Causa finita

 

Viimeinen roomalainen

 

Edwin Linkomies, Keisari Augustus ja Rooman perintö. Otava 1946, 255 s.

 

Edwin Linkomiehen hahmossa kuuluu olleen jotakin vaikuttavan roomalaista. Hän uhosi jotakin muinaisesta patriisista tai peräti keisarista muistuttavaa henkeä, mikä nosti hänet monen käsityksissä selvästi tavallisen ihmisen yläpuolelle.

Yliopistomiehenä hän herätti opiskelijoissa kauhunsekaista kunnioitusta ja ymmärtääkseni myös poliitikkokollegoiden suhtautuminen oli kunnioittavaa. Kaiketi hänellä tosiaan oli niitä roomalaisia hyveitä, joita hän arvosti: velvollisuus kävi kaiken edellä.

Vaikka -vai pitäisikö sanoa koska- Linkomies oli konservatiivi, häntä tuskin voi syyttää siitä ihmishalveksunnasta, joka tuohon aikaan oli kaikissa radikaaleissa piireissä muodikasta. Venäläisten sotavankien kohtuuttoman suuri kuolleisuus Suomessa oli asia, jonka juuri hän nosti myös vasemmistopoliitikkojen tietoisuuteen -ainakin omien muistelmiensa mukaan.

Kun Linkomies valittiin pääministeriksi hänen tärkeimmäksi tehtäväkseen tuli alusta pitäen rauhan aikaansaaminen Neuvostoliiton kanssa, mikä oli noissa oloissa mahdotonta, mutta lopulta onnistui.

Rauhanteon lykkääntyminen pantiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä pääministerin kontolle ja hän joutui muutaman muun kansallisen johtaja kanssa Katajanokan vankilaan, jossa oli oivallinen tilaisuus kirjoittaa kaikessa rauhassa. Sekä Linkomies että Tanner saivatkin siellä aikaan mainion kirjallisen tuotannon. Parhaassa iässään olleet miehet kirjoittivat nyt muistelmiaan ja paljon muutakin, hieno juttu!

Linkomiehen Augustus-kirjaa kehui aikoinaan historianopettajamme 1960-luvun alkuvuosina, ja minäkin innostuin lukemaan sen jo silloin. Se sopi mainiosti maamme klassisimia ihannoivaan ilmapiiriin. Latina oli meillä vielä tuolloin yleinen oppiaine kouluissa, vaikka sitä vastaan oli koko Euroopassa saarnattu jo satakunta vuotta.

Meillä, eräänlaisena länsimaisen kulttuurin poikapuolena, oli kuitenkin aivan ilmeisesti erityistä syytä omaksua kulttuurimme perusteet edes niiden latinalaisessa muodossa, kun oma kielemmekin kuului aivan toiseen perheeseen kuin muiden eurooppalaisten kansojen.

Ei ole mikään sattuma, että juuri Suomessa eikä missään muualla luettiin radiossa vuosikymmenien ajan uutisia latinaksi. Nyt taitaa latinan harrastus olla viimeinkin hiipumassa. Luultavasti viimeiset kaksi pitkän latinan kirjoittajaa osallistuivat nyt ylioppilaskirjoituksiin. Vaikka tuskinpa meidän kannattaa liikaa tuijottaa siihen, miten paljon jotakin kieltä luetaan ns. pitkänä kielenä. Eihän se vielä mitään erityistä taitoa takaa.

Itse luin lyhyen latinan, mikä saattoi olla aika ihanteellinen oppimäärä. Sen ansiosta vältyttiin uppoutumasta niihin ylen määrin konstikkaisiin lauserakenteisiin, joita eräät antiikin auktorit harrastivat ja joihin syvällisempiä opintoja harrastavat joutuivat perehtymään.

Latinan merkitys romaanisten kielten ja englannin kehittymiselle ja ns. sivistyssanojen synnylle selvisi kyllä lyhyenkin oppimäärän suorittajalle, mikäli nyt yleensä osasi lukemaansa hyödyntää. Latina tuntui ja tuntuu kyllä yhäkin itse asiassa erittäin hyödylliseltä, sanosinko, käytännön aineelta.

