiset olivat nyt se turva, johon Ruotsi nojasi pohjoisessa. Joukko oli kyllä vuonna 1809 suuresti kutistunut. Talvella 1808 oli Mikkelin malmilta lähtenyt matkaan 900 savolaista jalkamiestä, joista keväällä 1809 oli jäljellä 350. 1148 Savon jääkäristä oli rivissä enää vajaat kolmesataa ja Karjalan rakuunoita oli 80.

Sivumennen sanoen, Savon jääkärit, tuo modernisti koulutettu vapaaehtoisjoukko, johon kirjoittautunut ei saanut edes sotilastorppaa, vaan sen sijaan pientä rahapalkkaa oli viety pois kotiseudultaan ja jopa koko Suomesta vastoin sopimusta. He olivat siinä sitoutuneet vain kotiseudun puolustamiseen.

Kotiseudun puolustamiseen heillä riittikin intoa. Vanhasta muistista tiedettiin, mitä tarkoitti venäläinen miehitys -okkupatsija. Miehet olivat halunneet estää vihollista tekemästä väkivaltaa kotiseudulleen ja koko maalle, mutta nyt koko maa olikin venäläisten valloittama ja he tosiaankin käyttäytyivät hyvin. Sitä paitsi väestö oli vannonut uskollisuutta keisarille, joka sitten keväällä oli ”korottanut kansakuntien joukkoon” Suomen suuriruhtinaskunnan, joka siten oli jo irronnut Ruotsista.

Suomi suhtautui armeijansa rippeisiin välinpitämättömästi ja kiittämättömästi, mikä oli havaittu jo peräännyttäessä syksyllä Ouluun. Venäläisille sen sijaan järjestettiin komeita tanssiaisia…

Kun upseereille luvattiin virkatalonsa ilman palvelusta, läksi yhä useampi takaisin Suomeen sitä hoitamaan. Rivimiehillä ei useinkaan ollut tätä mahdollisuutta ja myös jotkut Sulkavan komppanian miehet joutuivat sittemmin Tukholmassa kerjäämään rahaa matkustaakseen kotiinsa, jossa ilmeisesti odottivat rengin työt.

Pohjois-Ruotsissa oli vuonna 1809 vielä taistelutoimintaakin, rauhansopimusta odotellessa. Barclay de Tollyn suorittama Merenkurkun ylitys mainitaan Venäjänkin historiassa suurin kirjaimin, mutta itse asiassa sen varsinainen sotilaallinen merkitys oli olematon ja savolaiset onnistuivat pitämään väsyneen hyökkääjän kurissa, kertoo kirjoittaja.

Kun alettiin ymmärtää, että sota oli jo ratkaistu, saatettiin vihollisarmeijoiden kanssa myös sopia rauhanomaisesta siirtymisestä paikasta toiseen. Kerran kävi jopa niinkin, että miehet pääsivät armeijan viinavarastoon käsiksi ja koko homma meni siinä määrin hulinaksi, ettei joukkojen komentaja Cronstedt kyennyt väkeään hillitsemään. Tilanne selvitettiin pyytämällä avuksi sata miestä venäläisiä Tulan jääkäreitä…

Yhtä rohkea ja kyvykäs kuin turhamainen kenraali Sandels, joka oli aikoinaan valinnut Dunckerin viemään voitonviestiä kuninkaalle Tukholmaan, jossa tämä oli saanut miekkaritarikunnan ristin, huomasi vielä sodan tässä vaiheessa voivansa kunnostautua ja hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Vihollinen pääsi kuitenkin yllättämään juhlaillalliseen keskittyneen Sandelsin, joka pakeni paikalta ja ohi mennessään vielä kysyi loukkaavasti jälkijoukkoa johtavalta Dunckerilta, pelkäsikö tämä.

Duncker, jota oli samana päivänä ärsytetty muutenkin, oli vimmoissaan ja jättäytyi pääjoukosta, jolloin tuttu vihollisen upseeri pyysi, häntä antautumaan, koska tilanne oli toivoton.

Vastaus näyttäisi olleen ruokoton ja niinpä Duncker ammuttiin vartiopaikalleen. Haavoittuminen tapahtui 5.7.1809 ja kuolema seuraavana päivänä.

