Uhka on idässä

Idän uhka. Ja etelän

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä. Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion. Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu  skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa. Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa. Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille. Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

Russofobiaa ja hämäräolioita

Tiikerinmetsästys ja russofobia

Kasku kertoo, miten Hruštšev ja Kekkonen olivat metsästämässä tiikereitä. Tiikeri tuli näkyviin ja Nikita ampui, mutta ohi. Sitten ampui Kekkonen ja kaatoi eläimen. Koska saalis kuului kaatajalle, lähti Kekkonen hakemaan työvoimaa pedon saamiseksi pois metsästä. Kun hän palasi, ei tiikeriä näkynyt missään. Kekkonen kysyi isännältä, missä tiikeri oli. Tämä vastasi hämmästyneen näköisenä ”Mikä tiikeri?” ”No muistathan, miten seisoimme tässä passissa ja tiikeri hiipi näkyviin?” ”Muistan toki!” ”Muistatko, miten ammuit etkä osunut ja minä ammuin ja osuin?” ”Tottakai”. ”No, missä se tiikeri nyt on?” ”Mikä tiikeri?”

Kasku ei kerro, miten tilanne jatkui. Kekkosen tavat tuntien on syytä olettaa, ettei hän ryhtynyt asiassa jankkaamaan, vaan siirtyi uuteen aiheeseen. Mahdollisesti molemmat nauttivat kaatoryypyn ja sytyttivät sikarin. Kuten kiinalaiset sanovat: ”Ma-ma, hu-hu”! Tiikerit nyt ovat tiikereitä ja hevoset hevosia. Sellaisessa maailmassa elämme.

Kuten lehdet kertovat, Venäjä on WTO-jäsenyytensä alkamisen jälkeen säätänyt lukuisia säädöksiä, jotka neutraloivat vapaakaupan Venäjälle epäedullisiksi arvioituja vaikutuksia. Ukrainaa on suoranaisesti uhkailtu. Mikäli maa integroituu EU:hun, tulee sen kauppa Venäjän kanssa kärsimään katastrofin. Luultavasti asiassa tullaan muutaman kerran vetoamaan kirjainyhdistelmään WTO ja luultavasti Venäjä tulee ihmeissään kysymään ”Mikä WTO?”

Neuvostoliitto tunnettiin aikoinaan hurskastelun mestarina, joka ei siekaillut allekirjoittaa ETY-sopimuksen kolmatta koria, joka takasi ihmisten ja informaation vapaan liikkuvuuden. Se myös väitti toteuttavansa noita allekirjoittamiaan periaatteita tunnollisemmin kuin länsivallat. Tutkimukset osoittivatkin, että lännestä itään kulki enemmän informaatiota kuin idästä länteen. Aina löytyi tiedotusoppineita, jotka olivat valmiit sanomaan, että Neuvostoliitto oli oikeassa, ja aina löytyi älykköjä, jotka tähän uskoivat tai vähintäänkin sille aplodeerasivat.

Nyt Neuvostoliitto kuuluu menneisyyteen eikä nykyinen Venäjä enää ole sitoutunut sen sinänsä jaloihin periaatteisiin. Sen sijaan se noudattaa perustuslakia, joka kuuluu maailman liberaaleimpiin ja jossa lukuisat pykälät turvaavat demokratian periaatteita kaikkia mahdollisia rajoituksia vastaan.

Suurvallat, jollainen Venäjä taas ainakin omasta mielestään on, ovat aivan tietynlaisia otuksia. Ne kunnioittavat pienempiä yleensä juuri sen verran kuin niille on edullista. Tämä on tietenkin julkinen salaisuus, jota ei ääneen lausuta, mutta joka kyllä käytännössä toteutuu, kuten jokainen tietää.

Kun Puola aikoinaan pirstottiin tai kun Baltian maat täytettiin venäläisillä siirtolaisilla, tämä aiheutti noissa maissa tietenkin venäläisvastaisen reaktion. Asia vaikutti Euroopassa laajemminkin. Etenkin 1800-luvulla Ranskassa oli vahvaa puolalaismielisyyttä, joka käytännössä merkitsi Venäjän politiikan vastustamista ja paheksumista. Venäjällä tästä asenteesta loukkaannuttiin ja alettiin puhua ”russofobiasta”, joka leimattiin rappeutuneen lännen moraaliseksi ala-arvoisuudeksi.

Russofobiaa venäläiset ovatkin löytäneet sekä Länsi-Euroopan maista että kaikista Venäjän naapurimaista. Suomessa sitä kuitenkin on havaittu melko vähän.