Linkomies kirjoittaa tämän teoksensa alkusanoissa, että olosuhteiden pakosta hänen kirjoitelmansa jäävät nyt hieman luonnosmaisiksi. Asia on ymmärrettävä. Toisaalta sellin kalterit saattoivat vaikuttaa rauhoittavasti ja hedelmöittävästi ajattelun perspektiiveihin.

Kirjassa ei olek edes kirjallisuusluetteloa, vaikka eräät luvut sisältävät runsaasti viittauksia alan tutkimukseen. Keisari Augustusta koskeva luku sen sijaan on vailla niitäkin ja keskittyy lähinnä Octavianus-Augustuksen psykologian pohdintaan. Sen ohella hahmotellaan hänen maailmanhistoriallista merkitystään ja roomalaisen perinnön yleistä antia maailman sivistykselle.

Linkomies korostaa roomalaisuuden ansioita ja polemisoi niitä vastaan, jotka selittivät roomalaisten olleen pelkkiä kreikkalaisten jäljittelijöitä. Augustuksen suurtyö oli Rooman valtakunnan läntisen osan herruuden vakiinnuttaminen. Juuri siinä on koko länsimaisuuden alku, monessa mielessä. Vaihtoehtonahan olisi ollut idän ja Aleksandrian ylivalta ja kreikkalaisuus.

Nykyaikainen historioitsija taitaa Rooman valtakunnassa nähdä ennen muuta sen väkivaltaisuuden ja riiston, jota tuo valtio häikäilemättömästi toteutti sekä toisiin kansoihin, että paljolti myös omiin alamaisiinsa nähden.

Linkomies sen sijaan nostaa keskeiseksi Pax Romanan, joka toi järjestyksen ja lopetti kansojen keskinäisen raatelun. Roomalla oli omat ansionsa ja ne olivat suuret, vaikka se ei kreikkalaisten kanssa kyennytkään kilpailemaan taiteissa ja filosofiassa, kuten jo Vergilius tunnusti: sen sijaan sen taito/taide liittyi hallitsemiseen.

Ja tietenkin tuo hallitseminen oli myös edellytys antiikin perinnön leviämiselle koko Eurooppaan ja sitä tietä koko maailmaan. Linkomies ei erityisesti korosta sitä, että kaikki ihmiskunnan merkittävimmät saavutukset olisivat länsimaisia, mutta tuohon aikaanhan se oli itsestäänselvyys, joka nyttemmin on monen mielessä hämärtynyt, kun plebeijinen katse on päässyt vallitsevaksi.

Itse asiassa nykyinen läntinen intellektuaalinen muoti kiteytyy siinä katseessa, jonka vähemmistön edustaja luo kadun pinnan tasolta syyttäessään järjestyksen valvojia siitä, ettei pysty hengittämään. Syytös saattoi olla tuossa konkreettisessa tapauksessa ihan perusteltu, vaikka ei kelpaakaan argumentiksi sen heikosti perustellun näkemyksen puolesta, että kyseisen maan järjestysvalta syyllistyisi erityisesti tietyn roturyhmän vainoamiseen. Mutta en puhu nyt siitä.

Yleisenä ns. matalan katseen tarkkailupisteenä kadun pinnan taso joka tapauksessa antaa hyvin rajoitetun näköalan maailmaan ja kulttuuriin. Siinä ei ole historiaa, älyä eikä henkevyyttä, vain animaalinen läähätys. Se on tärkeä asia ja ymmärrettävä, mutta kulttuurisena ilmiönä epäkiinnostava ja marginaalinen.

Rajoitettuhan se näköala toki oli myös niillä roomalaisen yhteiskunnan luokilla, jotka hyötyivät keisarien luomasta maailmanvallasta. Jälkimmäisessä tapauksessa ainakin onnistuttiin luomaan jälkipolvienkin kannalta ratkaisevan tärkeä perintö. Spartacus ja hänen seuraajansa teloitettiin barbaarisella tavalla, mutta heistä jäi historiaan vain alaviite.