Duncker haudattiin Uumajan kirkkomaalle venäläisen upseerin viereen sotilaallisin kunnianosoituksin ja hänen haavoittumispaikallaankin on muistomerkki.

Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on sävyltään sentimentaalinen ylistyslaulu Suomen luonnolle ja siinä yhdistetään Dunckerin kaatuminen nimenomaan isänmaan puolustamiseen ja isänmaanrakkauteen.

Tämä ominaisuutta Dunckerilla varmasti oli hyvinkin runsaasti, mutta itse tuon runon asetelma on falski. Eivät Duncker ja hänen savolaisensa enää olleet isänmaata puolustamassa. Se oli nyt siirtynyt osaksi Venäjän keisarikuntaa. Nyt tuo sitkeiden savolaisten joukko palveli enää vain eräänlaisena Ruotsin muukalaislegioonana, jolla oli puolustettavana vain oma kunniansa.

Sen he toki tekivät hyvin ja Colliander antaa tästä kunniaa erityisesti Haapaniemen kadettikoulun opettajalle, Samuel Möllerille, joka oli aina teroittanut oppilailleen hyveen merkitystä omana palkkionaan.

Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa oli yhä ajankohtaisempi ja johon Suomea koetettiin panostaa myös Ruotsista käsin?

Kirjoittaja toteaa, että Dunckerin kaatuminen oli näennäisesti mieletön ja vailla päämäärää. Mitään konkreettista ei enempää saavutettu kuin menetettykään.

Näennäisesti mieletön kuolema nousi kuitenkin runon ansiosta voimanlähteeksi, joka voi antaa voimaa ja voitontahtoa kokonaiselle kansalle aina kauas tulevaisuuteen.

Näin siis Colliander. Itse kiinnittäisin enemmän huomiota Dunckerin omiin viimeisiin sanoihin: tätähän ne tahtoivat. Kai ne nyt voivat olla tyytyväisiä…

 

 

 

Moraali valtiollisella tasolla

 

 

Machiavellin moraali

 

 

 

Kun suuri machiavellisti, U.K. Kekkonen nyt on taas noussut kansamme mielenkiinnon keskipisteeseen, tekee mieleni julkaista uudelleen tämä blogi vuodelta 2016. Kuten tiedetään, Machiavellin ”Ruhtinas” oli Kekkosen käsikirja, josta hän näyttää ammentaneen johtavia periaatteitaan.

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai jo aikanaan huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen ymmärtämättömän mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Onhan käsite ”machiavellismi” tullut merkitsemään suunnilleen samaa kuin ”jesuitismi”.

Kuvaavaa on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista kyynikoista ja lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa, on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki ”kansan” valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

Politiikka, enempää kuin moraalikaan, ei ole mitään matematiikkaa. Suhteellisuudentajun on siellä vallittava, eikä sen löytäminen voi perustua mihinkään kaavaan, saati johonkin ”nollatoleranssin” kaltaiseen hokkuspokkukseen.

Machiavelli oli mies, jolla oli ihanteita, mutta hän ei ollut mikään tomppeli, jolta ihanteiden ja todellisuuden maailmat olisivat päässeet sekoittumaan. Sen sijaan hän oli ennen muuta todellisuutta tarkkaileva ja sitä kunnioittava havainnoitsija, joka ymmärsi, että politiikka on ja sen tulee olla mahdollisen taidetta eikä mikään catwalk, joka sopi oman erinomaisuuden esittelyyn.

 

Tyylipisteet ja rähmätyyli

 

Menestyksemme puutteet

 

TV:ssä tulee nyt lähihistoriasta kertova sarja, jota on kovasti hypetetty siellä ja täällä. Onhan siinä paljon sellaista asiaa, josta nykyisellä nuorisolla ei ole mitään käsitystä ja jota vanhemmatkin usein tuntevat hyvin puutteellisesti.

Onkin kiinnostavaa havaita, millaisia luonnehdintoja maamme ja kansakuntamme suorituksesta sotien jälkeen on tämän ohjelman johdosta annettu.

Nuori tutkija on nimittänyt tuota historiaa menestystarinaksi, mutta varustanut sen joka tapauksessa epiteetillä nolo. Tämän sangen kiinnostavan kiteytyksen johdosta tulee kysyneeksi, mitä muita noloja menestystarinoita meillä on tiedossamme tai mitä sellaisia historia ylipäätään tuntee?