Suomalaiset, päästessään osaksi Venäjän keisarikuntaa, saivat monenlaisia armonosoituksia, jotka nimenomaan maamme eliitille olivat suorastaan ylenpalttisia. Virkatalot ja eläkkeet tulivat nyt itse kullekin ilman vastinetta ja suureen emämaahan sopi halutessaan mennä hankkimaan lisää rahaa, mainetta ja virka-arvoja. Keisarin sana, joka turvasi vanhat privilegiot niin eliitille kuin koko maalle, oli mahtava tae kateellisia venäläisiä vastaan.

Kun keisarikunnan edut alkoivat vaatia toisenlaista politiikkaa, alettiin sopimusta Pietarin suunnasta tulkita uudella tavalla. Suomalaisten mielestä tämä oli petos, vieläpä ansaitsematon. Seuraavan kerran pettivät bolševikit, jotka tosin tunnustivat Suomen, kuten kaikkien muidenkin itsemääräämisoikeuden ja samaan aikaan kaikin keinoin pyrkivät estämään sen toteutumisen, mikäli se merkitsi eroamista.

Talvisodassa naapurin petollisuus sai Suomen näkökulmasta katsottuna jo eeppisiä piirteitä, kun selvä hyökkäys kaunisteltiin avunannoksi ja lahjoitukseksi. Mieleen palautui, miten Pietari Suuri oli hyökännyt pian sen jälkeen kun Ruotsille oli lipevästi vakuutettu ystävyyttä ja hyvää naapuruutta. Olipa Suomen sotakin vuonna 1808 aloitettu yhtä salakähmäisesti.

Reaalipoliittinen suuntaus Suomen ulkopolitiikassa ei suinkaan alkanut vasta Paasikiven aikana, vaan jo 1940, kun alettiin suuntautua Saksaan ja seuraavana vuonna päätettiin maksaa potut pottuina eli hyökättiin puolustuksen ylevän kyltin alla.

Churchill sanoi aikoinaan, että jos Hitler hyökkäisi helvettiin, hän ainakin sanoisi muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta. Suomalaisille Stalin oli ottanut tuon arkkivihollisen roolin kieltäytymällä puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä. Vaati raskaita uhreja ennen kuin hänet saatiin järkiinsä.

Paasikivi ja sittemmin Kekkonen löysivät toimivan tavan keskustella itäisen naapurin kanssa. Oli turha jankuttaa siitä, että puhuttiin yhtä ja tehtiin toista. Se oli tosiasia, joka oli tunnustettava, vaikka vanha Paasikivi yksityisesti voivottelikin Venäjän vallanpitäjien suoranaista tyhmyyttä Suomen-politiikassaan. Mutta he nyt olivat mitä olivat ja heidän kanssaan oli asiat hoidettava.

Koska asia näyttää monelta unohtuvan, kannattaa palauttaa mieleen, että sekä Paasikiven että Kekkosen politiikka itäisen naapurin suuntaan oli erittäin onnistunutta. Suomessa ei ollut vieraita joukkoja, puolustusmenot pidettiin hyvin kohtuullisina, kauppa kävi itään kuin siimaa ja maamme sai sisäpolitiikassa päättää omista asioistaan.

Toki kiusaus käyttää ”Pietarin tietä”, joka nyt kulki Moskovan kautta, oli monelle vastustamaton, eikä Suomi päässyt järjestämään ulkomaiden asioita mieleisikseen, vaan joutui ottamaan aina naapurin reaktiot huomioon. Mutta tosiasiassa tämä seikka ei maailmaa mullistanut. Poliittisessa kulttuurissa tapahtui rämettymistä ja lurjukset ja epatot saattoivat syrjäyttää kelvokkaat ja kunnialliset. Mutta ihmisluonto nyt on sellainen ja syypäitä on etsittävä muualta kuin tosiasioiden tunnustamisesta.

Venäjällä puhutaan taas paljon russofobiasta. Nationalistisissa piireissä tämä on iskusana, jolla leimataan naapurimaiden politiikkaa ja yleistä mielipidettä, mikäli se ei myötäile Venäjän intressejä. Termin tarkoittamat asiat lienevätkin aivan todellisia, sen venäläisillä käyttäjillä vain saattaa olla vaikeuksia ymmärtää, että naapurien näkökulmasta asialle voi myös olla aivan päteviä syitä.

Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, jonka historiassa ajoittaisen russofobian ohella on myös merkittävä russofilian perinne. Tämä liittyy sekä 1800-lukuun että 1900-luvun jälkipuoliskoon. Tämä johtuu sitä, että meillä on kokemusta myös hyvästä Venäjästä. Naapurilla on ollut meille paljon annettavaa. Sen saaminen on ollut mahdollista, kun ei ole ruvettu jankkaamaan tiikerien kaltaisista lopultakin toisarvoisista asioista. Molemminpuolisesti edullinen rinnakkaiselo Venäjän kanssa on, silloin kun se on onnistunut, perustunut molempien osapuolten etuihin eikä esim. sinisiin silmiin, jotka jaamme yhteisen geeniperintömme ansiosta. Kyseessä on myös ollut nimenomaan rinnakkaiselo eikä yhteiselo. Puola ja Baltian maat ovat taas saaneet nauttia jälkimmäisestä. Koska sellainen suhde pakostakin tapahtuu suuremman osapuolen ehdoilla ja sen poliittisella kielellä, on se aiheuttanut ryppyjä rakkauteen. Kuten usein avioeron jälkeen, trauma on yhä nähtävissä, vaikka sen alkuperäinen syy on poissa.