Linkomiehen sympatiat ovat ilmeisesti ns. roomalaisten hyveiden puolella. Niissä korostettiin velvollisuuden ja yksinkertaisen elämäntavan merkitystä. Rikkauksien ja nautintojen tavoittelu oli tietysti myös roomalaisten kiusauksena, mutta sen vastapainoksi nostettiin vanhat maalaiselämästä lähteneet ihanteet. Eihän niitä enää saatu kukoistamaan.

Rooma rappeutui tuhat vuotta, on joskus sanottu ja saattaa olla, että sen perillinen, länsimainen kulttuurimme pystyy myös samaan.

Kuitenkin erityisesti se Länsi-Rooma, jonka kukoistus perustui Augustuksen toiminnalle, jäi lyhytikäisemmäksi. Nykyään tuskin enää löytää valistunutta arviota, joka suhtautuisi tuohon roomalaisuuteen yhtä sympaattisesti kuin aikoinaan Linkomies, jonka oma ura on kuin Liviuksen Rooman historian sivuilta repäisty.

Tässä mahtanee vaikuttaa jonkinlainen Spartacuksen kosto. Ylensyöneet sukupolvet ja kansakunnat eivät kykene käsittämään, että heidän pitäisi kiittää jotakuta osastaan ja että heillä olisi sen vastapainoksi velvollisuuksia.

Sen sijaan etsitään historiasta syypäitä sille, että länsimainen kulttuuri kerran levisi kaikkialle ja nosti valloittamansa kansat uudelle sivistyksen ja hyvinvoinnin tasolle.

Nuo asiat nimittäin taisivat olla liian hyviä, jotta ihmiskunta olisi ne ansainnut ja kyennyt niitä asianmukaisesti käyttämään. Koko antiikkinen käsitys hyveen arvosta on nyttemmin jo kadonnut. Ilman kohtuullisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä kaikki se hyvä, mitä länsimainen kulttuuri ja siis osittain myös Rooman perintö on tuottanut, tuhoaa väärin käytettynä kaiken.

Aikansa nainen

 

Lihallisuuden maailma

 

Guy de Maupassant. Suuret kertomukset. Otava 1970, 270 s.

 

Muistan, kuinka joskus 1980-luvulla sain kunnian kyyditä kleinbussillani suurta venäläistä kirjailijaa Vasili Belovia, joka halusi tutustua Kymenlaakson talonpoikaistaloihin. Perestroikan myötä myös venäläinen talonpoika vapautuisi ja kannatti ottaa oppia siitä, miten vapaat talonpojat elivät Suomessa.

Muistoksi miellyttävästä päivästä kirjailija jätti teoksensa ”Kaikki on vielä edessäpäin” (Vsjo vperedi), jonka luin suurella mielenkiinnolla.

Itse asiassa tuosta kirjasta tuli eräänlainen Belovin tavaramerkki, joka leimasi hänet edistyksellisen yleisön silmissä. Kirjassa kuvataan neuvostoliittolaisen delegaation matkaa Ranskaan, porvarillisen rappion tyyssijoille, jonka ytimessä on Place Pigalle (Belovilla Platz Pigalle), kaupallisen seksin keskus.

Kirja leimattiin edistyspiireissä naiiviksi, mitä se varmaan olikin, mutta tuskinpa se kuitenkaan oli tekopyhä. Esifreudilaisen neuvostokulttuurin ja läntisen pornokulttuurin välillä oli kuin olikin syvä kuilu, joka nyttemmin on tasoittunut. Belov kohtasi sen ja kuvasi sitä kirjassaan.

Jo 1800-luvulla Ranska oli opittu muualla maailmassa tuntemaan kevytmielisyyden (mitä se sitten onkin), vapaan seksin ja vapaa-ajattelun keskuksena. Tämä maine syntyi nimenomaan Kolmannen tasavallan aikana eli Saksan-Ranskan sodan (1870-1871) jälkeen. Sitä aikaa kuvaa novelleissaan myös Maupassant, jolla lienee ollut omat ansionsakin tämän Ranskan uuden maineen hankkimisessa. Hänen teoksiaan jopa kiellettiin säädyttöminä itse Ranskassakin.