Itselleni tulee lähinnä mieleen Ruotsin suoritus toisessa maailmansodassa, jossa se toimi Saksan luotettavana apulaisena ja teki mainion tilin myymällä sinne rautamalmia ja kuulalaakereita. Ilman tätä kauppaa Hitlerin sotakoneiston oli laskettu sodan alkuvaiheessa pysähtyvän muutamassa kuukaudessa.

Ruotsin valtion suoritus oli sen kansan kannalta mainio. Suomalaiset olisivat mielellään nähneet veljeskansan päästävän maahansa liittoutuneiden siirtoarmeijan ja ryhtymään siinä samalla pontevaan sotaan saksalaisia vastaan omalla alueellaan. Sehän olisi hyvin luultavasti ollut väistämätön seuraus ja näkynyt heti myös meillä.

Olisiko tämä sankarillinen poseeraus todella auttanut suomalaisia, on kysymys sinänsä, mutta ruotsalaisten tyylipisteet jäivät nyt joka tapauksessa aika niukoiksi, vaikka tulos oli lähinnä loistava oman maan kannalta.

Tuota meidän TV-ohjelmaamme eivät kaikki kuitenkaan ole ymmärtäneet katsoa siinä esitetyn menestystarinan näkökulmasta, vaan joku sankarillinen sielu on peräti innostunut puhumaan häpeällisestä historiastamme. Siis missä suhteessa ja kenen kannalta häpeällisestä? Monikon ensimmäistä persoonaa siinä joka tapauksessa on käytetty.

Pelkään pahoin, että tässä tapauksessa on nyt taas kerran unohtunut, kuka tässä maailmassa on kulloinkin ollut kuka ja millaisella äänellä itse kukin on päässyt puhumaan.

Nykyään, kun yksinkertaiset sielut sijoittavat Suomen ilman muuta suurvaltojen joukkoon huipputehokkaine aseineen, unohtuu helposti, että vielä 1970-luvun alussa asevelvolliset meillä pitivät henkilökohtaisena aseenaan pystykorvakivääriä, joihin ei taisteluharjoituksissa ollut varaa jakaa paukkupanoksia. Sen sijaan huudettiin ”laukaus!”, ”laukaus!” ja parhaimmassa tapauksessa ”sarja!”.

Tällaisen armeijan pelokearvo liittyi sen taisteluhenkeen, kuten se tietenkin myös aina tekee -jopa nytkin.  Olennaisen paljon riippuu siitä, miten hyvin maa ja armeija kestävät 1000-10000 ensimmäistä omaa kaatunutta.

On luultavaa, ettei tuota armeijaamme kaikesta huolimatta silloin missään kovin pahasti pelätty eikä kyllä pelätä nytkään. Pienen maan turvallisuutta ei koskaan voi taata sen oma armeija, olipa se minkälainen tahansa. Suurvalloilla on aina kaikkea enemmän ja pienen maan turvallisuus lähtee siitä, että se onnistuu pysyttelemään poissa vasaran ja alasimen välistä. Oma pieni armeija antaa tässä suhteessa vain hyvin niukasti vapausasteita, niin tarpeellinen kuin sen olemassaolo onkin.

Muistan, miten joskus 80-luvulla puhuttiin jossakin Suomen sodista ja muuan virolainen ystäväni naureskeli, että historiassahan näköjään Suomi toimi yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Suomalaiset lähtivät aina siitä, että nimenomaan heidän omat ratkaisunsa ehdottomasti määräsivät oman maan ja vähän muidenkin kohtalon. Virolaisille ei tuota käsitystä ollut syntynyt.

No, eivät ne Suomen ratkaisut vailla merkitystä olleetkaan, mutta toki niiden merkitys oli hyvin rajallinen. Aina vain ei ole jaksettu tätä muistaa. Joskus 90-luvulla muistelen eräiden suomalaisten poliitikkojen suuresti kiihtyneen, kun Suomea oli jossakin verrattu Itä-Euroopan maihin. Sehän oli täysin väärä vertailukohde?