Ulkomaalaiset ihmettelivät usein Suomen ja Venäjän toimivaa suhdetta Kekkosen kaudella. Se ei ollut ihan normaalia kanssakäymistä, mutta toinen osapuoli olikin kaukana normaalista ja toisenkin piti olla hiukan sitä olevinaan, jotta asiat olisivat sujuneet. Toisin kuin nuoriso nyt kuvittelee, pelko näytteli asiassa hyvin vähäistä osaa jos sitäkään.

On hyvin valitettavaa, mikäli nykymaailmassa pyyhitään kansainvälisillä sopimuksilla pöytää ja aletaan puhua siansaksaa, jota kaikkien edellytetään kunnioittavan. Pienille maille se merkitsee aina vaaraa.

Jo antiikin aikana yleinen sääntö oli, että sopimuksia oli noudatettava, pacta sunt servanda. Ikävä totuus näyttää yhä olevan, etteivät suurvallat viitsi niitä edes allekirjoittaa tai jos allekirjoittavat, tulkitsevat niitä niin kuin heille sopii. Koska tällainen on suurvallan tunnusmerkki, tuntee myös Venäjän nykyinen hallinto vastustamatonta halua tuollaiseen käytökseen. Sekin on yksi tapa hankkia kansansuosiota. Kaikenkarvaiset yön sudet, lepakot, ja muut hämärät ja pimeät ainekset, jotka eivät välttämättä ymmärrä sopimuksista ja niiden merkityksestä yhtään mitään, saavat aihetta röyhistää rintaansa, kun niitä härskisti loukataan –meitäpä ei määräillä…!

Mutta tämä ei ole vain Venäjän ominaisuus. Pelkään pahoin, että kun maailman tasapaino perusteellisesti muuttuu, mikä juuri onkin tapahtumassa, näemme myös Keskuksen valtakunnan esittävän hyvin erikoislaatuisia tulkintoja erilaisista yhteisesti sovituista asiakirjoista. Itse asiassa sitä tapahtuu jo nyt.

Suomi ei ole osa Euroopan suurvaltaa, koska sellaista ei ole, vaikka miten toivoisimme. Brysselin rakentama maailma, jossa subsidiariteetti ja sisäänrakennettu harmonia vallitsivat kuin Leibnitzin metafysiikassa, savuaa pahasti ja direktiiveille nauretaan Suomen ulkopuolella. Suomi kuitenkin näyttää esimerkkiä koko maailmalle pelastaakseen sen hiilidioksidikuolemalta ja valmistautuu jo vakavissaan uhraamaan asian hyväksi metsätaloutensakin.

Ennen sotia Suomi ainoana maailman maana maksoi velkansa USA:lle. Se oli ehkä historiamme paras sijoitus ja saattaa olla, että se jopa auttoi meitä selviämään sodissa. EU:ssa asetuimme mallioppilaaksi ja yritimme siirtää ulkopolitiikkammekin monenkeskiselle pohjalle. Ikävä kyllä, muut eivät seuranneet. Eräänlaisena moraalisena palkkiona toki saimme tilaisuuden pelastaa tuhlaajapoikia, jotka joutunevat nyt meille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. Tulevaisuus näyttää, miten tällaiset velat maksetaan. Saattaa olla, että Suomen kannattaisi kansallisessa strategiassaan jälleen ottaa käyttöön niitä reaalipolitiikan keinoja, jotka aikoinaan toimivat hyvin. Jo Paasikivi sanoi aikanaan, että pieni maa ei voi koskaan lakata pyrkimästä siihen, että oikeus hallitsisi maailmassa, mutta niin kauan kuin tätä ei tapahdu, ei myöskään pidä elätellä harhaluuloja ja teeskennellä, että asiat ovat toisin kuin ne ovat.

Siksi ehkä kannattaa useinkin pidättyä kannanotoista, joilla on vain symbolinen merkitys. Venäjän kohdalla se tuottaa vain syytöksiä ”russofobiasta”, joilla haetaan irtopisteitä omien pimeiden ainesten keskuudesta.

Kyllä kaikki tietävät, miten tiikerin kanssa oikeasti on. Häpeä koituu sille, joka valehtelee, vahinko sille, joka ei tunnusta tosiasioita.