Tämän käsillä olevan kokoelman teemoihin ei juuri lainkaan kuulu ruoka, mutta kyllä sen sijaan seksi, tai tarkemmin sanoen naiset seksin monopolin haltijoina.

Valkoinen mies ei tuohon aikaan ollut vielä vapauttanut naista loputtomien lapsivuoteiden ja tuottamattoman, mutta välttämättömän kotityön kahleista ja naisten todelliset mahdollisuudet päteä yhteiskunnassa liittyivät siihen, miten he pystyivät käyttämään hyväkseen miehiä, joiden hallussa taloudelliset resurssit yleensä olivat, poikkeuksia lukuun ottamatta.

Mutta naisilla oli omat resurssinsa, eivätkä ne olleet vähäpätöiset. Avioliittomarkkinoilla vaihtoivat suuromaisuudet omistajaa ja avioliiton ulkopuolelle kehittyneet seksin tai vapaan rakkauden markkinat olivat Ranskassa poikkeuksellisen laajat ja enemmän tai vähemmän julkiset.

Näissä Maupassantin novelleissa seksuaalisuus esiintyy enimmäkseen vastustamattomana luonnonvoimana, joka tuhoaa milloin onnettoman rakastajan, milloin viattoman lapsen, joka pahaksi onnekseen sattuu olemaan alasti uimassa himoissaan kärvistelevän kylän määrin saapuessa paikalle.

Kirjassa kuvataan myös avoimesti lesbolaisuudellaan briljeeraavaa ryhmää, joka viis veisaa yleisestä paheksunnasta ja saa sekä paheksujansa että myös puolustajansa.

Muuan naiskohtalo liittyy ajan loputtomiin raskauksiin, jotka eivät enää olisi olleet välttämättömiä. Tässä tapauksessa mustasukkainen mies vain haluaa tärvellä vaimonsa kauneuden, jonka hän pelkää houkuttelevan muita miehiä. Ovela juoni tekee tyrannin pyrkimykset tyhjiksi.

Eräs novelli liittyy ilotaloon, jota pidetään Normandiassa. Siellä sellaista ei paheksuta ja monet kylän miehet saapuvat säännöllisesti ja jopa päivittäin viettämään aikaa tyttöjen kanssa. Seksistä ilmeisesti sovitaan aina tapaus kerrallaan ja se edellyttää jonkin sortin viettelemistä.

Ilotalon naiset tekevät yhdessä retken juhliakseen erään tytön konfirmaatiota ja onnistuvat tulemaan katsojien silmissä hurskaan rituaalin todellisiksi symboleiksi ja kristillisten hyveiden olennoitumiksi. Tunnelmasta tulee poikkeuksellisen harras.

Tuon ajan erikoisuuksiin liittyy myös se tuhlaus, joka syntyi tunnettujen, julkisuudessa loistavien naisten ympärille, kun ökyrikkaat yrittivät parhaansa mukaan päästä suurten diivojen suosioon.

Toki monella hyvällä aviomiehellä oli rakastajatar, jonka olemassaolo voitiin tietää, mutta josta ei sopinut puhua. Avioliiton pyhyyttä varottiin kuitenkin Ranskassa loukkaamasta, vaikka esimerkiksi meillä pohjolassa ajatus omantunnon avioliitosta sai yhä suurempaa suosiota. Lienee johtunut kaikenkarvaisista ibseneistä ja muista muotikirjailijoista.

Tässä kirjassa lukija joutuu päättelemään, että muuan isän rakastajatar periytyy pojalle.

Mielestäni sangen kiinnostavia ovat kuvaukset niistä naisista, jotka hullaannuttivat tuon ajan miehiä. Kuten jo Maupassantin Rasvapallossa, heidän yleinen piirteensä oli lihavuus: Muodoiltaan riittävän pyöreät naiset tulivat sinne näyttämään itseään ja hankkimaan asiakkaita. Ja toiset naiset, jotka olivat paisuttaneet ja pönkittäneet itseään pumpulilla ja vietereillä, kohentaneet muotojaan sieltä ja tasoittaneet täältä, katselevat ynseinä ja halveksien pulikoivia sisariaan.