Vai oliko? Mikäli maamme historia halutaan asettaa sille aidosti kuuluvaan kehykseen, on ehdottomasti ymmärrettävä, että se tarkoittaa vertaamista Itä-Euroopan maihin eikä esimerkiksi Ruotsiin. Voidaanhan sitä verrata myös vaikkapa Belgiaan, kuten Stalin aikoinaan teki, mutta tämä on mielekästä vain sotavuosien osalta.

Niiden jälkeen voittajat hoitivat etupiirejään ja pienet maat toimivat niiden sallimissa rajoissa, jotka idän suunnalla olivat sangen ahtaat. Suomi oli koko Euroopassa poikkeus. Se ei joutunut suurvaltojen tahdottomaksi satelliitiksi enempää sotien aikana kuin niiden jälkeen. Suurta liikkumavaraa sillä ei toki ollut, mutta sen verran kuitenkin, että valtiollinen koskiveneemme voitiin ohjata pahimpien karien ohi. Tämä jatkui yhä sotien jälkeen.

Se, joka muistaa, millaisia olivat toisaalta Suomi ja toisaalta Itä-Euroopan maat joskus 1980-luvulla ja vielä 1990-luvullakin, ymmärtää, mitä menestystarinasta puhuminen Suomen kohdalla tarkoittaa. Se on näkökulma, josta katsoen ilmeisesti vielä on tehtävä historiallisia ohjelmia kansan valistamiseksi, jotta pysyttäisiin edes jonkinlaisessa kohtuudessa.

Onhan se toki tarpeellista muistella, miten noloja ylilyöntejä Suomen poliittisessa kulttuurissa tehtiin tuohon aikaan, mutta samalla olisi syytä ymmärtää, että sellaisia tehdään myös nyt, koko ajan.

On turha kuvitella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua meillä voitaisiin hartaan kunnioittavasti suhtautua sellaiseen hallituksen politiikkaan, jossa Suomesta yritetään tehdä ilmastopolitiikan mallimaata, joka tekee kalliit ratkaisunsa mahdollisimman paljon edellä muita maita, joka noudattaa valikoimatonta maahanmuuttopolitiikkaa tai julistaa hallituksen kannattavan intersektionaalista feminismiä…

Hallituksen ja poliitikkojen lausunnot ovat myös nykyään usein hyvinkin noloja, ainakin myöhemmän aikakauden mittapuilla mitaten, mutta sellaistahan se historia on. Ei niistä suurta viisautta tai ylevyyttä synny myöskään silloin, kun ne asetetaan omiin yhteyksiinsä, mutta silloin ne ainakin tulevat ymmärrettäviksi.

Mitä tulee noihin niin sanotun suomettuneisuuden ajan naurettavuuksiin ja ylilyönteihin, syyllistyivät niihin käsittääkseni etupäässä journalistit, jotka myötäsukaisesti ja moralisoiden hyökkäsivät niin sanottuja toisinajattelevia vastaan ja ilman vähäisintäkään kritiikkiä nielaisivat esimerkiksi oppositioon kohdistut tolkuttomat syytökset äärioikeistolaisuudesta.

Niiden, jotka kauhistelevat tätä ilmiötä menneisyydessä, kannattaa tarkoin katsoa ympärilleen ja miettiä, olisiko mahdollista ajatella, että tässäkin suhteessa oma aikakautemme saattaa toistaa menneisyyden noloimpia ylilyöntejä. Miksi näin tapahtuu, on hyvä kysymys. Kekkonen tai Neuvostoliitto tuskin kelpaavat enää selitykseksi.

Maamme menestyksestä 1900-luvun jälkipuoliskolla en tässä viitsi edes puhua. Se oli niin loistava menestystarina, että siinä riittää ihmettelemistä niin koti- kuin ulkomaalaisillekin tutkijoille vielä pitkäksi aikaa. Ettei langettaisi liiaksi lamaavaan itseihailuun, on aina hyvä tutkia kriittisesti myös aikakausien varjopuolia. Se olisi kuitenkin ymmärrettävä tehdä tolkuttomuuksiin lankeamatta ja muistaen, kuka puhuu ja mistä lähtökohdista hän asiat näkee.

Odotan kiinnostuksella TV-sarjan jatkoa.