Aikamme sankaritar

Aikamme sankaritar

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin oli sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta

. Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta. Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin. Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä. Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Baumanin kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään. Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi. Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista ja niiden kantajista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat hyödykkeet omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia. Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä esittämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat toki erinomaisia itsensä tuotteistajia ja huippukalliita hyödykkeitä. He ovat myös ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia vaatekappaleesta tai käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton. Kulttuurimme on hyvin pitkälle keskittynyt juuri naisten miellyttämiseen, vaikka heidän välitön kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä. Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö, aikamme anti maailmanhistorian kehitykselle.  La Revue-lehti ennusti pari vuotta sitten, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä tai se muuttuu sivuseikaksi. Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen, mikä onkin baumanilaisen dystopian tunnusmerkkejä. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään. Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Jos urotöitä (vanhanaikainen termi) etsitään, niin nykyään puolen kuun palkan sijoittaminen kenkäpariin on vahva ehdokas arjen sankarittaren maineteoksi. Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tai, se tuskin sittenkään toimisi, koska silloin itse henkilö, varsinainen tuote jäisi varjoon, ellei sitten kylpisi tuossa samppanjassa. Tärkeintä loputtoman kuluttamisen kannalta joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa hetkessä eläen reipas kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”. Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä.

On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan. Mikäli lapsia on, on ideaalinen kasvatus kai narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa.

Yhdysvaltoja pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii oheistuotteina toimivien lastensa avulla pätemään itse maineen markkinoilla. Halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena ei sittenkään sulje pois tahtoa. Jälkimmäinen saattaa loppujen lopuksi olla tärkein hyve, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tuotteena tärkeä, sillä tuotteena hän tarvitsee kysyntää kaikkialta, vaikka jakaakin suosiotaan melko rajoitetusti. Sukupuolten välinen teerenpeli on myös alue, jossa hetkessä eläminen ja tuotteen markkinointi maksaa valtavia summia, vaikka itse seksi on näennäisesti ilmaista.

Sankaritar ei itse sijoita fitnessiin ja kosmetiikkaan paljoakaan, mutta varsinaiset maksumiehet sijoittavat tähän tuotteeseen sitäkin enemmän. Kaikki on loppujen lopuksi häntä varten, urheiluautoista loistohotelleihin. Sanomattakin on selvää, että seksisuhde ei ole pysyvä arvo sinänsä, tuotteen arvo mitataan aina uudelleen seksin markkinoilla ja tässä suhteessa sankarittaren uran pidentäminen on erittäin haastava ja kallis tehtävä.

Tieteen alalla voimme myös todeta selvän siirtymän. Postmodernismi tarjoaa aivan uudenlaisen näkökulman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi. Tuotteen yksilöllinen ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella.

Zygmunt Baumanin kirjankannen sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on keskeistä. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi. Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan. Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”. Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille. Tervehtyisikö se, jos sen ihanteeksi tulisi nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen?

 Jo Erich Fromm-vainaa kuvitteli tervettä yhteiskuntaa, jossa normina ei olisi huoraaminen, vaan luominen. Siis ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka –kuten hän arveli-  on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta. Fromm arveli ajattelunsa suorastaan olleen objektiivisella pohjalla: ihmisen (aristotelisen) olemuksen toteuttaminen oli ainut tie todelliseen onneen. Hän kuvitteli löytäneensä tämän totuuden psykoanalyysistä.

No, psykoanalyysi alkaa pikkuhiljaa päästä historian roskatunkiolle, jonne se ilmeisesti kuuluukin. Frommin eksistentiaalinen versio tosin poikkeaa radikaalisti Freudin ja etenkin Jungin päästöistä, eikä sitä kannattaisi ilman muuta lukea samaan joukkoon niiden kanssa. Frommin perusajatukset ovat lopultakin sangen rationaalisia ja verrattuna postmoderneihin jaarittelijoihin hän on kuin lääketieteen tohtori voodoopoppamiesten rinnalla. Aikamme sankaritar tai pikemminkin hänet tuottanut yhteiskunta olisi jollakin konstilla saatava ymmärtämään omat todelliset tarpeensa. Nobel sille, joka sanoo, miten se tehdään.

No, entä se Petšorin, joka toimitti alussa aasinsillan virkaa? Aika ikävä sankari se hänkin oli. Tyhjänpäiväinen elämä ja aikakausi johtivat hänet vuodattamaan viatonta verta olemattomasta syystä. Yhtä turha kuin aikamme hipsteri vai vielä turhempi?

Vaikea sanoa. Ainakin parin sadan vuoden takaiseen sankariin liittyi tragiikkaa. Nyt pärjätään komiikalla ja onhan se kaikkien kannalta miellyttävämpää, ainakin lyhyellä tähtäimellä.