Toinen kuvaus kertoo ilotalon vetonaulasta: Hän aloitti Rosa Räpätädistä, jonka hameen alta tuli esiin muodoton möhkäle, aivan pyöreä ja nilkaton, oikea makkarajaka, kuten Rafaele sanoi. Fernande sai kohteliaisuuksia kauppamatkustajalta, joka ihastui hänen mahtaviin pylväisiinsä. Kauniin juutalaistytön laihoilla säärillä oli vähemmän menestystä.

Mitäpä sanoakaan. Mieleen tulee se sadan vuoden takainen mainos, jossa kerrotaan, että laihuus on rumaa ja luvataan myydä ainetta, jolla nainen pystyy lihottamaan itsensä.

Ja miten lauletaankaan vanhassa laulussa: Kaks on pojalla ystävää, se lihava ja se laiha. -Ostan litran lämmintä maitoo, lämmintä maitoo, lämmintä maitoo, ostan litran lämmintä maitoo ja lihotan sen laihan.

Kauneushan ei ole kiinni laihuudesta eikä lihavuudesta. Se on katsojan  silmissä ja mitä naiskauneuteen tulee, mieskatsojan silmät näkevät aina sen, mitä vuosimiljoonien evoluutio on opettanut ne näkemään: laihuus on kuin onkin rumaa ja runsaat muodot naisellisia ja puoleensa vetäviä.

Kun nyt toki olemme hiukan muutakin kuin seksuaaliolentoja, saattavat muut asiat jättää lihalliset avut varjoonsa, mutta niiden kieltäminen ei ole mahdollista.

Ranskan kolmannen tasavallan aika antoi kerran maailmassa äänen niille miljoonille miehille, jotka tiesivät, että sukupuolivietti on voittamaton luonnonvoima.

1900-luvun lopussa näyttää syntyneen merkittävä vastareaktio, joka ilmeni esimerkiksi Leo Tolstoin seksuaalikielteisyydessä. Meillä julkaistiin erityinen Puritas-kirjaston nimellä tunnettu kirjasarja, joka ihannoi sukupuolista puhtautta ja muun muassa varoitteli itsesaastutuksen tuottamista kauheista seurauksista.

Venäjällä seksuaalisuuden vapautuminen alkoi pian vallankumouksen jälkeen, mutta se tukahdutettiin julkisuudessa taas 1930-luvun ”suuressa perääntymisessä” ja perestroikan aikana tuo kuuluisa syntinen Ranska oli myös Vasili Beloville, aikansa kirjallisuuden mestarille, hirvittävä synnin pesä. Uskonnon kanssa ei tällä asialla ollut mitään tekemistä.

 

 

 

 

Pärjäillään uskolla

 

Tietoa ei ole

 

Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina, lausahti muuan maineikas naapurimaamme johtohenkilö tässä takavuosina.

Tätähän on paljon naureskeltu, mutta tuskinpa siinä sanottiin muuta kuin selvä totuus. Viime vuosisata on hyvä esimerkki toiminnasta, jolla aina tähdättiin aivan muihin tuloksiin kuin mitä sitten saatiin. En muuten usko, että tämä nykyinen olisi sen kummempi.

On tunnettua, että ensimmäinen maailmansota aloitettiin suuren kansanjuhlan tunnelmissa. Niin ranskalaiset kuin venäläiset himoitsivat päästä vetämään saksmanneja turpaan ja samanlaiset olivat tunnelmat myös vastapuolella. Musiikki pelasi ja kukkakimppuja heiteltiin, naiset kiljuivat innosta ja toivat sotilaille herkkuja eväiksi.

Ensimmäiseksi maailmansodaksi myöhemmin kutsutun sodan piti olla pikamarssi vihollisen pääkaupunkiin, jonka jälkeen oikeudenmukaisuus voitaisiin palauttaa maailmaan. Venäjän-Japanin sota oli kyllä jo osoittanut, ettei sodasta välttämättä tulisi pieni ja voitokas, vaikka niin oli kovasti toivottu ja uskottu. Mutta mitäpäs siitä, nyt tehtäisiin toisin.

Kun asia on oikea ja moraali korkealla, ei kriittisten äänien kuunteleminen tai edes niiden esittäminen tunnu tarpeelliselta. Itse asiassa se saattaa haista jopa petokselta ja mielellään jopa kielletään. Niinpä suurvallat hyvässä uskossa mobilisoivat ennennäkemättömät armeijat, joiden tarkoitus oli murskata vihollinen hetkessä.

Itse asiassa ne murskasivat itsensä hyökätessään toisiaan vastaan, eikä maailma neljän sotavuoden jälkeen enää ollut sama kuin ennen. Kolme keisaria kukistui Euroopassa ja yksi sulttaani Turkissa ja koko Eurooppa oli sodan jälkeen vain varjo entisestään.

Mutta sitten vahingosta -sanoisinko- viisastuneina aloitettiin Venäjällä valtava projekti, jonka tarkoituksena oli ensinnäkin vapauttaa ihmiskunta sodan vitsauksesta, ja sen jälkeen yksin tein kaikesta muustakin pahasta, jonka yksityisomistus ja ryöstävä kapitalismi oli matkaansaattanut. Sosialistisesta yhteiskunnasta oli tuleva runsauden ja vapauden valtakunta!

Kun kaikki tässä maailmassa vaatii uhrauksia, tehtiin niitä suorastaan ennätysmäärässä sosialistisen yhteiskuntamuodon hyväksi. Mikä olisikaan ollut liikaa päämäärän tärkeys huomioon ottaen?

Saksalaiset taas innostuivat ajatuksesta, jonka mukaan Versailles’n väkivaltakomennosta oli vapauduttava ja annettava miljoonien saksalaisten kerääntyä yhteiseen kansalliseen kotiinsa. Uusi vauraus ja kunnia häämöttivät nyt kansakunnalle, kunhan se sankarillisessa taistelussa kukistaisi ja orjuuttaisi toisia kansoja.

Tarkoitus oli taas mitä parhain, ainakin omasta mielestä, mutta tuloksena oli koko oman maan tuhoaminen. Paradoksaalisesti vasta se kyllä sitten toikin sodan hävinneelle maalle ennennäkemättömän hyvinvoinnin. Eihän sellaista elintasoa ollut kukaan edes osannut kuvitella siihen aikaan, kun valmistauduttiin hankkimaan sitä rosvosodalla.

Suuri vuosisata näki vielä suuren kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelman nousuineen ja tuhoineen. Vuonna 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluekokous julisti kaikella arvovallallaan, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua eli vuoteen 1980 mennessä maassa olisi pääpiirteissään rakennettu kommunistinen yhteiskunta.

Tuo yhteiskunta olisi ennennäkemättömän vaurauden pohjalta syntyvä yhteisö, jossa jokainen teki yhteiskunnan hyväksi sen, minkä kyvyillään pystyi, mutta sai vastiketta tarpeidensa mukaan, omasta panoksestaan riippumatta.

Tämä tarkoitti, että niukkuus olisi voitettu, eikä rahaakaan siis enää lainkaan tarvittu. Mitä tulee valtioon ja sen hallintoon, jokainen kansalainen hoitaisi sen tehtäviä sivutoimenaan ja siis pääsisi nauttimaan vallasta. Maailman lyhyimmän työajan ja yleisen, korkean koulutustason puitteissa tämä olisi mahdollista.

Poliisin eli miliisin tehtäviä hoitivat jo kaduilla vapaaehtoiset družinnikit, palkatonta työtä tehtiin jo kommunistisissa talkoissa ja huimiin työsuorituksiin yltäneet stahanovilaiset elivät jo kuin kroisokset: kommunismin nurkka oli jo näkyvissä, täällä keskuudessamme!

Kommunismin rakentamisen ohjemassa, joka oli puolueen järjestyksessä kolmas ohjelma, oli mainittu myös maataloustuotannon yltäkylläisyys. Uudet menetelmät (lysenkolainen ja mitšurinilainen tiede) ja uudismaat tekisivät Neuvostoliitosta maailman viljamarkkinoiden jättiläisen!

Valitettavasti kaikki meni taas pieleen. Jo parin vuoden kuluttua oli Neuvostoliitossa pula viljasta ja ilmiö jäi krooniseksi väestön koko ajan suuresti kasvaessa. Neuvostoliitto kyllä mullisti maailman viljamarkkinat, kun siitä tuli suurin ostajamaa. Nerokkaana pidetty kolhoosijärjestelmä oli tosiasiassa tuhonnut maatalouden, joka saatiin toimimaan vasta Neuvostoliiton romahdettua.

Eihän ihminen voi suurimmissa yrityksissään koskaan tietää, mitä ne tuovat tullessaan, jos ne mullistavat koko maailman. Luuloja ja uskoa riittää, mutta eivät ne ole tiedon väärtti, ei vaikka oltaisiin ihan fanaattisiakin.

Kun viimeisten parin sadan vuoden menoa katselee, tulevat etsimättä mieleen suuren nasaretilaisen sanat; Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Tämä sopii siis menneeseen historiaan kuin nenä päähän, mutta kuinkahan mahtaa olla nyt? Olemme yrittämässä valtavia asioita: pelkästään globalisaatio on muutos, jonka veroista on tuskin koskaan ollut.

Sama caveat koskee nykyisiä ideologioita. Liberalismi on periaatteessa aivan muuta kuin kommunismi, vaikka molempien päämääränä onkin vapaus. Päämäärä ei kuitenkaan riitä, kun katsotaan, mitä ideologialla käytännössä saadaan aikaan. Tarkoittamattomat seuraukset, joita emme kovinkaan pitkälle edes ymmärrä, saattavat ollakin ne olennaiset tulokset.

Entäpä tuo Venäjän erikoisoperaatio? Oliko niillä perkeleillä tosiaan tarkoitus mennä tekemään sitä, mitä ne nyt tekevät? Entä miten ne pystyvät korvaamaan tekemänsä tuhot?

Pelkät hurskaat aikomukset (jotka tässä tapauksessa olivat ilmeisesti pikemmin kyyniset ja idioottimaiset kuin hurskaat) eivät riitä korvaamaan sitä tuhoa, joka on ollut niiden seurauksena. Joka tapauksessa voidaan jo sanoa, että taas kävi kuin aina…

Nyt on kuulunut sellaisiakin ääniä, että maailman pelastus voisi olla nuorissa poliitikoissa, jotka eivät ole vanhojen pinttymien ja ennakkoluulojen varassa. Annetaanpa vain valta reippaasti heille ja odotetaan, että nyt ei kävisi kuten aina…

Tuommoista simppeliyttä varoisi kyllä suuresti. Asia liittyy siihen, että olen itsekin ollut nuori. Sen jälkeen olen saanut nähdä maailman muuttuvan monessa suhteessa aivan perusteellisesti. Tarkoitan, että on omaksuttu aivan uusia, valtavia ja jaloja päämääriä ja luovuttu vanhoista, joita aikoinaan intohimoisesti kannatettiin.

Nuorilla ihmisillä ei ole eikä voi olla sitä elämänkokemusta, joka syntyy sekä omien että vieraiden uskomusten, tavoitteiden ja arvojen nousun ja tuhon näkemisestä. Ei mikään aate tai uskomus ole niin pyhä ja kallis, että sen kannattaisi uskoa olevan ajasta aikaan pätevä. Nuori ihminen ei ymmärrä tätä, annettakoon se hänelle anteeksi, mutta ei se mikään ansio ole.

Eihän tämä nykyinen vanhusten hallituskaan nyt kovin rohkaisevalta näytä. Asiat on saatu sotkettua hurskailla ja vähemmän hurskailla aikomuksilla siihen pisteeseen saakka, että niiden selvittäminen edellyttäisi ainakin pahimpien syyllisten poistumista näyttämöltä, iästään riippumatta.

Olen muuten huomannut, että liikkeellä on kovin paljon ehdottomien ja radikaalisen ratkaisujen kannattajia ja tätä henkeä näyttää olevan etenkin nuorissa. Se ei ole hyvä merkki.